Chapter 9

Jollet sietäne iloja, Päivän paistetta pakene -- Se ilon loi ihmisille -- Menekin susien maille, Yön ja talven tunturille, Kussa ei kuuta, aurinkoa Eikä tähtien valoa. Mutta nyt on nousuaika, Kuulet lintujen lirinän -- Jäniskin jo tuosta juoksi. Aurinko salon sisästä Jo vesiä välkyttävi, Herätellen heikommatkin. Tarttuen Joukoa käteen. Nouse, Jouko, notkostasi Päivän kirkkahan poluille!

KOLMAS NÄYTÖS.

Joukolan pihamaalla pyhien puitten varjossa. Oikealta näkyy tupa, perältä aitta. Aamupäivä.

TAINA (koristaen Ainoa). Ruusuposkisen otsalle Seppele sopii somasti. Nämäkin helakat helmet Käyvät valko kaulallesi Kuin sininen lemmenkukka Lähtehelle reunustaksi. Nämä kuulut kultavitjat Riipustelen rinnoillesi Kuin kevähän rintapäille Maaemo mataran nosti. Tämä päiv' on äidillesi Muutoksien muistopäivä: Kolmekymmentä on vuotta Täsmälleen tänä kevänä, Kuin isäsi intomielin Toi tytön Kalevalasta, Minut ryösti marjamaalta.

AINO. Miksi jäitkin ryöstäjälle?

VANHA JOUKO. Vie sinä, minä vikisen, Olet vievinäs väkisin, Tulen puolen mielelläni -- Niin tais' olla Tainan laita.

Lähtee pirttiin oikealle.

TAINA. Täsmälleen tänä kevänä, Tämän kevätpäivän päälle Täytät vuotta kuusitoista Kukkana isäsi mailla. Siksi nyt sua somistan, Kultaseni, lintuseni. Laitan kuin kevättä luonto Soreaksi, sointuisaksi, Mainioitten morsioksi, En kotihin ryöstölinnun.

AINO. Olen lapsi morsioksi, Äiti.

TAINA. Tyynny, tyttiseni! Jo olet tupelle tullut. Pian päilyt tähkäpäänä. Aavistan isosukuista Ainolleni.

AINO. Voi kuin haastat, Äiti!

TAINA. Kuin katolla pääsky, Lauleskelen lapselleni, Jonk' on lentovalmis siipi.

AINO. Näetkö tuolla --!

TAINA. Kirrin äiti!

MELLA (tulla tuoksuttaa oikealta). Terve, Taina! Terve, Aino!

TAINA. Terve tervehyttäjälle!

MELLA (Ainoa tarkastellen). Siinäpä sileä lintu. Vasta on pesästä päässyt, Mut jo kuulu kullan solki. Kertomus kylässä käypi Kevätjuhlasta jalosta, Kuinka istui Aino neiti Polvella suvannon sulhon! -- Suurelliset suurten luona, Lapsi vanhan vaalijaksi! Hah, ha ha! -- poloinen Kirri! Olisit sukua suurta! Joukolata autellessa Heimosi sodissa sortui. -- Aino ei sinusta huoli. Taina möikin tyttärensä -- Hyvästi, hyväsukuiset!

Poistuu vasemmalle.

TAINA. Rutjan koskehen, rutale, Kiroinesi, kiukkuinesi!

AINO. Äiti, äiti! peitä tyttös, Paina maahan marron alle! Tuo ampui likaisen nuolen, Polttavaisen myrkkypiston. Se syöpi sydänvereni, Imeksii iloni virran Kuin lukki. Jo peitä, äiti! -- Mit' olen pahoja tehnyt?! -- -- Äiti!

TAINA. Viihdy, lintuseni! Kerron kaskun. -- Heinikossa, Kukkaniityll' istui lapsi, Äidin polvelt' äsken päässyt, Siin' iloitsi, nauroi, leikki. Niin sihahti ruoho -- sieltä Musta kyy läheni lasta -- Pisti pientä -- pois suhahti: Lapsi parkaisi pahasti! -- Syytöntäkin pisti käärme.

AINO. Miksi noin on tuhma luonto?

TAINA. Liekö tuhma vaiko viisas, Vaatinut on valvehille, Aseihin, sotajalalle, Voittosille luonnon kanssa.

