Chapter 10

-- Sanokaa minulle vieläkin, onko rakkauteni teidän mielestänne oikeutettua vai eikö? kysyi hän.

-- Se on luonnollista -- se on oikeutettua, vakuutti apulainen. -- Kukinta keväällä ja rakkaus nuoruudessa, lakastuminen syksyllä ja kuolema vanhuudessa, ovathan ne luonnollisia.

Kuu oli ehtinyt juuri ikkunan kohdalle ja valaisi haaveksivan immen kasvot. Sen huomattuaan Heleena ensin vavahti. -- Hän muisti isäänsä. -- Mutta samalla välähti toivon tuli hänen silmissään -- näyttihän kuu nyt niin lempeältä. Heltyneenä, äänetönnä likisti hän apulaisen kättä, ja sitten he erosivat.

VI. TUTUSTUTAAN KANTTORIIN.

Tietysti ei pysynyt kirkkoherran rouvalta salassa nuorten lemmelliset keskuudet. Mutta hän oli käytännöllisen elämän ihminen. Hän ei käsittänyt kanttorin asemassa mitään ala-arvoista, koska hänellä oli virka, joka voipi tyydyttävästi elättää perheen. Niinikään oli kanttori, varsinkin viime aikoina, ilmestynyt sekä virassaan että seuraelämässä kykenevänä ja kunnon miehenä. Olipa hän sitä paitse komea, isokasvuinen mies, oli käynyt koulut ja kymnaasit, vaikka varattomuus oli keskeyttänyt opinnot ja laululahja johtanut hänet nykyiseen virkaansa. Rouva oli siis myötätuntoinen nuorten luonnolliselle taipumukselle. Sitten kun asia oli tullut sairaan kirkkoherran tiettäviin, koki hän puoltaa tytärtä itsepintaisen isän edessä, vaikka näyttikin turhalta koettaa taivuttaa häntä suostumukseen. Samalla aikaa koetti hän tyttärellensä selittää isän kieltämisoikeutta ja neuvoa häntä kärsivällisesti toivomaan otollista hetkeä.

Heleenan viimeaikuinen alakuloisuus ja sairasmielisyys alkoi kuitenkin entistä enemmin äitiä murheuttaa. Varsinkin edellä kerrotun illan harhailun jälkeen kohteli äiti tytärtänsä säälitellen ja tavallista hellemmin. Eliinakin teki parastansa hankkiessa perheesen sopusointua ja jos mahdollista iloisuuttakin, vaikka näytti ikäänkuin häneenkin olisi tarttunut jotakin sisaren alakuloisuudesta. Taikka tuprutti sitä savua hänen oman sydämensä lieska. Ainoastaan nuori ylioppilas jäi noista kotimurheista osattomaksi. Näinä aikoina kuljeksi hän viikon varret pitejällä tutkiellen paikkakunnan tapoja ja kielimurretta. Sen ohessa hän kylvi kansaan niinä aikoina ilmestyneitä pikku-kirjasia ja piti pyhäiltoina kyläkunnissa luentoja.

Kirkkoherra oli vakavasti käskenyt tytärtensä varomaan kanttorin seurustelua. Mutta äidistä tuntui kuin olisi joku korkeampi ääni neuvonut toisin: äiti halusi sitoa särjettyä sydäntä ja osoittaa kiitollisuutta sille, joka oli tyttären pelastamalla estänyt perheestä kamalan onnettomuuden, josta sairaalla isällä ei ollut mitään vihiä.

Päivää jälkeen kerrotun harharetken kutsuttiin kanttori pappilaan. Hän sai vapaasti seurustella neiti Heleenan kanssa. Heillä näytti olevan niin paljon ja tärkeätä haastelua. Kauan kävelivät he puutarhassa; väliin istahtivat milloin milläkin pientareella. Heleena kertoi illallisesta kohtauksesta apulaisen luona. Sitten jatkoi hän:

-- Aioin etsiä vanhalta kappalaiselta, mitä sitten löysin nuorelta apulaiseltamme -- papillista lohdutusta. Sentähden tavoitin mennä ruuhella kappalaisen puoleiselle rannalle.

