Chapter 8

Alat laajat, suuret maailmat Silmissäni joskus loistavat, Kaikki tähtitaivaan kultaamat. Toisinaan näen pienen lemmenkukan, Immen silmän taikka hienon tukan, Nekin kaikki taivaan kultaamat. Joskus mulle kaste ruohossa, Pieni helmi suur' on maailma, Kun se vaan on taivaan kultaama. Äiti, koti, kansa, synnyinmaa Valon valvattina heijastaa, Kirkastuvat taivaan kullassa.

TAIVAASEN.

Olen varma, että kukka niinkuin puu, Jonka latva korkeutehen kohouu, Uskoo kasvavansa taivaasen, Sinne silmäilee se tuoksuten, Eikä epäile kuin ihminen Eikä petykään: -- Jos alhaalla Tai ylhäällä on ilma puhdasta Niin kaikkiall' on yhtä taivasta.

VIELÄ KAIPAA.

Beethoven, suuri mestari, Hän sieluansa soinnutti. Sit' antoi kuulla maailman Ja luuli senkin sointuvan. Se kuunteli ja kyynelteli Ja käsiänsä paukutteli, Ett' ois sen luullut noussehen Jo maailmoihin sointujen. Vaan mestari kun taukosi, Niin joukko vaiti kaipasi Ja vielä kaipaa -- milloinka Luo kukin itse sointunsa?

MENNYT.

Veti arpansa nuorukainen, Sotilaaksi hän kutsuttiin: Siit' on asti nyt hurjanlainen, Juopi itsensä juovuksiin.

Surumielin hän nauru suussa Kylän raitilla rallattaa, Eikä viihdy hän työssä muussa, Senkuin tyttöjä petkuttaa.

JÄRKI JA SYDÄN.

Oi, sydämen murhasit rinnastasi, Kun viettelit kultaisen omenani Ja hylkäsit -- sydämes tapoit. Sua järkesi johtaa armoton, Kuin terävä partaveitsi; Se järki se kesytön, villi on, Kuin murhaajan käsissä peitsi.

Varjelkoon Herra sun tieltäsi Mun lastani, mun lastani! Mun lapseni itkee, itkussansa On sydäntä -- olkoon se lohtunansa. Mun lapseni sydän ei kuollut. Se sydän sorrettu, sairas on, Vaan syvempi entistänsä. Laps ei ole sieluton, tunnoton, Vaan säilytti elämänsä: Hän itkee menneitä kukkiaan, Vaan sydänhän kukkii uudestaan.

SUURET LAHJAT.

On hällä haukan kynnet Ja sydän ilveksen; Hän kuinka tehdä voisi Jalotöitä ihmisten?

Hän rosvon koulut kulki, Kehitti lahjojaan; Miks ihmisrakkautta Nyt hältä vaaditaan?

Jos kyntensä hän peittää, Kun seura vaatii sen, Hän julmuudessa muuten On kissan vertainen.

Jos leijonan ei töihin Hän nousta jaksakaan, Niin saaliin vuoksi suostuu, Kuin karhu, tanssimaan.

Hän ketun konstit keksii, Kun viisast' etsitään Ja hammastaan hän näyttää, Kun kysyt sydäntään.

Siis hällä suuret lahjat On, mutta villit vaan, Tok' ihmisenkin arvoon Hän nousee toisinaan.

IHMIS-ELÄIMIÄ.

Satu vanha kertoo: Löytyi luoto, Jossa eläimill' ol' ihmismuoto. Muuten elivät ne eläimiksi: Joitakuita luultiin lampahiksi, Joita ihmisrevot keritsivät Taikka heitä suuhun pistelivät. Ihmispukki vuohineen siell' eli, Että luoto pahoin löyhkäeli. Jotkut ilmaisivat julmaa sutta, Muiden syöjää perin paatunutta. Ihmismuodon alla itse siat Säilyttivät hekkumaiset viat. Orja, oppimaton ihmis-aasi Pistot kärsi, vasten mielin raasi. Joukoss' asui joku virkku hepo, Jolle työstä harvoin suotiin lepo. Moni ihmislehmä minkä säästi, Käärmemiehet lypsämään sen päästi. Itse koira, aivan ihmiskuono, Muita haukkumaan ei ollut huono. Mirri, sekin ihmisviiksinensä Muiden vainoon uhras sydämensä. Mutta haukat, kotkat, leijonat Ihmisinä voiton ottivat: Nimitettiin vapaasukuisiksi, Ne kun jouten jäivät, vapahiksi. Sellainen se luoto. Mutta meillä Sama satu uudistuu kuin heillä.

