Chapter 5

Niin vierien tuskissani vaivun Syvyyden kuiluhun -- unta nään: On siellä kolkkoa autiota, Ei tähteä, kukkaa yhtäkään.

On painajan taakka rinnoillani Ja henkeni hiutumaisillaan. Mut silloin toinnun ja silmät auki Näen valkovaipassa kaiken maan.

* * *

Himo kuolema tok' ei ollut, Se ei tappanut luontoa, Sen vaivutti vain univerhoon. Se kerran on nouseva.

Viel' elämän runko on vankka, On vihreä kuusisto, Yli maailman kirkas taivas, Yli taivahan aurinko.

JOK' AIKA.

Jok' aika kevät on, Jok' aika kesäkin, Jok' aika syys ja talvi, Jok' aika kaikkia. Mut eri maissa vainne Er' ajoin viihtyvät.

Jok' aika aamu on On aina päiväkin, Jok' aika iltaa, yötä Ja unta, valvontaa, Jok' aika taivaan soihtu Lakia säätelee.

Jok' aika lapsuutt' on, Jok' aika nuoruutta, On miehuuttakin aina Ja aina vanhuutta. Mut puolestansa kaikki Ne vuoroin vastaavat.

On aina myrskyjä Ja aina tyyntäkin, Surua, murhett' aina Ja epätoivoa. Mut toivokin ja riemu Ne valvoo ainiaan.

Niin virrat henkiset Jok' aika rientävät, Tuhansin muodoin, aalloin Ne leikkaa toisiaan. Tuo suunta muunne muutti, Muut tänne siirtyivät.

Mut kaikkiin muotoihin On luonto väsynnä; Kehitys, voima, vaihdos On aina kestävä: Elämä aina kestää Ja jatkaa muotojaan.

IHANTEELLENI.

Meist' onko jo tullut loppu, Näin kuollaanko nyt jo pois? Pois kuollaanko toisistamme Kuin meitä ei ollut ois?

No, jääpihän muistoksemme Maan kummulle kukkaset: Jää sorrettu rakkautemme Ja murretut toivehet.

Ne saarnaisi maailmalle: Ihanteet ovat turhat vaan, Kuin väistyvä taivaan ranta, Jot' ei saavuta milloinkaan.

Toki taivahan rantaa kohti Yhä maailma matkustaa, Ja milloin loppuisi yökin, Jos taivaaton olis maa?

Niin huutaisin surun yössä Minä toivoton huohottain: Voi maailmaa ihanteitta, Voi turhia toivojain!

Mut ei! Ihanteitteni taivas, Pysy kaukaisin rantoines! Niin kauan on rintani nuori Kuin näen sinun kirkkautes.

Niin kauan kuin sinä siinnät, Hätäpäiv' ei toivoa vie: Surun, kuoleman tuolta puolen Voi kuumottaa valon tie.

Ja toivonkin raunioilta Viel' elämä virkoaa, Kuin tuhkasta kaatun kasken Vihannoitseva viljamaa.

HÖYHENKENGÄLLE.

Ah, jos rikas, nuorikin oisin, Niin luoksesi liitäisin Ja laulaisin sulokielin Ja hehkuvin tuntehin.

Sinut laulaisin ihaninten Maan impien maineeseen, Sydämestäni helmivän virran Sinun johtaisin sydämmeen.

Kuin joutsen joutsenen kanssa Me hekkumass' uisimme Tai yhdessä lentäisimme Ihanammille ilmoille:

Ihanampihin aatemaihin, Joiss' ei ole kurjuutta, Joiss' ei sydän kylmänä siedä Lähimmäisensä sortoa.

Tai kaksoissieluna nousten Yli maata, yli maailman, Me Suomelle soittaisimme Valon virsiä kirkkaimman.

Valo, lämpö se lauluistamme Elonvirtana vihmois maan, Jäärinnat rikkoisi, kansan Vapauttaisi vammoistaan.

* * *

Minä laulankin, palan, hehkun, Rikas rintan' on nuoruuttaan, Ihaelmani suitsutan sulle, -- Sinä tuskin kuunteletkaan!

Pojan heilakkeita on parvi Mesihuulia muistossas, Niin pitkä ja hauska on vielä Sun rakkausohjelmas.

