# Kootut teokset 1: Runoelmia 1868-1885

## Part 6

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/kootut-teokset-1-runoelmia-1868-1885-13063/index.md

Sä sanot: "Lentotähtiä!" Ei, nuot on enkeleitä. Kautt' ilman, Luojan käskystä, Noin kaitsevat he meitä. Oi riemua, kun astutaan Merkurion satamaan!

Nyt lempi tuhatkertainen Vastaamme tulvaileepi, Ja _kultahäitä_ tanssien Nyt sielu riemuitseepi. Ja meri, täynnä hekkumaa, Eteemme aukeaa.

Vaan tuonne, ah maa autuain! Oi tuonne Luojan luokse Nyt henki siivin innokkain Halk' avaruuden juoksee. Hän valloittaa tuon uuden maan, Totuus on miekkanaan.

_Timanttihäitä_ oi ken vois Kuvailla luotu kieli! On murhe, tuska, vaiva poiss', Autuutta täynn' on mieli. Auringost' auringoihin päin Me matkustamme näin.

LAULAJAN LAPSET.

Sun lapses, laulaja, on kummanlaiset: Jo synnyttyään täysikasvuiset, Ja lausehet on suussa sointuvaiset, On usein purevaiset hampahaiset, Vaan joskus huulet leikinlaskuiset.

Vakaasti toisinaan kuin hongan humu Nuo lapset haastavat, ja otsallaan Heill' useast' on surun synkkä sumu; Vaan suru tuo on maasta noussut tomu, Mi lemmen valkealla poltetaan.

Niin, lempisilmin, täynnä rakkautta On laulajani lapset ainiaan. He leikitellen suosii viisautta, Vaan välttävät sen yliherrautta Ja kauneutta luovat maailmaan.

Vaan, Herran tähden, jospa suuttumahan Nuo jumal'-lapset syntyissään jo saat: Lemmenkin liekit vihan valkeahan Vaihtuupi silloin, syttäin kapinahan Ja kukistaen kaupungit ja maat.

Ikuiset kuin nuo tähdet korkeuden On laulajani _jalot_ siittämät. Maan yöhön paistavat he kirkkauden Ja lämmittävät jäisen kolkkouden, Maan äärist' äärihin näin lentävät.

KUN KERTA VÄSYN.

Kun kerta väsyn enkä jaksa laulaa, Kas silloin kastan kuolemaksein kaulaa, Ja lähden pois maat' isäin kiusaamasta, Vaan kuoltuani laulan taivahasta.

Suo anteeks' silloin, armas maani, mulle, Runoilijalle surmaan tuomitulle! Sun häpeäkses eläisin; kun kuolen, Sun kunniasi kasvaa toisen puolen.

Mä taivahille mainetöitäs soitan, Sielt' arvoseppeleitä sulle voitan; Ja kevätpäivän paistaessa sieltä Tuon saloillesi tuhat satakieltä.

Ja taivahasta laulan maailmalle, Runoillen sanat metsän huminalle, Ja lainehille loiskiville rannan Syvyyden suusta sanoja mä kannan.

Kun myrsky-yö on, meuruaa kun tuulet, Sanani niiden säveleissä kuulet, Ja ukkosenpa tulen pauhinassa Sanoja lausun voiman Jumalasta.

KAS NYT EN LAULA.

Kas nyt en laula, en! Kun paimen, hyppelen Mäillä, kunnahilla, Kukkivilla.

Keväällä laulelin, Kun lauloi linnutkin: Nyt hoitaa pääsky pieniään, Niin, kenties, peippo, kerttunen, Töin tuskin kuulet leivosen, Ja rastas sata säveltään Jo vaihtoi tiukkuvirtehen; Huus käki ammoin: "hoiloilo", Ja päätti laulun jo.

Joukossa laulais huonoinkin, Ja yksin, kun ei kuultaisin; Vaan kuullen monen kultasuun, Pilannen ehkä laulupuun, Halvennan virretkin: Siis kesän vietän näin ja noin, Vaan syksyll' yhtyä mä voin Taas lähtövirsihin.

Kas nyt en laula, en! Kuin paimen, hyppelen Mäillä, kunnahilla, Kukkivilla.

MAANTYTTÖ.

