# Kootut teokset 1: Runoelmia 1868-1885 ## Part 9 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/kootut-teokset-1-runoelmia-1868-1885-13063/index.md Pain. 15/1-15/7 1881. SURUT. (E. Geibel.) Nuo surut lailla nokkosten Ne polttaa, hiljaa pidellen; Vaan rohkeasti tarttuen Ei pistä ne niin kirvelien. Pain. 15/2 1881. LEIVÄN TÄHDEN. Elämä on pelkän leivän tähden: Kerjäläisest' aikain ruhtinaasen Kaikki hikoaa ja ähkää, puhkaa Niukan taikka runsaan ruuan vuoksi. Maamies kuokkii, kyntää, kylvää, niittää, Korjaa viljan--kiittää leivän tähden. Tai, kun halla vie, hän päänsä painaa Alas, katkerasti surren, anoo Anteiks syntejänsä--leivän tähden. Vaan kun leipä runsas on, hän kuorsaa Kirkoss' ajan ratoks istuessaan. Mitä kielt' ei haastais leivän tähden Kaupungissa, maalla kauppasuku? Tosi, valhe, oikea ja väärä, Käsi liukas, kieli lipeäinen Tuusin luusin kiehtoo tuhansia, Leipää, viinaleipää ansaitakseen. Merimieskin aaltoin kimpuss' etsii Leipää vaan ja suolaa leipähänsä. Sotamies senvuoksi puoltaa maataan, Kun mies maaton leivätön myös onpi. Papit sitten, suuri hengensääty! Leivättäkö lähtis sana suusta? Vaativatpa vielä voit ja juustot, Lammasjalat leivän höysteheksi: Henki heissä vaan on leivän tähden. Virkaviisaat kirjan-oppineetkin Viisaudestansa leipää syövät, Todest' ei, vaan leiväst' ottelevat, Osan saanut vasta rauhoittuupi: Nauttii viisaan lepoa ja leipää. Leivällen kaikk' ihmistaito nöyrtyy: Ericsson'it sekä Edison'it Keksintöjen kilpajuoksuansa Kiiruhtavat--leipää huojentaakseen. Kirjasepät--Scott ja Cooper--kilvan Sekoittavat mustett' ajatuksiin, Tapauksiin, ansaitakseen leivän, Kenties hiukka hienomman kuin toiset. Runosepät--Cervantes ja Kivi-- Näljissänsä suurta soinnuttavat, Näljissään he, toiset täynnä ollen, Mutta kaikki, kaikki leivän tähden. Joskus keino keksijänsä pettää, Lasten itkuks isän leipä särkyy, Viinakoppi vaihtuu velkakoppiin: Usko silloin loppuu, sammuu toivo: Myrkky, nuora, ruuti, teräs--teiltä Kurja henki pelastusta ruinii Loppuluovutusta suorittaakseen-- Kaikki, totta varmaan, leivän tähden. Annas, kaikki kun käy Luojan luokse: Jokainen ois sankar' mielestänsä, Parhainta ei palkkaa paljoksuisi Jaloist', ylevistä--leipätöistään! Niinhän nykyaika lauleleepi. Lienee totta puolet leikissäkin. Mutta Luoja leivänjyväsistä Löytää jonkun lemmen jalokiven, Tunnon puhtahan ja vilpittömän, Hyvän tahdon--poimii aittahansa Kaiken, mikä kukki elämässä, Lausuu: nuo on siemeneni sato. Pain. 15/2 1881. PAARMAT. Ei ihme jos paarmat sokeat Noin kilvassa surmaan juoksevat, Kun monta nähty on näkevää, Jotk' eivät ymmärrä enempää. Pain. 15/3 1881. HAAKSIRIKKO MAALLA. (Kirje ystävälle.) Oi, armas veli, onnellinen veli! Nyt ehkä juuri pullin ääress' istut Ja kuulet soitantoja Turhalassa Ja katsot kaunotarten hepan keppaa, --On silmänruoka myöskin nautintoa-- Tai väsyneenä, nokka vasten pyötää, Vaan unta näet "syviss' aatoksissa" Niinkauan kunnes kätten paukkehesta Taas heräjät ja kutsut täyden pullon, Ja kallistat--oi