Chapter 7
JOUKKO. Sen teemme.
PINHOS. Te näitte kuinka Moab pelastui, Kun Bileam keksi petollisen juonen.
JOUKKO. Sen näimme.
PINHOS. Siis eteheni Bileam laahatkaa, Jos elää taikk' on kuollut. -- Vannokaa!
JOUKKO. Sen vannomme.
PINHOS. Nyt joukot kahtia! Te oikealta Midianin leirin päälle rynnätkää, Vasemman kyljen valloitamme me. Kun torvi soi, niin huuto päästäkää, Niin raikea, ett' itse taivas aukee, Jehovan silmä joukkoamme kaitsee. Kas niin, te sinne, tänne me!
Lähtevät. -- BILEAM ja MIDIANIN PÄÄLLIKÖT joukkoineen.
BILEAM. Pakolaisjoukon huomasitteko? Se Israelin koston alta juoksi, Apua huutaen, kuin lentohiekka Tohisten vyöryy arotuulen alta.
ZUUR. Tuon huomasimme. Kelpaahan sen voittaa Kenelle luonto suostuu puoltajaksi. Jos Israel ei kotkanvainullaan Niin oivaltaisi luonnonvoimia, Jos tulta, myrskyjä ja aaltoja Se Siinain enkeleilt' ei oppinut Edukseen käyttämään, ois voitto meidän. Nyt pelko valtaa joukon, surmanpelko.
BILEAM. Mik' aina tapahtuu, ei vahingoita. Mies viisas urhollinen on, ei pelkää Hän kuolemaa. Se jokahetkinen Tapaus luonnossa on. Uuden jakson Se kaiken olemisen vaiheiss' alkaa. On edistystä siis. Ei kadottaa Katoomatonta voi se. Itseään Elämä ei käy tyhjäks tekemään. Siis urhoutta, miehet! Elämää Ei sota riistä -- voiton voipi riistää Ja vapauden, kuulkaa: -- vapauden! Pois orjuus! -- ennen kuolema.
ZUUR. On paise Pakottavainen rinnassani. Halpa On mulle elämä. Jos Kosbini Voin kostontiellä saavuttaa, niin terve, Ihana kuolo, mulle noutajaksi!
HUUR. Jokainen meist' on kuolemalle velkaa, Mut tuonpa summan kyllä ehtii maksaa. Niin kauan täytyy taistella kuin jaksaa.
EVI. Siin' oikein lausut. Elää pitää koittaa Ja elämästä nauttia ja voittaa.
REKEM. Viis nautinnoista! Midianin kansa Tarvitsee kyllä parhaat ruhtinaansa.
REBA. Viis ruhtinaista! Kansa eläköön!
KAIKKI. Kansa eläköön!
BILEAM. Päämies kun kansan hengestä on henki, Niin kansa häness' elää taikka kärsii. Siis päänne tuntekaa ja seuratkaa Hänt' uskollisna.
ENSIMÄINEN. Evi eläköön!
TOINEN. Huur eläköön!
KOLMAS. Ei, Rekem eläköön!
NELJÄS. Zuur eläköön! Hän uljahin on mies.
VIIDES. Vaan Reba reima mies on -- eläköön!
BILEAM. Nyt kaikki ei, vaan yksi olkoon päämme. Kuin yksi mies kaikk' yhtä seuratkoon, Kun suuri yhteistyö on tehtävämme. Hän valitkaa ken syvimmästi tuntee Vihollisemme iskut rinnassaan. Päämiehen arvo hänelle on lääke Parantavainen. Hekkumoikseen hyökkää Hän kostotyöhön -- häntä seuratkaa, Zuur johtajamme olkoon!
JOUKKO. Zuur eläköön!
ERÄS. Vie meitä taisteluun!
Jotkut murisevat tyytymättöminä.
BILEAM. Kun äsken leiriänne lähestyin, Näin merkin, joka vaalin vahvistaa. Sen kerronko?
JOUKKO. Se kerro, tietäjä!
BILEAM. Eteeni nousi Kosbi morsian, Verinen, valkovaippa kostotar, Vihoja säihkyi hänen silmistään, Kun verikeihään ojensi. Sit' ottaa Kun aioin -- haipui hän kuin kangastus.
