Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KOOTUT TEOKSET IV: KERTOMUKSIA JA KIRJOITELMIA

J. H. Erkko

Otava, Helsinki, 1911.

SISÄLLYS:

Kotoisia tarinoita I.

Nuori Aatami Salapolttajat Kuinka syys muuttui kevääksi

Kotoisia tarinoita II.

Viipurin rinkeli Pormestari Leipzig Pesuvaimon tarina Neitiserkku Täysvillainen Apulainen Metsäpolulta Jättiläisen sydän

Uskovainen

Kuvauksia.

Linnun poika Ihmelapsi isäänsä

Kirjoitelmia.

Ajatelmia Suomalainen huoneentaulu Teaatterin johdosta Setä Iisakin raittiuskanta Kirjailijain tekijänimistä Kotimainen tunnelma Mitä nyt? Eri oikeita Edes nuo kukat Häiritty rauha Itsemme puolesta Sanomalehdet jokapäiväistä leipää Uudet aatteet Tanssin puolesta Miltä Henrik Ibsen minusta on tuntunut?

Puheita.

Puhe Käkisalmen 600-vuotisjuhlassa Viisi veljestä Puhe Kirjailijaliiton avajaisissa Isänmaalle

KOTOISIA TARINOITA I

NUORI AATAMI.

-- Ei hän kauan elä, kyllä Jumala hänet korjaa pois, hänellä on niin erinomainen muisti, että sit' on oikein ihme. Kun sisarta opetettiin aakkosia tuntemaan, niin veli, pikku Aatami, oppi ne alusta pitäin ulkoa, ja samaa kyytiä meni koko aapiskirja, että avosuin vaan saatiin kuulla, kun poika paukutti, että seinät soi. "Ymmärrätkö", kysyi kanttori lukukinkerillä, "ymmärrätkö mitä luet?" Silloin pojan päässä silmät seisoivat kuin kanttorin taulunumerot kirkossa ja punakkana purki hän aapisen lukuja kuin lankaa kerältä, kunnes kanttori oikein väkivoimalla hänen vauhtinsa seisotti. -- Nyt osaa hän jo lukea sisältäkin ja mitä kaikkia hän voisikaan oppia, -- mutta eihän semmoinen lapsi kauan elä.

Jotenkin tuollaisia ennuspuheita ja tunnussanoja kulki Koiramäen pikku Aatamista kylän täysikasvuisen vaimoväen keskellä. Selvästi nähtiin, että poika tunnussanoista iloitsi, vaan ennuspuheita kuuli hän hyvin suuttuneilla korvilla, sillä kuolemaan oli hän yhtä vastahakoinen kuin kaikki muutkin sitkeähenkiset. Hän siis vastoin ennustuksia eli oikein tahallansa ja luki ulkoa kaikki kirjat mitä siihen aikaan Koiramäen torpassa pidettiin tarpeellisina: niihin kuului jo mainittu kukkolehtinen aapinen, pitkä katekismo ja kaita virsikirja sekä pituutensa levyinen almanakka, joten hän tunnustettiin suurimmaksi tietoviisaaksi koko Kehnosuon kylässä.

Sentähden ei ollutkaan kumma, että häntä kylän täysikasvuinen vaimoväki muisteli. Niinpä eräänä sunnuntaina, kun vaimoväki parvessa palasi kirkolta ja saarnan jäljiltä ensin keskusteltiin hengellisistä asioista, vierähti juttu lopulta Koiramäen Aatamiin.

-- Ei sen pojan elämä ihmeittä mene; jos hän ei kuole, tulee hänestä ainakin herra. Sillä päällä kävisi lukea vaikka papiksi, eikä silloin aina nokka saarnastuolin paperilevyllä nuokkuisi, niinkuin nyt, sen pahempi, usein kuullaan ja nähdään. Ja sitä muistia! Koko almanakan osaa hän nyt jo ulkoa hamasta Aapelista niin Sylvesteriin asti; auringon, kuun ja tähdet, kravut, neitseet ja skorpionit -- kaikki laskettaa hän kuin virran juoksua. Mutta kysymyksiin ei vastaa, vaan sanoissa uskosti kiinni riippuu kuin ankkuri köydessä. Eihän mokomaa ole kuultu eikä nähty! Jos hän ei kuole, tulee hänestä ainakin herra.