onnellinen veli! Ei pojat äitini niin armahia Lie mulle, kuin sä, kallis ryyppyveli! Meit' yhdistävät riennot yhtehiset: Mont' iloist' iltaa, yötä liekkumaista. Vaan aamut pisteli ja kiroilutti, Siks että uusi ryyppy untuvilla Taas kietoi sydämen--oi onnen aikaa! Vaan nyt mun toisin: Asun, tiedät, maalla, Joss' on vaan tuhmaa moukkaseuruetta. Ja isäntäni, aika itseviisas! Hän kansallisill' asioilla kiusaa Ja ärsyttää kuin pistäis neulasilla (Mun lakimieheksi hän näet tietää). Ei siinä kyllin--saarnaa raittiutta: Ei itse juo ja hammastaapi muita. Siit', armas veli, tunnet asemani. Hän olkoon se, kun mun suo olla tämän. Jo arvaat, että etsin lohdutusta Ja seuraa hauskempaa. Niin rautatiellä Ma löysin hotellin ja ystäviä. Siin' iltaa istuttiin ja juotiin yöhön Ja aamuhun niin hauskast', iloisesti Kuin ennen muinen. Mutta piru vieköön! Sun vertaistas ei monta ystävätä! Kuin tunnet, olen arka kunniasta, Niin loukattuna suutuin kauheasti: Löin pirstoiks ikkunat ja tuolit, pöydät, Yörauhan rikoin.--Olen lakimies ja Nuo seikat tunnen--kuule armas veli! Ei armo auta tässä, jos ei raha. Jos itsemurhan teen, te, virkaveljet, Kun rakkaudella lain lievennätte, Mun kunnialla voitte hautauttaa. Vaan nyt, kun virkamies on valtiolle Syyn-alainen, on julki rikollinen, Kun oikeus on vasten valvojaansa, Jok' elää vielä eikä tahtois kuolla-- Oi, armas veli, täm' on kauheata! Ja mikä hirmuisinta: pääni, pääni Ja tyhjä kukkaroni! Auta veli Ja muista onnetonta veljeäsi! Oi muista rahalla! Kautt' ystävyyden Ja yhteisien rientojemme kautta Mä vannon, että onnekses juon maljan! Ja sitten saavun kohta kaupunkihin Ja sovitan----no, itse kyllä arvaat! Vaan eikö kaiken kovan onnen syynä, Kun mietin taakse, ollut isäntäni? Niin tuottaa tuhmat vaivaa viisahille. Oi, armas veli, onnellinen veli, Oi, auta onnetonta veljeäsi! Vaan vielä sana. Kuulehan! Jo horjuu Mun vanha uskoni ja aavistuttaa Kuin olis isäntäni oikeassa. Täm' oire, pelkään, muutost' ennustaapi. Pain. 15/4 1881. KIELESTÄ. (Th. Körner.) Nuo sanat muukalaiset kielen kautta Myös vierashenkiseksi muuttaa mielen. Niin moni korska sokeudessansa On äidinkielellensä häpeäksi, Kun mongerrellen kieltä muukalaista Omalle kielellensä kahleet takoo, Niin kansan voimaa oppii hylkimähän Niin pettäin luopuu kansastaan. Pain. 15/4 1881. J. V. SNELLMANIN JUHLASSA Viipurissa Toukokuun 12 p. 1881. Tienhaarass' seisten Suomi arpaa heitti, Kääns' itä silmät, länsi sydämen. Vaan vastaisuuden epätieto peitti, Kuin ruudinsauhu sotatanteren. Vaikk' oli ammoin käyty sota Suomen, Ei vielä valjenneena uusi huomen. Ken Suomenkansan voittaa omaksensa? Tai hukkumaanko meidät tuomittiin? Niin tutkailtiin. Vaan silloin paistehensa Loi järjen soihtu Suomen toivelmiin. Uus aamu luki sädeotsaltansa: On Suomellensa voitettava kansa. Uus sota syttyi, uusi Suomen sota Ja Johan Vilhelm Snellman johtamaan. Kun kansan hengen kuolemalta ota On särjettävä, siksi taistellaan. Niin teräs-innon, rautatahdon taika Nyt nosti kansan--koitti