Part 5

Mä enkeliksi tulla himoitsin, Kun enkel' oli armahanikin. Mut tomussa mun ollessani, jo Hän loisti kirkasna kuin aurinko. Kun siipiänsä tahdoin sukostella, Ne välkkyivät jo Luojan istuimella. "Tee, Luoja, minut enkeliksi, tee!" Niin sieluni viel' aina huokailee. Himoitsen yhä armahani luo, Ja kerran hetki koittaneekin tuo. Maan mustan tomut päältäni kun puistan, Mä rinnoill' enkel'armahani loistan.

HELMIN LÄHTÖ.

Syys itki kesän lähtemistä, Vaan syksy raukan kyynelistä Ei kesä kulta huolinut-- Ol' elämä sen sammunut.

Ja kesän sammuessa impi, Keväistä kukkaa kaunihimpi, Pois lähti maailmasta: hän Taivaasen näkyi rientävän.

Hän iltaruskon rauetessa Vaaleena lepäs vuotehessa, Ja noustess' aamuauringon Vierellään kyynelseura on.

Uus päivä katsoi kyyneleitä, Ja taivas parven enkeleitä Lähetti immen noutamaan,-- Maan lapsille jäi muisto vaan.

Vaan muisto kasvoi kukkasiksi, Haudalla immen loistaviksi; Niit' ystävien kyyneleet On illoin, aamuin kastelleet.

HELMI.

Sairas on Helmi: Sen rusoposkien Ruusuinen seppel Kuihtunut on.

Kuoliko ruusut? Ei--mut on enkeli Autuain maahan Kantanut ne.

Sairas on Helmi: Sen sulosilmien On palo armas Himmeä jo.

Sammuiko liekki? Ei--mut on enkeli Autuain maahan Kantanut sen.

Kuollut on Helmi: Sen jalo henki jo Kalpean haamun Jättänyt on.

Kuoliko Helmi? Ei--mut on enkeli Kantanut sen. Autuain maahan

Purppuraposkin, Leimuva-silmänä Autuain maass' on Helmeni nyt.

YÖN KUU JA TÄHDET.

Yön kuu ja tähdet miksi noin Hääjoukon lailla loistavat? Mä mietin.--Arvata jo voin: Unissaan henget hurskahat Taivaassa käyvät vieraisilla, Siit' ilo syttyy taivahilla: Yön kuu ja tähdet loistavat.

SUREVALLE SULHOLLE.

Kansanlaulun tapaan.

Ellös surko nuorukainen, ellös huolko ylkä! Eihän sua armahasi ikänänsä hylkää.

Hänkö sinut unhottaisi? Kuinka taidat luulla? Ennen aallot järvissämme jäätyis kesäkuulla.

Voishan kukat kuihtua ja syys ja talvi tulla, Immen sydän liekkiväinen säilöss' ain' on sulia.

Muut jos kaikki unhoittais sun, eihän Suomen impi: Hälle maansa, armahansa muit' on kallihimpi.

KUVAN VAAN.

Ja viimeksi Hän katsahti Kultansa kuvaa illalla. Ja noustuaan Sen povestaan Taas ensin otti aamulla. Hän siunasi Ja rukoili Tuo kullan kuva rinnoillaan-- Ja muistanpa, kun kuollessaan Hän vaipui, kuva huulillaan. Vaan tiedetään, Ett' eläissään Hän muut' ei nähnyt kullastaan, Kuin--kuvan vaan.

ERÄS MATKA POHJANMAALTA.

Ah, kuink' armas muistilleni Matk' on Pohjanmaalta pois: Neiti istui vierelläni, Ah, jos vielä siinä ois!

"Kerro, kerro!" kuiskui neiti.-- "Sano mitä kertoisin!"-- "Jokos murhe muistos peitti?"-- "Ei, mä eksyin toiveihin."--

"Mitäs toivot?"--"Enpä jaksa Toivoa tät' enempää! Toivoisinpa, ett' tää matka Meill' ois ijät' kestävää."--

"Päivästäkin tulee loppu, Illan ruskot lähestyy! Matkan päähän meill' on hoppu, Aika-kulta tärkistyy."

Näin se neiti,--mut kas täältä Mäki kuvettansa tuo; Taivas nousee mäen päältä-- Onkos kaikki totta nuo?