AINO. Ihmisten ilettävien. -- Minut peitä, äiti, noilta, Niit' en kestä.

TAINA. Piilosilla Et karaistu kestäväksi. Voimia elämä luopi.

AINO. On elämä nurja, julma Ryöstövalta.

TAINA. Viihdy, lapsi! Tyynny kuin tuo lähde tuossa. Siit' annan sinulle vettä. -- Kas niin, rauhoitu! Nyt silmäs Kirkastuu kuin lähde tuossa, Täm' on, tiedät, uhrilähde. Pyhä on voima sen vedellä. Pyhä on tässä tuomilehto -- Tunnetko väkevän tuoksun? Tuometarten hengitystä. Tuolla pulska Pihlajatar Kukkansa suvelle säästi. -- Käypi niin keveä tuuli, Raitis, lämmin. Se sulosti Poskias sukostelevi. Näetkö kuvasi tuolla Lähtehessä? Siit' iloitse, Ett' olet verevä, nuori! Iloitse ilon ajalla, Vielä kukkuvi käkesi! Nyt kevät on tuolla -- tässä. Kuuletko? -- Kas siellä rastas!

AINO (ihastuksissa). Äiti, äiti!

TAINA. Lintuseni!

AINO. Pyhä on tämä uhrilehto!

TAINA. Eikö totta! Nythän tunnet.

AINO. Tunnen kuin keväinen tuuli Toisi kaikki kaipauksen Ristiaallot rintahani. Tunnen kuin palava päivä, Luojan suuri lemmen silmä, Hautoisi unelmiani, Aikois mieleni avata Kuin puhtoisen kukkarinnan Puhtahalle maailmalle: Tuolle metsän tuuloselle, Tuolle taivahan tulelle, Vettenkin vesivalolle, Aamun kiilto kastehelle, Nuorille kevätkukille -- Sillekin, jota en tunne, Jota aavistan ja etsin. -- Sano, äitini, mit' etsin?

TAINA. Etsit etsit? -- Vastauksen Tuop' elämä aikanansa.

AINO. Äiti, äiti! Tuolla Jouko Veljyeni -- aivan yksin! -- Ja verissä! Missä Kirri? -- Kaatunutko?

TAINA. Taikka Väinö On tapettu, laulu laannut! Väinönkö veressä Jouko? Varjele vakainen Luoja! Mitä hupsin! -- Arvaisinko!

AINO. Lausu, äiti!

TAINA. Viihdy, lapsi! Monesti tukala tuuli Tuonut on iloisen ilman.

AINO. Tuossa kierokulmaisena Hän kivelle kyyristäypi, Silmä maahan muljotellen. -- Minä en kysyä tohdi.

TAINA. Miksi noin nolona istut? Mikä on sulla, poikueni?

VANHA JOUKO (astunut Tainan kysyessä pirtistä esille). Tuota jo ennustin sinulle. Miksi loitolle noin istut, Ventona, verissä otsin, Pää käsissä kyyrysillä? Sano, mist' olet veressä?

NUORI JOUKO. Muistathan, isoni vanha, Kuin kerran salolla ilves Repi varsasi parahan; Niin nyt karkasi kavala Mies metsästä kasvoilleni, Repi, raastoi --

Tyrskii.

TAINA. Kuka?

AINO. Miksi?

VANHA JOUKO. Vartokaa! -- Selitä, poika!

NUORI JOUKO (itkien). Kostoksi kova-osainen Nosti kyntensä koholle.

TAINA. Kuka nosti?

AINO. Mistä kosti?

VANHA JOUKO. Jatka, poika!

NUORI JOUKO. Tappelimme Niinkuin metsot soitimella Tärähteli hiekkatanner. -- Sinne se kupertui kurja.

TAINA. Kuka nyt kupertui? lausu!

NUORI JOUKO. Ensin hän yleni maasta, Kuusen alta kurkkuhuni, Siitä kasvoille kapusi, -- Silloinpa sipaisin miestä Kupehilta luisin kourin. Nostin, käänsin keikahutin, Että tallukset livahti, Maahan paiskasin -- parahti. -- Liekö jäänyt heikko henki. Täss' on Jouko -- siellä Kirri.