uusi aika. Niin Kallaveden kainalosta nousi Maan halki "Saimaan" sananvasamat, Ei syrjähtänyt jäykkä järjen jousi, Vaan oikeaanpa aatteet sattuivat: Sai epäilyksen Goljath kuolinhaavan Ja kansa näytti oman tahdon saavan. Ja vanhat kaavat vankkui, herrat horjui, Kun sananpuuskat tuimat tuiskuivat. Uutt' urhoa nyt mahtimiehet torjui, Vaan Joukahaisna suohon sortuivat. Sill' uros uusi vanhan Väinön tunsi, Se Suomalaisen paras tiedonponsi. Ja tiedon tiellä käyvä nuorukainen Kun innotonna tutki kirjojaan-- Kun leipä, virka hälle kuivanlainen On hengen palavuutta nostamaan-- Soi silloin korviss' isänmaa ja kansa: Työ luisti, sydän syttyi, poistui ansa. Niin Saimaan aallot, Kallaveden vuoksi, Kuin kevätulva, kansan sydämeen Tien uursi, hengen ytimehen juoksi Ja sielun nurmet nosti kukkaseen. Ja kansan miehet sankar' ympärilleen On nähnyt yhdistyvän sankimmilleen. Heit' ylhinnä hän valppahasti johtaa Ja ruorissa on käsi voimakas. Kuin nuori, myrskyt vanhanakin kohtaa Ja taisteluiss' on voiton valtias. Vaan kesken kirkuville huutajille Hän hillitys on: Kauko-kumppanille. Ja Iku-Turson, kansan hengen turman, Hän alle aallon syöksi syöveriin: Hän torjui Suomen kansan iki surman, Kun oman hengen nosti valvoksiin. Ei Louhen luoma vieras vainovalta Voi onnen-aarrett' ottaa valvovalta. Mies suuri, mutta suurin kansallensa On Johan Vilhelm Snellman tosiaan. Hän mihin koski tenhotaikoinensa, Sen suomalaiseks muutti kerrassaan: Maailman lasta, rahaa, hetken kantoi, Niin suomalaisen tunnon sille antoi! Hän vanhana viel' on kuin urho nuorin, Tult' täynnä sydän, järki valveillaan. Ei ihmis-arka: sanoissansa suorin Hän aina on, kun totta tarvitaan. Siks ihmetykseen innostuttaa nuoret Tää vanha sankar', juuriltansa tuoret. Ja siksi Suomi kilpakiitoksilla Nyt vanhukselle kantaa kunniaa. On Suomen kevätjuhla. Kukkasilla Siis seppelöimme touon alkajaa. Nuo kukat, jotka Suomi hälle laittaa, Se sydämensä lähteneitä taittaa. Se sama sydän, lämmin, suomalainen, Niinkauan kuin tää kansa hengittää, On hälle ijankaiken kukkivainen Ja hänet muistaen taas lämpiää. Niin nuortuu aina uudelleen tää kansa, Kun muistaa suuren henkiin-nostajansa. Nyt Suomen silmät tähtää kotirantaa Ja kansan sydän Suomen oma on. Mies, jost' on alku, johtoa viel' antaa Ja uusi polvi jatkaa taistelon. Vaan alkuaate: kansa Suomellensa, On vallattava--se on johtehensa. KEVÄTLAULU. Päiväsi, oi isänmaani, jo koittaa, Tullut jo sun keväthetkesi on! Kunnian, mainehen maa jalo voittaa, Kansa on astunut taistelohon. Henkensä haittoja Suomi jo ratkoo, Kielensä sointuja sommittelee, Kuin kevät järvien kahleita katkoo, Salomme lauluilla lumoelee. Pain. 15/5 1881. ONNETON NENÄ. Eli muinen morsian, Joka kantoi maailman Kaunihinta nenää. Siitä kääntyi sulhojen Pää ja sydän pyöräilen. Onnetonta nenää! Vaan se neiti kukkasiin Mieltyi kaikellaatuisiin, Vei ne lähes nenää. Ken ois voinut ymmärtää, Että kukka myrkyttää? Onnetonta nenää! Kukan kupu aueten Päästi myrkkyhyönteisen, Joka pisti nenää: Tuhansien sydänten Polte nousi nokallen. Onnetonta nenää! Kylä itkee säälien Tähden nenän kaunoisen, Jok' ei loista enää. Mutta onhan tervehet Sulhoin päät ja sydämet. Onnetonta nenää! 