Sinä kuuntelet onttoa kieltä, Kyläjuoruja, mairetta, Ihaellen kuosien kukkaa, Helyporvarin luonnetta.

Mukavuuksia mielesi hautoo, Kotionnea jouteliaan, Nimiarvojen sointuisuutta, Rasituksia köyhän maan. --

Mut ohjelmaasi kun tanssit, Pian raukenet, kyllästyt, Ja rentona, hervakkaana Kenen rinnoille heittäydyt?

Sinä silloin nuorena vanha, Minä vieläkin reippaana Luon uusia maailmoita Ja valloitan uusia.

VUOSI 1895.

KOHTAUS HANGELLA.

Sulo tyttönen, hoikka ja reipas Se hiihteli hangella. Oli pakkanen poskia purrut -- Sekö talven on rakkautta!

Oli poskuet vaaleat vallan! Jos pakkanen mies nyt ois, Niin sillepä antaisin puustin, Ett' ilma ja tantere sois!

Tai jospa nyt suudella voisin Pois impyen poskilta jään! -- Olin kaino, en tohtinut -- neittä, Lumin ohjasin vain pesemään.

Hän kiitteli teeskelemättä Ja suorasti. Voi mua, voi! Hänen äänensä suopea, lämmin Sydämmessäni soi, yhä soi.

KUKKIA TALVESSA.

Ken lausui, ettei meillä Kukoista talvimaa? Poluilla, mäillä, jäillä Näen kansaa kukkivaa.

Tuoll' luistimet ja sukset, Taas täällä kelkkoja Ja reimat innostukset Ne raikuu ilmassa.

Voi lunta ryöppyellä, Voi soittaa pakkanen, Mut Suomen sydämmellä On toivon kukkanen.

Eloa posket hohtaa Ja silmät säihkyvät, Täys uskallus se johtaa Nää mielet leikkisät.

Suo talven meitä purra, Se voimat raikastaa; Et huoli, Suomi, surra, Kun nuoruus kukoistaa!

23/3

MÖKINPOJAN LAULU.

Minä vain olen köyhä poika, Vähäpalkkainen työmies vaan, Toki tyttöstäni minä lemmin, Hänt' en vaihtaisi kultiinkaan.

"Mihin nait sinä?" Niin utelette. Mökin vaaralle valmistan, Pesän pienen; tyttöni tuopi Tulen roihuvan takkahan.

"Vuota vuosia kymmenkunta, Elä yksin, säästöjä tee!" Niin rikkaat neuvovat mulle. Mut nuoruus niin hupenee.

Niin kukkien kultainen aika Ohi lentäen lieksahtais, Eik' onnenkyyhkyni konsaan Mun sylihini taas palajais.

Nyt terveys, voimien kukka, Rusot poskiimme hehkuaa. Ken moisen rikkautensa Rahavoittoihin vaihettaa?

Maa, annahan töitäsi meille Ja leipää työstämme tuo, Mut nuorena meiss' ilon, lemmen Verenlämpöä hehkua suo.

MUSTIAKIN JOUTSENIA.

Lapsuudessa mulle laulettiin, Ett' on joutsenlintu valkea, Siksi luettiin se puhtoisiin, Mainittihin taivaan lintuna.

Minä kuulin, uskoin vahvasti, -- Mit' ei voisi lapsi uskoa? -- Kuinka valkojoutsent' ylisti Kaikki, kiitellen sen laulua.

Pyhä laulu, laulu taivainen, Valkojoutsen vaan sen laulaa voi; Mustat ovat suku korppien, Niiden suust' ei moinen sävel soi.

Tuota kummastellen kuuntelin, Kaunis kasku lapsen korvillen; Valkojoutsenista haaveksin, -- Mutta viisastui myös lapsonen.

Kävin kerran eläintarhassa. Mustan, kaarikaulan linnun näin! Onko silmäni nyt harhassa? Ymmäll' aivan kysyin itseltäin.

Näenkö mustan korppijoutsenen, Ylevän kuin koskaan valkea? Kuulenko myös ihmelaulun sen -- Voinko korviani uskoa?

Musta joutsen taivaslauluineen -- Kahta kauniimpi on maailma! Kaksin kerroin käypi sydämmeen, Kun saa kuulla mustaa, valkoista.