Maantyttö syntyi kotonaan, Hän syntyi laulamaan: Hän lauloi kotikunnailla Ja riemastutti rintoja, Ja kansa riensi kuohuna Nyt häntä kuulemaan.

Maantyttö kulki kaupunkiin Ja lauloi tielläkin: Hän kiitti koti armastaan, Ylisti leikkikumpujaan-- Kaikk' kansa juoksi kuulemaan, Kun tyttö lauloi niin.

Ja tyttö kaupungille sai Hän lauluvallan sai: Nyt korvansa kun aukaisi, Sen sydänsuonet hehkuili-- Vaan kateus viel' ylpeili, Maantytön halventain.

Maantyttö salon sydämmeen Palasi lauluineen: Hän hetken korven rinnasta Kuunnella tahtoi rastasta, Sen säveleitä seurata-- Taas läksi lauluilleen.

Nyt ken sen laulun kuuli vaan, Sen sydän palamaan! Maa, kaupunki nyt riemastui Ja häijyt henget kukistui, Ja korvat kaikkein auentui Maantytön laulantaan.

MOKOMA LEMPI.

Keväällä kun kihlasin Syksyllä sain rukkaset, Näinkös luonnon kuollessa Kuolee lemmen kukkaset?

Syksyllä taas kihlasin-- Keväällä sain rukkaset, Näinkös vasten luontoa Kuolee lemmen kukkaset? Tuost' en valheesta nyt huolis, Ettei muka lempi kuolis.

NIITTYPURO.

Näin moititaan: voi kuink' on murheinen Ja synkän musta niittypuron juoksu, Vaikk' onkin niityn metsä lehväinen Ja partahilla kukkain tuhat tuoksu.

Ei muisteta: tuo puro kotoisin On synkältä ja hallaiselta suolta, Ja korven kautta juosten, kuulikin Se näljänhätää, itkua ja huolta.

Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan, Vilkastui puro, iloisammin hyppii, Vaan murhe kuvastuupi muodossaan, Kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.

TUETTU PÄÄ.

"On mulla sydän vasemmalla, Vaan jotain puuttuu oikealta, Sen vuoksi elo kaikkialla Niin tuntuu heikolt', ontuvalta: Tuo syrjäpaino laitaan kiskoo, Useesti vasemmalle viskoo, Pois eksyttää tielt' oikealta."

Niin nurkui mies. Vaan naisen kainon Kun puolelleen löys' oikealle, Hän tunsi kohta tasapainon Ja toisin lauloi maailmalle: "Mies naisen pää on, pappi lukee! Niin, kyllä--sydän kun vaan tukee Sen, ettei eksy hunningalle."

VASEN PUOLI.

Kun kunniamerkkejä annetaan, Ne pannaan rintahan vasempaan, On tähdetön oikea puoli. Ja morsiusneito, kun kukkasen Istuttaa rintahan poikasen, Oikeesta puolest' ei huoli.

Kas pappia--kelle hän paukuttaa? Hän vaan sydänpohjia kuohuttaa Ja järjen syrjähän käyttää. Ja laulaja--kelle hän laulelee? Hän syäntäsi ruusuilla kiehtoelee Ja kukkien tuoksulla täyttää.

Ken liittyisi kylmähän järkehen? Vasemmallapa on sydän lämpöinen, Se valtias kenpä sen voittaa: Hän järkesi mykkänä seisottaa Ja maailmoita hän valloittaa-- Se valtias kenpä sen voittaa.

KULTAA.

Kultaa, tyttöni, kultaa sulta mä kaipaan, Rikkaudetta ja aarteitt' en tule aikaan. Kultaa täytesi! ulkokulta ei kelpaa, Ontto jos sisus on tai täynn' iki velkaa.

Onkin, tyttöni kalliimp' onpi kuin kulta, Verrakseen minä halp' olen tuhka ja multa. Vaan ken köyhä on, rikkautt' etsivi silloin, Rikkaall' ei rikas tarpeeseen ole milloin.

AATTEHET.

Oi, jalot aattehet, Tähtyet taivahan! Tuulet jos myrskyiset Puskevat laivahan, Tähtien johtohon Luottaen tie Aukevi, aavikon Halki mi vie, Luo levon valkaman.

Oi, jalot aattehet, Voittajat kuoleman! Maass' elonkukkaset Näyttävät kuihtuvan, Vaan säde aattehen Taas elon luo, Taas kevät ruusujen Tuoksua tuo, Vallaten maailman.