-- Eikö kenen tahansa hurskaan miehen lohdutus olisi ollut yhtä luotettava kuin papin? kysyi kanttori.

-- Sitä en epäile; mutta se ei johtunut mieleeni. Johtaahan niin usein tottumus tekojamme, myönsi neiti.

-- En häpeä tunnustaa, että olen kerran nauttinut lohdutusta ja ohjausta samalta räätäliltä, joka nyt pitää kylässämme pyhäkoulua. Tiedäthän, Leenani, että minäkin olin silloin vaarallisella harharetkellä, lausui nuori mies likistäen lujemmin kainalossaan lemmittynsä kättä.

-- Onhan se unhoitettua; miksi siitä muistuttaisit? huomautti Heleena.

-- Niin -- se sikseen. Myönnän myöskin, että on helpompi löytää oppineita kuin hurskaita miehiä. Mutta pääasiana pidän, että sinä olet pelastettu, olet lohdutettu ja että voimme vieläkin toivoa.

-- Pelastumiseni on kokonaan sinun ansiosi. Voi, kuinka olen sinulle kiitollinen! Ja joll'en olisi sinua ennen rakastanut, pitäisi minun ainakin nyt rakastaa. Luulenpa, että Jumala sinut lähetti avukseni.

-- Samaa ajattelen minäkin pelastajastani, joka minut nosti elämän hukuttavasta pyörteestä -- minä hänet ainoastaan tyynestä joesta. Minä muistan vieläkin erästä untani. Olin yksin olevinani kirkossa, jossa kauhistava hirviö alkoi minua vainota. Pako tuntui mahdottomalta. Minä hikoilin tuskasta, minä rukoilin. Mutta silloin ilmestyit sinä temppeliin, niin ihanana, niin ylevänä kuin itse puhtaus ja samassa kajahti korvissani: Jumalan rauha! Hirviö oli kadonnut ja minä heräsin. -- Temppeli oli varmaan oma sydämeni, hirviö pahat taipumukseni, jotka sinun rakkautesi kukisti. -- Eikö selitys tyydytä?

-- Oi, Ville! puhutteli neiti kanttoria. -- Minusta tuntuu kuin haastaisit syntiä. Sillä ainoastaan Jumalan rakkaus voipi pahat taipumukset kukistaa.

-- Niinpä niinkin, myönsi kanttori, mutta luulenpa että Hänen rakkautensa usein säteilee ihmisten kautta.

-- Sen voin minäkin tunnustaa, yhtyi Heleena. -- Kuitenkin sanoit äsken, että raatari sinua lohdutti ja ohjasi.

-- Niinkuin apulainen sinua, sitten kun jo olit nostettu joesta, estetty hukkumasta, selitti kanttori.

-- Me siis olemme velkaa toisillemme, huomautti neiti.

-- Niin, rakkautta, tunnusti ylkä.

-- Me tarvitsemme toisiamme.

-- Niin, rakastaa.

-- Se tuntuu niin keveältä.

-- Se sitoo meidät toisiimme.

-- Mutta meitä eroittaa vielä epätieto, epävarmuus, valitti Heleena.

-- Joka on alkanut, voipi myöskin päättää. Me voimme elää toivossa, vakuutti kanttori.

-- Todellakin, rakkaus, joka on voinut pelastaa minut kuolemasta --

-- Ja minut kadotuksesta, keskeytti kanttori.

-- Voipi kärsiä, toivoa, kestää ja viimein voittaakin vastukset. Eikö niin, Villeni?

-- Sinä näytät nyt niin ihanalta, Leenani.

-- Ja sinä kohoat silmissäni niin ylevänä.

Samalla kertaa astui apulainen käsikkäin Eliinan kanssa puutarhaan.