Niin haasteli Kehnosuon vaimoväki, ja siitäpä sai nuori Aatami hiukan vihiä, jonkatähden hänessä vähittäin korkea ajatus heräsi: hän lujasti päätti sukunsa esikoisena kohota villistä metsäviinapuusta herrasyrttitarhojen kukkakumpuja koristamaan; ja silloin luopui hän ensikerran kirjan sanoista, koska hän toivon hengessä hyräili:

Mun täytyy kerran käyskennell' Pääll' kukkaisten ja ruusuin!

Viistoista vuotias oli Aatami tehdessään tämän ihanan päätöksen. Halpa torpanpoika oli nyt ulkonaisesti poiskarsittava ja sisällisesti ulosjuuritettava; sen sijaan piti hankkia jotain, jonka laatua ei Aatami vielä tarkoin tietänyt. Hän tunsi kylän kirjurin hra Nurkkelin'in, joka oli jo herra. Hänellä oli jo auringon paisteessa välkkyvät verkavaatteet ja kemppi, keikkapäinen käynti sekä harjasvenäläiseltä ostetut lasisilmät, suuret kuin lautaset. Mutta hänpä täisikin kirjoittaa -- siinä syy kiiltäviin verkavaatteihin; kuului osaavan lukuja multipliseerata -- siksi nokka tähtiä tähysti; ja mikä painavinta oli, taisi hän puhua ja kirjoittaa protokollat ja velkakirjat ruotsiksi, -- tätä vanhan-aikuista Suomen herraskieltä pitivät vielä niihin aikoihin Kehnosuon talonpojatkin kaiken herruuden satoisana tähkänä -- jonka tähden häntä kyläkunta pelvolla ja vapistuksella kunnioitti. Kätkipä ja tallensi hän koko kylän tarpeeksi lakiviisautta, jota, kuten sukkela puotimies, voittohinnoista kaupitsi. Ansaitsee hän kyllä kunnian ja herruuden, arveli Koiramäen Aatami, joka tiesi, ettei kylän kirjuri kuitenkaan osannut koko almanakkaa ulkoa.

Herra Nurkkelin'ilta olisi Aatami sentään voinut oppia jotakin, jota hän ei vielä tainnut, joll'ei olisi tietänyt tuon lakiviisaan osaavan pitää erikoisetujansa ylen painavassa arvossa, jonka tähden hän ei ainakaan henkisellä alalla mitään tasasuhtaisuutta suvainnut: hän vaan sanoi sopimattomaksi, että torpan poika rupeaa kouluja käymään, kun hänellä kyllin on muitakin töitä.

Mutta ajatus herruudesta oli siemen, joka iti, juurtui ja orasteli Aatamin mielessä. Hän ajatteli, että kylän kirjuri kuitenkin on kaunis esikuva viisaasta herrasmiehestä, jonka askeleita alkavaisen tulee noudattaa. Ensin piti oppia joustavasti ja keikkapäisesti käymään ja siihen ei tarvittu muuta kuin harjoitusta. Aluksi hälle kylän tytöt nauroivat ja pojat irvistelivät, he kun eivät ymmärtäneet asian syvempää merkitystä; mutta vähittäin niidenkin silmät tottuivat. Ainoastaan kylän vanhat miehet joskus nurahtivat: "joku nurkkasihteeri tuosta Koiramäen Aatamista tulee". Eikä poika parka vielä itsekään tiennyt mikä herra hänestä tulee, kunhan vaan herra tulee, niinkuin vaimoväki oli ennustanut.