* * *

Ennen yksin valkoihmistä Ihmis-arvoiseksi uskottiin, Musta neeker, juhtaeläjä, Arvattihin orjiin alhaisiin.

Myöskin Valkosista arvoa Voittivat vain luokat muutamat, Jotka tunsi ihmetietoja Taikka joitten napit loistivat.

Suuri joukko, "musta kansa" vaan Peloin kuuli käskyn: "tottele!" Kuivan leivän jyrsi loukossaan, Kuivemman sai ruuan hengelle.

Nytpä toisin. Mustat joutsenet Joutseniksi nyt jo tunnetaan, Neekeritkin mustapintaiset Voittavat jo ihmisarvoaan.

Hikiotsa työmies nostaa pään, Vaatii vapautta, arvoa; Itse tahtoo johtaa itseään, Etsii oikeuden voittoa.

Riennä, työmies, nouse ylöspäin, Mallinasi musta joutsen on; Toki toimes maahan kiinnittäin, Ettet eksyis pilvilentohon.

Niinkuin ilma joutsenlennolle, Sulle kallis olkoon vapaus! Niinkuin johtotähti laivalle, Rientos ohja olkoon oikeus!

Sitten Suomi kaksoisjoutsenna Joukoin laulaa virttä vahvempaa, Musta olkoon ken tai valkea, Yhteis-onni meitä innostaa.

MEILLE KAIKILLE.

Tien varrella on talo, Komea, valkoinen: "Parantumattomille" Sanoivat tehdyks sen.

Mut tarkoituksehensa On turhan ahdas se: Kaikk' asunnot vain riittää Voi meille kaikille.

VUOSI 1896.

OMPELIJATAR.

Minä astuin katua, Katuviertä pitkin. -- "Herra, kuulkaa, kuulkaapa?" "Tyttö, mit' on sinulla?" -- "Kaiken viime yötä, nähkääs, Neuvotonna itkin!" --

"Nuori tyttö houkkio, Mikä sua vaivaa? Kurja laiskantautiko? Vaiko hylkyteillä jo? Pystyyn pääsi nosta, luota: Ahkeruus tien raivaa!" --

"Kiitos, herra, neuvosta. Sisään astukaatte! Ette huoli tuomita, Ensin täytyy kuunnella." -- Sisään astuin. Mitä kuulin, Tekin kuulla saatte.

Kaunis, hento, kalpea Tyttö, hehkuposki: Posket hohti kuumetta. Kumarassa tuolilla Vaikeroi hän vaivojaan: Kivut, tuskat koski.

"Tuohon, herra, istukaa! Olen sairas, näätte, Eikä leivän murenaa, Yhtä vähän hoitajaa." -- "Neiti, valituksiltanne Minut säästäkäätte!" --

"En, en säästä! Vaadin sen, Että kuuntelette!" -- Näin hän jatkoi kiihtyen, -- "Myöskin teitä syyttelen, Puutetta kun kärsin tässä, Te vain herrailette!" --

"No, no!" -- "Uskotteko sen, Työstäni ett' elin? Silloin tällöin suuruksen Söin kuin heikko kärpänen. Mutta päivät, melkein yötkin Istuin, neuloskelin.

Markan, puolentoista sain -- Mitä säästyi siitä? Parempata palkkaa hain, Herrasväki moitti vain. -- 'Tyydy, tyttö, onnehesi, Siitä herraa kiitä!'

Minä kiitin, sairastuin, Herrasväki jätti, Minut poisti päin ja suin -- Pian heiltä unhotuin. -- Tauti, kurjuus kuormiansa Niskoilleni mätti." --

"Elä kerro enempää! Liiaksi jo kuulin. Nyt voin tuskas ymmärtää. Miksi -- mua hävettää -- Sinust' aivan syyttömästi Huonoakin luulin!"

Uhkaavasti lausui hän: "Siksikin voin tulla! Työ ei näytä riittävän Kannattajaks elämän -- Pelkään, että hurjatöihin Lahjoja on mulla!" --

Kaivoin kukkaroani -- Löysin tyhjän sieltä. Millä köyhä auttaisi! Lauluni, oi, lauluni! Kutsu kurjan auttajaksi Kansan kättä, mieltä!

27/2

TURVATON ÄITI.

Jo kahdeksankymment' on eukko, On laiha ja ryppyinen; Hän mökkinsä kanssa maahan On vaipunut syvällen.