MUISTOSSA.

Sun unhotanko? -- en koskaan. Vaikk' eläisin niinkuin taivas, Niin vanhaks, harmajaks; Vaikk' eläisin niinkuin taivas, Niin onnen runsahaks.

Minä paljon karvasta, katkeraa Voin matkan varrella unhottaa, Se raskas, raskas on kantaa. Mut onnellista ja kirkasta Elämän muistoa, toivoa, Pois sit' en hentoisi antaa.

Sun kultakutrista nuoruuttas, Sun kirkassilmäistä taivastas; Mun untani, toivon-unta, Kuin puhdasta alppilunta -- Niit' unhottaisi en koskaan, En koskaan.

KOHTAUS LÄHTEELLÄ.

VÄINÖ. Miks ei mulla mieli vakaa? Miks ain' uutta Ihanuutta, Suloisuutta Ajan takaa? Sano, Aino immyt, sano, Miksi mulla on Aivan loputon Kauneuden, rakkauden jano?

AINO. Siksi, ettet milloinkaan Maltu pohjaan siemaamaan Kauneutta, Rakkautta.

VÄINÖ. Ajatuksen lausuit soman! Pohjaan ken juo pohjattoman? Sano, Aino immyt, sano, Kuinka voisi lähteen jano Tyhjentää maan uumenhetteen? Vaikk' on täynnä silmä lähteen, Sydän sen on janoinen, Aina ahmii pohja sen Syvyydestä uumenten.

AINO. Niinpä niin, mut lähde se Juottaa lauman, virran uoman, Antaa taivaankaaren juoman, Antaa suukon suukolle -- Mit' annat, kitsas, minulle?

VÄINÖ. Anteeks, Aino, tänne juokse, Sydänlähteheni luokse, Paina tänne pääsi musta, Annan janon sammutusta!

Tyttö huima metsään viisti, Lähteheltä suukon säästi.

KAHLEENI.

Sun silmäykses, Niin lempeä, hehkuva silmäykses Minut ensiksi hurmasi.

Sun kättelysi, Niin pehmeä, hempeä kättelysi Minut luoksesi kiskalti.

Sun sydämesi, Niin luottava, lempeä sydämesi Minut valloitti viimeksi.

Sun silmäsi Mun hurmasi, Sun kätesi Mun kiskalti, Sun sydämesi Vei omaksesi.

Nää kolminkertaiset kahlehet Lie ainaiset, oi ainaiset!

KOKO TAIVAS.

Koko taivas tuikuttaa voi yhdessä tähtösessä. Koko kevät puhkeaa vain ruusun nupposessa. Sulous kaiken keväimen voi täyttää leivon sävelen. Ja kaiken maailman kauneus on mulle impeni rakkaus.

PUHTOINEN.

On kaunis, valkea kukkapuu, Se kummun rinnassa hohtaa; Se lintuin lauluhun havahtuu Ja päivänpaistetta kohtaa. Puut suuremmat sitä suojelee Ja kaunis kansakin ihailee.

Kun sitten valkea kukkapuu Hedelmäterttuja kantaa, Niin niihin nuoriso ihastuu, Puu heidän poimia antaa. Sen puun on lehtyet puhtoiset Kuin paratiisilinnun höyhenet.

Hyv' olla valkean, puhtoisen, Kun kaikki antavat suojaa, Kun kukka tunne ei tuulien, Ei myrskypilvien tuojaa. Puut suuret siitä kun kertoivat, Niin puhtaan silmät ne kostuivat.

JOULUYÖ RIVIERALLA.

Jää, niinkuin neitsyt puhtoinen, Se hohtaa alpin harjalta, Vaan kaukana se valkoinen On lauhkeasta laaksosta.

Mut alpin rintapuistossa Oransi hohtaa kultiaan, Sen toinen oksa tuoksuva Suo morsiuskruunuun kukkiaan.