11/7 1881. PUHDAS TOSI. Espanjanpa kruunu kantaa Timanttia kalleinta, Arvellaan, mut ei sit' antaa Hijottavaks' tohdita: Peljätään, ett' tulis ilmiin Valhekivi ihmissilmiin. Moni kullaks uskotellen Kiiltävätä tallentaa Eikä tohdi tutkiellen Uskoansa vahvistaa: Kenties kultasepän luona Kätehen jää kehno kuona. Ihaellen piiloittaapi Moni mielihauteitaan, Muitten korvaa kammoaapi, Ett'ei tuomittaisi vaan: Puhdas tosi peljättääpi, Epätietohon siis jääpi. Milloin tosi kallihinna Ihmismielet kirkastaa? Milloin sana julkisinna Maailmalle todistaa: Parempi on jyvä kultaa, Kuin on kuorma kuonaa, multaa? 16/7 1881. MOINEN MAA. Maa, jossa jotkut jahtiseurat jaksaa Variksen, korpin, haukan hengen maksaa Ja sitten yhtyy ilmaan ampumaan Ja syömään, juomaan voittoriemussaan-- On sekin voitto olla voittamatta Ja jättää sudet, karhut tappamatta!-- Maan semmoisen ma tiedän: Suomenmaan. Tääll' laki vainoo koiraa uskollista, Sit' elättää ei köyhän mahdollista. Kuus kuuta jänistäkin suojellaan, Vaan lapset sutten suuhun lahjotaan. Niin jäniksiä suojaa jänissuku, Vaan miehen tehtävist' on vähä luku Ja urhokas on susikunta vaan. Ja pedoist' esivalta palkinnoita Jos tarjoaa--et huoli pyytää noita, Jos tapettuas ihmisverta vaan Ei susi vuoda, että huomataan Ett' on se syönyt lasta kymmenkunnan Ja kauhistuksiin saanut ihmiskunnan-- Kun näytät sen, niin tappos palkitaan. Kun äidit itkee verta lapsiensa, Niin urhot nostaa maljan huulillensa Ja ruutiaan taas ilmaan ampuaa. Vaan sudet silloin riemust' ulvahtaa. Ja kosto viattoman verilaineen On tahra maamme kunnian ja maineen-- On moinen maa tää armas Suomen maa. Pain. 15/10 1881. PÖYTÄPUHE. Mun juhlapöytähäni tulkaa, Te Suomen pulskat nuorukaiset, Ja, neidot armahimmat, olkaa Nyt kutsulleni kuuliaiset. Vaan, vanhukset, te seurassamme Olette harmaa kunniamme. Kas teille annan juhlajuomat Jaeltaviksi nuorisolle, Ett'ei nuo voimat Luojan luomat Sais sukuamme turmiolle: Te viisain, kokenehin käsin Täytätte parhain juhlalasin. Nyt siunatkaatte Luojan vilja Nimenen urhovainajitten Ja heille juokaa ensi malja, Vaan toinen pöytäonneks sitten. Uus suku entistä näin kiittää Ja työnsä muinaistöihin liittää. Nyt ruokahan!--vaan jäniksiä Me emme suosi paisteissamme. Meiss' ei lie arkain ystäviä, Sill' urhous on kunniamme: Siis tänne karhun pää ja jalat, Nuo miesten parhaat makupalat. Vaan lammas lienee naisten ruokaa, Karitsa itsens' uhraavainen-- Se paisti pöytähän siis tuokaa! Ett' ain' ois altis hurskas nainen, Ois onni perehen ja lasten, Ois seuraenkel' autuasten. Myös kyyhkyspaistin voitte kantaa Armaille lemmen kyyhkysille. Se pyhää kainoutta antaa Ja helleyttä sydämille: Niin suojaavat he kodin tulta, Niin ovat perheen kallis kulta. Saas tänne kalaa, lohta kanna, Tuo vedenkarjaa voimakasta! Se vastavirtojen ei anna Matkaansa