PAIMENET.

ENSIMAINEN JAKSO.

On ilta. Pirtin istujat Näyttääpi rauhaisalle, Vaan ikkunasta ikkunaan Käy levotonna Kalle. Rinnassa häll' ei katumus-- Poskilla kevät-tuoreus Toist', aivan toista todistaa, Ja silmiensä palon Sä luulet luovan, loitsivan Tähdille uuden valon.

Hän harteva ja varteva, Häll' otsa kirkas hohtaa; Tuo otsa kirkas, kaareva Pelvotta vaarat kohtaa. Syys-yölle vastakohtana On tukka liinan valkea. Mut huolta kantaa rinnassaan Ja rauhatonna kulkee, Kun laulut äidin lauhkean Tiet, ovet häitä sulkee.

"Et mallassaunaan mennä saa Tän' iltana, se muista! Nuo miettehet nyt mielestäis Vaan, poika parka, poista! Syys-illat on ja pitkät yöt, Vaan viel' ei lopu iltatyöt: Voit veistää re'en kaplaita Tai pärehiä vuolla-- Niin, luulen, isäs tahtoo--yöks' On sulle sänky tuolla.

Ei muulloin iltavalkea Niin hauskuta kuin silloin, Kun perhe kaikk' on kotona Ja takan ympär' illoin. Myös silloin vanha rukkini Voi pyörähdellä helposti, Ja huolet, joita kantaa saa Lapsestaan vanhin aina, Ei silloin muistu mielehen, Ei höyhentäkään paina."

Näin äiti, polkein rukkiaan, Pojalle lauleskeli, Puut paukkuen kun takassa Ratosti leimueli. Vaan Kalle yöhön synkeään Tähysti--terässilmistään Hän ehkä syys-yön pilvihin Valoa luoda tahtoi.-- Tuost' äidill' outo aavistus Rinnassa piillä mahtoi.

Sisälle isä astui nyt, Mies lyhyt, vankka varsi. Entistä käskevämpi on Nyt hällä käytösparsi. Hän poikahan kun katsahtaa, Sen käskyksi het' oivaltaa: "Sä otat eväskontin nyt, Kirveen ja pyssyn parhaan! Kuin nuoli nopsa, kiiruhtaa Saat Villin niittytarhaan!

On karhut, kuulin, kaataneet Kylästä orhin nuoren. Muu hevosparvi paennut On turviin Räihävuoren. Kylässä kaiken nuorison On hanke karhun-ajohon. Mä häpeän, jos poikani Ei siell' ois' joukon kanssa; Kun nuoremp' oisin, nuolena Saapuisin seuranansa."

Kuin päivän silmäterältä Pois pilvet pyyhkii tuuli, Niin Kallen yö nyt kirkastui, Tuon sanoman kun kuuli.-- "Tult' iskee nuorten kantapäät, Vaan vanhain pohkeissa on jäät! Kun korven herran turkki vaan Silmiini vilkahtaapi, Niin metsän rinta raikahtaa Ja karhu kellahtaapi!"

Mut tuohon isä: "Maitosuut Noin kerskaa ennen työtä. Kun voiton toisit kotihin, Muut kiitoksen tois myötä." Vaan näitä Kalle kuulisko? Hän valmis lähtöhön on jo. Mut lähteissään mit' etsii hän?-- Hän säästömakeisensa Kokoopi kontin pohjahan-- Ne viepi kullallensa.

Kylässä matkan varrella On Kallen Mari kulta. Keväästä asti kummankin Rinnassa hehkui tulta. Kuustoista täytti kumpikin, Kun kevät puhkes kukkihin. On syys--se kesän kuihdutti, Vaan loistaa nuorukaiset; Rehoittaa ruusut poskien, On rinnat paisuvaiset.

Syys-ilt' on, tähtein silm' ei näy, Kuu hallava ei paista. Keveesti Kalle kiiruhtaa, Yön synkeytt' ei muista. Syys vaikk' on kolkko, kukaton, Vaan tähtitarhan, ruususton Rinnassaan poika säilyttää Ja laulaa riemuisasti; Noin vuoroin laulaa, viheltää Hän mallassaunaan asti.