"Eihän taivas maahan riitä!"-- "Riittääpäs, kun koskee noin! Parahin sen tunnen siitä, Autuas kun olla voin."

Vaan nyt silmiin astuu maamme! Tuolta järvet aukeaa, Tuolla vuoren nähdä saamme, Hartioitaan kohoittaa.

Oi te laaksot, niemet, saaret, Kenpä helmassanne ois, Vierell' armas lemmen aarre, Koskaan sielt' ei pyrkis pois!

Näin ma lauloin, ratas kulki, Läpi seutuin armaitten, Vaan en lempeäni julki Voinut laulaa immellen.

Päivä hämärään jo vaipui, Minä unelmihin jäin: Käten' immen vyölle taipui, Pääni rinnoillensa päin.

Ah, kuin armasta!--"No varsa! Juokse, ethän seistä saa!"-- Käten' impi varreltansa Päästi--pääni kohoaa.

Sydämeni sulaa aivan, Koht' on matka päättynyt. Suutakaan en saanut! taivaan Kadotan!--Jo päättyi nyt!

KESÄMUISTO LOHJALTA.

Maantietkin auhdot Lohjan nummella Mun silmissäni näytti kukkivan, Ja taivas loisti Lohjan aalloista Mun rintahani onnen rauhaisan.

Ja laaksojen ja saarten kukastot Mä hymyhuulin kuulin kuiskuneen: Maan nurmet, metsät, vuoret, vainiot On lemmen tulta nousseet tulvilleen.

Miss' oli lintuin laulut vaienneet, Siell' oksat puun sai lehdet kielikseen, Ja, kuin ois tuulet sormin soitelleet, Mä luulin suvilintuin laulelleen.

Ja öillä soudellessa, vaikka kuu Ja tähdet piili pilven peitossa, Venheessä taivas mulle kirkastuu-- Näin aurinkoni immen kasvoissa.

Nyt pois on impi, poissa aurinko Ja nurmi vaan nyt hiekkaa tuoksuttaa, Ei kukkain hymy, lintuin laulelo Voi Lohjan maita mulle sulostaa.

Jäi Lohja, jäi. Nyt rinta rauhaton Vaan kaipausta hiljaa laulelee: Ah, armas neiti! onni, rauha on Sun luonasi--sun kanssas pakenee.

LEMPI.

Mun elämäni aamuruskona Sä, lempi, loistat, palat tulena. Vaan päivän valjetessa laajenet Ja sydämeni joka sopukan Sä puhdistat kuin kesätaivahan, Niin koko elämäni valaiset.

Vaan illan tullen, ilman viileten Ja lempipäivän maassa sammuen, Mik' onpi silloin iltarusko tuo? Ikuisen lemmen aamukoi se on, On juhla-aamu, joka lepohon Tomusta kutsuu meidät Luojan luo.

POJAN LAULU.

En lempiä mä tahtois Teater'lavalla, En kihloja myös kantais Tytöllen kirkossa. Vaan laaksossa, kun kaksi Sydäntä kaksin on, Kuullessa lehtolintuin, Nähdessä ruususton-- Siell' armahani huulet Sais' ensi suutelon. Kas sieltä linnut kantais Taivaille sanoman, Ja ruusuin tuoksu täyttäis Lemmellä maailman.

HÄN.

Kuin hoikka Pohjan neiti Hän onpi varreltaan, Pelloilla kasvatettu Viljaisen Pohjanmaan. Ja kasvot Hämeen immen On hällä kainommat Kuin laaksot, metsälammet Hämeessä hohtavat. Silmäinsä sulo, säihky Kuin Savon tyttären, Saimaalla päivän nousu Ei niin lie herttainen. Jo mainitsenko tukkaa Niin tumman ruskeaa, Kuin salohon syys-ilta Sulattais purppuraa. Vaan armain aartehista On sydän kultani, Kuin Suomen naisen sydän: Sulouden temppeli.

SYKSYN TULLEN.

I.

Jos olet mun, Tuo syyskin kevähäksi käy. Jos olet mun, Ei myrskyt taivahalta näy. Ei ruoho lakastu, Ei lehti kellastu, Ei jäädy aallotkaan, Hymyilee taivas vaan, Ei tule talvi, vaikka näyttää, Vaan kevät sydämeni täyttää, Jos olet mun.

II.