Sitä varten piti päästä jonkunlaiseen kouluun. Piti oppia tekemään kirjoitusta ja rätinkiä. Isä-Aatami ainoata poikaansa esteli, mutta äiti häntä puolsi, ja niin Aatami tehtiin verkaiseksi pojaksi kankaasta, jonka alkujuurena olivat mustat kotilampaat.

Siihen aikaan eli pitejässä [tällaisen muodon tästä sanasta on kirjoittaja tavannut ainakin eräässä Uusmaan suomalaisessa pitejässä ja käyttää sitä eroitukseksi sanasta pitäjä (subst. actor tekosanasta "pidän") ja välttääkseen tuota taivutuksissaan kangistuvaa "pitäjäs" muotoa] vanha koulumestari Sepeteus Sarkanen, joka oli tehty virattomaksi, kun hän opetti seurakunnan lapsille maallistakin viisautta, jota sen-aikuinen kirkkoherra piti totisen kristityn yksinkertaiselle uskolle vaarallisena loukkauskivenä. Niinkuin kirkkoherra selitti, niin kaikki kirkonmiehet ja seurakunnan vanhimmat uskoivat ja tämän uskon hedelmänä oli Sepeteus Sarkasen virkaero. Sen jälkeen ainoastaan harvat epäuskoiset vanhemmat, kuten kirkkoherra niitä nimitti, rohkenivat antaa lapsiaan tuon virkaheiton koulittaviksi; niiden antimilla vanha Sepeteus sittemmin eleli.

Kovin epäili Koiramäen emäntäkin viedessään poikaansa tämän tuomitun miehen kouluun. Muuta tietä ei kuitenkaan ollut lähistöllä tiettävissä. Sentähden neuvoi hän Aatamia seuraamaan totisten ja oikeain herrasmiesten jälkiä. Kun tulivat koulumestarin luo, ilmoitti äiti, että poika osaa koko almanakan ulkoa, jonka tähden hänestä on hyviä toiveita.

Koulumestari Sepeteus Sarkanen -- ei kukaan sanonut: hra Sarkanen -- oli pitkäkaulainen, laiha mies, jonka valkoiset hiukset ja harmaa takki näyttivät yhtä suorilta kuin hänen vakava katsantonsa. Tämän vakavan miehen jalkain juuressa sai nuori Aatami alkuvalmistukset hämärään kutsumukseensa. Ankarasti täytti hän muistiansa läksyillä, joita sitte koskenaan mestarilleen kertoi kuin kirja. Vaan koska häntä Sepeteus Sarkanen kysymyksillänsä ymmärryksen valtakuntaan johti, seisahti silloin pojan järki kuin seinäkello ja hetkisen aikaa silmät, kuin kellon pyörylä, liikkumatta naljattivat, kunnes koulumestari asian sanoilla ja keppinsä ponnella ratkaisi, jolloin Aatami niin kauheasti punoitti ja höyrysi, että hän kotoista saunanlöylyä muisteli.

Syvemmin painui hänen mieleensä Israelin historiasta käärmeen ylentäminen korvessa, jonka selitys ei Aatamin päähän hevillä mahtunut, kunnes vanha Sepeteus sielunsa pohjasta kiivastui ja hän pojan vyötäisremelistä hetkeksi seinälle rautakoukkuun ripusti. Viistosuuna siinä nuori herra oppiveljiensä varoittavaksi huviksi raskaasti kyyneliä kylvi, kunnes hänet mestarin armahtava käsi pelasti.

-- Siitäpä muistan olleeni koulussa, lohdutti itseänsä Aatami, ja tiedänpä kerran sanoa mitä herruus maksaa.

Mestari Sepeteus itsekin usein vuodatti lohdutusta kurinsa haavoihin, koska hän lausui:

Opinsauna autuas aina, Koska vitsoin vihmoillaan.