Hän vieraan villoja kehrää Ja kannikan kuivan syö, Pää illoilla puulle painuu, On turvaton, kolkko yö.

"Hyv' iltaa, vanhus!" -- "Hyv' iltaa!" "No, miss' ovat nuoremmat?" -- "On mieheni kuollut; lapset Ne naivat ja poistuivat." --

"Tyly taisitkin olla heille, Et antanut oppia kai?" -- "En. Koulua tääll' ei ollut. Mut rintaa lapseni sai.

Lukutaitoa myöskin neuvoin Tämän rukkini rinnalla. Kotiantimet ammoin loppui, Oli jatkona maailma.

Niin vieraantuivat jo varhain Pois lapseni äidistään, Työt' etsivät maailmasta, Minun jättivät yksinään." --

"Mut äitiä mahtavat muistaa Ja auttavat lahjoillaan?" -- "Kai muistavat, mutt' on lapset Taas heilläkin vuorostaan.

Ja pieni on raatajan palkka!" --- Hän huokasi painavaan. Kysyjään ei kääntänyt silmää. Rukin pyörä jäi seisomaan.

27/2

KUOPASSA.

"Kun köyhäll' ei ole muuta Juur' rikkautt' ollenkaan, Kai siksi näin viljalta hälle Toki lapsia annetaan."

Maakuopassa raskas vaimo Näin lohdutti itseään, Kun seitsemän törkyistä lasta Hänen hääräsi liepeissään.

Mies herran kuormia kiskoi, Pui viljat, kynteli maat. Öin kuopan mökkihin painui Hänen raajansa tarmokkaat.

Mut huomenna taas sama herra Hien, voiman mieheltä vie; Toki ryysyistä perhe raukkaa Se herra ei holhonnut lie.

Talo päivänrinnassa pulska Jalon herran on kartano; Yli vainion, järven siintää Näkö sielt' ylen mainio.

Mut herran hienokas perhe Mökin perhett' ei ymmärrä: He korkeita kouluja käyvät, Mökin lapset kinkeriä.

On muutenkin ilkeä nähdä Likasiivoa, raakuutta Ja köyhyyttä noin viheljäistä. Miks heitä ei nosteta?

22/3

LOHDUTTEEKSI.

Olet sairas, kauhean sairas, Ylen raihnas ja syntinen: Sillä syntinen aina on sairas Ja sairas on syntinen.

Sinä tahtoisit olla puhdas, Sillä terve on puhtoinen. Mut kuka on oikein terve, Kuka aivan on puhtoinen?

Pese elämän karkea kuona, Hiki, ihvekin itsestäs, Parannuksella hoitele haavas Toki päättyy tää elämäs.

Yhä muotoja muuta ja vaihda, Yhä ainettas uudistele, Mut ainekin on hivuvaista, Elinvoimalle kestä ei se.

Kaikk' aine ja muodot sortuu Elinkuonahan raskaaseen. Mut sortuuko voimakin? -- Eikä. Se on elpyvä uudelleen.

Elämämme on voima, jok' etsii Yhä uusia muotoja vaan, Ja se muotoja vaihtaen nuortuu Eikä ennätä loppuakaan.

30/3

UUSIMAA.

Täynn' ihanuutta Suomi on Kuin rinta nuoren morsion. Mut rikkain, runsaslahjaisin On tytär Uusimaa. Se kasvaa viljaa, kansaakin, On aittana pääkaupungin Ja merta kansoittaa.

Se kasvanut on urhoja, Maan, kansan rakastettuja, Heit' emme koskaan unhota, Vaan työllä seuraamme: Jo kansa tääll' on valvova, Työn, uhrin altis, ahkera, Valohon rientää se.

Valohon, vapautehen Käy kansa kevätrientoinen. Edistys kutsuu kaikkia Maan onnen valvontaan. Maan, merten rikkauksista On uusi vilja versova: Valistus voimassaan.

Uusmaa on meille kultala, Maan kukka, kruunu, valtikka. Täält' alkaa Suomen yhteys Ja heimot katoaa; Täält' ystävyys ja veljeys Ja sortohengen hälvennys Maan nostaa, vahventaa.