Kas, höyry sauhun sekainen Ovesta tupruaapi. Käy joutuin, Kalle, kiiruhda, Jo Mari odottaapi! Ah, makeata lämmintä! Oi Maria, kuin lempeä! Sen tukka liekin leimuna Harteilla lainehtiipi; Kuin lintunen hän liikkuvi, Kuin pääsky sirkosiipi.

Uunissa hiillos punoittaa, Kas Marin poskipäitä! Oi, sulho, aamun koittavan Sä luulet, nähden näitä. Sinervä liekki hiilloksen On leimu Marin silmien. Oi, poika, etsi taivahas Ja joudu tyttös luokse! Oi, muista aamuruskoas Ja kiiruisammin juokse!

Kuin tulen kieli tuikuttaa Pihdissä pärevalo, Ja viulu-Aapran sävel soi, Rehoittaa nuorten ilo. He permannolla pelmuaa, Ken laulelee, ken rallattaa.-- Kupeessa uunin yksinään Ei sirkan virsi soinut, Ei soinut sirkan--Mari ei Myös laulella nyt voinut.

"Pois, Aapra, viulu! laulut pois! Syys-yöll' ei leikki sovi!-- Vaan ken se kopsii ulkona? Aukeeko saunan ovi? Oi, soita, Aapra! laulakaa! Nyt vallan vaikka tanssi saa! Ah, oisko seinät, katto pois, Sais hyppiä kuin hullut! Taas Mari onnen lapsi on: On Kalle kulta tullut."--

"Oi, Mari, katso konttihin-- Kas siellä ispinöitä! Tuo suukkosi!"--"Oi, Kalle, noin Sä kuljet yksin öitä! Kas täältä naurispaistikkaat Ja ohra-pannukaakut saat. Tääll' ystäväs' ja kultas' on, Et yksin lähde varmaan; Voit hetken hellän viipyä Ja laulaa luona armaan."

Niin kuiskuivat, ja Aapra taas Viritti viuluansa; Sai Kalle, Mari rinnakkain Taas laulaa muistojansa. Hymyili huulimansikat Ja silmätähdet loistivat. Syys synkkä vaihtui riemuhun, Neidoiksi karhut vaihtui; Loi lempi sielut kahleihin Ja vaaran pelko haihtui.

He ylistellen lauloivat Suloa paimenmuistoin, Kuin kautt' ois rinnan kulkeneet Purojen, metsäpuistoin:-- Kuink' kevät uhkui armautta, Kuink' kesä kantoi kukkia, Syys kuink' on runsas lahjoistaan, Syys-illat rauhaisia, Ja talven jäillä leikitkin Kuink' ovat raittihia.

KUN VOISIN.

Ylhäinen metsästäjä Näin lauloi kulkeissaan: "Oi teitä laakson lehdot, Kanervat kangasmaan, Puut pienet, puolan varret Ja korven mökkinen!

Teilt' ei vie myrskyt rauhaa, Ei tuiske tuulien; Teill' aina kaste kirkas Otsalla loistelee, Luonanne perhot pyörii Ja linnut laulelee. Niin tyyness' aina oisin, Kun voisin."

Vaan köyhä mieron poika Tien varrell' lauloi näin: "Te hongat uljaslatvat Taivaasen käytte päin; Palatsit teistä paisuu Valoisat aina vaan-- Mit' on nuo laakson lehvät Pimeessä piilossaan!-- Te tuulten juhlavirttä Synnyitte laulamaan, Saleina loistollisna Soitollen kaikumaan.-- Niin ylhäinen ain' oisin, Kun voisin."

Vaan paimen huiluhuuli Polulla soitti noin: "Kuin raitis kevättuuli, Vapaana laulaa voin: Kuin kuuset huokaa, silloin Hartaammin laulelen, Ja myrskyll' entis-aikain Murheita muistelen.

Ja kosken pauhu kertoo Kuink' ennen taisteltiin, Vaan laakso tuolla kutsuu Iloihin nykyisiin. Tällaisna aina oisin, Kun voisin.

Kas täällä lintu laulaa Ilonsa, huolensa, Ja kukka armas kuiskaa Suloimmat toivonsa. Mä rinnassani tunnen Purojen helkkehen, Ja aamukaste kirkas Mik' on, sen tuntenen: On paimentytön silmä, Jok' etsii kukkia Laaksossa--poika poimii Aholla marjoja.-- Tällaisna aina oisin, Kun voisin."