Niin kului vuosia kolmikunta, jolla ajalla Aatami ehti yhtä ja toista oppia; mutta kallihinta aarretta puuttui hän vielä. Sen huomasi hän, koska piti Kehnosuon isännille selittää ruotsalaisia protokollia -- sillä hra Nurkkelin oli halvautunut ja sen jälkeen päästetty pitejän ruotuun. -- Kauan katseli hän ääneti salattua kirjoitusta ja viimein häpeästä kerman vaaleaksi muuttui ja itkusilmin paiskasi protokollat pöytään. Häpeissään siitä äitikin itki ja vanha isä-Aatami kovin pojalleen nurisi. Olihan surkeata kuulla kylässä kerrottavan, ettei Koiramäen Aatamista tullutkaan koulussa herraa.

Ja mitä lausui sitten kylän täysikasvuinen vaimoväki?

-- Sitä nyt on ihme, millaiseen kouluun pantiin poika: ei ruotsin sanaa siellä oppinut. Pitkällekö tällä suomella mennään lakituvissa ja isoisten seuroissa? Sopisi nyt pojan astua hra Nurkkelin'in tilalle, ja sitten -- -- -- voi sentään, ja semmoisella päällä! Mutta eihän tämä tuhma talonpoika tiedä mitä kautta herraksi päästään.

Näitä haasteli vaimoväki, ja surusta ja suuttumuksesta vietti Aatami monta unetonta yötä.

Nousi sitten kirkas toivon aamu, joka valaisi Aatamin synkkää mieltä. Sepeteus Sarkanen astui torppaan ja ilmoitti lukeneensa sanomalehdistä tärkeän ilmestyksen.

-- Nouse, Aatami, lausui vakainen mestari, nouse ja riennä virvoittavan veden tykö! Auennut on lähde janoavalle kansalle korvessa. Avattu on Jyväskylässä seminaari, johon nuorukaisia kaikilta Suomen ilmoilta kutsutaan, että he johtaisivat saloihimme elävän veden virrat, ja niin herättäisivät erämaan kukoistavaksi niityksi ja karkean maan tähkiväksi viljavainioksi. Nouse, Aatami, nouse ja riennä virvoittavan veden tykö!

Vakainen ja juhlallinen oli tätä lausuessaan koulumestari Sepeteus, ja ihmeissään, kuten profeetan ennustavaa ääntä, kuunteli hänen sanojansa vanha isä-Aatami sekä hänen vaimonsa. Jotakin outoa, käsittämätöntä juhla-aamun hämärää tunsi silloin torpan väki ilmassa ja ajatus herruudesta haipui siksi kertaa nuoren Aatamin mielestä, koska hän kirkassilmäisesti uuteen -- vaikka tosin käsittämättömään -- toivohon virkosi.

Sepeteus Sarkasen neuvolla ja avulla hankki hän joutuen tarpeelliset todistukset ja valmisti hakemuspaperit, joiden seurauksena oli kutsumuskirja Jyväskylän seminaarin pääsytutkinnoihin.

Täynnä outoja toiveita ja aavistuksia ilmestyi Aatami tutkintojen vaakalaudalle, jossa erittäinkin hänen muistinsa paino pelasti pulasta, jonka köykäinen ymmärrys oli tuottaa. Pian tuli myöskin kuuluksi, että Aatami Aataminpoika Koiramäki osasi koko almanakan ulkoa, jonka tähden hänestä oli hyviä toiveita. Yhdentenä neljättä hyväksyttiin hän laitoksen koetus-oppilaaksi. Saman päivän iltana kuulivat hänen uudet toverinsa ensikerran luettavan almanakan ulkoa hamasta Aapelista niin Sylvesteriin asti, auringon, kuun ja tähdet, kravut, neitseet ja skorpionit. Sittemmin saivat he usein nauraa tällaiselle makealle huville ja Aatami näki sitten aina koko seuraavan yön niin makeita unia.