Syys lähestyy. Jok' aamu kukat kyynelehtii, Jok' ilta heist' yks surkastuu. Pois linnut laaksoistamme lähti, Nyt laulaa tuuli hallasuu; Pois lähti linnut, veivät kanssa Mun armahani parvessansa-- Kauniisen kaikki ihastuu.-- Tuoll' on hän, merten tuolla puolla. Kun jätti, antoi rukkasensa Lähteissään mulle kullallensa Ja käski syksyn tullen kuolla. Mutt' enpäs kuole kiusoinkaan! Syys tullut on, mä elän vaan-- Mä elän! Ja kun kevät koittaa Kun uudet ruusut puhkeaa, Voin uuden armahan mä voittaa, Voin riemuita ja rakastaa.

POHJATUULELLE.

Syys muita uhkaa Pohjolasta, Syyshallat muita peljättää, Mä pohjatuulten huo'unnasta Kevättä toivon lempeää. Mä kenties aivan syyttä luulen Niin lempeäksi pohjatuulen.

Et vaan, oi tuuli vankkasiipi, "Ei"-sanaa immeltäni tuo! Sen tuotko--koht' yöhallat hiipii Viluisna sydämeni luo. Mä kenties sentään suotta luulen Niin ankaraksi pohjatuulen.

Mä toivon pohjatuulen tuovan Simaisen lemmen sanelman, Niin ruusut rintahani luovan, Niin luovan kukkamaailman. Mä kenties sentään syyttä luulen Niin lempeäksi pohjatuulen.

Nupussaan kukat sydämeni Uneksii puhjetaksensa; Oi, tuuli, säästä kukkaseni, Ett'eivät kuole kehdossa! Mä kenties sentään suotta luulen Niin ankaraksi pohjatuulen.

Puhalla, armas pohjatuuli, Rintaani lemmen sanelma: Kun impen' ei lie hallahuuli, Hän kukkani suo puhjeta. Mä kenties sentään syystä luulen Niin armahaksi pohjatuulen.

POHJATUULEN TUOMISET.

Oi ruusut rintani, Oi vilustunehet, Oi surkastunehet!-- Oi ruusut rintani, Kuink' ovat kuollehet!

Kuink' uskalsin ja voin Hyyn, hallan tuulelta Rukoilla rakkautta! Kuink' uskalsin ja voin-- Toi talven pohjola!

Toi talven, linnut vei Ohitse etelään. Ne lauloi mennessään: "Ei tyttös lemmi, ei"-- Jäi kannel itkemään.

El' itke, kannel, noin, El' itke ruusujas, Sureksi lintujas! Viel' et lie onnetoin: Voit soida Suomestas.

Pois lempi kieliltäs, Pois kaiu kuolemaan!-- Vaan Suomi ainiaan On lempityttönäs: Soi kannel synnyinmaan!

HÄILYVÄT SAARET.

Oi maailma, mun mereni, Kuin häilyvät on saaresi! Kas valtameri saariansa Ei kuohuttele juuriltansa-- Sun saares yhä häilyvi.

Sun aaltois ajoll' ihmiset On saaret tuhatlukuiset. Kun luokse toistensa he rientää, Sun mielijohtos heitä kieltää-- Heit' aavikolle viskelet.

Mä pieni luoto tahdoin vaan Liittäidä saareen kukkivaan; Sun kitas silloin, ahnasmieli Kurimus, kukkasaaren nieli-- Mä aaltoihin jäin huojumaan.

Taas toinen, saarten ruhtinas, Niin keväinen, niin loistokas!-- "Sun ruusu-rinnoilles mä liityn, Saan rauhan autuaan, kun piityn Ihailemaan sun tuoksuas!"

Niin uneksin ja toivotin, Mä saari saarta hyväilin,-- Vaan silloin aalto raisu kiskoi Mun saareni, sen kauas viskoi: Taas yksin jäin yömyrskyihin.

Yön epätoivo, hämmästys Ja ulapalla eksymys Mun syöksi kurimusta kohti; Vaan silloin taivahalta hohti Valoisan tähden välkähdys.

Nuo tähdet Jumal-asunnoista Meist' epätoivon tuskat poistaa. Ja kukkasaaret saarta vasten Uneksuu lailla autuasten, On meri hetkeks tyyntynyt.

Kupeesta saaren liittyneen Näen pikku saarten syntyneen: Ne kasvaa, kukkii, riemuitseepi, Vaan kurimus ain' ahmaileepi-- Se nielee saaret lapsineen.