AAMULLA.

Tutu, tuu, jo päivä koittaa, Tutu, tuu, jo paimen soittaa Laitumelle laumojaan: Laajan laakson, ruohomaan, Virran vieremille, Miss' on paimenille Kukkakumpu, marjamaa, Missä lauma rauhan saa Rehoittaa.

Ahdas laidun, lauma nälkäinen Syy on paimenten.-- Tutu, tuu, jo kellot kaikuu, Tutu, tuu, jo torvet raikuu: Riemu aamun, rauha illallen.

KESÄAIKA.

On kevät. Paimentorvi soi Ja soipi karjan kellot. Jo nurmen nukka vihannoi, Vihoittaa viljapellot. Purosen partailla vilppahan Puut puhkeaapi jo lehteen, Ja paimentyttö hän kirkkahan Istuupi laidalla lähteen.

Ja tuores kevätvesa on Purosen luona poika; On raitis hän ja huoleton, Kuin toivon-, riemun-aika. On puhdas lähde se tyttönen Ja poika kuin kevättuuli, Ei heitä hallan ja myrskyjen Viel' ole koskenut huuli.

Heill' elämä on aavistus, Kuin toivon aamurusko: On haaveksiva rukous, On murtumaton usko. Min kevät kätkevi kohdussaan, Sen kesä kukkina kantaa; Ja syys kun joutuvi, tultuaan Se lahjat runsahat antaa.

Sai toiste nurmi kukkihin, Heräsi tunnot nuorten, Puroset niinkuin ilmihin Rinnoista puhkee vuorten; Niin sammalmättähäll' istahtaa Luo tytön poika nyt tohti.-- Vaan luudat, siivilät singoittaa Tuo tyttö poikasta kohti!

Ei poika suutu--poimi vaan Ropeisen mansikoita: Nyt tyttö ylväs nauramaan Ja huolinut ei noita! Vaan sitten suolla kun luutineen Hän karjan jälkiä astui-- Jo vaipui multahan, lietteeseen, Ja tyttö parka nyt kastui!

Poik' avuks' ehti, ryntäillään Kummulle tytön kantoi: Nyt kiitokset jo mielissään "Marjoista" tyttö antoi. Ja sammalmättähäll' istua Luo tytön poika nyt tohti; Nyt silmät säihkyivät riemua, Nyt posket ruusuja hohti.

* * * * *

On kesä. Kummut kukkivat, Aholla marjat hohtaa, Ja paimenlapset iloisat Nyt usein toistaan kohtaa. He marjat kukkihin vaihtavat Ja missä kulkevat, siellä Jo vuortenrinnatkin huokuvat Ja laaksot on ilomieliä.

On päivä kuuma, helteinen Ja harvoin käki kukkuu; Niin paimentyttö kukkien Keskelle väsyi--nukkuu. Kuin metsäruusujen haltijaa Nyt kesän hengetär suojaa, On tyyni rauha, on pyhä maa Ja luonto kiittävi Luojaa.

Katveesta paimenpoika vaan Tuon näkee suloisuuden; On hiljaa, tuskin huokuikaan-- Hän havahtuu vois muuten! Vaan silloin kellot soi karjojen, Jotk' eellä paarmojen kiili:--

Heräsi tyttö ja--poikanen Nyt taakse pensahan piili!

* * * * *

Vaan kevät, kesä lyhyinen Kuin siivin ohi kulkee. Syys saapuu, suru paimenten Ja riemun laaksot sulkee. Jo laumast' on susi kaatanut Parasta hiehoa kaksi: Nyt paimentyttö on muuttunut, On käynyt murheisemmaksi.

Vaan paimenpoika lohduttaa: "Kas pellon kuhilaita!-- Ne hiehoja taas kasvattaa!-- Ja muista niittymaita. Suo syksyn tulla! ja talvi tuo Paimenten juhlivan joulun, Talv'-illat raittihin riemun suo, Kun viulu soi kera laulun."

Niin kesä vierii paimenten Ja muistot hellät painaa; Yks' etsii toista kaivaten, Yhdessä oisvat aina. Kun sitten näin kesät vuorottain On mennyt, toisia tullut, Niin poika, tyttönen rinnakkain On vihkityynyllä ollut.

ILTALAULU.