Läheni joulu ja syyslukukaus loppui. Taas killui Aatamin, kuten jokaisen koetus-oppilaan, edistys opettajiston keskellä puntarin nokassa. Tämä oli ratkaiseva hetki, jossa ei almanakkakaan tahtonut auttaa, sillä varsinkin matematiikan lehtori löysi Aatamin kovin keveäksi. Näin tänne, noin sinne asiaa harkittiin, niin ilmestyy yht'äkkiä opettajiston eteen ohutvartaloinen hoikka nuorukainen, jolla on ohut ruskea tukka, ohuet kasvot ja nenä sekä lauhkeat lampaan silmät. Syvästi kumarsi hän kokousta ja matalasti vapisevalla äänellä änkytti jotain semmoista kuin: "ar -- -- maht -- -- a -- -- kaa!" Vaan sittenpä heti joku voima tarttui poika paran käsitynkään ja hän tunsi itsensä sievästi ohjatuksi ulos illan pimeyteen. Ihmeissään hän siinä kauan seisoi ristissä käsin ja ensin taivaalta tähtiä tähysti, vaan sammui hänen silmissään tähtien tuike; sitten vilkaisi maata ja puutarhan lumisia koivuja; vaan sankasti mustui talvinen maa; käänsi päänsä lamppujen valossa loistavan kokoussalin ikkunoihin, vaan silloinpa viimasi pojan päätä ja hän vilvoisalle hangelle kuukahti.

Semmoinen oli Aatamin ensimäisen kumarruksen seuraus -- tosin laatuansa harvinainen.

Kului yö. Koitti aamu. Kajahti koulun kello. Oppilasvirta vilisi kouluun. Vaan poissa on Aatami. Unetonna hikoili hän yönsä, toivotonna näki koittavan päivän. Vuoteelle hän illalla hangelta vapisten hoippui, siinä nyt vaippaan kapaloituna epätoivon tuskia potee. Potee poloinen Aatami.

Vaan saapui päivästä ilta. Toivottu ilta ja toivoton ilta. Iloinen ilta ja suruinen ilta. Valittujen nimet julkaisi koulun johtaja: toivottu ilonsanoma. Hyljättyjen nimistä hän vaikeni: toivoton surun sanoma.

Sisäoppilas kun Aatami oli, asui hän rukoussalin viereisessä kammiossa, jossa melkein hengittämättä seinän läpi kuunteli salissa tapahtuvaa päätöstä. Epätoivosta riutumallansa hän väristen odotti nimeänsä lausuttavaksi, kunnes viimeisenä kajahti: "Aatami Aataminpoika Koiramäki", jolloin sairas vuoteeltaan hypähtäen, riemuääneen remahti.

Vaan huuto kuului saliin. Sieltä juoksi oppilassarja hämmästyneenä kammioon. Vuorostaan hämmästyi Aatamikin ja tunkeusi hätäisesti sänkynsä alle, josta hän kuitenkin jaloista huomattiin ja pystytettiin kaikkein iloksi muiden valittujen parveen.

Pirteänä ja raittiina kuin sateella nauris, jonka naatit tojottavat hajallaan -- niin seisoi Aatami tovereinsa keskellä terveenä ja hajalla hapsin. Hämillään hän ensin katsoa toljotti, vaan sitten lauseihin puhkesi.

-- Veljet! huusi hän onnesta läikkyvin silmin. -- Tietäkää, ett'en ole enää mikään Koiramäki, vaan nimeni on tästälähin oleva Aatami Aataminpoika Armfelt Kehnosuon kylästä!

Niin Aatami onnensa houreissa huikahti, vaan sitten muisti hän seisovansa sairaan kirjoissa, jonkatähden valitti päätänsä kovin huimaavan.

Pian tuli kuuluksi kaikille Aatamin jo ennestään kuuluisa uusi nimi. Sitten ilmestyi hän eräänä iltana koulun johtajan edessä.

-- Tahdon ilmoittaa nimeni.

-- Aatami Koiramäki?

-- En ole enää mikään Koiramäki, olen sukuni esikoinen ja tahdon olla Armfelt.

-- Armfelt! Koiramäestä Armfelt? Se on sopimaton.

-- Sen olen kirjasta lukenut ja tahdon olla Armfelt Kehnosuon kylästä.

-- Sopivampi on Kehnonen.