AINO. Murhasitko --?!

TAINA. Ja sit' itket?

NUORI JOUKO. Tuot' en itke, muuta itken, Surujani suurempia.

AINO. Murhasitko, julma Jouko? Teitkö vielä julmempia!

TAINA. Tapoitko Suvannon urhon?

NUORI JOUKO. Tein vielä tukalampata.

AINO. Kerro, kurja!

TAINA. Haasta, haasta!

VANHA JOUKO. Ei sovi tyrskiä miehen. Haastele sulalla suulla!

NUORI JOUKO. Sääli on sinua, sisko.

AINO (tyrmistyneenä). Kerro kaikki!

NUORI JOUKO. Kertoisinko Kestäisitkö?

AINO. Tuota lausut! Muistatko tarusta kissan? Hiirtä purren se murisi. Kysyi: "Kestätkö enempi?" -- "Kestän kuolla", hiiskui hiiri. Sinäkin puret minua, Kysyt sitten.

NUORI JOUKO. Sisko rukka. Oli se kamala laulukiista: Kuin olis koskea kaksi Vaahdonnehet vastatusten. Minä kun päästelin sanoja, Hyppi hongatkin ilosta, Suossa sammalkin sakosi Muuramiksi, maaramiksi. -- Mutta kun veteli Väinö, Hongat sortuivat surusta, Marjat vaihtuivat muraksi, -- Sorruinpa minäkin sorja Pahan vallan vainotessa Suun tasalta suomutahan. Sielt' en päässyt päivilleni, Vaikka tarjosin tuhatta, Sen hyviä, tuon paraita, Ennenkuin lupasin -- -- Aino! Purskahtaa itkuun. Se särkee sisuksiani.

AINO. Aavistan pahan sanoman.

NUORI JOUKO (yhä tyrskien). Ennenkuin -- --

TAINA. lupasit lahjan.

NUORI JOUKO. Lupasin emoni lapsen.

TAINA ja VANHA JOUKO (hyvillään). AINO (alakuloisena). Lupasit emosi lapsen!

NUORI JOUKO. Väinämöiselle varaksi, Oman pääni päästimeksi Annoin Aino siskoseni -- Sit' itken --

TAINA (rohkaisevasti). Sitäkö tyrskit!

NUORI JOUKO. Itken ja vihasta kiehun.

VANHA JOUKO. "Mies sanansa" -- muista poika!

NUORI JOUKO. Tuonpa muistan, siksi itken.

TAINA. Itke, kun ilosta itket. -- Tuot' olen toivonut ikäni, Sukuhuni suurta miestä. Nyt on terve tultuansa Vävykseni Väinämöinen.

AINO. Tuot' uskoin sinusta, äiti. -- Voi sinua, veljyt kurja! Kysymättä, kuulematta Möitkin siskosi sydämmen.

TAINA. Ei suruihin syitä, lapsi. Vasta alkavat ilosi, Saatuas parahan sulhon Mitä lie mailla mainittuna.

AINO. Näinkö nuorna peitetään Hunnun alle kaunis kutri? Jäisi kuutamot komeat, Päivät päivist' armahimmat, Kukkaset kotipihalle, Marjatkin kotimäelle -- Näinkö nuorna? Kaulaten äitiään. Äiti, äiti!

TAINA. Mene huima huolinesi! Paistavi Jumalan päivä Muuallenkin maailmassa, Ei isosi ikkunoille. Myös on marjoja mäellä Ilmassa etempänäkin, Ei aina ison ahoilla. Vasta on kevättä luonto Käkösen kukahtaessa; Vasta on mielesi metenä Armahan asuntomailla.

NUORI JOUKO. Kuulet äitis! -- möinkö yksin?

AINO. Sysi on musta mulle mettä. Kuku kuoloa käkeni! Meret suuretkin sulavat, Ei sula sydänsuruni.

NUORI JOUKO. Pois pakenen silmistäsi. Sukuni häpeän kostan Laajasuulle laulajalle.

TAINA. Heitä jo kamala kosto! -- Riehuessas riihotonna, Särit lasna sääriluusi -- Särit vanhempas sydäntä. Vaan kun nyt isona lasna Kulkiessas maailmassa Teet tuhoja tuhman lailla -- Poltat mieltäni pahemmin.

