Part 11

Aisopos kun sanasutkia Delfin toi pyhämaalle, Syntipä keksittiin, surman sai pilamies.

Muistaos, ystävä: temppelin palvelijoit' elä pilkkaa, Kiittele vaan miten voit, peittele myös pahojaan. Tai pahan tietäen vaan ole vait, pysy tyhmänä, tollo, Jos valo, jos tosi niin kärsii, niin sinä et. Viisait' ei sovi neuvoa, nousevat niin rasavilliin, Seppää jos opetat, päähäsi saat vasaran. Ylpeät leimoistaan ovat valtion puntarit aina, Heidän huulilta vaan viisaudet putoaa.

27/2

IHME.

Kaikki katsoo Ellin armautta: Leikkii tuossa hiekan heltehessä, Läikkyy lainehina kultakutrit, Liehuellen tuulen tuttavina, Päilyy ihmelähtehenä silmä Tumman ripsiverhon siimeksessä, Kuvastaapi taivahan kuvia, Tyynen, pilvisaihottoman taivaan, Kajastaapi kasvojen kukoistus Vienon, puhtahimman aamupuhteen; Mut on kaiken kauneuden ihme, Ett'ei Elli tiedä ihmettänsä.

IHAILUA.

"Ah, ihanaa! Miten on Sulonen! Ihan ihmehen lapsi! Ainoa onnettomuus: kuuro kun on polonen!" Hurskahat naiset noin, ihastusta ja sääliä huutain, Kiertävät last' ihanaa,--onneksi kuuro hän on.

KUUSTOISTAVUOTISEN LAULU.

Mieltäni mun, miekkoisen, ei murhepilvet paina, Täytin vuotta kuusitoista viime helluntaina.

Siit' on asti mieleni kuin hunajaa ja mettä, Tunnen toivot rinnassani, vaan en kyynelettä.

Tuntisin jos kaipausta, siit' ei hiiskausta! Eihän aika-ihminen voi päästää valitusta.

Nouse riemu rinnassani, kaiu korkealle! Kylvä onnen-omenoita tälle maailmalle!

Auki tiesi, maailma, ja anna työtä, aika! Toimitan kuin tohtori ja parannan kuin taika.

Kauas hehkuu mieleni ja kunniani palaa, Liekö tässä Suomessamme tarpeheksi alaa?

Voinhan alkukaunisteeksi kotimaassa koittaa, Kansalleni seppeleitä solmita ja voittaa.

6/7

KALAMIES.

Kalamies laskee verkkonsa, Verkkonsa aaltohon. Kalamies ei voi arvata Mitä käy verkkohon. Jumalaan luotetaan, Hänen on vallassaan. Kalamies laskee verkkonsa, Verkkonsa aaltohon.

Moni on yökin valvottu, Kala ei tartu vaan; Aamu kun nousee siunattu, Kalakin nostetaan. Ahkeruus, luottamus, Niissä on siunaus. Moni on yökin valvottu, Kala ei tartu vaan.

Moni mies voihkaa, oihkailee Murheen-tuskissaan. Suru ei auta, työtä tee, Siit' apu lähtee vaan. Työtä tee tyytyen, Onni käy onkehen. Moni mies voihkaa, oihkailee Murheen-tuskissaan.

Kalamies hän on uskonmies, Kalamies kunnokas. Omat hän neuvot turhaks ties, Herra on laupias. Hänen vaan neuvollaan Saalihit nostetaan. Kalamies hän on uskonmies, Kalamies kunnokas.

14/7

KANSALAISLAULU.

Olet maamme, armahin Suomenmaa, Ihanuuksien ihmemaa! Joka niemeen, notkohon, saarelmaan Kodin tahtoisin nostattaa.

Kodin ympäri viljavat vainiot Kalarantoja kaunistais, Jalon kansan kuntoa laulelmat Yli aaltojen kuljettais.

Saisi kuulla maailma kummakseen Miten täälläkin taistellaan, Pyhän, kauniin, oikean voitollen Ilojuhlina riemuitaan.