-- Sellaista nimeä ei ole herroilla eikä kirjoissa

-- Taikka Kehnonius tai Kehnolin?

Nämä sointuivat Aatamin korville kauniimmilta, ja vasemmalle kädelleen kallistaen päänsä hän hetken tuumaili.

-- Tahdonpa sitten olla Kehnolin, lausahti hän lopulta. -- Nöyrimmästi pyytäisin tulla ylös-otetuksi Aatami Aataminpoika Kehnolin Kehnosuon kylästä!

Tällä nimellä nyt istutettiin Aatami vakinaiseksi seminaarin kirjoihin. Vaikka hänen mieltään kaiveli Armfelt'in kadottaminen, astui hän kuitenkin entistään tyytyväisempänä tulevaisuuttansa kohti.

Tuskin olisikaan Aatami Kehnolin'in kouluajalta tätä enemmän kertomista, jollei olisi naisseminaari seissyt niin lähellä miesseminaaria, ett'ei ollut kuin silmänheitto matkaa. Tosin joutui hän usein tovereilleen leluksi ja heitä useammin huvitti kuin muut, vaan sehän oli hänen yksinkertaisuutensa luonnollinen osa, josta ei häntä kukaan kadehtinut.

Jotakin viehättävää tapahtuu vasta sitte, kun nuoren miehen elämän näkymöllä haamoittaa nuori nainen.

Hyvä seura on jo kaunis asia ja hyvissä seuroissa alkaakin usein moni kaunis asia.

Jokaisen kuun ensi tiistain iltana oli johtajan luona semmoisia hyviä seuroja, joissa kynttilän valossa loisti naisseminaarin neitosia ja miesseminaarin poikasia. Heillä oli sama laki kuin esineillä Helsingin teollisuusnäyttelyssä: he saivat toisiinsa -- noin syrjin karin -- katsella, vaan ei kajota.

Niinpä eräänäkin iltana oli sali kynttilöillä valmiiksi valaistu: keskellä kattoa ilman hengessä heilaili kruunu täynnä valkeutta; salin perässä sekä kruunusta oikealle, tuikutti kynttilöitä ikkunoilla sekä pöydillä, yksitellen ja parittain. Niinkuin kynttilät, niinpä jakauntuivat neitosetkin salissa: ensin suuri soikean pyöreä pöytä kuin Viipurin rinkilä, jonka ympärillä neitseet kukkaseppeleenä istua kekottivat -- aivan kuin nimipäivärinkilän ympärillä -- sitten istuivat toiset neitseet koreasti seiniä vasten yksitellen ja parittain, aivan kuin kynttilätkin. Vaan oven puolella teiskaili illan isäntä kohteliaasti vastaan ottaen yhä uusia neitosia ja yhä uusia poikasia, joista neitseet tosin kääntyivät oikealle, vaan pojat hiipailivat eräästä ovesta vasemmalle, johon he sisältyivät kuution tapaiseen kammioon. Sentähden ei mitään ritarillista seuraa salissa näkynyt paitse välimiten, kun illan istujain iloksi säveliin puhkesi laulajain yhdistyneet henget taikka milloin ujoutensa kotelosta joku poikanen esille pujahti ja jonkun runon tahi tarinan luki.

Semmoisessa asennossa kaikki tyynesti istuivat. Vaan niinkuin päivän tuulten jäljiltä tykki tyynessä ilta-ilmassakin vielä järven kalvo värehtii, niinpä kuului naisten keskeltä suppeata puheen sipsutusta samalla kuin hyppöset minkä mitäkin puhetyötä nypläsi.

Tähän seuraan Aatamikin astui. Ensin hän ovella varovasti vaanieli ja epäili olevansa mahdollinen sisään-astumaan, vaan jäljessä kun toiset ahdisteli, riipaisi hän äkkiä oven auki ja seisoi eteisessä. Kuten tavallisesti, astui Aatami nytkin esiin viistosti sydämenpuolinen kylki edelläpäin. Tervehtiessä vaan tapahtui pieni erehdys. Mutta siihen oli syypää eräs neitonen, joka juuri hänen edellään astui sisään ja syvästi niiasi, jonkatähden Aatami eksyi tekemään samoin. -- Miks'ei saisi tervehtää miehet samoin kuin naiset ja päinvastoin? -- vaikka neitseet tällä kertaa hieman hymyilivät.