estää joutumasta. Meill' olkoon myös sen verran mieltä, Ett'emme kesken käänny tieltä. Suun levätessä oltta juokaa. Siin' uikoon karhu sekä kala. Vaan sitten sopan tulla suokaa, Ei yksin kulje kuiva pala. On elämä vaan aika soppaa, Mies se, ken parhaat palat koppaa. Nyt puuttuu ispinät, ei muuta. Makeat sanat niiks on oivat. Siis, vieraat, käyttäkäätte suuta, Nuo herkut maistuvat ja soivat. Vaan muistakaa: ken leikkiin suuttuu, Imelä väkiviinaks muuttuu. Jos elämä ois ruokaa, juomaa, Ei loppuiskaan tää pöytäsaarna. Vaan eipä niin, sen parhain huomaa Se, jonka leipänä on kaarna. Senvuoksi usein henki huokaa Jotakin pysyväistä ruokaa. Pain. 15/11 1881. NÖYRISTY, IHMINEN. Paisutko, ihminen, Kyynärän kunniaa, Mainetta vakkasen Voitettuas? Jos yli honkien Kunnias nousikin, Ei edes pilvihin Leijata voi. Maan tämän äärihin Maine jos lentelee, Siivet jo raukenee Voimattomiin. Nousisko kunnia Ain' yli tähtien, Halk' avaruuksien Mainehemme! Voittaisko ihminen Yhdeksän taivahan Kunnialoistehen-- Voittaisko sen! --Heimoa Luojan on Henk' ijankaikkinen, Täydellisyytehen Siks ikävöi.-- Vaan lelu tyhjä on Kunnia kultineen, Mainekin mahtineen Maailmassa. Kunnian, mainehen Ainoa lohdutus, Ainoa siunaus On isänmaa. Sen povi nouskohon, Sen nimi soikohon! Sen onni ainoa Onnemme on. Nöyristy, ihminen! Liittäy Luojahas, Mainehes, kunnias, Unhoittaen! 1881. RUKOUS. Oi, Jumal' auta miestä minusta! Ma yhä syvemmälle vaivun Ja uppoan kuin lapsi liejussa. Sun luokses hetkeksi jos taivun, Kun nostat aatteill', aikehilla Ja hyvän henkes tuulelmilla---- Taas niinkuin malmi syöksyn syvyyksiin. Ja ahdistusten alhossa Ma tunnen tuskaa, puutetta, Kuin miekka pistäis hengen ytimiin: Totuuden miekka minut vapahda, Omakses olentoni valloita! Mit' auttaa ulkosiivous, Kun sisäll' asuu kirous? Mit' auttaa vaikka varjelet Mua töistä jumalattomista, Ja joskus juomaan johtelet Mua lähtehistäs puhtahista? On sydämeni täynnä saastaa, Se omaatuntoani raastaa. Mua pese, puhdista! Mua auta, armahda! Mua nosta luokses, laskeu minuhun, Mun henkeni suo sulaa Sinuhun! Tee minut kaltaisekses, täytä Mun vajavuuteni ja näytä, Ett' olen kuvas, josta heijastaa Sun valos muihinkin ja nostattaa Heit' ylhäisiin Sun taivas-ilmoihis! Tee mua poikas parhaan kaltaiseksi, Tee vimein luonas jumal'ihmiseksi, Tääll' avukseni laita enkelisi 1881. RUNOVIRTANI. Ei mun runovirtani Juoksu seiso siitä, Jos sä moitit töitäni Taikka kiität niitä. Min' en laula--luonto vaan Rinnassani laulaa: Eihän luonut lintukaan Itse laulukaulaa. Eikä virta laaksossa Väsy vieremästä, Kunnes lähde vuoressa Ehtyy päilymästä. Lähde, laakso, virta vaan Kaikk' on Luojan töitä,-- Hänpä laululahjoillaan Muistelee myös meitä. KOTOINEN SYDÄN. Mä sydänt' etsin sieltä, täältä, Maan mustan multapallon päältä, Vaan silkin, kultakuoren alta En löydä vertaa maailmalta, Sydämen vertaa kotoisen. Kotoni köyh' on mökki vainen, Salossa Suomen seisovainen. Vaan matalan sen orren alta Petäjä maistuu mairemmalta Kuin voit ja vehnät