ZUUR. Hän, tyttäreni sulle näkyi? nouskaa! Verinen kostonkeihäs meitä johtaa, Sit' ynnä seuratkaamme!
JOUKKO. Seuratkaamme!
BILEAM. Tuolt' astuu hän! O, koston enkeli! Tuo keihäs isällesi! Ota, Zuur!
ZUUR. En näe häntä. Missä?
BILEAM. Tuolla, tuolla! -- Hän haipuu taas. -- Jo torven kuulette, Vihollistemme sotahuuto raikuu. Työ alkaa. Omri, seuraa taisteluun!
Ryntää oikealle.
OMRI. Kuin varjosi.
Seuraa Bileamia.
ZUUR. Nyt sodan huima henki Mun valtaa. Tuonne, urhot, rynnätkää!
Oikealta ja vasemmalta ryntää esille Israelin joukkoja. Taistelua.
HUUR. Ei, tänne! Tääll' on vastus. Väistykää! Tai survon jalkoihini rosvot.
1:NEN ISRAELILAINEN. Kuole, Vihainen koira!
HUUR. Sorru, sortaja!
ISRAELILAINEN. Tuoss' isku! -- toinen! Juokse Gehennaan!
Huur kaatuu. Aseitten kalsketta kuuluu. NAHSEN ja ELISUR tulevat esille kiskoen mukanaan vanhaa maamiestä.
MAAMIES. Ai, ai, ai! auttakaatte! Päästäkää!
NAHSEN. Sen turpa paina hiekkaan.
MAAMIES. Auttakaa!
NAHSEN. Niin lakkaa huutamasta.
MAAMIES. Päästäkää! Poveni teille tyhjennän, jos hengen Minulle, vaimoille ja lapsilleni Vaan lahjoitatte.
ELISUR. Mit' on povessasi?
(Mies näyttää).
NAHSEN. Ah, kultaa, Elisur!
ELISUR. Ja hopeaa!
MAAMIES. Perheeni, karjani jos päästätte!
ELISUR. Maa Israelin on ja kaikki aarteet, Mut hyvällä kun nöyrryt, päästän sun.
NAHSEN. Pois päästä joutava!
ELISUR (sysäten niskasta). Kas tuossa -- mene!
NAHSEN. Pyhyyden tähden, tästä tuppeen suu! On Pinhos kiivas lain vasara: Me kultaa riistimme, hän meiltä hengen Voi riistää.
ELISUR. Tämän syntitahrasen -- Jos sotaryöstö onkaan syntiä -- Sovinto-uhrilla on helppo pestä.
NAHSEN. Nyt joukkoon taas! Työ uljas pesköön tahrat!
Lähtevät.
BILEAM (haavoitettuna, nojaten Omriin). Suo minun sortua, muut taistelee. Ken tuossa? Huur! Jo hänkin kaatunut. Käyn pian luokses, Midianin mies. Väsyttää haavat, lepo tarpeen on. Istuu kivelle. Tähystä, Omri, väijy vihollista, Jos ryntää tänne, vielä koetellaan. Voin kättä nostaa.
OMRI. Siellä taistelee Ja hurjast' iskee Rekem -- Reba kaatui, Tuo reima mies! Ah, julman ankarat On taivaan vallat!
BILEAM. Taisteleeko Zuur? Pää pystyss' onko?
OMRI. Zuurin joukkoineen Jo Pinhos kiertää.
BILEAM. Missä Evi on?
OMRI. Hän avuks rientää, huimast' ottelee, Vihollisia niinkuin heinää kaataa. Ah, varjele! -- Hän takaa iskun sai.
BILEAM. Kirottu halpa salapurija!
OMRI. Yrittää nousta -- kaatuu hurmeissaan. Zuur väistyy tänne päin ja Pinhos seuraa. Tääll' ovat kohta.
BILEAM. Miekkas paljasta! Tylyjen valtain kanss' on tässä työtä. Jos vääryyttä ei taivas harjoita, Elämän päivä seuraa kuolon yötä. Tuo elinhalu oisko turhuutta? Jos turhuutt' on se, mik' on vakava? Jos elinhalu eläviss' on turha, On vakavaa vaan hävitys ja murha. Ankara ukonjyry. En pelkää jyrinääsi, ukkonen! En lopu tähän. -- Jospa loppunen? Niin taikka näin, en mitään mahda.