Siis nouse, kansa Uudenmaan, Esille lahjas kantamaan! Uusmaa on Suomen heimojen Kotoinen yhteismaa. Kun kansaa kaikkein seutujen Tääll' yhtyy rantaveljehen, Niin Suomi soinnun saa.

Mit' olkoommekin heimoa, Niin kaikki suomalaisina Me työtä tehdä, palvella Maat' yhtä tahdomme. Tään Suomen voitto, kunnia On kallihinta, korkeinta, On meidän onnemme.

16/4

VALON VALVATTIA.

Sinikukkasesta syntyi perho, Sinivärinsä se siltä otti; Punahtava punakukan luota Heräsi ja purppuraisna lensi; Tumma perho tumman orvonkukan Povelt' aivan synkeäksi syntyi; Päivänperho valkea se liljan, Valkokielon huulilt' ilmaan lähti. Jokainen ne toukkina jo joivat Itsehensä värin ympäriltään. --

Minä synnyin, piennä uinaelin Kaikkivärisien kukkain luona, Ilon, toivon, tuskan tuutimana: Siks on kaikki kukat kultiani, Värit kaikki värjyy mielessäni, Tunnossani kaikki kiihkot telmii. Mutta kaikissakin kukkasissa Minä valon valvattia lemmin: Valohan on kukkasien äiti.

22/6

AAMUSUMUSSA.

Säveleeseen.

Päiv' ei pääse paistamahan, Kuu on valtaa vailla, Ihmissilm' ei kauas näytä Aamu-usvan mailla. Mutta meill' on oiva usko, Että päivä voittaa, Siksi mieli kirkastuupi, Ääni raikas soittaa. Aamu-usvan mailla Päivä vielä voittaa.

Siksi Suomi taisteleepi, Siksi teemme työtä, Että valon henkivoimat Viihtyisivät myötä, Että meissä selkiäisi Sumut Suomen maasta, Ettei veljyt veljyttänsä Riistä eikä raasta. Me kun teemme työtä, Sumut poistuu maasta.

NUORILLE.

Kun muodot jähmettyvät Ja riento uinahtaa, Kun harrastuskin sammuu Ja voima raukeaa, Käy esiin, nuorten parvi, Ja ihanteesi tuo, Ja niille uudet muodot Sydämmes lämmöin luo.

Puhalla riennonhenki Sun kansas sydämmeen, Ja harrastuksen hehku Verehen hyyteiseen. Ja Vuoksen kevätvoimin Vapaaksi aate tee, Niin toimenkukka puhkee, Uus vilja korkenee.

Vaan jos on rintas auhto, Käy luontoon, kansahan. On suuri oppikirja Elämä maailman. Sielt' opi rakkautta Ja voimaa kestävää: Himoilta minkä säästät, Se innollesi jää.

Elä luontoasi sorra, Sit' ohjaa, hallitse, Kuin villivarsaa nuorta Totuta kuormille. Iloitse, leiki nuorna, Kun hetki tarjotaan, Mut kuntoaskin käytä, Kun työhön kutsutaan.

SYDÄMMENI ON VIETY.

Hän muuten ei kuin silmillään vain mua rakasti, Ei sydämmellään, ei. Hän sanoillaan ja töillään minut aina hylkäsi, Mut sydämmeni hän vei. Siks olen hälle kylmä ja jäinen, tunnoton, Kun sydämmeni on viety, poveni ontto on.

JANNE SIBELIUKSELLE

Hänen Kullervosymfoniiansa kuultuani.

Kuin meren mahti voimakas On sinun sävelmaailmas; Niin syväkin, niin riehuvainen Kuin kiihkohurja karkulainen, Kuin intohimoin raivo myrsky Se vasten kallioita tyrskyy Ja halkoo vastuksien vuoret, Herättää vanhat, nostaa nuoret. Mut on se tyynikin toisinaan, Vakava, ankara voimassaan. Se suomalaisen on hengen meri, Jok' ajan myrskyssä taistelee, Se ahdistettu on kansan veri -- Mut kerran valvova voittanee.

RAJOITETTU.

Elämä on rajoitettua toimintaa, joka pyrkii laajentamaan rajojansa.