vierahan. Siell' äidin ääni hellän soiva On omantunnon rauhan hoiva, Ja isän sana, lemmen laki, Paremmin tuntoon tiensä haki Kuin runne vitsan vierahan. Jos erhetyn--kun paljon puuttuu Maailma mulle tiuskoo, suuttuu; Vaan kotonani armas nainen On kaikki anteiks antavainen, Hän sylihinsä sulkee mun. Kun väsyn, ken niin virvoittaisi, Jos kotimökk' ei aukeaisi? Ken sairasna ja murhemiellä Niin ohjais uskon, toivon tiellä, Jos kodin sydän auk' ei ois? Sydäntä etsin sieltä, täältä, Maan, mustan multapallon, päältä, Vaan silkin, kultakuoren alta En löydä vertaa maailmalta, Sydämen vertaa kotoisen. KYYHKYN POJAT. Kuusi suojas oksillansa Kyyhkylinnun pesää, Jossa emo poikiansa Hoiti kaiken kesää, Hoiti niinkuin äiti aivan, Näki yöt ja päivät vaivan. Kasvoi pojat, viel' ei lennä-- Kuherrusta kuultiin: "Pakohon täst' ei nyt mennä", Pesässä niin luultiin, Vaikka usein pesän luoksi Kalle Villen kanssa juoksi. "Häkkilinnut siivot noista Kyyhkysistä saisi; Oispa hauskaa kaikenmoista, Kun nuo kasvattaisi." Vaan ei poikain päähän lennä, Mit' ois häkkiin itse mennä. Poiss' on emo. Pienet puusta Häkkiin työnnetähän; Nähdäkään ne ei saa kuusta-- Kylään riennetähän. Siellä kauhistuvat uutta Rautahäkin vankeutta. Ville, Kalle ylpeästi Voitto-riemuissansa Äidilleen nyt kiireisesti Näytti saalistansa: "Onhan saalis kumma saatu, Äiti, huomaapas sen laatu!" Murehtui nyt äidin mieli, Kasvot synkistyivät, Nuhteihin sai hellä kieli, Silmät kyyneltyivät: "Ah, ett'ei vaan voima Herran Sois teit' orjuutehen kerran! Joutuin linnut paikkahansa Viekää! Rukoilkaatte, Että vapauden kansa Aina olla saatte, Eikä häkkilinnun lailla, Orja, vapautta vailla." KONNAN SYNTY. Tarulla tyttölasta On kaksi: toisella On sydän taivahasta Ja muoto toisella. Vierekkäin tyttölapset Lähteelle läksivät, Kun kuu ja illan tähdet Kilvassa välkkyivät. Toinenpa lähtehellä Ihastui muodostaan. Sydämell' ylpeällä Hän puhkes lausumaan: "Oi, kuinka, lähde halpa, Kuvastaa tohdit mun? Kyll' iloita nyt kelpaa Tuon veden riivatun," Vaan toinen tyttö aivan Siell' löysi aartehet: Lähteessä tähtitaivaan, Reunoilla kukkaset. "Jos kirkas lähde öisin", Hän puhkes lausumaan, "Kuvastaa tähdet voisin Ja taivahan ja maan! Mun rinnastani autuus Maan lapsill' aukeais, Maailman myrskyin suuruus Sameeksi sit' ei sais." Nyt puhdas sielu nousi Kasvoille tyttösen Ja enkel'haamu sousi Kalvolle lähtehen. Vaan toinen tyttö: "Miksi Mä yhä rumennun, Sä muutut enkeliksi? Hyi, lähde, sotken sun!" Punastui tyttö toinen Nyt kauneudestaan, Mut toinen, häijynmoinen Lähdettä sotki vaan. Ja tyttö onnetonna Nyt parkui sotkeissaan, Kun ruma rupikonna Hän on kuin onkin vaan. Kateisna aina siellä Tuo konna kurnuttaa, Jalompaa kun hän vielä Vaan maassa nähdä saa. EN VIISASTUNUT. Suopursuin keskelt' ennen aikaan Kun lakkamarjoja ma poimin, Pään pakoituksen pahan sain; Vaan siit' en liioin viisastunut-- Kun löysin, poimin aina vain. Taas maljan laidalt' ennen aikaan Kun riemua join vaahtoisata, Pään pakoituksen pahan sain; Vaan tuost' en liioin viisastunut-- Kun seura sattui, joinpa vain. Niin tyttöin keskelt' ennen aikaan, Kun sydänt' etsin lempiväistä, Sydämen tuskan tuiman sain; Vaan milloin viisastuin ma, milloin?