OMRI. Taas Kavala Pinhos kaatoi sankarimme! Zuur nousee, horjuu -- riennän avuksi.
Lähtee.
BILEAM. Paloiksi Pinhos! -- Varro Israel! Sun tyly virkapappeutes loppuu: Kun aikaihmistyvät kansat kerran, Jokainen tuntee lähteen rinnassaan Ja itse kuulee kuiskutukset Herran. -- Valoa välähti! -- Taas jyrisee. -- Yö peittää maan.
PINHOS. Et väisty kauemmas: Sisääsi työnnän keihään verisen.
Zuur kaatuu. Pinhos pysähtyy hetkeksi käsi otsalla.
ZUUR. Pakene, Bileam!
BILEAM. Kaatunutko Zuur! Tuo Midianin pylväs ainoa. Nyt nouse, miekkani! Omri taistelee suojellakseen Bileamia. Noin taistellaan! Teet oikein, Omri! Tuonpa apuni. Omri saapi erään Israelilaisen keihäästä syrjäpiston, kaatuu. Ah! Hänkin sortuu! Uskollisin mies! Täss' yksin seison minä, kansaton. -- On kansaton ken hengenheimoton. -- Näen loppuni. On kaikki raunioina. Mit' etsin, toivoin -- kaikk' on rauennut. Elämä, joka kuolemassa voitat, Sun suuruutesi valtaan heittäyn!
ELISUR. Kas tässä mies! Täm' on se noituri! Hänellä juonten rihmarulla on.
NAHSEN. Hänt' elä tapa! Pinhos tuomitkoon! Tulehan, Pinhos!
PINHOS. Irti päästäkää! Hän puoltakoon, jos voi, mies miestä vastaan.
BILEAM. Kavalanhurskas salamurhaaja! Pyhyyden tahra, pappeuden ilka! Jos kanssas taistelen, en taistele sun kanssas, Jos minun voitat, sin' et mua voita: On korkeampi, joka taistelee Ja voittaa.
PINHOS. Iske, kurja mies!
BILEAM. Sen kurja lausui. Tuossa huimaus!
PINHOS. Takaisin maksan. Missä taikasi, Kun horjut?
BILEAM. Tuossa!
Ukon nuoli iskee.
PINHOS. Näitkö ukkosen? Pistää miekallaan Bileamia, joka kaatuu. Tuoss' on sen isku! Kuule jyrinää! Jehovan tuomio on täytetty. Puhaltakaatte voiton pasunaan Ja riemun sympaleita soittakaa: Sanoman viemme Moosekselle leiriin, Ett' Israelin voitonpäivä on.
AINO
Runo viidessä näytöksessä
_Jalojen isänmaanystävien ja Kalevalan työmiesten
ELIAS LÖNNROTIN ja JULIUS KROHNIN
muistolle omistaa tämän runonsa nöyrästi
Tekijä._
Käsitän Suomen kansan lapsuudessaan eläneen erään teoista verrattain rikkaan ja henkevän ajan, jonka muistot olivat se jalo siemen, josta kansan mielessä sakoi Kalevalan sankarirunoelma. Sillä kaikki kansallis-eepokset ovat puhjenneet kansojen lapsuuden ajan urostekoja ylistämään. Siitä niiden luonteva tuoreus ja mehevyys, josta kansat kehittyneemmänkin ikänsä taisteluissa etsivät virkistystä kuin kotiseutunsa luonnosta. Siellä lapsuutensa muistoissa löytävät he helpommin todellisen itsensä ja niin käsittävät paremmin elämänsä tehtäviä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden. Mutta tuon kukoistusajan toimivat henkilöt täytyivät luonteineen ja lahjoineen olla korkeammalla kuin masentuneen jälkiajan tietomiehet ja runonlaulajat, joissa vaan heikko haamu entisistä kajastaa. Sillä ilman sankariluonteita ei voinut olla mitään sankariaikaa. Tuon ajan valossa, kuitenkin pysytellen todenmukaisuudessa, on tekijä pyrkinyt Aino-runossakin liikkuvia Kalevalan henkilöitä tässä teoksessaan esittämään.