-- Mitä sanomme noista kahdesta? huomautti Heleena.

-- Jos he sydämillään säestävät toisiaan yhtä hyvin kuin sanoillaan, valmistavat he vielä kauniin sopusoinnun, arveli kanttori.

Jotenkin tähän tapaan olivat nuoret kuherrelleet puutarhassa kahden. Lemmen lekottaessa hälveni heidän sydämistään eilispäivän epätoivoiset usvat. Niille hyvilleen jääkööt nyt nuoret vastaiseksi. Sillä välin kun kotoiset asiat kypsyvät, sopii oppia tuntemaan mitä oireita ja oraita apulaisen seurakunnallisesta työstä alkoi kohota.

VII. APULAINEN JA SEURAKUNTA.

Nuorten hengessä itävät totuudet parhain. He eivät ole ehtineet pinttyä kuiviin muotoihin, kasvaa ahtaihin kaavoihin, kuten useinkin vanhempi väki, vaan heidän henkensä on avoinna kaikelle millä on eloisuutta ja voimaa. Nuoret ovat aamunlapsia, jotka huokuen raikasta ilmaa hengittävät vilkkaasti; heidän otsallaan säteilee luontainen kirkkaus -- siinä syy heidän hengenelämänsä iloisuuteen, jota ei syksyinen iltaikä käsitä. Sentähden tapasivat etupäässä nuoret nuoren papin opetuksista hengellensä tyydytystä ja sopusointua. Vanhoistakaan eivät hänen sanansa palanneet tyhjinä, vaikka heihin heräsi paljon sisällistä taistelua ja ristiriitaisuutta, kuten ainakin, kun uudet aatteet pyrkivät mielissä voitolle vanhojen peruskäsitteiden rinnalla. Nuorille avasi apulainen sylinsä ja he juoksivat häntä vastaan. Vanhoja nostaaksensa kohotti hänen kätensä usein turhaan: he eivät kyenneet siihen tarttumaan taikka tarttuivat epäillen. Ne iällisemmät, jotka apulaista seurasivat, olisivat tarvinneet hänen melkein alituista taluttamistansa, sillä entisyys tahtoi voittaa heidät. Sentähden kokoontui sekä viikon varrella että varsinkin lauantaina joukottain vanhoja vaimoja ja miehiäkin apulaisen luo, mikä milläkin kysymyksillä. -- Paljon tietysti oli joukossa myöskin tyhjän huokailijoita. -- Kaikkien kysymyksissä oli jotakin yhteistä, mutta jokaisen hengessä oli myöskin joku erityisongelma, joka kaipasi erikoisselitystä, erikoisparanteita. Yhtä moninaiset kuin ihmiset olivat ulkomuodoltaan, olivat heidän henkensäkin elämänilmiöt. Ulkomuodon moninaisuus huomautti sisällyksen moninaisuutta. Kaikkia piti kuulla, kaikille piti vastata. Apulainen tunsi joutuvansa pääsemättömiin. Hänen ihmisvoimansa, vaikka nuoretkin, eivät tahtoneet kestää. Sitä paitse näytti seurakunnan yleishoito yksityispaimentelun kautta kärsivän tappioita. Kuitenkin piti toista muistaa eikä toistakaan unhoittaa. Mutta apulainen tunsi apukeinon. Hän toimitti apua tarvitseville kotirohtolan: hän levitteli seurakuntaan halpahintaisia raamatuita. Raamatulta neuvoi hän ensitilassa apua etsimään ja erittäin noudattamaan suurinta lääkäriä, Kristusta. Missä joutuivat ymmälle, siinä piti kysyä lähintä ymmärtäväistä, että niin seurakunnan jäsenet olisivat toistensa rakennukseksi. Viime sijassa oli etsittävä pappia. Välttääksensä yksipuolista ja ahdasmielistä uskonnollisuutta, joka kammoi kaikkea edistystä, ohjasi hän raamatun ohessa viljelemään muutakin kirjallisuutta sekä ottamaan osaa kaikenlaisiin yhteiskunnallisen ja kansallisen elämän rehellisiin pyrinnöihin. Joka kerta oli hänen loppuvaroituksensa: "Elkäät toisianne tuomitko, vaan säilyttäkäät keskinäinen rakkaus, vilpittömyys ja rehellisyys."