Ja meren luona, rannalla On jouluaatto. Joulupuu Siell' loistaa, käydään kirkossa, Soi tiukukellot, paistaa kuu.

Ja tuikkii taivaan kynttilät. Mut yö ei lunt', ei unta nää, Vaan tuulet tuntuu lämpimät -- Ei sentään kodin lämpimää.

* * *

Oi, Suomen joulupahnat ja kuusi Ja lasten riemu, se aina uusi Ja kodin lämpöinen juhlamieli Ja oma kansa ja äidinkieli! -- Ne joulun tuovat, Ne lämmön suovat. Mut etelässä ei kotia, -- Se on kadulla. Kodittomalla kulkijalla On kotilietensä taivas-alla: Maailman suuri yhteisliesi, Kuin joulun sankari yhteismiesi.

Jo kuulen aasien ammovan, Näen päivän syntyvän, nousevan: Se alpin neitsythelmasta Kohottaa kirkkaan otsansa. Nyt pienet tähdet ja suuri kuu Pois väistyy, haipuu -- ne kainostuu. Mut maassa suurten, pienien, Veshelmien ja kukkasten Sydämet, silmät kirkastuupi, -- Maa hallelujaa kajahuupi.

VUOSI 1900.

VUOSISATAIN VAIHTEESSA.

Vuossata, kansallisuuksien luoja, Hautahan vaipuu. Tiedon- ja sähkön valtojen tuoja Ainiaks haipuu. Yöstä ja myrskystä päivämme koitti, Rummut ja torvet sen aamua soitti, Kanuunat kansojen verissä ammui -- Nyt jyrinällä se vuossata sammui.

Kuin kevät maanpoven kahleita laukoo, Elämätä luopi, Uusia voimia, urttia aukoo, Suuntia tuopi, Niin yli maitten valvahti kansat, Voimansa tunsivat, katkoivat ansat, Nuoruutta kiehuvin, kuohuvin voimin Ilmoille iskivät, tarttuivat toimiin.

Tää kevätvuossata Suomenkin vyötti Miesväen vyöhön, Veressä vihki ja urhoksi lyötti Sotahan, työhön. Siit' asti onnen on toukoja tehty, Kukkia juhlittu, tähkiä nähty, Kunnia kasvanut, lentänyt maine, Vierinyt valtava edistyslaine.

Vaan kevätvuossata käärmeetkin kantoi, Myrkkyjä keitti, Voimat suuret kun versoa antoi, Villiksi heitti: Villit ja väkevät heikompiansa Polkevat, pientänsä suurempi kansa. Petojen oikeus, käärmeitten kieli Vallassa viel' on -- ei ihmisten mieli.

Vertuus, veljeys, oikeusvalta -- Missä ne johtaa? Rakkaus ihmisten tekojen alta Harvassa hohtaa. Konnuus ihmisyyttä vain sylkii, Päivänkin valossa oikeutta hylkii, Yön ylös kutsuu Manalan maasta, Ilosta ilkkuu rikosten saasta.

Jälleenkö yö-ajan talvea, jäitä Suomelle luodaan? Taotaan kahleita itsekkäitä, Orjuutta tuodaan? Totuusko mykkä on? Luottamus horjuu. Hävityshulluus yksinkö karjuu? Toivoko sammuu? Valheko voittaa? Milloin, oi milloin taas vapaus koittaa! --

Eläähän nuoruus, keväimen lapsi, Vuossadan annos. Siihen siis, vanhus harmajahapsi, Toivosi pannos! Vaikka on riisuttu viiriltä vaatteet, Valvoohan kansa ja kansassa aatteet: Aatteen valta on taivahan valta, Kuka voi päästä sen valtikan alta?

Totuuden oikeus joll' on, se voittaa, Kansoja kääntää: Kansojen parhaat parhaansa koittaa, Valtoja sääntää. Uusikin vuossata veressä uipi, Kunne se totuuden viljoja puipi, Kunne sen sylissä pienikin kansa, Heikkokin laps saa oikeuttansa.

Siispä se kansa, jok' oikeutta palvoo, Vuossadan taivaan Tähtiä tähdätköön, ne kun valvoo! Suomenkin laivaan Taivahan valtojen tuikkehet kiiluu, Vuossadan aatteet meillekin hiiluu. Seuraamme niitä, ne johtavat meitä, Valossa, myrskyssä kunnian teitä.