-- Kun vanhat jäi, taas uutta hain. Muut kenties viisastuu, kentiesi, Mun älyni vaan luonto voittaa-- Tää katkeraa on tunnustaa.-- Tiet' oikeaa on turha koittaa Mun omin neuvoin vaeltaa. MATKAKUVIA. Mies tomuisesta kaupungista astui Maaniityn laajan kukkatanterelle. Siell' ilopuvussansa kukkaneitseet, Hääkauneuksin verhottuina, loisti, Iloa luoden tuhatlukuisille Maaniityn perhosille, hyttysille. Ja lemun heistä tuuli tuoksutteli Ylt' ympäriinsä vuorten rintehille, Joilt' ylevinä kuuset, hongat katsoi Kuin urhot niityn neitsytkauneutta, Tai kuuli jokirannan kerttukieltä. Niin yhtyi kukkien ja metsän sohu-- Kun heissä sama salon henki huokui-- Niin yhtyivät ne kosken kohinahan, Jok' alla niityn vuoren juurell' ähkyi Ja neuvoi, ett' on elämä vaan taisto Ja työ, kuin kosken, joka jyskää, jauhaa Ja myllärin, jok' ohjaa, takoo myllyn Ja miehen, joka pellollaan par'aikaa Hik' otsassaan maan muokkaa, kyntää, kylvää, Ett' taisto ja työ pysyvää luo yksin. Tuon kosken uurto auk' on läpi aikain Ja pellon viljelys, kun jatkuu työtä, Ain' antaa uutta, uutta hedelmätä. Ja myllärin, maamiehen omatunto Saa rauhan kestävän ja sopusoinnun, Kuin ruumiskin yön unen, terveyden. Niin kukkakunnahat ja metsän rinta, Niin virran vapaus ja linnun laulu Ain' uudistuvat luonnon toiminnoista, Siis työstä, työst' on salon rinta raitis, Kuin kansakin, jok' uurtaa ahkerasti Suon kuivaks, salon viljavaksi pelloks: On raitis peltopoika piikkopaita Ja paimen paljasjalka paitaressu. Oi, peltopoika, paimentyttö, teissä On tulevaisen Suomensuvun väki! Mies tomuisehen kaupunkihin lensi Nyt aatostensa siivin: sieltä löysi Hän pensastot ja kukat käytävillä, Vaan kaikki nuokkui pölyst' uuvuksissa. Ei kesälintuja, vaan soittosarjan Hän kuuli, pensaiss' ei, vaan Turhalassa. Ja kiihko-äänill' intohimoisilla Se veltot hermot nosti tuntoihinsa Tuon seurakunnan, jok' ei virran vilppaan, Vaan viinalasiensa ääress' istui Ja imi suin ja korvin "virvoitusta", Yön lopettaen aamun uupumukseen. Siin' istui jäykät virkakonehetkin, Nyt voiteit' ääress', istui moittimassa Tät' ihmiskuntaa, jok' ain' uutta, uutta Vaan toivoo, vaatii, himoaa ja tahtoo Eik' anna asiain ja ajan mennä Vaan itsestään, noin kauniist' itsestänsä, Kuin vierii virkatie tai palkka korkoo. Siin' istui kuivettunut kirjaviisas, Mies, jonka viisautta luonto nauraa, Jonk' aattehet vaan asuu kammioissa, Ei ulkona, kun siell' on raitist' ilmaa. Ja vasten häntä näkee nälkä-unta Myös laulaja:--on näillä ruumisrukka Vaan leivän pelko, hengen hätävara, Suu sydämen, ei paljo vatsan tähden. Viel' istuu siellä kielas liikekansa, Joll' on suu vatsaa, vatsa päätä varten. Ja kumma! Nyt par'aikaa keskusteltiin Juur' Runebergist'. Ehkä teoksistaan, Noist' ihmishengen aarteist'? Eikö mitä! Pää-omast', ukon raha-aartehista On juttu seurassa.