Apulaisen mielestä teki jokainen perhe oman seurakuntansa, jossa henkisesti vanhin oli pappina; jossa jokaisella jäsenellä oli oikeus palvella Jumalaa sisimmän vakuutuksensa mukaan. Ainoastaan etsittynä ja missä kotipappeutta tunnettiin puuttuvan, piti virallisen papiston apu oleman saatavissa. Hän ajatteli, hän vertaili: kieliopillisin kieli ei ole elävin kieli, puustavillisin tuomari ei ole parhain tuomari, niinpä ei kirkollisin uskonnollisuuskaan usein ole elävin uskonnollisuus. Ainoastaan silloin on joku oleminen todellista, kun se on myöskin elämistä. Näillä perusteilla toimi apulainen. Ja hänen mielestään oli yksiuskoisuus ja uskonyhteys siinä, että kaikissa asui sama, rakkauden ja totuuden täydellisyyteen vilpittömästi pyrkivä henki.

Mutta kaikkein kipeimmin koski apulaista se vastarinta, jota hänen aatteensa ja pyrintönsä alusta alkaen kohtasivat vanhalta kappalaiselta. Pastori Gammelberg oli yli viidenkymmenen miehiä, erinomaisen kohtelias ja kokkapuheinen kotonaan. Tuo tummaverinen ukko oli enemmän mieltynyt maanviljelykseen kuin jumaluusoppiin. Talous- ja maanviljelystavat osasikin hän paremmin kuin saarnansa, joita hänen sanotaan tallentaneen jyväaitassaan nelikossa, kuten muutakin viljaa. Edellisiä tutki hän kaiken viikkoa seuratessaan työväkeänsä, mutta saarnansa luki hän ainoastaan pyhinä saarnavuorollaan. Silloin häntä aina vähän väliä yskitti, jota tehdessään hän otti ahkerasti nuuskaa.

Kuitenkin olivat apulaisen opetukset ja toimet kovin silmäänpistäviä, kovin uudenaikaisia, verraten siihen mihin oli totuttu, ett'ei kappalainenkaan voinut olla niitä huomaamatta. Eikä ollut suinkaan hänen huomionsa asiaanmieltymistä. Päinvastoin halusi hän henkisellä alalla, että ennen kaikkea pysyttiin entisellään. Ja kun hän oli suorapuheinen, teeskentelemätön mies, tunnusti hän peittelemättä sopivissa tiloissa syynsäkin: "Oppinut kansa", arveli hän, "ei usko pappiinsa. Mutta joka luopuu papista, se eksyy Jumalasta, ja niin hukkuu seurakunta kuin lampaat, joilla ei paimenta ole." Tätä teroitti hän usein apulaiselle, ja mahdoton oli nuoren papin parhaimmillakaan todisteilla luovuttaa vanhaa vakuutuksestansa. Täytyykin tunnustaa, että vanhemmassa polvessa useampi hyväili kappalaisen käsityskantaa kuin apulaisen. Heidän henkensä oli juurtunut kuluneesen aikaan. Ja kullakin ajalla on omat lemmittynsä.

Pahimmin loukkautui kappalainen, kun hänen nuori virkaveljensä jonkun kerran johtui saarnassaan lähimmäisen-rakkaudesta isänmaan-rakkauteen. Edellinen oli vanhuksen mielestä kylläkin oikeata ja luvallista kaiken maailman tavaraa, josta voipi hyvinkin kauniisti puhella; mutta isänmaallisuus, selitti hän, tuntui kovin likeiseltä, luonnolliselta ja maalliselta.