NUORI JOUKO (uhkamielin). Viel' on nuolia varalla, Sulkapäitä, myrkkyisiä. Niillä väijyn Väinämöistä Kärppänä kiven kolossa; Joka askelta ajelen, Kunneka nopea nuoli Voitti, mit' en lauluin voita. -- Sisko kultani, hyvästi!

Menee oikealle.

VANHA JOUKO. Meni, mik' on mennäksensä. Ei pysy panentamieli. --

TAINA. Armas Aino tyttöseni, Nyt asetu morsioksi Kuin nuo kukkaset kedolla.

AINO. On niin tuskallista, äiti. En tiedä mitä sanoisin. Ymmärsit minua ennen, Minä ymmärsin sinua. Nyt en puoltakaan tajua Neuvoistasi. Etkä tunne Nyt kuin ennen tunnettani. Kun menen mäelle yksin, Metsän tuulille puhelen, Taikka lausun lintusille, Ne minua ymmärtävät, Minä niitä.

TAINA. Tuulosille -- Metsän puille -- lintusille. Niin, menekin, viivy hetki, Viihdytä sydän-alasi Lainehuiset läikkymästä.

Aino poistuu.

TAINA (Vanhalle Joukolle). Näitkö nuo siniset helmet Sekä vitjat kultaviplat Oman tyttösi povella?

VANHA JOUKO. En näkisi näytettäissä Helmiäsi, kultiasi, Noita naisien koruja!

TAINA. Näkisit hyvinkin, luulen, Kun tietäisit tyttäresi Kanneksivan kaulallansa Lempilahjan laulajalta.

JOUKO. Suvannonko sulho --?

TAINA. antoi Lahjaksi korut tytölle, Ainon itse tietämättä. Kevätjuhlassa kedolla Kävelimme, niin pujotti Väinö noin käteeni lahjan, Lausui: annahan tytölle.

JOUKO. Se oli suuren miehen lahja. --

TAINA. Jota ei hylätä henno. -- Mutta nyt sisälle käymme. Paremp' on tytön nyt yksin Rauhoittua. Kenties kohta Väinö tääll' on. Moista miestä Odotamme orren alla, Ei pihalla.

VANHA JOUKO. Totta, totta. Mut minuss' on outo tunne: Aina kun lähell' on onni, Vaara väijyvi lähinnä.

TAINA. Taatto auta, väistä vaara!

Menevät pirttiin.

AINO (tulee vasemmalta). Pois menivät vanhempani. Miks' ovat minulle kahle Omaiseni -- äitinikin? Nyt hengitän keveämmästi: Luonto suo minulle rauhan. Ei pakoita tuntoani, Ei sano: rakasta tuota, Tuota ei vihata käske. Luonto suo sydämmen luonnon Oikeuttansa ajella. Täällä nyt rakastan teitä, Kotituulet, lehto, lähde. Rakastan kotiväkeä, Veikkoakin hurjapäätä. Kirriäkin. -- Kirri rukka! Elätkö? Oletko kuollut? Kuollutko poloinen Kirri! -- Olit niin hyvä ja häijy. Rakastitkohan minua? Minäkin ehkä sinua. Rakastinko? -- tietäisinkö! -- Muut sanovat -- min' en tiedä.

Mut tuli kevät iloinen, Toi iloisen uhrijuhlan Leikkinensä, lauluinensa -- Suruinensa. Siell' ihastuin, innostuinkin Lauluihin ja laulajahan. Ne sanat valon suloiset! Ne silmät sinen valoiset! Moist' en ollut kuullut, nähnyt. Huomannut en muita silloin, Näin ylinnä Väinämöisen Kuin käen hopearinnan Kukkulalla kuusikossa. Se oliko rakkautta? -- Muut sanovat -- min' en tiedä. Mutta voittanut on Väinö Veljeni -- häneltä siskon! Minut? -- Väinö? -- Näinkö nuorna Lohkaistaan kotoa koivu. Pyhän lehdon liepeheltä? Ryöstetäänkö? Kenties kohta Tempaisee tukeva koura Vyötäröistä pienen linnun. Viepi kuin vihainen tuuli Myrskyn suuhun. Hän on uljas ja väkevä Sankari: ei käytä kieltä Kosiessa, vaan tekoa Reipasta. Vapisen häntä Turvatonna, puoltajatta. Joko kuulen? -- - hän tulossa! Piilotainpa tänne.