HENKILÖT:
VÄINÖ | PELLERVO | KOUKI | Väinöläisiä SIIRA | KYLLI | tyttöjä | YLLI | | VANHA JOUKO | TAINA | NUORI JOUKO | AINO | KIRRI | SORMO | Joukolaisia PURMO | MELLA, Kirrin äiti| | AIRI | SINIKKA, orjatyttö | KYLÄNTYTTÖÄ KAKSI | Kansaa kaikenikäistä.
Tapaus Suomessa heimosotien sankariaikana.
ENSI NÄYTÖS.
Suvantolassa. Suuri uhripuisto, jonka taustalta näkyy järvi venheineen, orastavaa kaskea ja keväistä metsää. Kaskimäen rinnasta siintää karkeista hongista kyhättyjä Väinölän huoneustoja. Keskipäivän valaistus.
Simatynnyriä puitten alla. Keskellä etualaa suuri paasikivi, jolla uhriruokia ja simahaarikoita. Taempana puitten välittämä kisakenttä. Näytöksen alussa VÄINÖ istuu paasikiven peräpäässä, oikealla PELTOVÄKI, PELLERVO ylinnä, vasemmalla JOUSIMIEHET, KOUKI ylinnä. Loitompana seisoo JOUKOLAISIA.
VÄINÖ (seisten haarikka kädessä). Kuule nyt Ukko poikoasi, Luonnottaren laittamata! Anna toukojen tohista Maan sydämmen sykkiessä; Paista päivä näille maille, Vettä pilvistä pirota; Kasvata kalaiset rannat Kukkiviksi, viljaviksi; Pakkanen aja pakohon, Väsytä vihainen myrsky; Laita koivuhun käkönen, Satakieli salmen suuhun, Kasvata Kalevalassa.
AINO. Työn urohot uskolliset, Valon sankarit väkevät, Sana miekaksi teroita, Laita laulut jousiksemme, Niillä sullo sortajamme, Karkoita pimeä kansa! Niin nyt maljasi ylennän -- Ukon malja onnen malja!
Kansa kertaa viimeisen säkeen.
VÄINÖ (kansalle). Nyt kevät iloita suopi, Sen on rinta toivon-täysi. -- Pellervo, tasainen urho, Simakannun käydä anna Kaskimiesten kallistella! Vaivan nähnyt voip' iloita. -- Kouki, metsien kävijä, Anna jousesi levätä, Vartoa suo metsän viljan. Itse metsänkin eläjät Nyt levossa lempikööt. -- Riemuitkatte, nuori kansa! Tila on tässä tanhuella. Leikkikätte, lempikätte! Viel' on aika työnkin aika.
PELLERVO (vakavasti). On tätä iloa tässä. --
KOUKI (katkaisten tuimasti). On iloa, On surua!
PELLERVO (jatkaa). Paljolta metsän hyvyyttä, Veden viljoja kosolta, Maan ja karjankin parasta, Suurta suuhun pantavata, Kaikki rauhan siunausta.
VÄINÖ. Kaikki on emoni anti, Suuren Luonnottaren lahja. Miksi tuijottelet, Kouki?
KOUKI. Ei jouda lepohon jousi Kauaksi Kalevalasta. Vielä on pimeät vallat Väijymässä Väinölätä. -- Tuoll' on Joukolan väkeä Rikkomassa riemuamme. -- Missä keihäs?
VÄINÖ. Ei vihalla, Ei verellä rauha synny!
PELLERVO. Siinä on Lappi lahjoinensa Emäntä etunenässä,
VÄINÖ. Terve juhlavierahiksi, Joukola emäntinesi!
TAINA. Terve tervehyttäjälle, Kalevalan kaunihille! Toimme tullessa veroja Tuhatkunnan turkiksia.
VÄINÖ. Missä on Joukolan isäntä? Missä nuori Joukahainen?
TAINA. Isä on vanha, vaivaloinen, Nuori Jouko jousen tiellä. Mut on täällä Aino tyttö, Armahin emonsa lapsi. Kun oli kuullut laulustasi Mainetta yli vesien, Niin ihastui, ihmetteli, Tahtoi nähdä laulajata.