Kuinka kansa, pieni ja köyhäkin, Edistyksellen uhria toi, Ihanteen, jalon aatteen alttariin Rovon viimeisen kantaa voi

Kuinka uskaltaa sekä toivoa Tämä kansa on tohtinut, Vaikka vallitsi nälkä, kuolema, Valo maast' oli sammunut.

Tohti toivoa sekä voittaakin, Valon temmata soihdukseen; Omat laulunsa nostaa kuultaviin, Ihanimmaksi oppaakseen.

Ja se kuinka nyt kuohuu nuoruuttaan, Kuni kihlattu morsian. Vapautta se häiksensä valmistaa, Tulevaisuuden juhlahan.

Sitä varten kansa nyt kilvan käy Isänmaallensa uhraamaan, Valon liedellä nuoriso valmistuu Toivon-aikoja ohjaamaan.

Nosta, nosta jo henkesi kahleistaan, Satavuosia sortunut! Kansa yksi on Suomessa, yhdellen Voiton-arpa on langennut.

Työhön, työhön yhtenä kansana siis, Rehellisehen, arvoisaan! Saman maan, saman kansan onnellen Joka korsikin kannetaan.

Kuka kurja hylkien silmäilee Suuriarvoinen alhempaan? Saman arvon, kunnian ansaitsee, Joka mies on paikallaan!

Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt Suomen onnea valvomaan! Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa, Isänmaahan ja maailmaan.

18/7

HÄÄLAHJA.

Jo herra viettää häitänsä, Hovissa juhlaillaan. On tanssi, soiton helkkinä, Ja maljaa maistellaan. Siell' asustaa vaan valkeus Ja kirkas riemun runsaus. Vaan ulkona--ken?--Ken? On kansa murheinen.

Saa murhe yössä hoippua, Hääjoukko riemuitsee. On onni keskitaivaalla Ja varjot väistelee. Nyt silkit, helmet helskyvät Ja kultavitjat välkkyvät, Vaan--tuskanhuutoja!... On läänin rahvasta.

Saa huuto yöhön vaipua, Hääjoukko hyppelee. Ei riemu kuule tuskia, Sen korvat lumpenee. Niin kaunihisti notkutaan Ja soitto kaikuu, kaikuu vaan. Mut--kostonhuutoja!... Ne herran orjia.

Saa kosto yöhön hukkua, Nyt valvoo rakkaus. On onnellisten seurassa Vaan armo, laupeus. Vaan miksi tanssi taukoaa? Miks soiton kielet seisahtaa? Kirous julma vaan Nyt nostaa kauhujaan!

Ja niinkuin myrskyn pauhaten Ei linnut laulakaan, Hääjoukkokin on jähmeinen, Sen riemu kahleissaan. On morsian nyt kalpea Ja pilvi sulhon otsalla. Kirous yöstä vaan Nyt nostaa kauhujaan.

"Juo sappea sun riemussas, Isies kylvämää! Maan meiltä riisti vanhempas, Sun valtaas henki jää. Vaan myrkynputket nouseva On lapsiesi niitulla, Ja onnentähkäs syö Kirottu hallayö!"

Uh julmaa! Mistä kylvöstä Tuo vilja kasvoikaan? Hääjoukko kuuli mykkänä Ja sulho tuskissaan.-- Hänehen kääntyy morsian Ja näyttää kuin rukoilevan.-- Taas päivä paistaako?---- Jo väistyy pilvi, jo!

Iloa sulhon silmiss' on, Ne säihkyy uudestaan, Ja syttyi poski morsion Taas onnen-purppuraan. Suhaus käy hääjoukossa Kuin tuulen kuiske lehdossa. "Mit' aikoo tehdä hän? Hän näytti päättävän!"

Niin nousi, astui portaillen Nyt sulho, morsian. Valoa läikkyi kansallen Yön mustan helmahan. Ja nuorikot on ylevät, Kuin kaksoistähti lempeät. Ja kansa kuiskuttaa: "Hän haastaa, kuunnelkaa!"

"Pois muistot!" sulho lausahtaa, "Pois muistot katkerat! Nyt onnenkevät aaltoaa Sen laineet loiskuvat. Häähuoneesta ne ouruaa Ja vapautta lahjoittaa."-- "Vapaus!--kuulitko?" Keskeytti kansa jo.