Sun sydämmesi, omatuntosi On neulansilmä, ahdas portti, josta Tie käypi itse taivaan valtakuntaan, Tie kaikkisuuden kaikkitietoisuuteen. Mut seisten portilla jos luulet jo Kaupungin kaikkinensa tuntevasi, Niin yhtä oikeassa olet varmaan Kuin hermonystö, joka tuntevansa Ajujen kaiken tietomäärän luuli, Tai suuri pullo täynnä kirkast' ilmaa, Kun avaruudeks itseänsä uskoi, Vaikk' oli siitä hieno hiven vain. Mut pulloavaruus jos suljetaan, Se ummehtuu ja saastuu, homehtuu; Maailma-avaruuteen yhtymällä Se raikas-ilmaisena tallentuu. Niin hermonystökin on toimeton, Jos katkaistu se aivoin liitost' on. Myös herkäst' alkuhunsa liittyen On sydämmesi kirkassilmäinen. Osia nähden kokonaisehen Se pyrkii, pyrkii, pyrkii iäten.

ON TULOSSA.

Miks onkin hurjat ihmiset, Vihaiset käärmehet? He toisiansa lyövät, Purevat, toistaan syövät. Oi, joukot, mikä teillä on? -- Pimeä heillä on.

Pimeä ihmismieli on Ja kylmä, armoton. On sydän talven jäässä Ja väärät juonet päässä. Oi, joukot, mikä teillä on? -- No, talvi heillä on.

Ei veljyt suosi veljyttään, Vaan sortaa yhtenään. Himoa kiehuu itsekästä, Ei huoli kevätlämpimästä. Mik', ystäväiset, teillä on? -- Yö, kalma heillä on.

Ken tulossa, ken tulossa? Mies soihdun kantaja! Sen silm' on lemmentulta Ja sydän puhdas kulta. Ken on se ihme? Ken se on? -- Se joulusankar' on.

Se joulu on! se joulu on! Pois sydän tunnoton! Pois kansa kalvat heittää Ja peto kynnet peittää, Valoa vuoret heijastaa Ja kevät sarastaa.

TUMMA ORVOKKI.

ILTALAULU.

Kun illoin en nää tulta tuikkivan Mun kultani ikkunasta, Niin on kuin rakkain tähti taivahan Ois sammunut maailmasta; On mieleni rauhaton, Pois onneni tähti on, Siks aatokseni eivät viihdy työssä, Vaan mustin mielin harhaelen yössä. Oi syty, mun onneni tähtönen, Pala lohtuna kaipaavan sydämen!

Kun sammut kokonaan, Mun mieleni synkkä on; Kun tuikat hiemankaan, Jo virkoan toivohon; Kun täysin liekin käyt loistamaan, Valaiset mulle kaiken maan.

KÄY KANSSANI!

Jätä, kultani, taattosi rikkaus, Käy kanssani, lähdemme pois: Kaikk' aarteet korvaisi rakkaus, Se onnen ja nautinnon tois.

Käy kanssani, lähdemme loitollen, Salon sointuvan siimekseen, Siell' lauluja kuullen ja laulaen Sulot nautimme hiljalleen.

Himon kiihkeän, hempeän, hennokkaan Salon raittius raikastaa Ja voimaksi vaihtaa, -- tarmollaan Käsi kirvestä heiluttaa.

Jätä, kultani, kaupunki kiihkoineen, Sun sylihini tempaisen, Vien kanssani kansan sydämeen, Sen rientojen rinnoillen.

Siell' into ja rohkeus siivet saa Ja sielumme kirkkauden, Ihanuuksille mielemme aukeaa -- Se on ansio rakkauden.

PULASSA.

Minä peljäten Ja vapisten Lähenin hänen huonettansa -- "Hän avanneeko oveansa" --

Hän avasi, Oi onneni! Mut pelon, toivon vaihemailla Nyt varmuutta viel' olen vailla.

Taas peljäten Ja vapisten Yritän tehdä tunnustusta -- Maailma silmissäni musta.

"Oi, impeni, Sun kutrisi On minun musta maailmani -- Jo tunnen siihen hukkuvani."

Minä soperran: "Sua rakastan." Mut turhaan toivon vastausta -- Oi, pelastusta! pelastusta!

KAHLEETON RAKKAUS.

Jo rakastaa, jo rakastaa, Jo rakastaa hän mua! Hän mun jo sallii valloittaa Satakin suutelua.