Ukon ilmaa, sadetta, Tyyntä, päivän paistetta-- Ken niit' aamull' aatteli! Vaan kun päivä mennyt on, Kaikki johtuu muistohon, Ilta kaikki muistavi.

Päivän silmä sammuva Luopi iltaruskonsa Vainioille, metsillen. Väsyttää jos paimenta, Vielä soittaa torvea Hyvästiksi saloillen.

Kylä viljavainion Keskelt' aukee; laaksohon Rauhaisaan se viettelee. Sauhut kohden taivasta Nousee ilta-uhrina, Laakson virta vilisee.

Kylän lapset laulaen Rientävät luo paimenen: "Missä metsän tuomiset?" Karja ammoo, kellot soi: Päivän voiton ilta toi, Kylän lapset riemuiset.

Sinne lauma kylläinen Edellä käy paimenen. Heltehestä väsyneet Siellä virvoitusta saa. Paiment' innoll' odottaa Siellä kasvot kaivanneet.

Petoin kanssa kamppailla, Myrskyss' olla, ukkoista Kokea jos päivän saa, Kunhan illan tultua Löytyy koti rauhaisa-- Taistella se kannattaa.

PAIMENTEN TALVILAULU.

On kesä mennyt paimenten, Ja kuihtui kesän kukka; Syys ohitse on myrskyinen, Pois metsän keltatukka. Ne mennehet, Vaan paimenet On talven pakkasissa Viel' iloiset, Kuin tähtyet Tuoll' ylätaivosissa.

Vaan kukkalaaksot muistoineen Ei heitä paimenlasta: Ne piilee paimensydämeen Viluhun kuolemasta. Viel' lauluja Kuin niitulla Saat kuulla paimenelta! On ruusuja Sen poskilla, Ei poistu pakkaselta.

Nyt paimen metsäst' ajelee Vaan havuja ja multaa, Ja mieli täynnä hehkuilee Vaan hunajaa ja kultaa! Hän muistelee, Kuink' kutelee Nyt tyttö kangastansa, Tai neulonee Ja kehräilee Hän äitimummon kanssa.

Ja hän, jok' kutoo palttinaa, Hän ketä aatteleepi? Hän muistaa mullan-ajajaa, Hänestä lauleleepi. Oi, poikanen Jos tyttösen Kädestä paidan saisi-- Ois lämpöinen! Vaan noin nyt ken Toivottaa uskaltaisi!

Saas jouluaamun joutua, Voi hauskaa, riemullista! Kun tervaslyhtyin loistossa On kylät juhlallisna. Ja kilvassa Kun kelloissa Kirkolle varsat juoksee!-- On tullunna Nyt valoa Maan paimenlasten luokse.

On Hiivanuutti, Laskiain Kaks suurta talven juhlaa. Oi, niistä kieli laula vain, Et turhan päiten tuhlaa! Kun illoilla Soi raitilla Tuhatta kellokaulaa! Kun varsat vaan On vaahdossaan Ja nuorikansa laulaa!

Mont' talven jouto-illoista Kuluupi leikkijöissä Ja monta tanssin tahtia On soinut tähtiöissä. Ei murheitaan Suo kaikumaan Tää raitis paimen-elo. On talvi vaan Kuin tarinaan Puettu kesän sulo.

* * * * *

Syys-illall' istuessa noin Soi viulu, laulut luisti: Ken miehentöitä, vaaroja Yön hekkumassa muisti? Vaan kopse kuuluu ulkona, Ov' aukenee ja--ovesta Sisälle vanhus keikahtaa, Muut' yllä ei kuin paita; Hän säärin seisoo paljahin Ja katsoo "kuink' on laita".

Pään harmajan ken nosti noin Yövuotehelta varhain, Kun kukko viel' ei laulanut, Tuo aamun virkku parhain?-- No, eihän koske kukkohon, Min soitto, laulu tehnyt on.-- Hän vakavaan kun silmäilee, Ujoina seisoo naiset Ja vaiti miehet tuijottaa-- Niin kaikk' on kummanlaiset.

"Kun elin nuorna", ukko näin Nyt laukes' lausumahan, "Ei tyttö kättäns' antanut, En mennyt ottamahan-- Ma kunnes töissä olin mies, Niin että muut, kuin tyttö, ties Mun urhoseuraan kelpaavan,-- Nyt tyttäreni tässä On valmis kätens' antamaan, Vaikk' ken ois pyytämässä!"