Menee puitten varjoon; Väinö ja Kouki tulevat.

VÄINÖ. Tässä Se suloinen uhrilehto, Jossa liikkunut on Aino. Olisin ilmassa kotka Taikka kyttä kuusen alla, Niin otus ei oivaltaisi: Kuuntelisin lintuani Mitä laulaisi haluja. Toivoisi toverikullan, Minä astuisin esille. -- Miks epäilen onneani, Voittoani, itseäni? -- Arpoisinko, onnistunko? -- Tämäpä tukala hetki! En ole kokenut ennen Tätä pelkoa pahaista, En sodissa suurimmissa. -- Seisohan takana, Kouki! -- Käynkö nyt tupahan tuonne Vaiko tässä vartioisin Tytön kaunosen tuloa?

KOUKI. Mies olet, uros parahin, Toki turhasta tutiset. Miksi arvoja kyselet? Tyttö on voitettu, omasi. Kun löydät, sylihin riistä, Viemme vinhasti kotihin.

VÄINÖ. Väkisinkö rakkautta? Sulle outo on tilani. Tämä se kysyvi miestä. -- Tuosta taitan kukkasia, Ne ripottelen polulle. Kävisi tuvasta tyttö Lähtehelle -- ne näkisi, Ottaisi yhdenki niistä: Se hyvää jo ennustaisi. Sen sitoisi rinnoillensa: Se jo tietäisi parasta.

Ripottelee kukkia lähteelle päin.

AINO (erikseen). Tuoko nyt urohon työtä!

VÄINÖ (huomaa Ainon). Te-te-terve! Luonnotarko, Vaiko armas Aino neiti? -- Syrjässä. Kuinka onkin hän ihana! Varsin juhlavaattehissa! -- Kenties vartoikin minua. -- Arvasi minun tulevan, Niin puki päällensä parasta -- Nuo helytkin antamani, Kukkiakin kutrillensa! -- Millä alkaisin sanoilla? -- Seisohan takana, Kouki! -- Tässä impi, tuossa lähde. Kukka vettä kurkistavi -- Kuvansa näkevi siellä --

KOUKI. Iske kohti kuin vasama!

VÄINÖ. Sinua etsin, neiti nuori, Kuin kadonnutta kevättä!

AINO. Mitä lienet etsimässä, Senpä ryöstätkin minulta.

VÄINÖ. Sinua etsin, neiti nuori, Kuin säveltä laululleni.

AINO. Säveltä jos etsinetkin, Ryöstätpä sydän-iloni.

VÄINÖ. Sinuapa, immyt, etsin Niinkuin kieltä kanteleesen.

AINO. Kieltä etsit, kiusaellen Sydämmeni kielet kätki.

VÄINÖ. Etsinpä sinua, immyt, Kuin elämä henkeänsä.

AINO. Henkeäs minulta etsit Viet elämän hengeltäni.

VÄINÖ. Näetkö kuusta koivun luona? Nepä näyttävät somilta, Kuin uros keralla naisen.

AINO. Vähän on miehessä urosta, Ken lie kuuseksi kuvattu.

VÄINÖ. Kaks on puussa puhjennutta: Kukka lehtyen keralla.

AINO. Moni on kukka lehtyettä, Moni lehtikin kukatta.

VÄINÖ. Kaksin on lehdossa linnut: Laulaja ja kuuntelija.

AINO. Ei yhdelle lintu laula: Koko metsä kuuntelevi.

VÄINÖ. Kaksin huulet kaunihimmat, Kaksin silmätkin somemmat, Kaksin kaikki on jäsenet, Kaksin kaulasi helyjä. -- Kannakin minulle, neiti, Helmiäsi, kultiasi. Tulekin Kalevalahan.

AINO. Kotini valostajaksi, Mesileivän leipojaksi! En sinulle enkä muille Kanna kaulalla helyjä: Niitä kannoin nuoruudelle Kuin kevätkin kukkiansa. Nyt hyvästi, kevähäni! Helmet, kullatkin hyvästi!