KOUKI. Tuoll' on Kirrikin takana, Joukolaisten joukon jatko.
Kirri näyttää julmistuneelta.
VÄINÖ (Ainolle). Terve vieno metsän kukka, Kevätnurmien esikko! -- Tule, istu polvelleni!
AINO (ujostellen). Tohtisinko -- istuisinko -- Kun niin silmäsi palavat, Leimuavat poskipääsi. Outo voima on sinussa, Lietkö nuori vaiko vanha.
VÄINÖ (vetäen Ainon polvelleen). Kysyt, nuoriko vai vanha. Kaikki on ajat minussa, Koko vuosi vaiheinensa: Kevätmieli herkkä, hellä, Nuorukaisen kevät-into, Kesän täysimiehen voima, Rohkeus, roteva toimi, Syksyn kypsi neuvonhenki, Myrskytkin ja uupumukset, -- Toisinansa tuntuu talvi, Lunt' on mieli, toimet jäätä. -- Nyt kevät on polvellani, Kevät täällä rinnassani, Kevät puussa, kevät maassa, Kevät kansani povessa. Jää, kevät, Kalevalahan Ainaiseksi onneksemme, Mieli nuori ja norea Suomen soillakin elele!
KIRRI (kiihkeänä). Riistä, Taina, tyttäresi Ukko utran polven päältä.
TAINA. Anna lapseni iloita, Pyhä on polvi laulajalla.
AINO. Kuulen kummaksi sinua, Loitsijaksi, laulajaksi. Mutta päästä polveltasi. Tuoll' on toiset karkelossa. Siellä vartovi minua Kirrikin kulossa mielin.
VÄINÖ. Kuka on Kirri kumppanisi?
AINO. Veljeni sotatoveri.
VÄINÖ. Tuliko sodan varalta, Vaiko naisten vartiaksi?
AINO. Tuli tuojaksi verojen, Kevätjuhlan juoksijaksi.
VÄINÖ (päästäen Ainon). Mene sitten! Leiki, tanssi! -- Itsekseen. Jollet veis sydäntä multa. Heikonsitko miehen mielen.
Jääpi erikseen miettimään; yhtyy sittemmin keskusteluun Tainan kanssa.
AINO (Kirrille). Miksi noin pahalla päällä? Mikä mieltäs painostavi?
KIRRI (nureasti). Joko nyt leikkisi lopetit? Istuit kuin ilokivellä Mokoman ukon sylissä, Vihollisen polven päällä, Veron kiskojan katalan!
AINO. Istuin syyttömän sylissä Luvalla oman emoni. Enkö muusta kuulla saisi Kuin susista, karhuistasi Tai sodista, tappeluista? Sinä et leiki arvoitusta, Et satuja, et runoja. Lausut: lapsi leikkiköön. Anna ollakseni lapsi! -- Kysyn joskus veikoltani Laulun syntyjä syviä. Tylysti hän lausahtavi: Lyhyt on mieli tyttölapsen, Et voi syntyjä tajuta! Toisin on tämän urohon: Suopi kuulla lapsienkin, Ikä-ihmisten tajuta.
KIRRI. Minun on pojan poloisen Sydän syttä, pää savea, Kuullessani Joukon siskon Sotamieltä soimaavan. Sota on surma sortajalle, Se minun valani vahva!
TAINA. Suotta haastat sortajasta! Sortaisiko laulun mahti! Villit vaan sana sitovi, Hurskahat vapauttavi, Suopi hyötyä hyvien. -- Kateus on kadottajamme, Viha, vaino sortajamme. Toki ei tultu nyt sotahan, Tultihin ilonpitohon.
AINO. Jätä jo riitojen rapina. Käy keralla tanhusille! Jo perhotkin pelmuavat, Eikö nuoret --
KIRRI (viepi Ainon karkeloon). Käymme sitten! Vaikka karhuna ärisen --
Tanssivat kisakentällä toisten keralla. Välillä pysähtyvät keskusteluun, jonka ohella Kirri äkäisesti viittoo Väinöä ja Tainaa.
VÄINÖ (itsekseen). Noin ne liikkuvat puroset, Läikkyvät matalat lammet, Kuin tuo nuori kevätkansa. Minäpä merenä läikyn, Ääretönnä, pohjatonna.