Tuo soimaus kuin käsky soi Ja kaivoi nuorten mieltä. Asehet nousi olallen, Ei kuultu äänt', ei kieltä. Kätellen jäivät tyttöset.-- Marilta vieri kyynelet.-- Kuin päivä ukkoispilvehen, Niin riemu peittyi yöhön. Viel' lähtöviulu vingahti-- Ja sulhot riensi työhön.

TOINEN JAKSO.

MATKALLA SYYSYÖSSÄ.

I.

On metsätiellä poikajoukko Niin reipas astumaan. Ken myrskyss' itkisi, ois' houkko, Vaan mies ei milloinkaan. Vaikk' usein hongat vuorten Saa tuuli sortumaan, On selkä notkee nuorten, Ei sorru kuitenkaan.

Jos riemu runsas tyttötarhaan Jäi poikaparvesta, El' eksy toki nuorna harhaan, Vaan kestä urhona! Saas tulla taisteluita, Ne meistä miehen saa, Yön petoja tai muita-- Ne voimme karkoittaa!

Yö must' on, kesän kiiltomato Ei loista ruohosta; Vaan aamun voitto, runsas sato On meillä toivona. Pois nimen poikanalkki Me kauas suljemme: Kuin urho uljas halki Maailman kuljemme.

II.

Syysviima vinkuu puusta puuhun Ja metsä huokuu raskahasti. Yön pilvet varjonsa luo kuuhun Ja taivas katsoo surevasti. Vaan vaikk' on luonnossa Syys-yö ja kuolema, Ain' nuorten rinnoissa Elämän virrat pauhaa: Ne rauhaa Ei suo--ne jalohon vie taisteloon.

Nyt itkee luonto kyynelsilmin, Syys kun sen riisuu kukat yltä; Noin rinnan huokaus käy ilmi, Kun kuihtuu ruusut lemmityltä. Mut poikaparv' on vaan, Kuin kevät, riemuissaan, Ja toukolauluillaan Se ennustaa: syysvallan Ja hallan Taas nuori kevät kerran karkoittaa.

Hitaasti valtansa yö heittää, Pimeys ei sois' päivän tulla; Yön varjot aamun otsaa peittää, On usva luonnon hartiolla. Vaan nuoret rinnoistaan Saa usvat poistumaan Ja aamun koittamaan, Vaikk' keskell' luonnon yötä-- Miestyötä On poikaparvi uljas alkamaan!

LAULU HEVOSPAIMENISTA.

Annas kuulla kertomusta Poikaparven keskeltä, Kuinka ennen hevospaimen Eli syys-yön metsässä: Kuinka alla kuusien Luona niittylähtehen, Havumajan edustalla Roihui liekki korkealla, Yötä mustaa valaisten.

Kuinka koivukannon päähän Tulinuijaa jyskittiin, Taikka paimentorven rai'ull' Ilmanranta halkaistiin: Metsät, vuoret vastasi, Sudet, karhut pakeni. Kellot vaan soi hevoskarjan, Hirnu kuului liinaharjan-- Paimentaan se muisteli.

Satuja jos kerrottihin, Peljätty ei peikkoja; Painittiin jos toisinansa, Aina oltiin veikkoja. Nukkua jos tohti ken, Jalat ilmaan nousi sen, Vettä kylmää satoi päähän.-- Ken nyt, jos ei käynyt jäähän, Taas ei tuost' ois virkkuinen?

Valvoa ja hoitaa tulta Tääll' on virka paimenten; Huuto, pauke, torven raiku, Niissä pelko petojen. Niin he lauman säilyttää, Vaikk' on yö ja myrskysää, Kunnes kultaotsa aamu Koittaa--poistuu yö kuin haamu, Rauha maille leviää.

KARHUN SAARTO.

Ryöstösaalist' usein rauhassa Kun par'aikaa nautitaan, Mehu mieless' on ja huulilla, Rangaistust' ei aavistetakaan,-- Silloin saapuu nuolet kostajan, Päättää päivät, matkat maailman, Tilin vaatii ankaran.