Oi, tähti, johda kulkevaa, Äl' aaltoin anna johdattaa! Kas tuolla luoksein saari kiitää, Sä, taivas, voit mun siihen liittää, Kaks yhdeksi voit sulattaa!

Jo kuulen lintuin laulua, Jo tunnen kukkain tuoksua, Jo nautin, taivas, sointuisuuttas, Syleilen, saari, kauneuttas-- Jo rauhoittuupi maailma.

LEMMINKÄISEN LAULU.

Ei lampea välkkynyt rauhaisaa Mun kotini ikkunan alla, Vaan koskipa vaahtosi vallaton-- Siit' aina on rintani rauhaton, Kuin aallolla taistelevalla.

Ei vakainen huo'unta hongikon, Vaan lietopa lehtojen helke Mun heijaili lapsuen kehtohon-- Siit' aina mun mieleni lieto on Kuin tuulessa lehtien väike.

Ja en lepovuonna mä syntynyt, Vaan sota oli ankara silloin: Sen pauhussa viettelin vuosia-- Siit' ain' ilotyöni on taistella, Kun on sota myrskyisä milloin.

Näin kuohun mä aikani koskena Ja lemminpä lietona hetken. Mä taistelen--toivonpa voittoa, Kun armahan äitini helmassa Olen päättänyt melskeisen retken.

ELONI.

Mun eloni tääll' on kuin astunta Petollisella haudan kannella, Jok' usein upottaa Ja uhkaa vajottaa Povehen mustan kirkkomullan.

Niin maassa riemu mulle pilkahtuu Kuin pilvitaivahalta valju kuu, Ja immen rakkaus, Kuin tähden kirkkaus, Vaan kaukaa hohtaa kaipausta.

On elon kukat tomumajassa Kuin Lapin kevät hetken loistava, Ja harvoin kypsyvät Tääll' ehjät hedelmät: Ne toivon maa voi valmistella.

JOULUTÄHTI.

Taivaalla muinen tähti kiilsi, Kuningas tähtiparvien. Sen sydänt' usein murhe viilsi, Nähdessä vaivat ihmisten; Ja, surren synkeyttä maan, Hän jätti riemun ylhäisen Ja astui maata loistamaan.

Majaanpa pienehen täht' ensin Valonsa pyhän vuodatti; Siit' ympär' ihmiskunnan lensi, Sydämet, mielet lämmitti. Hän kuoleman ja varjoin maan Elämän maaksi kirkasti, Ja rauhan toi sit' asumaan.

Tuo tähti synkeästä yöstä Valoisan armopäivän loi, Ja ihmissielut harhatyöstä Totuuden tielle viedä voi. Hän, taivahinen kirkkaus, Joul'-aamuhun tuon valon toi, On _>maan ja taivaan valkeus_.

TÄHTEIN TANSSI.

Pihalla taivaan tanssivan ma nään Tuon tähtiparven ringissään. Sen keskell' loiste auringon On valonsoihtu summaton.

Hymyillen katsoo tanssiseuroja Auringon silmä valvova; Vaan surunsätein himme'in Vilahtaa tähtiin eksyviin.

Oi onneton, ken tähtyeistä vaan Vieraantuu alkuvalostaan: Se jähmettyen, sammuen, Musertuu avaruutehen!

Vaan toiset, "Herran kehrää" kiertäen, Radallaan riemuin tanssien, Valoa juovat, loistavat-- Rinnoille päivän nukkuvat.

Maan lapset, tomun sikiötkin me Valolla Luojan loistamme: Elämä riemujansa tuo, Kun Herran Henki valons' suo.

Vaan onneton, ken Luojast' eksynee: Sen sielun soinnut vaikenee, Sydämen liekit sammuu--hän Rintansa tuntee jäähtyvän!

Oi taivaan soihtu tanssiseuroines! Ken onnellisna rinnoilles Tuikahtaa vois ja ken sais sun, Sun luonas soinnun kaivatun!

MAAPALLO.

Mun sydämeni kiveä lie raskahinta varmaan, Kun toisinaan pois puhkaista on rintakehäni. Ei kovaa tok', ei jähmeää kuin kylki vuoren harmaan, Kosk' useasti kuohulähteen lailla läikkyvi.