TAINA (Väinölle). Olet suurin sulhasista, Urohistakin ylevin. Viisautesi kuin virta Kalevalan kaunistavi, -- Miks olet tok' aina yksin, Löytämättä vertaistasi? Kuin pyhä Jumalan tammi, Joka pilviä piteli. Ottavat ne muut osansa, Sinä et sydäntä löydä.
VÄINÖ. Kipeästi koskettelet, Taina Joukolan emäntä. Kun olen poika suuren Luojan, Esikoinen Luonnottaren, Koko luonto on minussa Etsinyt edustajansa. Muissa löydän vaan muruja, Osan siellä, toisen täällä, Löydä en koko vastinetta Näillä pitkillä pihoilla. Muut osiksi oivaltavat, Yksi ymmärtää minua Kokonani, kaikkineni: Se on Luonnotar emoni, Jolle pulmani puhelen. Siitä kärsin katkerasti, Että en ilmoilta näiltä Löydä tyyntä tyttölasta Povelleni painaakseni. Tuolla on kansa karkelossa, Miehet naistensa keralla, Luonnon murtuneet muruset Toisihinsa tarttuneina. Siell' on Ainosi sorea, Kuin on aamu kultakutri, Josta on metsä mielissänsä, Metsän linnut liikutetut, Aaltoset ihastuksissa, Kalat karkelon halussa; Josta on oras iloinen, Tahtoen tähälle nousta Käen kukkuma-ajalla. Niin on tyttösi suloinen Kevät ihmisen asussa, Mutta ei kevät minulle -- Minulle suruinen syksy! -- Kevähäni on keikkumassa Pätöisen Kirrin keralla.
TAINA. Kuulenko sinulta tuota, Suvantolan suurimmalta?
VÄINÖ. Ei ole minulla tässä Suuren suuria oloja: Näet rantani rahaiset Kaunihiksi, kukkiviksi, Sinisen Suvannon rannat Laivoinensa, lastinensa. Niityn niemet, pellon pielet, Metsän riistaisen, rehevän. Näet aittani mäellä, Talon vahvan vastapäätä, Täynnä vanhoja eloja. Tunnet karjan kiiltokarvan, Utarilla uhkuvilla, Tuhatkunta sarvipäätä. Huoli en mainita hepoja, Vetäjöitä, juoksijoita, Väkeviä, välkkyviä -- Lie niitä satasen verran. Mut olen parasta vailla: Kotini valoa vailla, Lieteni lämmittäjätä, Jolle kaikesta jakaisin, Lahjoistani, lauluistani.
TAINA. Tuota on kumma kuullakseni! Kun olet kuulu loitsijaksi, Niin mikset kevättä kiehdo Sylihisi, rinnoillesi Iäksi ilonpitohon? Miksi, nähtyäs ihanan, Hellyt, pehmenet kuin lapsi? Narri mies on naimatonna Nuorten naisien keralla. Ken lie urhoksi kyhätty, Vasta on urho naituansa, Viisas vaimon saatuansa. Ota vaimo, Väinämöinen. Ei ole tytöistä puute Kalevalassa, Pohjolassa Eikä Joukolan joella!
VÄINÖ. Olisitko oikeassa, Jalo Joukolan emäntä. Tehkämme tukeva liitto, Väinöläiset, Joukolaiset! Ei veroja eikä verta, Ei sortoa, ei sotia -- Rakkauden, rauhan liitto Väinön ja Joukolan välillä!
TAINA. Tässä tarjoan käteni.
VÄINÖ. Käsi kättä vahvistavi. Ylentäen haarikan. Kalevaiset, Joukolaiset! Juokaamme sovintosarkka, Ystävin elääksemme Kuin saman emosen lapset! Vieretysten viljelkämme Näitä pohjolan periä! Kylmän ja pimeän valta Voittakamme yhteisvoimin!
Kansa kertaa viimeisen säkeen. Väinö ja Taina käyvät keskustellen perälle.
PELLERVO (Koukille). Tämä miellyttää minua; Niin saloja valloitamme Sutten, karhujen käsistä!
KOUKI. Tätä liittoa epäilen -- Liittoa susien kanssa!