Viskaa kukat, kullat, helmet puistoon ja pakenee lehtoon.

VÄINÖ (hämmästyneenä). Noinko jätti hän urohon, Niinkuin hirvi hiihtäjänsä? Metsän kohtuhun katosi!

KOUKI. Mitä ei tyttö itse anna, Se ota emon kädestä.

VÄINÖ. Mies monikin naida voisi, Jollei huolisi kosia.

NELJÄS NÄYTÖS.

Joukolan iso pirtti. Seiniä vasten ja pöydän ympäri lavitsoja. Nurkissa kuusia, joiden suojassa oluttynnyriä. Katetulla pöydällä vahvasti ruokia.

NUORI JOUKO (istuu nojaten pöytään). Häät, joit' en laulettavan soisi, On tulossa. Häät, joit' en soisi tanssittavan, On tulossa. Tyhjentää pöydältä haarikan. Tuo, Sinikka, siivon lailla Sit' olutta oivallista. Kurja tässä on elämä Onnetonna, olvetonna. Sääli kuoliakin urohon, Joka on muita muhkeampi: Jäisi metsä miestä vaille, Joukola urosta vaille.

SINIKKA (syrjässä ripotellen lattialle lehtien sekaisia kuusen havuja). Mokoma pojan porilas!

NUORI JOUKO. Mut on murhetta elämä: Siskon vie vihainen koira Juhlivasta Joukolasta. Häpeäksi käy elämä Voitettuna, armoin alla. -- Tuo olutta, orjapiika!

SINIKKA. Tupa on ensin laitettava Koreaksi häätuvaksi.

NUORI JOUKO. Korpi on korea kyllä Häijyn miehen häätuvaksi.

SINIKKA. Joutikin sinulle murhe, Häpeää kypärän täysi: Ryöstäjälle, raastajalle, Orjan onnen sortajalle -- Kylvän suoloilla surusi, Jotta haavas kirveltävi.

NUORI JOUKO. Rumat on rumalla eljet.

SINIKKA. Olin ennen aikoinani Mielestäsi kyllin kaunis, Kelpasin pojan pidellä. -- Muistatko mitenkä riistit Lapsen itse laittamasi Rinnoiltani? -- sulloit suohon, Kun häpesit orjan lasta -- Vaikka itkin ja valitin. Nyt on kosto kohdallasi, Synkkä, julma ja kamala.

NUORI JOUKO. Mene ruoja kostoinesi, Tai sinut lampehen laulan Rupiseksi sammakoksi! Tuo olutta, Turjan tyttö!

SINIKKA (lennättäen haarikkata). Juo katala! -- Tässä!

NUORI JOUKO. Näetkö Pojan pulskan ja komean! Tähystä tätäkin jousta, Nuole näitä nuoliani! Tahdotko, sinua ammun Tuolla myrkkyisellä, tuolla? Kun valitat vaivojasi, Päästän pois pahoilta mailta Orjapiian onnettoman. Seis nyt! niin ojennan jousta! Miksi huudat? -- Väistyi raukka. Onko orjankin elämä Nautintoa? Nihkaisenpa Rohkeutta tästä. Mutta Jos olisi käärme siellä! -- Tai sakona sammakoita, -- Jos se kostaisi katala. -- Hyi, rumia lonkeroita! Tuot' en juo, en! Säästän sulhon Terveydeksi moisen moskan. Se sopii sopen kululle. -- Mistä nyt uhkaisi kosto Joukoa? Jos laulu petti, Ei petä ovela nuoli. Ei näe, ei kuule Väinö Väijyvätä liikkujata. Niin salassa käypi tieni, Että ei ehätä sulho Kättä käpsätä tytölle Kun jo keikahti kedolle. Missä viipynevät veikot, Naapurin navakat miehet: Lupaelivat avuksi. Miksi suututin ma Kirrin, Sotaveikkoni parahan? Kenties missä hän minua Vartioi nyt väijyksissä, Kuin minä Suvantolaista. Voipi nuolta katkerata Kätkeä povensa alla Minun vaivaisen varalta. Kun näkevi kuusen alla Väijyväni Väinämöistä, Jo salassa murroksesta Nopsan nuolen linkoavi Masmalooni, maksahani: Miks ei tehtykin minulle Silmiä joka sivulle, Joka kulmalle käsiä, Nähdäkseni, lyödäkseni Joka surman suuta vasten. -- Missä veikot viipynette? -- Joko kuulenkin kolua! -- Tuossa! -- terve tultuanne!