Maapallon nuorna kerrotaan myös tulikehrä olleen, Joss' aaltoeli kalliot ja vuoret virtana; Kun hiukan vanhui, kerrotaan maan kuoren kovaks' tulleen, Vaikk' ydin malmivuorineen viel' uhkui kuumana.

Vaan ydin kuuma pintahan kuohutti kukkatarhat, Loi maahan avull' auringon puut, ruohot, pensastot, Eläimet--riemuks' toisilleen niin halvimmat kuin parhaat, Täynn' elämää, täynn' onnea viherti vainiot!

Näin kevätloistossansa maa heloitti nuorna ollen, Vaan joskus rinta pakahtui nuort' tulta kuohumaan, Kun kirousta nousnehen näk' elon-vainiollen-- Sen poltti, rankaisi--ja taas sävystyi innostaan.

Mon' ennustaa, ett' ydin, maan vanhaksi tullen, jäähtyy-- Tuot' ennustusta, rintani, el' usko kauheaa! Kun ain' on liekit valveilla, elämä maassa viihtyy, Maa autioksi kallioks' ei kohmettua saa!

Maapallo ihmissydän on, joss' aaltoelee tulta, Tult' aaltoilee, kun nuoruutta sen ydin uhkuaa. Ah, sydän, hedelmöitse myös, kuin kukkii kevätmulta, Jos puhkeat, niin rankaise vaan _pahaa_ maailmaa!

EI--JOS.

Ei purjelaivat nähdä sais aaltoin huojuvan, Jos tuulet aina torkkuis, ei näyttäis valvovan. Vaan myrsky-yöt on Herran hallussa.

Maan valkeat ei koskaan valaisten ruskottais, Jos hiilihin ne hiipuis, ei leimuks' lekahtais. Vaan vaaratulta Herra torjukoon.

Ei elämä, ei henki maailmaa valloittais, Jos haltioiss' ei koskaan maan lapset touhuais. Vaan torju, Herra, murhan enkelit!

TOMUSSA.

Mudassa uivat helmisimpukat, Hiekasta virran kulta huuhdellaan, Timantit erämaasta nousevat-- Tomussa kaikk' on kalleudet maan.

Vaan ihmisrinnan mutalähtehestä Maan arvoisimmat löytyy aartehet. Jos kaivaa voisin, kirkkaiksi ne pestä, Tuhannet loisin maalle loistehet.

Ma loisin valot, jotka lämmittäis Ja elonvoimaa paistais maailmaan; Ei Pohjan jäätkään kukkimatta jäis, Ja Pohjan kansa hehkuis loistossaan.

Niin, loisin, loisin--moinen raukka luoja! Omatkin kalleuteni uppoais, jos aarteitten ei korkein ilmituoja Rintani tomuun joskus puhaltais.

KUKKA JA LINTU.

Kukan ympäri Leikki lapsia, Lapset kiitteli: Kah kuin kaunista! Kukka tuoksui vaan Eikä tauonnut, Kukka loisti vaan Eikä kuihtunut-- Kuihtui vasta syksyn tultua.

Linnun ympäri Leikki lapsia, Lapset kiitteli Linnun laulua. Lintu lauloi vaan Eikä tauonnut, Lauloi innoissaan, Pois ei muuttanut-- Muutti vasta syksyn tultua.

Kukka kaunihin Lienet, lapsonen, Lienet lintukin Laulu-lahjainen: Kiihdy tuoksumaan, Konsa hyväillään, Laula parhailtaan, Konsa kiitellään-- Tauota voit syksyn tultua.

PIKKU ILMA.

Helmass' äidin, suojass' isän Pikku Ilma iloitsee, Aamupäivän, kevätkesän Riemuja hän nautitsee.

Rauhan laakso äidin helma, Jossa sadut kukoistaa, Isän sylissä taas Ilma Hongan turviss' istahtaa.

Päivyt hellä hymyileepi Isän, äidin kasvoista, Joka silmä tuikkeleepi Hälle tähtivalona.

Ilman kyynelkin on armas, Kuin yön kyynel kesäisen; Raitis on se eikä karvas, Ei kuin myrskyt murheitten.

Taas kun riemuita hän saapi, Enkelitkin riemastuu, Ja ken häntä katsahtaapi, Siltä murhe surkastuu.

Taivas, ellös viekö maasta Tuota viatonta pois! Tääll' ois monta autuasta, Monta puhdasta jos ois.