Varkaitten, rosvojen kaamea haamu, Uppoa yöhön! Jyrise ilta ja valkene aamu, Kiire on työhön! Etsimme miehuuden kesä-aikaa, Yhteislaulumme kauas jo raikaa. Ylös kaikk' uhrit ja suitsutusmaljat! Työmies nyt valvoo -- paukkuvat paljat.

YHTEISKOULU.

Suuri sekametsä kasvattaa Kuusen, hongan niinkuin lehtipuun, Pilvet heill' on yhteiset ja maa, Armo saman auringon ja kuun. Yhteistaivaan tuntevat ja maan, Eri säilyttävät luonnettaan.

Yhteis-äiti, luonto, kouluttaa Pääskyslintua kuin leivoa; Sama taivasholvi hiihottaa Niiden liitelyä, lentoa -- Pesätöihin pääsky sentä jää, Toukotoivot leivo livertää.

Veljen niinkuin siskon, molemmat Yhteis-äiti ruokki rinnoistaan, Saman taaton yhteiskannikat Heitä voimistutti viljallaan. Sittekin on miehen luontoa Heistä toinen, toinen naisena.

Suur on yhteiskoulu elämä -- Ken sen neuvot oikein oivaltaa! Sekaisin ja rinnan, yhdessä Mies ja nainen siinä opit saa. Sentään vaistot, luonnontuntehet Eri töihin vie er' ihmiset.

Kaikkein yhteiskouluin yhteinen Pohjakallio on synnyinmaa. Aatevaltain taivas tähtinen Rientojemme latvaa tutjuttaa. Nuori, liikkuva ja kasvava Mieli olkoon meidän latvana!

Kirkas taivas viirinpohjamme, Totuus siinä liekkikirjaimin! Niissä oppimme ja ohjamme, Niille uhrimmekin kallihin! Elämämme valpas vaellus Nouskohon kuin ehjä rakennus!

KÄSITYSTEN.

Pellervon päiviä avattaessa 29 p. tammikuuta.

Nytpä on kiihkeä pellon työ! Silmistä, mielestä pois nyt yö! Suomi on tehtävä Amerikaksi, Vapaaksi, väljäksi, viljavaksi. Lämpimiksi on luotava soita, Kirnuttava on turpeista voita. Rikkautta on luotava, Markkinoille se tuotava!

Yhteistyöhön jo maamies käy, Toimi ja vilkkaus -- eikö ne näy? Eikö jo Suomessa vahva ja heikko Käy käsitysten, veljenä veikko? Vitkastellako aika ois hiljaa? Maailman markkinat vaativat viljaa, Suomesta toivovat nousevan Kansan toimevan, pontevan.

Sydäntä, päätä ja kättämme Kysytään meiltä, kun yhdymme. Kysytään kirkasta, reipasta mieltä, Ett'emme maailman valtatieltä Väistyisi kilpailun tuoksinassa. Tarpein taistoss' on tarmoa kassa. Yhteistoimi luo kassoja, Meille ja maallemme aarteita.

Ei pidä pilviksi vaihtua, Lampena höyryksi haihtua. Luokamme yhdessä valtava vuoksi, Nouskamme verraksi kansojen luoksi! Suomi, jos yhtyä, toimia kehtaat, Pyörität maailman myllyt ja tehtaat, Hengen valtoihin aineen tuot, Kehität vanhaa, uutta luot.

MERANIN RUUSU.

Hän Meranissa mulle näytti Nuo silmät taivaan haaveiset, Ja sydämeni niillä täytti Ja kietoi multa aatokset.

Nyt kaikkialla missä liikun Mua seuraa ruusu Meranin; Jos maalla käyn tai merta kiikun, Hän tuopi päivänpaistehen.

Kun missä seutu viljavoipi, Hän siellä nostaa kauniin pään Ja kevättä kun rastas soipi, Min' eksyn häntä miettimään.

Hän on kuin liikkuis kaikkialla Miss' siintää taivas, kukkii maa, Tok' on hän tähti taivahalla, Jonk' en voi kättä saavuttaa.