Min' iloitsen ja riemuitsen Kuin hurja hurmatusti. Hänt' etsin, seuraan, ihailen Kuin haltijaansa Musti.

Niin kestää onnenhurmaus -- On vähält' etten lennä; On mulla harras aikomus Avioliittoon mennä.

"No, vaihdammeko sormukset Ja kiiruhdamme häitä?" -- Mut impeni: "Pois kahlehet! Elä toiste haasta näitä!"

Me rakastamme muuten siis, Naisvapautta suosin! Ja vanhoist' avioista viis, Alamme uuden kuosin.

Hän rakastaa, hän rakastaa, Molemmat rakastamme! Oi ihanata maailmaa, Vapauden maailmaamme!

KUIN IHMINEN.

Oi impeni, pikku tekopyhä, Mun suuteloitani vastaan yhä Sotia käyt Ja siltä näyt Kuin rakkautta et tuntiskaan. Minä rakastan ja ryöstän vaan. Elämä rakkaudeton On ruumis kylmä, sieluton, Keväätön kesä vain se on. Ja rakkaus suuteloitta se Ei tunnu ihmislemmelle: Se on kuin kiitos sanaton, Kuin tunne laiha, teoton, Kuin ajateltu sävel vaan, Kuin runo vailla muotoaan. En ole tolstoisti, en, Vaan rakastan kuin ihminen. Tok' ilman rakkautta suukko On varkaus, on murhapuukko.

OIKEIN, ARMAHANI.

Teet oikein, armahani, Kun hillit kiihkoani, Mua joskus väistyen. Ei aina onnenhellettä, On usein päivä pilvessä Ja ilma itkuinen. Yöhetken jälkeen vilvakan Näen päivän kirkkaan koittavan, Heleemmän, helteisen. Niin onnemmekin maallinen Se kautta yön ja pilvien Käy uunna ilmoillen. Teet oikein, armahani, Kun hillit kiihkoani, Välistä väistyen.

SEKÖ PALKKANI!

Oi onnellista hämärää! Me istumme, kaks lempivää. Kuu kurkistaa meit' ikkunasta. Oi, taivaan tähti, maailmasta Voit löytää paljon autuaita, Kun rakkaus vain valtaa maita. Se valtaa, Se valtaa! Minä hurmattuna suutelen. -- Vaan kihlasormeeni pistoksen Saan ruusuni hempeän vyöstä -- Sekö palkkani lemmentyöstä!

NEULA.

Kunpa saisin, kunpa saisin Kultanuppisen sormineulan, Varvasneulan, Silmäneulan, Korvaneulan, Tukkaneulan, Kukkaneulan: -- Tytön piikkisen, pistävän, Poven liekkisen, lempivän! Rintahani sen painaltaisin, Hurjasti sitä rakastaisin. Polttavasti se pistää voisi, Mutta kaunis, se kaunis oisi.

LEMMEN-ONNI.

Kun istut polvellani Ja kuulet kuiskettani, Kun painut rinnoilleni Ja valtaat sydämeni, Kun hehku poskillasi Kuvastaa rakkauttasi, Kun koko maailmani Vavahtaa povellani, -- Niin tunnen hurmausta, Rakkauden tenhousta, Jot' ei voi kielet maan Kuvailla konsanaan. --

Kuvailla voisitko Sen, kevät-aurinko? -- -- Sen voit! sen voit! -- Kun maa Kukoistaa, tuoksuaa, Ja suonet mantereen Kun sykkii säntilleen, Kun vetten vuoltehet Ja satakieliset Luo yhteissäveleen, Kun taivas maata painaa rinnoilleen Ja koko luonto hehkuu autuuttaan -- Oi, armas, tunnet jo, Ett' yksin aurinko Kuvailla voipi lemmen-onnet maan.

KÄÄNNEKOHTA.

Oli rakkaus kiehuma-asteessaan, Oli kuumimmillaan, tuhmimmillaan. Piti toinen toistansa aarteenaan, Sydämest' oli aarre kalleimmillaan. Ja toisiamme, kun rakastimme, Me epäluuloin kohtelimme, Ja luulevasti loukkasimme, Niin onnen tuskaksi vaihetimme -- Siks että rakastimme. Maailman onni ja rakkaus, miksi Te haihdutte pilviksi, kyyneliksi!