Niinpä osmon, korven herran, Kohtas kosto kerran, Saalistaan kun aamusella Räihävuoren kupehella Ahmi parhaillaan. Silloin saapui parvi nuorten, Sulki tiet ja polut vuorten Jahtiverkoillaan.

Joukko uljas ties: Niinkuin yksi mies Kuulat laskettava on-- Petohon.

Vaan ken käskyn ankarimman Sai, ja toivon suloisimman Tallentaa, ja kellä tahdon ponsi Luja on, ei mielenhaave onsi,-- Valmis on hän mielellänsä Täyttämähän tehtävänsä, Säästämättä henkeänsä. Semmoinen Nuor' on joukoss' sulhanen.

"Kättä neidon enkö voittais, Kun sen miehen työllä saa? Nuorukaisna enkö koittais Vanhain toivot vahvistaa? Mik' on miesten työksi luotu, Lie se mun myös tehdä suotu!" Näinpä sulho rohkeasti. Silloin joukko vakavasti Tähtäsi-- Paukahti! Huuto hurja raikui, Vuoren rinta kaikui!

Vaan nyt nousi kämmenilleen Korven herra kauhea; Ennustaen vainojilleen Kuolemaa ja kostoa.-- Päälle karkaskin Kaksin kämmenin, Irvihampahin, Karjunalla Hirmuisalla!

Pyssyn ponsi, kirveslapa, Minkä kukin löytää! Paeta ei ole tapa, Päälle parvi töytää. Ensi miesnä ken on siellä, Jonk' on peto melkein niellä? Hän, tuo nuorin, Pulskin, suorin, Sulho parven parhain! Hänpä viskaa Lailla huiman Pedon niskaan Iskun tuiman-- Mutta sortuu varhain Maahan alle kämmenten, Raivoisten.

Avuks' ehtii toiset. Silloin sinkuu iskut julmat, Lyönnit rajunmoiset: Puhkoo pedon otsakulmat, Verihinsä sulloo, sortaa, Maahan murtaa Urhokkaan Korven kuulun valtiaan.

Miks ei kuulu riemun raiku, Miks ei kaiku Kajahtele vuoresta? Voittoparv' on synkkä aivan, Lailla taivaan, Jok' on pilvivaipassa. Siit' on päivä pilvessänsä, Poikaparvi murheissaan: Urhon alku, ystävänsä, Tainnoksiss' on haavoistaan. Vaan ei hädäst' auta voivotus,-- Työstä, toimesta on lohdutus.

Kotihin nyt vaan on tie. Heinäreki, valjahat Niityll' on. Siell' uljahat Ruunat syö;--kas niistä pari Reippahasti kyllä vie Saalihit ja sairahat, Vaikk' ois tie kuin hiekkakari.-- Elävän ja kuolevaisen, Vanhuksen ja nuorukaisen Koti, armas koti saa Rauhoittaa.

PALAUS.

Himmeesti pärevalkea Valaisee uuninkorvalla Nokisen orren alla. Sen luona, käsi poskellaan, Uneksii tyttö valveillaan Kuin illan kuutamalla.

Innosta mieli hehkuaa, Se silmäin kautta soimuaa, Kuin joskus pohjan palo. Ja kyyhky kotkan rohkean Saa siivet--sulhon seurahan Se kiiruhtaa kuin valo.

"Oi, armas, joukost' uljahin Sä ollos!--tullen kotihin Saat miehen-arvon kantaa. Ja tyttös, juosten vastahas, Sukostaa huulin poskeas, Kätensä sulle antaa.

Koi, anna aamun joutua, Hän saapuu, saalis seurassa Ja voittolaulut raikuu. Niin nuoret, vanhat riemuitsee, Ett' ilmanranta kohisee Ja kylän kummut kaikuu."--

Sai vihdoin päivä puolehen, Syyspäivä tumma, sumuinen, Kuin murhevaipassansa. Vaan silloin hetkeks' aurinko Pilkahti--pilvilouhisto Sen laski luolastansa.

Nyt kansa kulki kujallen Ja voittajille riemuiten Se kiitoslaulut kantaa. Ylinnä Kallen nimi soi: "Hänestä urho tulla voi, Kun Luoja elää antaa."

Kas silloin hapsin hajonnein Keskelle nuorten kumppalein Riens' innoissansa Mari. Siell' luona korven kuninkaan Nyt kansa kiehui riemuissaan, Syleili nuori pari.