PELLERVO (osoittaen Ainoa). Tuota lastako sudeksi --
KOUKI. Mutta Kirrin? --
PELLERVO. Kesytämme.
Siirtyvät puhellen perälle.
KIRRI (syrjässä). Kautta kosken vaahtoharjan! Tämä liitto on kavala Juoni vasten Joukolata!
AINO (lähestyen Kirriä). Juo, Kirri, sovintosarkka! Miksi paisut noin pahaksi?
KIRRI. Minä juon käärmehen kähyjä Kostoksi kohisevaksi!
AINO. Olet julma, Kirri! -- Väistyn.
Kirrikin väistyy erään puun varjoon, jossa seistä murjottaa nurjana.
AINO (itsekseen). Mihin nyt tyttönen menisin? Kaikki on niin kummallista. Kirrikin pahalla päällä. Väinö! -- hän on ihme aivan. Niin vetävä, kiehtovainen. Miksi kuitenkin vapisen? Väinön riemu Kirrin tuska, Väinön tuska Kirrin riemu. Miksi? -- tuota en käsitä. On kuin kiskoisi minua Toinen sieltä, toinen täältä. Tietäisinkö mitä tahdon, Mitä toivon, mitä tunnen!
VÄINÖ (Tainalle). Toit minulle turkiksia. Annan sulle vastalahjan: Helmyet merensiniset, Vitjat kullan viipaleiset. Ne jos annat Ainollesi, Iloitsen ikäni kaiken.
TAINA. Lahjasi on meille kallis, Joukolan ylevin aarre.
VÄINÖ. Aarre sulla on ylevin Armas Aino tyttäresi.
TAINA. Mutta on poikakin minulla, Nuori, villi Joukahainen, Jolla on veressä vaino. Hän on Ainonkin isäntä. Isä on vanha vaivaloinen, Emon valta on vähäinen, Jouko on nopsa ja utala. Hänet voita laulullasi! Nuoret voitti: kaikki voitti.
VÄINÖ (erikseen). Jouko -- nuori kiihkomieli, Salajuonien kutoja, Salajousen jännittäjä, Kerskuja, pönäkkä, narri -- Tuhma on oma tuhonsa! Tainalle: Joudu, Taina, tyttöinesi! Näytän teille puun parahan, Jolla kukkuaa käkeni: Se on tuskieni tulkki, Ilonikin ilmoittaja.
TAINA. Tule, Aino tyttiseni! Aino seuraa hajamielin. Käki lie kesympi täällä Väinön laulujen likellä: Kukkuaa ihanan onnen.
Väinö, Taina ja Aino väistyvät oikealle.
KIRRI (silmillään vakoillen Ainoa). Tuonne se pakeni Aino. -- Voi minua mieletöntä!
Tanssijoita siirtyy kisakentältä etualalle.
KYLLI. Itke, Kirri, ja kiroa! Aino on vene vierimässä. Väinö ei vähällä heitä Sydämmen sytyttäjäänsä. Hän ajaa kuin aurinkoinen Aamutähteä jälessä, Kunne saapi sen syliinsä.
YLLI. Taikka taivahan ulappa Upottavi tähti raukan. Niin voipi tytölle käydä Paetessa partasuuta.
KIRRI. Pois utalat ennustajat! Itse joudatte jokehen.
KOUKI. Mitä pullikka puhelet Kalevalan kaunihille!
KIRRI. Kaunis on kaskessa kanto!
KOUKI. Olet mies pahan sisuinen.
KYLLI. On sillä sakea sappi, Joka kultansa kadotti.
KIRRI. Ei ota mun kaunistani, Ei hyvällä, ei pahalla -- Vanha Väinö ei ikinä!
PELLERVO. Väinö on nuori vanhanakin: Rautatammi ei rapistu.
SIIRA. Tässä on sarja sulhasia: Itko, Pitko, Tiira, Siira. Reima miehiä jokainen. Kaikilla on meillä naiset: Airi, Mairi, Hemmi, Lemmi, Kaikki Joukolan joelta, Kevätjuhlan kukkasia. Tänne jäätte, eikö totta?
AIRI. Totta, jos hyvin pidätte.
SIIRA. Ei se suistunut sudelle, Joka suistui sulhaselle.