VAIHTUU YHTENÄÄN.

Syysaurinko ei näytä itseään, Ei mulle impenikään. Hän eilen hurmasi mun hehkullaan, Tänäänpä peittelee hän rakkauttaan Ja arka, kylmä, nurja on, On mulle valju, tunteeton. Mut huomenna tai viikon päästä Taas sulautuu hän kenties jäästä Ja lainaa mulle lämmintään, Niin vaihtuellen yhtenään. Täm' onko lemmen onnea: Vain pakovettä, vuoksea, Vain hellettä ja pakkasta, Ikuista vankkumista vain -- Se onneako kuolevain?

SAIRAS LEMPI.

Minä hartahasti katson ikkunaan. Miks ei sielt' armas näytä kasvojaan? Ei kotona! -- Siis missä? -- Hänkö pois! Nyt silmäni siis hänt' ei nähdä vois.

Minä tahdon nähdä kasvot armahat, Siit' ehkä tulkoon silmät sokeat. Siis uupumatta tutkin ikkunaa -- Jo näänkin! -- sieltä silmä tuikuttaa!

En lakkaa; ikkunaan vaan tuijotan Ja häntä kaipaan, jota rakastan, -- Niin kasvotkin näen tummin kutrineen! Jo päivä paistaa mulle sydämeen.

Syliini siis voin hänet sulkea! Jo veri polttaa mulla poskia. Käyn huoneesen -- hän eikö vastassa? -- On huone kylmä, tyhjyys kotona. --

HÄN VIISAS ON.

Oo minun tyttöni! -- Ensikseen Hän puikahti mulle sydämeen; Vaan siellä hän alkoi mutkitella Ja kolkasta kolkkaan piilotella -- Hän pääsikin vihdoin valloilleen.

Hän tahtoo oppineeksi nyt tulla Ja sitten on toinen sija mulla: Ei mielly hän lemmen sokeuteen, Hän viisas on -- juoskoon vapauteen.

HYVÄSTI.

Oi, rakkaus sormukseton Vain perhojen leikkiä on, Vain onnea itsekästä, Kuin elämä kukkasen, Jok' ei pyri tähkällen, Pois kuihtuu hyödyttämästä.

Jää hyvästi, impeni, Ja hyvästi lempesi! Sydän raukkaani kirveltää Ja kyynelkin vierähtää. Tok' ainiaks', impeni, jäät, Minä sormuksen tahdon ja häät. Siks etsinkin impyen sen, Joka suostuu sormuksehen. Minä kaipaan täys elämää. Jää hyvästi, impeni, jää!

VUOSI 1897.

JUMAL'AUTA!

Me nautimme onnenherkkuja, Niin luulimme -- onni on luulo -- Me kuulimme elämänlintua -- Lie väärä tok' ollut se kuulo.

Näköhäiriö, silmien pettymys Tais olla sun tukkasi musta Ja herkkien aistien eksytys Sulo hekkuma suutelusta.

Himo siin' oli kenties paksua Ja heikosti hengen mieltä, Siks ollut on seuraus katkera Ja murhetta tihkuu sieltä.

Jumal'auta mieltäni korkeuteen Mun tahmean lempeni yöstä, Vie vaatimattoman rakkauteen, Joka onnea etsii työstä!

Vie rakkauteen, joka pyrkii vaan Muit' onnellisiksi luomaan Ja kaikille oikeutt' antamaan Ja vapauslahjoja suomaan!

SUOMALAINEN SÄVEL.

Mikkelin laulujuhlassa 19 p:nä kesäkuuta.

I.

Ken lähtee järven rannalle Ja kuulee kertun kieltä, Hän huomaa, ettei yksin se Vain kerro kevätmieltä: Sen luona laulaa peipponen Ja kaino sirkku soittaa, Soi leivo, nousten taivaasen, Yörastas kaikki voittaa, Ja juhlamieli täyttää maan, Kun käki lausuu kukkujaan.

Jos vielä korvaa kallistat, Niin kuulet kuherrukset Ja pääskyn kotirakkahat, Suloiset supatukset, Ja kylmän suonkin poskessa Kun kuovi laulaa koittaa, Ja kuinka joutsen kaukana Runoa suurta soittaa. Ja sointuihin luo varjoja Yökehrääjä ja huuhkaja.