Apulainen huomautti, ett'ei Jumala vaadikaan ihmisiltä mitään luonnotonta; että rakkaus vanhempiin, sukulaisiin ja yleensä lähimmäisiin myöskin oli luonnollista. Ja kuitenkin Jumala niitä vaati. Helppo oli hänen raamatullakin todistaa väitöksensä oikeaksi. Mutta niin tulisissaan oli kappalainen, että hän uhkasi asiasta valittaa hiippakunnan konsistorille, vaikka se jäi kuitenkin tekemättä, kun kiireet maanviljelystoimet ehtivät hänen ensikiivautensa laimentaa.

Edelleenkin noudatti apulainen kaikissa toimissaan sisintä vakuutustansa. Valoa tahtoi hän etupäässä levittää, valossa uskoi hän Jumalan vainioiden parhain kukoistavan ja hedelmöivän.

Ei kulunut kauan ennenkuin hänen vaikutuksestaan myötiin pitejän lainajyvästöstä viljaa kansakoulun peruskassaa varten.

Mutta työn ja taistelun mies kaipaa myöskin kodin lepoa ja suloutta. Sellaista kaipiota tunsi pastori Siipinenkin yhä enemmin rinnassaan. Jumal'ilmoissakin liikkuva tuntee usein hetkiä, jolloin ihmissydän ikävöipi ihmissydäntä. Ikuistakin kotia tavoitteleva kaipaa kumppalia matkalleen. Apulainen oli pappi, mutta hän oli ennen kaikkea ihminen.

VIII. SADETTA JA SUMUA.

Viikon päivät oli jo pitejällä kerrottu, että vanha kirkkoherra oli hankkeissa tehdä viimeistä lähtöänsä. Kuntalaiset, jotka olivat käyneet pappilassa, kertoivat, että siellä herrasväki oli näyttänyt niin alakuloiselta ja surulliselta; eipä edes iloisa Eliinakaan ollut entisellään. Ylioppilas oli kotoisalla, mutta hänkään ei osoittanut tavallista reippauttaan. Yöt läpeensä oli viime vuorokausina pappilassa valvottu.

Oli sitten siihen aikaan kuuma, hauteisesti helteinen elokuun päivä. Illan tullen alkoivat pilvet yhtyä yhä suurempiin ryhmiin kirkonkylän taivaalla. Ukkonen uhkasi tulla. Se tulikin ja sen mukana raskas sade, joka kesti myöhään yöhön. Samalla säihkyi vähän väliä salamat ja herranvoima jyrisi. Arat piilivät yön sylissä peittojensa alla, rohkeatkin katselivat ja kuuntelivat ääneti luonnonvoimien majesteettista menoa. Kaikkialla, paitse ulkona luonnossa, oltiin hiljaa hiitikaisillaan.

Nousevana aamuna me paimenpojat kaitsimme karjaa pappilan ohi, laitumelle. Ilma oli raitis, mutta sateen höyry kohosi vielä hietaiselta kankaalta, jossa kylän karjaan yhtyi pappilan paimenukon lauma. Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta sen säteitä himmensi mainen sumu. Ei karjan moniäänisten kellojen kaikukaan kajahdellut pappilan kohdalla yhtä selkeästi kuin kirkkaina pouta-aamuina. Kuitenkin näytti taivas lupaavaan kaunista päivää.

Mutta kovin näytti vakaiselta pappilan lyhyt, partava paimen.

-- Toiset paimenet tästälähin näillä laitumilla laumoja kaitsee, ennusti ukko. -- Vanhat väistyvät, uudet astuvat sijaan tapoinensa. Ja tunnenpa, että paimenen tavat laumahan tarttuu.