Mut kaukaakin hän mulle siintää Ja hehkuu hellää lämmintään. Molemmat meistä toistaan kiintää Ja sentään kulkee yksinään.

17/2

LEIRILAULU.

Järvemme kirkkahat, laitumet laajat, vainiot väljät, Temppelit, koulut ja maan muistojen rikkaus suur, Työn kovan, taistelun, toivojen, murheen, riemujen viljat, Meille ne kallihit on, mielestä kuin pyhä maa. Meidänkin tarmo ja taito ne kirjaelkoot tätä maata, Kuin jalo, helminen vyö, kirkasta maatamme, työ!

Kansan rakkaus luokoon maan tämän Kaana'an maaksi, Lapsille vuotaos, oi, rieskan ja riemujen vuo! Työtä kuin mettisnä teemme, niin mettä on metsämme täynnä, Niin povi pellon ja suon viljoina aallota voi. Valppahat suojaamaan kotimaatamme vaaroja vastaan, Nouskamme juuria puun, varttakin varjelemaan.

Aurako tai kynä työase, uhriin maamme jos kutsuu, Lietemme, lain tahi maan puolesta ponnista, mies! Kuntomme parhaat yhtyy kuin tuhat järveä virtaan, Niemiä nuoriksi tee, salpoja järkytä pois! Voimaa meissä mit' on, oi, korkeakoskena nouskoon, Innoksi, leimuksi maan, rintamme valtimo, lyö!

Innoks ilkeät', ahnasta sortoa, vääryyttä vastaan: Suomesta versova on oikeus-urhojen maa. Sankarit kontiorinnat, rohkeat työhön ja kuoloon, Valmihit valjastumaan, kutsumus, huuto kun käy. Pois himon alhean tallatkoon jalorientoinen jalka! Korkea on kotimaa, korkea tahtomme myös.

Pois pime yön, uni leuto ja itsekäs nautinnon huume Kansalles onnea luo, siit' oma onnesi juo! Ken luja hetkinä vaaran työnsä ja uhrinsa tuopi, Rakkaudestansa hän parhainta nauttia voi: Kirkas tunto on hällä ja toivoa säihkyvät silmät, Voittiko, kaatuiko hän -- hän elämään toki jäi.

Kuulkaa kannelkaikua, laulumme siivin jo soutaa! Vallasta talven ja yön kansako noussut jo on? Nuoruus, mieheys, vanhuus -- kaikki ne kaartuvat leiriin: Leiri se on isänmaa, kaikk' ovat vartiat sen. Kuin kevät-aamuin, riennämme toivoa palppavin rinnoin Työhön ja taistelemaan puolesta kallihin maan.

Keväällä.

PIENTEN SANKARI.

Herodes laittoi tappamaan Pois pienet Betlehemin maalta, Niin tahtoi tappaa ruhtinaan, Joll' on nyt pienten suurivalta.

Maailman suuret mahdillaan Nyt pieniä taas kauhistavat Ja luullaan: pienten ruhtinaan He maailmasta teurastavat.

Vaan pienten sankar löytää maan, Sen, joss' on hälle turvalehto: Hän sieltä kypsyy aikanaan, Miss' säilyy valistuksen kehto.

Ja vainot, surman-iskut ne Vaan Mooseksia kasvattavat Ja kansaa messiakselle Herodes raukat valmistavat.

Pääpapit, Pontiukset, oi, He rauhan herraa ristiin lyövät! Mut haudastaan hän nousta voi, Vaan madot sortajoita syövät.

Uus sankar, kirkas hengessään, Vie kansat oikeuden teille, Niin vainonmieskin mielellään Taas veljen kättä tarjoo meille.

Lugano 7/5

"ROSENHÜGEL".

Mäki kaupungin on likeinen, Ruusukumpu nimikin on sen. Näki sieltä alppivuoria Lumipäitä, Näki virtoja ja laaksoja Viheriäitä, Näki kauas sekä korkealle Ympäristön kevätmaailmalle. Minä ruusukummult' etsin ruusuja. Missä silmäni, kun niit' en oivalla? Etsin oikealta, vasemmalta, Kysyn kummun kukkamaailmalta. Enkä huomaa, kunnes eteheni Juoksee lapsilauma hehkuposki, Jossa vielä virtaa riemunkoski. Minä nostan yhden rinnoilleni, Suutelen ja päästän valloilleen, Jätän sitte kummun kukkineen. -- Siinä parvi alppiruusuja, Jalovalkoja ja vuokkoja -- Usein muistelen heit' uudelleen.