LAPSEN OSA.

Naapurihin Tuomo aamull' astui Iloissahan, hyppyhynkin valmis; Vuorotellen vihellys ja laulu Tuomon suusta hilpeästi raikkui.

"Miksi, Tuomo"--emäntä näin kysyi-- "Läikkyvi nyt ilos' yli laitain? Joko onni lapsilles soi leivän, Puuttehessa ennen itkeneille, Vaiko otti osan heistä Tuoni Majoillensa riistarikkahille?"

"Eipä Tuoni ottanut, mut leipä Taivahasta putosi, kun kuuteen Lapsehen loi Luoja seitsemännen. Hälle "hengen antaja suo leivän", Leivän, jot' ei nauti vielä lapsi; Toisillenpa osansa siis jääpi. Työtä anon, emäntä, nyt sulta Iloissani Luojan antimista."

ÄITI LAPSELLE.

Nyt, Herran lahja, lepäät helmassani, Vaan kerta lepäät Luojan helmassa; Nyt imet elon voimaa rinnoistani, Ikuisen elon imet taivaasta; Nyt leikkielet halvoin heppeleisi, Taivaassa voitonpalmu tarjotaan; Hymyillen katselet nyt kasvojani, Sun kerta Herran kasvot kirkastaa. Ja äänes heikko, usein murheellinen, On riemulaulu seuroiss' enkelten: Viaton unimaailmasi viimein On ilmestyvä riemuks' autuuden.

KODISTA JA KOTIIN.

Kun jätin kodin hyvästi, Syntypaikkani parahan, Taivas pilvihin pimeni, Ilma heltyi itkemähän; Ihmissydämet syvästi Huokaeli, huolten pilvi Niistä synnytti satehen.

Kun kodista matkustelin, Tiepä pystyhyn pysähti, Vastamaaksi vainiotkin, Matkan tuuletkin tukalti,

Vinkui vastahan vihuri; Kaikki ihmiset ivalla Tiepuolista tirkisteli, Mua pilkaten poloista.

Käännyinpä kotihin koito: Nytpä vainiot viherti, Myötätuulet tuuditteli, Maat mäelti mennessäni, Kulkeissan' alamäkeä Kodin kultaisen pihalle: Taivas kiilsi kirkkahana Päivän paistavan valossa, Luonto riemussa rehoitti, Ihmiset ilon väessä Mun syliinsä sieppaeli.

Niinp' on vierahisin kulku, Kuin syksyllä surman suuhun; Niinpä on kotihin kulku, Kuin keväällä kullan luokse.

KUUN SAMMUTTAJAT.

Kiiruusti apuhun kaikki jo! Miss' ovat kiulut ja ammehet, Ves'-ruiskut, rattahat, hevoset? Tuoll' yltyy valkean vahinko, Sen leimu väikkyvi kauhuna: Kohoontuu, näettekös, pilvihin Hivuksin liekki nyt punaisin, Kuin orhin kaulakin kaareva!

Näin talost' äkkiä tuoksahti Nyt väki valkean vaarahan, Ja vuoren taakse se kiiruhti, Sielt' uskoi tult' ylös kuohuvan. Syys-illan riensivät hämärää, Jop' aukas' huutoihin hätä suun; Vaan silmät vuorella selviää, Kun nähdä saavat he hellän--kuun.

TAIKAVOIDE.

Kolme kertaa kolme Koston rauhoittaa, Kolme kertaa kolme Surman karkoittaa, Kolme kertaa kolme Haavat parantaa.

Ruoste kirkonkellon, Tuhka kyisen pellon, Lähdevettä lemmon Kanna kiehumaan.

Ydinpihka puusta, Vaahto karjun suusta, Hammas hiiden suusta Tunge kattilaan.

Ihmisverta nuorta, Muru ikivuorta, Lemmon leivän kuorta Työnnä hautumaan.

Kiehuvi, Kuohuvi,-- Kypsyy.

Jäähtynyt, Pentynyt,-- Haavaan.

Kirvelee, Paranee,-- Terves!

Kolme kertaa kolme Koston rauhoittaa, Kolme kertaa kolme Surman karkoittaa, Kolme kertaa kolme Haavat parantaa.

VIINANPOLTTAJAN SANAT.

Kiehu kattila, Si'itä sappea, Jolla pyörrytä Ihmishenkeä.