Sitten kertoi hän mitä oli tapahtunut pappilassa. Myöhään olivat nuoret eilen illalla istuneet puutarhassa. Niin paljon oli heillä ollut kaikenlaista keskustelua, hyvää ja hupaista, ett'eivät huomanneet miten avaruus pimenemistään pimeni. Vasta sitten kun pitkäinen ilmoihin isketteli ja taivaan voimat liikutettiin, vasta sitten pakenivat nuoret puutarhasta niinkuin kärppä pakenee väijyvää koiraa, niinkuin kananpojat haukkaa, niinkuin lintusetkin piilevät pitkäistä -- niin hajoelivat mikä minnekin pappilan huoneustoon. Aivan ajattelematta seurasi Eliina apulaista hänen virkahuoneesensa, yhtä esteettömästi talutti kanttori Heleenaa ylirakennukseen. Mutta ylioppilas meni väentupaan, johon kaikki jo olivat töiltään kokoontuneet. Siellä alkoi hän levollisena pitää puhetta ukkosesta, ukonsyötistä ja jostakin amerikalaisesta miehestä, joka taisi olla Franklin. Mitä ankarammin jyrisi ukkonen, sitä innokkaammin Jaakko-herra selitti, että väki tuskin muistikaan entiseen tapaansa herranvoimaa peljätä.

Mitä lienevät sillä aikaa nuoret parikset keskustelleet, eihän sitä tiedä. Mutta luento ei vielä ollut lopussa, taivas kaasi edelleen vettä ja ylimmäisen istuimelta välähteli, jylinää synnyttäen, voiman miekka; niin tuli sisäpiika kutsumaan Jaakko-herraa kiireisesti ylös kirkkoherran pateille. Ennemmin oli sinne jo apulainen neiti Eliinan kanssa kiiruhtanut. Mutta kaikista ensiksi oli sairas tahtonut puhutella Heleenaa ja kanttoria. Se oli ollut juhlallinen hetki. Hän oli luopunut kiellostansa, hän oli suostunut nuorten liittoon. Mutta ei siinä kyllä. Kun toinen sai, niin tahtoi toinenkin. Nuoret ovat niin pahoja kiihtymään toisistansa, arveli paimenukko. Apulainen ja Eliina ilmoittivat, että hekin olivat tehneet lähempää tuttavuutta ja että hekin pyysivät isän suostumusta. Silloin sanotaan vanhan kirkkoherran kasvojen oikein ilosta kirkastuneen ja hän siunasi vuoteeltaan molemmat parit. Samallakertaa oli taivaan tulesta koko yö muuttunut niinkuin päiväksi, jota seurasi väkevän jylinän ääni. Lopuksi oli isä neuvonut poikaansa ja varoittanut lapsia tukemaan äitiänsä.

Ihmeitä tapahtui myöskin sillä välin apulaisen virkahuoneessa. Kauan oli siellä seinällä taalalainen kello tanakasti mittaellut aikaa. Ruotsista oli kirkkoherran isoisä sen aikoinaan tuottanut. Pyhänä muistona kulki se suvussa perintönä. Kunnioituksella oli kirkkoherra aina tähystellyt sen viisareita ja luottamuksella noudattanut sen osoitusta. Mutta senkin ajalle oli tullut loppu. Taivaasta lankesi yön pimeässä Jumalan tuli; se etsi kellon rattaat ja sulatti ne köntiksi kuin valajan ahjossa. Kovin vapisivat sillä hetkellä pappilan perustukset. Kuitenkin säilyi rakennus ja ainoastaan yhdestä kohti olivat katto ja seinät vahingoittuneet.

Mutta niin merkittiin kuluneen ajan loppu. Ja aamulla oli kellon isäntäkin käynyt vetonsa loppuun.

Sumu verhoaa nyt aamun silmää, sumu peittää myöskin pappilan. Kuitenkin nousee usein nuorille päivä silloin kuin vanhoille laskee.

Jotenkin näin kuvaeli laumansa jälkiä asteleva paimenukko tapauksia pappilasta. Osanotolla kuultiin siihen aikaan surusanoma pitejällä, mutta kenties suurempaa osanottoa saavutti ilosanoma, joka tiesi kertoa nuorten lempiliitot.