--"Vai köyhä, hänkö? Ei sitten maksa muistamisen vaivaa!" On siinä sitten seuraa kaikenlaista, Niin löysää, keveää kuin itse turhuus Tai tuulen tuiskittava niittyvilla, Niin kiiltävää kuin ontot lasihelmet, Niin murtuvaa kuin ne--mut sisus löyhkää. Vaan pohjass' sokur', lopuss' armautta: Nuo heinävarret, hennot kaunottaret, Ja uuden kaunotaidon mallikuvat, Nuo tuulen-arat ansar-ruusut, jotka Ain' innostuvat muodist' uusimmista, Joit' imeläiset kirjat ihastuttaa Ja korvat kutkuu mairekieltä kuullen; Vaan kansaa, luontoa ja kansan kieltä Niin kammovat, ett' ennen ahtahassa He pulloss' asuvat, jos muoti vaatii, Kuin kansan keskess'; ennen auringossa He jouten liukenevat palsamiksi Turhuuden alttarilla haihtuvaksi, Kuin töin ja toimin, askareinsa ruumiin Ja hengen jänttä terästyttäisivät. Voi kukkaa, joka elää haihtuakseen Ja hedelmää ei kanna elämälle! Jos kysyt, mik' on oikeaa ja totta Näilt' itseviisailt': uusin päivälehti. Mink' edest' elää tahtovat ja kuolla? Ei kuolla minkään edestä, mutt' elää Niin ett' on elämä jo kuolemata. Vaan tuolla astuu urho pystörinta! Jumalan kiitos, että sodan henki Viel' ihmiskuntaa asevelvoituttaa! Niin lahoamast' estää ihmisyyden, Jok' eksyy luonnosta ja Luojastansa. Pois väistyi mies. Niin saapui Armonlaaksoon. Siell' ihanasti päilyi luonnonlähde, Bethesdana se kuohui terveyttä. Sen läsnä läikkyi Pohjanlahden laine. Ja ihmisetkin, luonnost' eksynehet. Tääll' emonsa luo hoippuellen horjui: Elämä luonnoton taas luonnon helmaan Ja epäjärki järjestyäksensä Maan alkuvoiman aallon kylpehissä. Josp' aalto myöskin huuhtois ihmishengen! Vaan kirkas luoma luikui lähtehestä, Vei vettä nöyräst' aaltoisehen mereen Ja olemistansa se tuskin muisti: Kuin tuolla vainiolla kyntömieskin, Jok' elää, kuolee unhoituksen lasna Ja kylvää maalle siunausta sentään; Kuin merimies, jok' elinpäivät soutaa Maailman aarteit' esi-isäin rantaan Ja itse unhoittuu kuin lahden laine Vaan sodassakin raittius ja rauha On heillä elämässä--kuolemassa On heidän suuruutensa Jumalassa. KUKKATARHASSA. Mielelläni istun täällä Rannan kukkatarhassa; Omenoit' on pääni päällä, Ympär' ruusuin tuoksua. Tyynnä, rauhallisna noita Ruusuja ma katselen, Mieli ei tee omenoita-- Muuta, muuta aattelen. Saapuu ruusujen luo kukka, Alle omenaisen puun: Terässilmä, tummatukka, Sanat soivat ruususuun. Silloin rauha rinnassani Vaihtuu outoon tuskahan: Kukkaseksi muuttuvani Soisin--neidon poimivan. Tai jos omenainen öisin,-- Vaikk' ei sentään kieltyn puun Neidon hyppysihin voisin Sutkahtaa--luo ruususuun! --Hiljaa, sydän! eihän korsi Kukan kohtaloa saa, Halvan laulajan ei varsi Kanna onnen omenaa! Laula lemmen tuskiasi Kärsien kuin kyyhkynen, Mutta jatka lentoasi Kotkan lailla korkeellen! NIIN MIETTI. Niin näyttää, ett'et lemmi laulajaa, Vaikk' kanneltaan hän sulle soinnuttaa. Sä mietit, ett' on hänen laulunsa Vaan ilmalinna, kukkamaailma, Jok' usvan lailla tuulen tullen haihtuu, Elämän halloiss' itkuvirteen vaihtuu Ja laulaja jää kalliolle Autiolle.