Kovin huikenivat Aatamin silmät nähdessään salin valkeudessa hymyileviä kasvoja, ja otettuaan hätäisesti kolme pitkää varvas-askelta vasemmalle, seisoi hän tovereinsa takana kammion ovella, josta pelvon sekaisella ihastuksella pilkisteli salin tähtitarhan kukkasarjaan.

Niin ihmeesti kauan tähtäsi Aatami yhteen kohtaan salissa, jossa istui sama tyttönen, joka hänen edellään niiasi. Jotakin erinomaista keksi Aatami tytössä, joka oli niin lihava, mehevän punainen ja keltatukkainen, että olisi hänestä luullut voivan viiniä pusertaa, oikein semmoista hurmentavaa viiniä, "joka tekee viisaan hulluksi ja hullun vieläkin hullummaksi", kuten Aatami muisti erään viisaan papin saarnasta.

Kun sitten oli tarittu ja juotu kupponen teetä sekä laulettu ja kuultu laulua, alkoi Aatamia liikuttaa semmoiset tunteet, joita ei voi selittää. Mahdoton oli hänen kieltää vasenta puoltansa, joka väkisinkin tahtoi häntä johtaa viiniä pusertamaan. Ja ennenkuin vielä laulukaan loppui, astui hän vasemmalla jalallaan askeleen kasvojen paistetta kohden; kallistui sinne kuin päivähän kukka. Vaan silloin hän kummia kuuli: mehevät huulet pusertelivat ruotsia, joka hälle salaisuuksien kielenä kaikui. Heti tempasi hän jalkansa takaisin. Hän varistui ja hikoili. Onneton poika, ettei hän ollut kilpikonna! Häpeissään olisi hän nyt kokonaan putkahtanut kuoreensa. Hän kuunteli vielä toista ja kolmatta ja kaikkia neitosia, -- ne olivat Jyväskylän seminaarin neitosia, jotka "suomenkieltä ruotsiks harjoittavat". [Tämä oli siihen aikaan, jossa tarinan tapaukset liikkuvat.] Ruotsia vaan pilpattivat he.

-- Niin, he tahtovat olla herrasväkisillään ja silloin täytyy puhua ruotsia. Hra Nurkkelin oli sentään viisas mies, hän osasi ruotsia ja hänkin oli herra ja sihtieri Kehnosuon kylässä. Vaan minunpa poloisen on laitani toisin: "vaivainen mato ja matkamies" olen minä, ellen herruuden avainta salatussa kielessä keksi. Suuri, ankara muutos pitää minussa tapahtuman.

Niin haikaili suruissaan Aatami. Vaan silloin hänen tovereinsa keskellä kajahti: "Nouse, lennä Suomenkieli" j.n.e., jonka laulettua pojan vasen jalka taaskin otti rohkean askeleen ja heti seisoi hän kokonaisuudessaan meheväin kasvojen paisteessa.

Nyt kuuli hän suomea ja nyt kuultiin hänen suomeansa. Hän kertoi kuinka vaikeata on oppia koko almanakan ulkoa. Hän puhui selkeästä, pilvisestä ja sade-ilmasta. Sitten ennusti hän kaikki tulevaiset nimipäivät selvästi kuin almanakka hamaan Sylvesteriin asti.

-- Isäni osaa ulkoa vaan kyntömiehen almanakan, joka on lyhyt; mutta ettehän semmoista kuitenkaan tahtoisi kuulla?