Höyry polttavin, Liity liekkihin, Niinpä vimmahan Syökset maailman.

Liemi vaahtoinen, Loitsi ihmisten Himot nielemään Neste höyrynään.

Maistanut ken on, Olkoon rauhaton, Siks' kun juodessaan Kurkku sauhuaa.

Pää kun selviää, Sydän kirveltää, Kunnes suitsuvi Niinkuin helvetti.

HURJAN VIISASTELUA.

Ken moittii, sano, ken, Jos viiniss' uiskelen? Maailma tukehtuis Ja ain' ois tomuinen, Jos viinissä ei uis.

Ken moittii, sano, ken, Jos syöksyn tulehen? Kun viin' ei puhdistaa Voi saastaa sydämen, Sen liekit kirkastaa.

Näin vuoroin uiskelen Ja syöksyn tulehen: Mä viinissä vaan uin Ja lemmen tulehen Mä syöksyn päin ja suin.

VYYHTYNYT.

Yöt päivät yhtä mittaa nyt Tuo lapsi park' on itkenyt Rinnoilla äitiarmaan: Sairasna pieni vaikeroi, Kertoilla kipujaan ei voi, Kun sanoiksi sen ään' ei soi-- Hän kenties kuolee varmaan.

Yöt päivät äit' on valvonut, On rukoellut, toivonut Herralta lahjaa kahta: "Laps' armas terveheksi luo, Kotihin lapsen isä tuo, Selkeenä häntä nähdä suo!"-- Ken noita kieltää mahtaa?

Yöt päivät isä juonut vaan On kapakassa raivossaan, Ei muista kotiparkaa; Vaan kaikk' kun tuhlannut hän on, Järkeensä niellyt turmion, Niin koti johtuu muistohon-- Hän sinne vihdoin karkaa.

On äiti vuotehella nyt Ja laps' on hiukan vyyhtynyt, Kun haamu tulla horjuu: Ov' aukenee ja lonkahtaa, Sisälle haamu horjahtaa, Vaan taas laps' sairas kirahtaa-- Tuost' isä hurja karjuu.

Last' äiti heijaa polvillaan, Mut pieni kiihtyy itkussaan, Ei saa hän unt', ei rauhaa. Äit' itkee myös ja vapisee, On hiljaisna ja rukoilee, Mies mieletön kun kiroilee Ja huimapäisnä pauhaa.

Juur' äiti lasta siunasi, Vaan kohta huone tärähti, Kun kirous soi raskas: Sylissä pieni säpsähti, Sen kyynelvirrat vaikeni, Hän riutui, sydän seisahti-- Nyt Herra korjaa lastas!

Yö rauhoittui. Mut aamulla Sairasti äiti vuoteella, Kalpeena nukkui lapsi. Vaan isä huokaa tuskissaan, Valittaa, itkee polvillaan, Kun lapsi hänt' ei milloinkaan Tunnusta vanhemmaksi.

LOISEN POIKA.

Pimeessä synnyit pirtissä Sä mustaan maailmaan; Vaan äitis päivän rinteellä Sun kantoi kasvamaan.

Loispoika pirtin pimeään Jäi yksin äitineen; Häll' ehk' ei äidin silmäkään Paistellut sydämeen.

Sinulle äiti lauloi näin: "Valosta puhkeaa Maan ruusut--valost' ystäväin Myös sydän aukeaa."

Loispoika pirtin nurkassa Peikoista kuuli vaan. Häll' äiti lauloi: "Petoja On asuvaiset maan."

Näin tunteet julmat, katkerat Poik' imi äidistään; Sai pedon kynnet, hampahat, Pirtistä lähteissään.

Nyt loisen poika maailmaa Hurjasti raatelee: Yöt murhaten hän rosvoaa, Korvessa karkelee.

Ja kylän kansa vapisee Nyt loisen pojasta, Hänt' etsii, häntä vainoilee Kuin metsän petoa.

Oi kylän kansa, laskekaa Valoa pirttihin, Ja loisen poikaa muistakaa, Sen hirmutöitäkin!

MÄSSÄÄVILLE SUUNSOITTAJILLE.

Tulta kurkkuhun Työnnän teille, kun Huutaa hoikotatte! Milloin isänmaa Teistä miehen saa?-- Kieltänne vaan sille palpatatte!