Chur 10/5

KUKKA KALLIOSSA.

Kysyin: Miksi, pieni, hento kukkanen, Juurruit kylmään kallioon? Salli, etsin poven lämpöisen, Vien sun mustan mullan uumentoon. Siellä kaunihimmin kukkisit. Mietihän, jos siihen suostuisit!

Vastasi: Lämmin rakkaus mun kiinnitti Tähän kylmään pohjahan. Sydänvereni sen pehmitti, Että nytkin näät sen kukkivan. Vieras multa voi mun kuolettaa, Suo mun kallioita kaunistaa!

17/5

TULE!

Tule tyttöni, soma sirkkuni, Sulle lempeä laulelen! Kuin niityn sirkka kukkaselle, Kuin lintu laulaa lintuselle, Sulle lempeä laulelen.

Tule tyttöni, oma impeni, Sulle kultia kuiskutan! Kuin lintu kaiken alkukesän Viserti, kunnes laittoi pesän, Sulle kultia kuiskutan.

Tule tyttöni, rakas rauhani, Pesän lämmintä lietsomaan! Kas lämpimällä sydämensä Myös lintu hautoi pesäsensä, Sitte syötteli poikiaan.

Tule tyttöni, ainut armaani, Pian pienoset piipottaa! Ja syys tuo meille onnen ajat, Kun näämme lentämässä pojat, Voimme huoleti huoahtaa.

24/5

SUURTEN LAULU.

Mit' onkaan teillä tehtävää Maailman tällä puolla: Kun suuret kansat henkiin jää, Te pienet voitte kuolla.

Ja hautajaiset hartahat Me teille valmistamme, Kun pettäjille patsahat Maan päälle nostatamme.

Ken mestari on murhaamaan Pois pienet, heikot maasta, Hän laajennelkoon heimoaan, Hän oikeudest' ei haasta.

Niin sitten kukkii kolossit, Nuo vahvat ruumiiltansa, Vaan hengen heimo, sankarit Ne pääsee hautahansa.

Mit' oiskaan heillä tehtävää, Kun maa on orjain paula: Ei ihmisyyttä kansa nää, Ei vapaudesta laula.

Schaffhausen 24/5

SUOMALAISEN TEAATTERIN PERUSKIVELLÄ.

18 p. kesäkuuta.

Impi kaunis, hyvin kasvatettu, Somimpia taiteen tyttäristä, Kultakutri intohimon impi, Vilussa on kauan värjötellyt, Hataran ja harvan katon alla, Kylmät kesti, monet tuiskut tunsi, Toki kauneutta kannatteli, Ihanteihin meitä innostutti, Vilussakin, hallan huokuessa, Kukkasia kuplehti sen rinta, Kieli helkehti sen kultasuussa Niinkuin helmet kultakuppisessa, Että mieli kaiken kansan syttyi, Veri vitkas kuumeni ja kiehui, Kiehui rakkautta impehemme: Kodin päätti kultaselle laittaa, Linnan liikkuvalle, toimivalle, Aina lämpimälle, lemmitylle, Teaatterin Suomen näytelmälle -- Pohjapaasi laskekaamme sille!

* * *

Emme laske pyramiidin pohjaa, Jonne vanha suuruus haudataan. Elämä ja toivo meitä ohjaa Toiminnalle talon laittamaan: Hengen hehkuvalle toiminnalle, Aina kasvavalle, kukkivalle.

Mistä kaunis korkenee ja hyvä, Joka kestää aikaan kaukaiseen, Sillä perustus on vankka, syvä, Juuret kaiventuvat uumeneen: Syvällä on suuren hongan juuret, Maamme pohjakalliot on suuret.

Suuret aatteet, hengen siemenjyvät, Poven vaativat myös lämpimän: Kansan henkehen ne syventyvät, Tuovat kukan, tuovat hedelmän. Taiteen pohja on ja asuinhovi Ihmisyyden laaja, lämmin povi.