AIRI. Jätä jo, Kirri, musta mieli! Vieras vaimoksi parempi. Lepytä Suvannon tyttö, Vie se keikkuen kotihin.
KYLLI. Se se joutuisi sudelle, Joka Kirrin kumppaniksi!
KIRRI (viskaa simakannusta Joukolan tyttöjen päälle). Tuossa tyttö turvakoille, Jotka pettävät pesänsä -- Silmille rupainen sima!
Suvantolan väki karkaa Kirrin kimppuun.
PELLERVO (välittäjänä). Heretkätte, heittäkätte! Paha ei ruoskien parane. Ei sovi Suvannon miesten Hosua humalapäistä.
KOUKI. Tämäpä Remusen poika Se ensin nujakan nosti. Me kun muut sovuksi joimme, Hän se viskeli vihoja. -- Kehno moista kärsiköön!
KIRRI. Oma on mieleni minulla. En punatulkkana turise Enkä tee tiasen lailla, Muiden tahtoa totellen: Teen mitä hyväksi tunnen Itse ilman neuvomatta.
KOUKI. "Teetkö min hyväksi tunnet?" Kysyi koira ilvekseltä. Vastineeks' söi ilves koiran. -- Sanopa, äkäinen ilves, Kenen on valta näillä mailla, Metsänkö vai pellon valta? -- Koska noin pelmuat pahasti.
KIRRI. Ei ole vapaitten valta, Kosk' ei kestä keikkumista.
KOUKI. On valon ja päivän valta, Joka ei riitoja rakasta. Kesyt kulkevat vapaina, Villit kiinni kahlehissa.
KIRRI. Vain et riitoja rakasta! Tulin tänne, niin osoitit: "Tuolla on takana Kirri, Joukolaisten joukon jatko!"
KOUKI. Se oli totta leikitellen.
KIRRI. Vielä näyttelen tosia, Toimitan tuhat susia Karjanne kadottajaksi, Sukunne surmaajaksi, Valtanne vajottajaksi!
PELLERVO (tyynesti). Jo lopeta loitsintasi. Noita ei vapise Väinö. Laulu on mahti näillä mailla, Viisaus urosten miekka. Ei yön, ei petojen uhka Säikytä Suvantolaista. Ukko on urosten turva, Suoja kaiken viljelyksen. Hän se julki julmurista Tehdä voi tasaisen miehen, Hänpä voi verenhimoisen Maahan paiskata poroksi!
KOUKI. Kuulitko, kopea kukko!
KIRRI (paiskaa Koukia poskelle). Tuossa tillikka sinulle, Jotta et nousisi nokalle!
KOUKI (tarttuen Kirrin kurkkuun). Kurja mies -- sinut lopetan! Pojat, karhunkeihäs tänne!
Joukko metsämiehiä kokoontuu yhteen rytyyn.
PELLERVO (menee häätäen väliin). Heretkätte, kun sanonkin, Heretkätte joutavasta!
NUORI JOUKO (syöksähtäen äkkiä vasemmalta). Väistykätte, Väinöläiset, Kirriä kurittamasta! Rehennellen: Tässä on tulinen miekka, Jolla puollan poikiani, Isketän joka ikistä, Joka päälle pakkaupi Halki pään, läpi sydämmen, Että maksa maalle käypi. On tässä urosten verta, Kymmenenkin miehen verta!
KOUKI (kiihkossa). Varjele, vakainen luoja, Ettemme kurista kourin Tuota tuhman röyhkeätä! --
PELLERVO. Tuolta on tulossa Väinö! --
KIRRI (vetäen Joukoa syrjään). Kuule, veikko, kun sanelen! -- Tuolta Väinö väänteleikse, Käypi siskosi sivulla. -- Laululla hänet lumosi, Hänet ja hyvän emosi, Häpeäksi heimollesi. Nyt varusta voittosille -- Lauluin taikka miekoin -- muista!
Jouko ja Kirri jatkavat syrjässä keskustelua. Väinö, Taina ja Aino tulevat oikealta, Aino edellä. Väinö kääntyy keskustelemaan Koukin ja Pellervon kanssa.
AINO (juosten veljensä luo). Jouko, viljon veljyeni! Tulitkin kevätkisoihin.