Kylänpoikia: PURMO ja SORMO.

KYLÄNPOJAT. Terve!

Kättelevät Nuorta Joukoa.

SORMO. Etkö jo iloitse, Veikko? -- häitä on tulossa!

NUORI JOUKO. Kysytpä ivalla tuota. -- Itkeä voin syötävästi, Voin sutena jollotella.

PURMO. Tässä pöytä on katettu, Tuolla kuuset kukkalatvat, Niitten alla oiva oltta, -- Tarjoatko, veikko?

NUORI JOUKO. Lennä! Tuo, Sinikka, oltta tänne, Haarikka urosta kohden! -- Sinikka tuo olutta. Näittekö kylissä Kirrin?

SORMO. Kirrin on kipeä mieli. Siellä se kuleksi kurja Neuvotonna, toivotonna.

NUORI JOUKO. Eikä lähtenyt keralla?

SORMO. Ei keralla; yksin lähti Metsätietä uhkamielin, Siskoas surulla muisti, Sinua kovin kiroili Pettäjäksi.

NUORI JOUKO. Taaton poika! Pettäjäksikö minua? Enkö tuosta jo tapellut Sen verisen koiran kanssa? Pettäjäksi!

PURMO (Joukolle). Juopas, veikko! Juovat, mutta Jouko on vaan juovinaan ja katsoo sen jälkeen ympärilleen. Onpa meitä miestä kolme, Koston miestä -- syy on Väinön!

NUORI JOUKO, SORMO ja PURMO. Syy on Väinön! sille surma!

NUORI JOUKO. Tahtoisi parahan immen Joukolasta! Eipä jouda Pois kotoa korven kukka.

PURMO. Tässä on poikia varalla, Nuorempia, pulskempia.

SORMO. Ennen Kirrikin kuin Väinö.

PURMO. Ennen Purmokin kuin Kirri.

SORMO. Ennen Sormokin kuin Purmo.

NUORI JOUKO. Pois kinastus! Ensin voitto. Sitten on minulla valta Palkita parasta miestä. Oma on palkkani parahin: Kukistus kopean Väinön! -- Siis nyt lähtö!

PURMO. Varro, veikko! Terästä teot kysyvät. Juopi olutta. Tällä karkaisen kovaksi Luontoani. Tunnustanpa, Ett' epäilen, lähteäkö. --

NUORI JOUKO. Katala jäniksen jalka!

PURMO. Pojat, jos pahoin puhutte, Annan tuosta silmillenne.

SORMO. Voi kutale mieheksesi!

PURMO. Poikki suu, sakarisormi, Taikka painan peukalolla! -- Väinö on väkevä noita, Tietäkää! -- kovaksi tehty Miekkoja ja nuolta vasten. Hauskempi olisi häissä Juoda, riemuita, kuin juosta Hölkyttää saloja pitkin.

NUORI JOUKO (jyhmien nyrkillään niskaan Purmoa, joka valittaa). Tuosta annan! -- tuosta! -- tuosta! Söitkö halvattu sanasi? Teitkö jutkun, poika juntti!

PURMO. Armoa! olenhan valmis. Teen jo lähtöä -- ai, ai, ai! Viettekin kanaljat hengen.

SORMO. Hengettä mies oiva oisit: Niin et söisi etkä joisi Etkä tuhmasti tekisi.

NUORI JOUKO. Sen tuhannen pöyrytukka! -- Viisastuitko?

PURMO. Leikin päästin, Niin pilasta teitte totta.

SORMO. Puoli on totta leikissäkin. Tunnen Purmon.

NUORI JOUKO. Suori tielle, Niin en muista tuota juonta! Nyt, pojat, otatte neuvon: Min' asetun aitan taakse, Sormo käy kujasen suuhun, Purmo murroksen sivulle. Purmon nuoli jos ohaisi, Sormon jo kävisi kohti, Lopunpa tekisi Jouko: Kalevaisen kallistaisi. Mut salassa väijykämme!