Ihmisyyttä muodoin suomalaisin Palvelee myös Suomen näytelmä, Suomen mielin, Suomen miehin, naisin Tältä pohjalt' elpyy elämä; Nousee kaunis taiteen palmupuisto, Pyhä metsä, pysyväisin muisto.

Syvään, syvään paasi painakaatte, Talo taatkaa aikaan ainaiseen! Taiteen taikavoimaan luottaa saatte, Kansan kiehtoopi se kukkineen. Eikä sinnes kuole Suomen kansa Kuin se lempii kieltään, taidettansa.

PIKKU TYTÖLLE.

Kun meri on laaja ja laiva yksin, Sit' aallot uhkaavat eksytyksin, Oi silloin yksikin tähtönen Sen voipi ohjata reitilleni Sin' ollos, tyttö, se tähtönen!

Mies metsän taivalta yksin astuu Ja myrskyn pauhussa läpi kastuu, Niin pieni torppa ja tuike sen On hälle lohdutus lämpöinen: Ole, tyttö, tuike se herttainen!

Jos missä maailmass' istut, liikut Tai kotikoivujes alla kiikut, Niin hellän päivyen paisteena Valoa murheeseen vilkuta Ja hoida maallesi kukkia!

Vaan itse toivotko palkkiota? Oi, muista kansasi, itses voita! Kuin sade auringon liitossa, Niin kotimaatasi virvoita, Vaan palkkaa -- sit' elä odota!

2/7

MIESTEN LAULU.

Pois voihke ja itkun hyrske, Käy työhön ja toimintaan! Pois veltto ja toivoton tyrske, Ei viel' ole kuolema maan. Ole kylmä kuin kallio jäinen Ja valtavan itsepäinen Elinvoimasi ponnistaan!

Mies, synnytä tuntees työksi -- Suupalturit, vaijetkaa! -- Ota rautainen rohkeus vyöksi, Mieskunto se voiton saa. Ole oikeutt' uskovainen, Luo maailma suomalainen, Joka henkeäs heijastaa!

Jos meissä on karhua vielä, Jos kynttä ja hammasta, Ne hiokaa työllä ja hiellä, Petoparvi on vastassa. Mies miehelle kättänsä antaa, Kun kalleinta maallensa kantaa -- Nuor', itseäs valmista!

Pois harkinta! anna mit' annat! Mikä liiaksi kallist' ois? Jos saiturin säkkiä kannat, Jää kunniakaartista pois! Pien' itsesi anna ja siitä Sinä kansasi kunnia niitä, --- Se kaunista, suurta lois!

Savonlinna 3/8

NUORISO!

Nuoriso reipas! Suomea suojelemaan joka sormi! Onnemme juurien maa, toivomme kukkien myös. Pieni on kansamme rauhaisa, suuruudella ei loista, Arvo ja rikkaus sen olkoon kunnia työn! Paljoudellaan ylpeilköön erämaan tomu, hiekka, Suuret kansat ne kanss' joukoilla korskua voi. Pienten mahtina maailmassa on kestävä kunto, Tarmosi talleta siis, kuntosi kasvata töin!

Neuvona sulla on huol' isänmaastasi, kansasi murheet, Kauniimmin kuka voi neuvoa kuin suru maan? -- Jää kotimaahasi, viihtyös kaihosan äitisi luona, Tee pesä, perhe, ja maa onnea antavaks tee! Turhaan ei mene työs, vaikk' itse et voittoja niittäis: Rauhan mielesi saa, kansasi jälkehes jää. Aarteistas ihaninta on nuoruus, luottava toivo, Nuori on Suomikin, sun vertasi hurme on sen.

Siis isänmaatasi suojele, itseäs suojelet silloin, Kansasi hengessä jää maass' elämään sinun työs. Nuoriso! Kallis on kansasi, ainoa heimoa Suomen, Ainoa siskoista jäi, muut aron hukka kun söi, Ainoa, jonka on pään yli paistanut aurinko armas -- Surma jos meidätkin syö, vieras ei töitämme tee, Autioks jää sija silloin laulujen, toivojen kansan, Kansan, jonka on työ raivata oikeus työn, Jonka on kunnia kantaa miekan kohdalla kannel, Hoitaa lämminnä lies, etsiä syntyjen tie.