Sumut hälvenivät. Aamusta valkeni kirkas päivä. Viljavainioilla vilisi uurasta kansaa, ja vapaana kulki päivänsä väljällä laitumella lauma. Kaikkia odotti rauhainen ilta.

IX. KIRKAS PÄIVÄ.

Sen jälkeen minä muistan apulaisen niin onnellisena. Minä näin hänet hänen häittensä jälkeisenä päivänä. Hän istui silloin nuoren Eliinansa rinnalla. Päivä heloitti hellimmillään. Hän lausui armaansa nimen. Minä en unhoita miten ihanasti se sointui: lempivän huulilta lemmityn nimi. He yhdessä olivat kuin ylevät sanat ja ihana, onnistunut sävel: Siipinen sanat ja Eliina sävel.

Kanttorikin ja Heleena tekivät yhdessä sopusoinnun, jossa sanat olivat yksinkertaisemmat, mutta sävel syvä ja vakava, vaikka hiukan surumielinen.

Lastensa onnesta iloitsi ja oli onnellinen myöskin miestänsä kaipaileva leski. Miehensä jälkeen sai hän kaksi armovuotta. Sillä ajalla toimitti pastori Siipinen kirkkoherran virkaa ja oli tilaisuudessa jatkamaan aljettua työtänsä, josta nousi yhä uusia hedelmiä. Kun edistys oli päässyt vauhtiinsa, vaati yksi askel ottamaan toisen. Mutta ensi askel on vaikein ja sen ottaminen on apulaisen ansio.

Kun pastori Siipinen armovuosien kuluttua jätti seurakuntamme, itkivät häntä nuoret ja surivat vanhat. Hän oli tosiaankin päästänyt laumansa, seurakuntansa, ahtaasta aitauksesta ja avannut sille avaramman ja rikkaamman laitumen raikasten lähteitten liepeillä. Tunnustettiin, että hän ei etsinyt omaansa, vaan totuuden valtaa.

X. VUOSIEN TAKAA.

Vuosia oli kulunut siitä kun pastori Siipinen jätti pitejämme. Kansallinen liike oli yltä yleensä päässyt maassamme mahtavaksi valtavoimaksi, joka henkevänä koskena kohisi, sulloi sulut, työnsi uraltaan tokeet ja tarjosi niin kansan elämälle, sivistykselle uutta voimaa ja monipuolisempaa väritystä. Pappilan Jaakko-herra oli jo jonkun vuoden ollut opettajana yhdessä niihin aikoihin perustetussa suomenkielisessä oppikoulussa. Pastori Siipinen oli päässyt kirkkoherraksi erääsen Itä-Suomen seurakuntaan. Kerran ohjasi minut matka niille tienoin. Minä olin tilaisuudessa poiketa hänen kotiinsa. Tuntui kuin olisin löytänyt ikävöityn isäni. Minä katselin häntä syvimmällä kunnioituksella. Hän oli työstään harmaa, mutta vieläkin yhtä lempeä ja sydämellinen, yhtä ihmisrakas ja nuorihenkinen kuin ennen, ainoastaan innossaan tyynempi, tasallisempi, puheissaan ja toimissaan vakavampi ja päättäväisempi. Hänen henkensä oli vanhanakin nuori: se oli vaan voittanut lujempaa ryhtiä. Eliina-rouva oli tullut entistä muhkeammaksi, kuten sopikin pappilan emäntänä. Hän on vieläkin ilomielinen, vaikk'ei ilakoitseva, kuten joskus tyttönä. Hän oli rauhaa säteilevä kuin tuulemasta tauonnut kesäpäivä. Heillä oli kaksi tytärtä, kaksi poikaa: tyttäret isäänsä, pojat äitiinsä. Koko perheessä vallitsi järjestys ja sopusointu niinkuin saman pappilan hyvinhoidetussa puutarhassa. Uskonnollinen henki liittyneenä kansallisiin harrastuksiin oli perheen elinvoimana. Kirkkoherran kirjastossa oli muun rinnalla kaikki mitä arvokasta oli ilmestynyt kansalliskirjallisuuteemme. Kotimaisille taidetuotteille oli pastori Siipinen avannut huoneensa. Niiden joukossa oli sisäkasvien verhossa myöskin useain maamme kansallisjalomusten kuvat. Koko perheessä tykytti kansan sydän. Jokainen kansan elinkysymys oli tälle sydämelle kallis. Laulu ja soitto, nuo entisenkin pappilan henki ja elämä, levittivät nytkin perheen pyhitettyyn keskuuteen puhtaita tunteita, jaloa hartautta. Laulun kannattajina, paitsi kotiharmoniota, oli perheen neljä keskenkasvuista nuorukaista, jotka olivat nauttineet äitinsä johtoa ja ohjausta. Unhoittumattomat ovat ne iltahetket, jotka tuolla käynnilläni vietin pastori Siipisen perheessä. Ja samat olivat hänen seurakunnalliset harrastuksensa nyt kuin ennenkin. Hän oli pysynyt nuoruutensa aatteille uskollisena.