KAIKKI. Salassa, pojat, salassa!

PURMO. Reilu poikia!

NUORI JOUKO. Nyt tielle!

Lähtevät.

SINIKKA (yksin). Mitä lie tulossa tästä, Häätkö vaiko hautajaiset. Nuo menivät kostotyölle, Surmaksi jalosukuisen. -- Soisin, itse sortuisivat! Morsian -- mitä sanoisin? -- On kuin päästä pyöritetty: Ei pukeu pulmuseksi, Kuin sopisi suuren miehen Kainaloiselle kanalle. -- Sen lie Kirriä ikävä, -- Itkusuin surussa käypi, Ei ymmärrä onneansa. Moni juoksisi ilolla Moisen sulhon morsioksi. -- Tuolta kolmessa tulevat! Siirrynpä sivulle tänne.

VANHA JOUKO (käypi Tainan ja Ainon edellä; istuu alakuloisena pöydän luo). Näkyi jo toivoa kipene, Mutta nousi murhepilvi Kohdalta oman kotini -- Sammutti suloisen toivon. Lapseni, oma vereni, Elämäni synkistävät. Poikani on kostotiellä, Eripuran puuskan nosti. Tyttäreni, tyhmä lapsi, Ei omista onneansa. -- Kenest' on iloa tässä?

TAINA. Ei pukeu puhtosiin; Musta muoto, musta mieli. -- Tuotako valitat, tytti, Kun hävitit kultavitjat, Helmet, ristit rinnoiltasi?

AINO. Sitäkö valitan? -- Niinkö? Sitäkö? -- Enempi, äiti.

TAINA. Lapseni, sinua neuvon: Mene aittahan mäelle, Siell' on arkussa ihanat Silkit ja soreat kullat, Joilla neinnä ollessani Päivän, kaks olen kävellyt Kukkana ison pihoilla, Niin ne arkkuhun asetin. Siit' on asti siellä ollut Koskematta, katsomatta. -- Nyt mene, ota ne sieltä, Pukeu kuin päivän tytti Morsioksi!

AINO. Niit' en itke. Kevähän katoa itken, Kukkien kuihtumista, Kun laitat minun poloisen Vasten mieltä miehelään. Näetkö tuvassa tässä Kukkiani poljettuja, Kylvettyjä -- haudalleni? Näetkö, äiti?

TAINA. Täm' on tehty Tyttiseni hääsaliksi. Hääkansa jo on tulossa, Koht' on täällä suuri seura, Sulhosikin --

AINO. Äiti armas! Hautajaiset on tulossa. Koht' on sulhonikin -- surma.

VANHA JOUKO. Kirrin taikoja nuo kaikki, Suurta uppiniskaisuutta. Luvattu mikä luvattu. Vie väkisin vaattehille, Morsioksi tee väkisin. Moni on väkisin viety Miehelähän -- siellä itku Vasta on vaihtunut iloksi.

AINO. Noinko haastelet, isäni? -- Orja vietäne väkisin.

SINIKKA (syrjässä). Tuolla puukotit minua! Etkö itsekin lie orja.

VANHA JOUKO. Se on maailman menoa. Et näe etehes itse, Kohtalo sinua viepi. Minne vie? -- sitä et tiedä Ennenkuin perille pääset. Tottele! -- on luonnon sääntö. Tyydy! -- muut' ei lohdutusta. Se minull' on kokemusta.

AINO. Miten on onnellisten mieli? -- Kuin vapaitten aaltosien Selvällä meren selällä. Mitenpä poloisten mieli? -- On kuin kaivossa vetonen, Ahdistettu, auringotta. Nojaten Tainan olkapäähän. Miks en jäänyt syntymättä Taikka kuollut kuusiöisnä? En olis paljoa pitänyt: Vaaksan verran palttinata, Pikkaraisen pientaretta, Emon itkua vähäsen, Ison vieläkin vähemmän, Veikon ei vähäistäkään.

TAINA. Suotta kalpenet surusta. Kun tulet Suvantolaan, Syötpä siellä vuoden, kaksi Voisulaa, sianlihoja, Vehnästä ja piirakoita, Tulet muita muhkeampi, Iloitset ikäsi kaiken Suuressa sukutalossa.