-- Tahtoisin, oikein mielelläni, suomenkieli on niin kaunista! liversi hymyillen mehevä neiti. Se tuntui Aatamille hunajasateelta päivänpaisteessa. Hänen vasen jalkansa ojentui esiin ja hän rykäisi ja sitten lausui: -- Niin kuulkaa mun suustani alhaisen kyntömiehen sanat!

[Koska lienee hupaista tutustua isä-Aatamin almanakkaan, liitämme sen tähän hänen poikansa suun hedelmänä, kuten seuraa:

Tuomaasta kuus kynttilään, Siitä kolme Mattiin, Siitä neljä Maariaan, Siitä viis Vappuun, Siitä kahdeksan Juhannukseen, Siitä neljä Jaakkoon, Siitä viis Petroon, Siitä viis Mikkoon, Siitä viis Pyhämieheen, Siitä seitsemän Jouluun.]

Juuri sai hän isänsä almanakan lukeneeksi loppuun, kun illan isäntä häntä lähestyen viittasi puheilleen. Siinä kuuli hän hiljaisia, vaan tuikeita sanoja, ja kovin pitkiä puheita kuiskattiin hänen pitävän tyttöselle. Siitä pojan pää vasemmalle kallistua nutkahti kuin katkennut kaalin kupu. Nuivalla nenin hän nyt hiipaili kuution muotoiseen kammioon, jossa, kuten ukkosta piillen, pilvien välistä päivää tirkisteli.

Sitten lähestyi illan isäntä mehevätä neitosta ja muita neitosia ja he puhuivat keskenään Aatamilta salattua kieltä: se oli ruotsia.

-- Ah, paljon puuttuu multa! huokasi Aatami. Herrasväkisille ei kieleni kelpaa ja sentähden täytyy mun paeta. Niin häväiskää ja pilkatkaa keskenänne onnetonta, te paratiisilinnut, kunnes kieltänne ymmärtää Kehnosuon poika! Ymmärtääpä hän sitä kerran ja -- silloin herranen aika!

-- Eipä niin -- kuiskasi hälle eräs tovereista -- vaan kerran täytyy kaikkein tässä maassa osata ja puhua suomea ja -- silloin herranen aika! Sitä toivon minä ja sentähden tahdon elää ja kuolla kuin suomalainen.

-- Niinpä oletkin sinä paatunut talonpoika, johon ei kajoo korkeamman esimerkin voima! tokaisi Aatami. -- Minäpä kaikesta näen, ett'ei sovi puhua suomea kuin jokapäiväisessä työssä, josta jokapäiväinen leipämme nautitaan. Vaan jos ilon ja riemun pikarista tahdomme juhlien herrashetkinä juoda -- kuten sanoo eräs viisas saarna -- tulee meidän oppia kielillä puhumaan niinkuin nyt edessämme nähdään ja kuullaan.

-- Vaikene, läpiviisas almanakka! tiuskahti hälle toveri. Ja silloin taukosi myöskin pianon soitto, joka yhteislaulun jälkeen oli kaikunut erään neitseen sooloa laulaessa.

Iltaseura oli lopullaan. Jätettiin hyvästi.

Vaan hajallaan oli Aatamin pää, hajallaan sydän. Puolipihassa ulkona muisti hän lakkinsa unhoittuneen ja palasi takaisin. Ihmeekseen löysi hän lakin kietouneena mehevän neitseen shaaliin. Tyttönen siitä kovin hämmästyi, vaan Aatami näki sitten seuraavana yönä unissaan itsensä kiedottuna niin ihmeen suloiseen ja lystiin shaaliin.

Jokainen ajatteleva ihminen tietää, ett'ei enää ole pään hyvä olla, kun on korvia myöten läksyjä ja kakskymmenvuotias sydän täynnä semmoisia tunteita, joita ei voi selittää. Sitten pitäisi vielä oppia ruotsia, kun muutoin ei ole mahdollinen herrasväkisille, ja kuitenkaan ei semmoiseen oppiin anna muut aineet tarpeeksi aikaa. Jos siitä on sydämen ahdistusta, onpa pulaa päälläkin, johon lopulta kaikki koituu.