METSÄPOLULTA.

Päivällisen edellä läksin kesäasunnostani kävelylle. Otin kumppalikseni lyijykynän, taskukirjan ja sauvan.

Emäntä varoitti palaamaan päivälliselle klo 2.

Peltotiellä tuli mies vastaani. Vanha luulo sanoo sen hyväksi merkiksi. Turhaa juttua!

Poikkesin syrjäiselle metsätielle, voidakseni astua ja ajatella rauhassa. Astelin. Ajattelin. Tuntui kuin olisi mieleeni noussut jotakin kaunista. Minä kirjoitin. Astelin edelleen ja taas kirjoitin. Työni näytti sujuvan. Hyvä enne. Silloin -- senkin vietävä! -- tulla nyyritteli vastaani ruinaileva porsas. Ei väisty tieltä. Lähestyy kuin ystävä. Minunko tässä pitää väistymän? Sauvani toki avasi tien. Mutta porsas kääntyi uudelleen ja seurasi minua kuin epäluulon alaista. Sitä en voinut sietää. Uudelleen piti minun turvautuman sauvaani ja -- siitä lähti apu. Porsas poikkesi metsävahdin mökin luo, kenties juuri kotiinsa.

Mutta ajatukseni olivat langenneet korkeudestaan.

Yksinäinen mökki. Sen vastapäätä puoleksi maanalainen sauna. Ovet lukossa. Ei näkynyt elävää sielua, ainoastaan porsas. Kuka muu joutaisikaan kauniina kesäpäivänä mökkiä vahtimaan. Kuitenkin halusivat nyt langenneet ajatukseni laveampaa näköalaa, ihmisiä, elämää, aaltoisaa merta tai jotakin semmoista. Astelin kiihkeästi edelleni. Huh! Hirveän suuri konna lotkahti lepiköstä tienvarrelle; ei ihmiskonna, vaan oikea sammakon veli. Katseli siinä niin vaarallisesti suurilla silmillään. Ja vähän väliä lymyy väijyksissä toinen suurisilmäinen otus -- ruskea kissa. Onnettomat pikkulinnut! Tuossa teitä häijy väijyy. Monet uhkaa vaarat pienten ensi askelia.

Ajattelin parhaaksi jättää mokoman seuran. Ilma oli helteinen. Linnut eivät laulaneet. Näin silloin oksalla peipon. Laula toki hiukankin! rukoilin. Mutta närhi, kaunis pahantapainen, säikytti ainoankin hyvänonnen linnun. Kylää, ihmisiä, merta! Ja kiihkeästi riensin edelleni. Mutta ihmisistä muistui mieleeni emäntä, klo 2 ja päivällinen. Aika oli palata. Emännät vaativat kuuliaisuutta ruoka-asioissa. Sitä paitse löydänhän kotona ainakin ihmisiä.