Suomen kansako hukkuis tilkkana suurmeren yöhön? Ensin kansallistyös ihmiskunnalle tee! Sankariaika se meillekin koittaa, messias-aika, Rinnoissa nuorison se kultaista kaikua soi. Kaikki mit' oikean, kauniin, suurhyvän siementä kylvät, Uhri se kannettu on päiväksi kultaisen koin. Mutt' ole valpas, nuoriso! Kannelta suojele, soita. Laaksoon, vuorille viel' vartioparvia ja'a. Taistelut, uhrit on tarpeen, kunnes on täytetty aika: Oikeus voittohon vie! -- miekkamme huotraan viet.

25/8

KALLIONIEMESSÄ.

Suomenkielen tutkijan kesäkodissa Eemilin päivänä 30 p. elokuuta.

Täällä korven kainalossa, Sohinassa suuren metsän, Vesijaksojen välissä, Kovan kallion jalalla Kaivelet kotimme kieltä, Syntyjä sen selvittelet, Laittelet lakipykälät, Joille sointuvat sanamme Perustuvat, parvittuvat, Laajenevat lausehiksi, Ajatuksien kuviksi, Tekojen, tapahtumien, Koko kansankin elämän Oivimmiksi maalareiksi. Täällä kuulet suomenkielen Alkuääniä syviä, Joita lainehet lipatti, Lokit haastoi, luoto kuuli, Joit' on korpi kuiskaellut, Kuusen, hongan huojuessa, Vinkuessa vinhan tuulen, Taikka lintu lauleskellut, Käki kukkunut vakava Keväthetkinä hyvinä, Sadevihmakin sanellut, Myrsky puuskaten puhellut, Syksyöinä synkimpinä; Täällä ukkonen opetti Ilman rannat raikuviksi, Kalliotkin kieleviksi -- Täältä kielitietäjänä Sinäkin, Setälä Eemil, Suomen alkukieltä kuulet, Luonnonvoimien sanoja, Kuulet, kuinka se syvälle Sydämehen Suomen kansan Painoi jälkiä jaloja, Joista on kehinnyt kukka, Jok' ei kuihdu eikä kuole Valtioitten vaihtuessa; Kypsynyt on kultalaiho, Jota ei hävitä halla, Sotke sortajan orihit, Vaan se vilja vehmastuupi Syvällä sydänten maissa, Sieltä laajeten, leveten, Valloitellen vainioita, Kunnes musta korven kohtu, Oman sointunsa sulosta, Ihastuen, ihmetellen Välähtääpi, väikkyellen Valon viljana hyvänä, Suomen kielen kaikuessa Leivosena lehdon päällä, Satakielenä salossa, Sulosuuna maailmassa. -- Silloin siellä työsi tunnet Jälkiä jalon tekosi, Henkesi hedelmämaita: Kuulet kultakellosina Sanan hienoksi hijotun, Sydämesi syntykielen, Suomen kaiken kansan suussa Ylinnä ylistetyksi, Kaikkialla kiitetyksi -- Ei kuin nyt tätä nykyä. -- Kuulet vietävän vesille, Kauas maille vierahille Kielen kirkkaita jyviä, Suomen päivän paistamia, Sun omasta kylvöstäsi; -- Silloin silmäsi ylennät Päivien takaisten taakse, Yli aikojen suruisten, Katkerien kärsimysten; Suomen suur'ajan valossa Unhotat omat surusi, Suuren toivon täyttyessä, Peität pienet pettymykset. -- Siksi nyt sotia käymme, Kestämme kovatkin päivät, Valvomme valon hyväksi, Suomen päivän nousennaksi.

JOULUAATTONA.

-- Kas, äiti! taivaan joulupuista Jo kynttilät kirkkaat loistavat! Siell' lapset auringoista, kuista Iloiten tanssia mahtavat.

-- Niin, siellä tanssivat maailmat, Soi laulu miljonista suista.

-- Kas, äiti, tuolla valpas kuumme Se metsissä kiiltää, kimmeltää! Sytytä meille joulupuumme, Niin taivasta vaille emme jää.

-- Ah, huolet mieltäni hämmentää, Maan murhe sulkee laulusuumme.