Ja kun synnyinmaa Teiltä parhaaltaan Vaatii uhrianne, Mielen katkeran, Jäisen Gehennan Tarjoatte sille rinnastanne.

Herra hengestäs Iske liekkiäs Noihin rahkasoihin! Tunge rintoihin Tulta Horebin, Sielut että syttyis salamoihin!

SYRJÄHDYS.

No, väitelkää min väittelette, Jos uskotte sen taikka ette-- Vaan sydän luotiin ihmiselle Ens oikealle kupehelle. Mut syntihin kun langettiin, Niin vasemmalle kaaduttiin, Myös sinne sortui sydänpalli-- Siit' asti kaikk' on mullin mallin.

SUKU-ETU.

Jaloa on sukua Sander'; ei siis lukua, Vaikka juo ja huilaa suotta: Esi-isäin töihin luottaa.

UUSI MAAILMA.

Ma noitur' olla tahdon nyt, Lumooja, velho verraton-- Ma riidan irvihampahan Pois manaan tieltä maailman-- Luon rauhan sulo-sovinnon.

Ma vihan, kateuden työt Ja kostonhimon alhaisen Pois loitsin--rakkauden vaan Ma kutsun maata asumaan, Maan lapsill' luomaan autuuden.

Nuo himot, surman siittämät, Ja kaiken vainon, vääryyden Sanalla ruhjon syvyyteen: Totuuden päästän valloilleen, Perintöön valta-istuimen.

Yön maasta kadotan mä pois, Ja kärsimys ja vaivaisuus Lieventyy suloisuutehen: Näin valonmaahan uutehen Jää puhdas kuolemattomuus.

Maailman mikä rumentaa, Mi saastuttavi elämän, Sen avaruuden rajoista Pois karkoitan--maa ihana, Kuin taivas, nähdään välkkyvän.

Maa autuain näin valmis on-- Maan lapset siihen joutukaa! Vaan kenpä joutuu, hyljätkään Hän rumat henget syämestään: Hääkauneutta vaaditaan.

Siipenne tomust' irrottain Siis nouskaa kilpalennossa! Kohotkaa valon sydämeen, Unelmain iki totuuteen, Ihaillen jumal'-istuinta!

PÄIVÄN SÄDE.

Oi, jos päivän säde öisin, Niin sun silmäis kautta voisin Tunkeutua sieluhus! Valona siell' lämmittäisin, Mit' ois mustaa, hävittäisin: Vallan voittais sulous.

Vaan mä, ollen itse musta, Kaipaelen valaistusta-- Sinä sieluhuni käyt. Siellä loistat puhtautta, Kauneutta, hurskautta-- Toivon-tähtenäni näyt.

Olet päivän säde hellä, Joka lemmell' ijäisellä Johdat mun luo auringon, Josta rauhaa autuasta, Josta--itse Jumalasta-- Vuotaa voima elohon.

MATKA AURINKOON.

Maast' ihminen luo auringon Matkustaa kuoltuansa. Sä tiedät, siellä Luoja on, Odottain lapsiansa. Vaan tähdissä Hän matkalla Suo lasten huo'ata.

Hän lemmen säteill' lähettää Autuutta matkaajille, Vaan valo kirkkain yllättää Tähdille lähemmille. Siks' usein Venus-tähtehen Halaapi ihminen.

Maass' onni vaan suo _vaskihäät_ Riemulla viettääksemme. Häät juomme--kohta myrskysäät Jo pauhaa etehemme. Ei kauan kestä onni maan, Kuin maistimiksi vaan.

Väsynyt taistelosta jo Nyt puuhaa lähtöänsä. Maan jättää. Kirkas aurinko Vaan loistaa silmissänsä. Taas väsyy tiellä, poikkeaa-- Venukseen seisahtaa.

Kas riemua, min nostattaa Uus tulokas nyt siellä, Vaikk' itse matkan vaivoista Hän itkusilm' on vielä! Vaan toivo pyyhkii kyyneleet, Maan muistot viimeiset.

Nyt lempi satakertainen Heloittaa auringosta, _Hopeahäitä_ tanssien Saat laulaa Merkuriosta: Kas sinne Venus-tähdestä Himoitset lähteä.

Maan lasten lemmen-jumala, Tuo Venus, meit' ei voita: Henkemme etsii korkeinta, Himoitsee auringoita. Kas sinne--lempiviikot vaan Kun loppuu--matkataan!