"Mun hovi, teidän lääni on," Niin herra jatkoi nyt. "Isäntä kukin olkohon Kuin maat ois perityt. Jumala vaan ja ruhtinas Meill' yhteinen on valtias. Ja rakkaus veljyyden On side sydänten."

Jo lausuikin hän tarpeeksi. Vaan kansa vait on myös! Niin kuunteleeko kylmästi Tuo joukko jalon työs? Ei! lämpimyyttään vait on se, Suun sulkee kuuma kyynele. Vavahtaa huulet vaan, Ei lähde sanaakaan.

Niin hetkinen.--Jo raikuu maa Ja kaikuu kiitokset: Kun kevätpäivä armahtaa, On virrat kuohuiset. Yö kirkastui, kun loistivat Iloja kokko valkeat. Maat, järvet riemujaan Sai kansa kaikumaan.

Ja kansa yhtyi häihin nyt, Hääjoukko kansahan, Niin riemu, äsken särkynyt, Nyt täytti maailman. Taas soitetaan ja tanssitaan, Heräsi päivä vuoteeltaan, Vaan onnellisten häät Viel' iloitsevan näät.

TAIVAHASI.

Turhaan etsit, tutkivainen, taivahalta tähteä, Johon maasta matkustajan täältä tulis lähteä. Et voi eikä tarvis täältä matkustella kauemmas, Läsnä loistaa tähtyesi, etsittävä taivahas. Käänny lapsikammiohon, katso pientä kehdossaan: Puhtahin sen silmän palo, Herttaisin sen hengen valo,-- Kadotettu taivahasi siinä loistaa kirkkainnaan.

ÄITI.

"Jokivartta pitkin Kävelin ja itkin: Lapseni aaltoon hukkunut lie. Löysin lumenpäljen, Siinä jalan jäljen,-- Siit' oli surmaan lapseni tie.

Mieheni läks ensin, Häntä etsin, lensin, Lintuna, joit' on puoliso pois. Hän jos hukkui, kuoli, Elämästä puoli Mult' ikipäiviksi riistetty ois.

Hukkunut ei vainen, Kurja,--armahainen,-- Pois paken' aaltoisen meren taa. Käännyin rantalehtoon, Mökkihini, kehtoon,-- Kaikkialt' etsin last' ihanaa.

Lasta, lohdutusta, Etsin,--mökki musta Hautaan upposi silmissäni: Laps on poissa;--meni Koko elämäni! Synkk' on hauta nyt mökkiseni.

Vaivuin ... jälleen nousin, Juoksin minkä jousin.-- Juoksun' ei kauan kestänyt lie: Löysin lumenpäljen, Siinä jalan jäljen,-- Siit' oli surmaan lapseni tie!"--

Näin hän lauloi yksin Päivät pääksytyksin, Murheess' uitellen sydäntään. Polki rukkiansa, Leipää suolahansa Painoi, kasteli kyynelillään.

Elikö tai kuoli, Almusta ei huoli: "Armoleip' ei mun armottoman." Tyhjää kehtoansa Tuutii toisinansa, Toivoa laulaa toivottoman:

"Isä, kanna lasta, Vaikka tuonelasta, Suo hänet äidin viel' omistaa!" Muutpa moittii vainen: "Hullu, hullu nainen, Soimata uskaltaa Jumalaa!"

"Tuuti, tuuti lasta, Vaikka tuonelasta!" Äit' yhä laulaa yöt yliten. "Minut hälle anna Tai hän mulle kanna!-- Kuukin nousee yön laellen.

Kuukin kuoltuansa Nousee uudestansa, Läntisen päivänkin itä tuo. Öisen valon luoja, Uuden päivän tuoja, Äidin murheesen ilo luo!

Tuuti, tuuti lasta, Vaikka tuonelasta, Muutoin ei isä anteeks saa."-- Yö on. Kumma valo, Äitilemmen palo, Vaimon kasvoja kirkastaa.

Kuu jo kultaa yötä, Herra armotyötä Näyttää aikovan maass' alottaa. Lähenee jo aamu, Mökiss' outo haamu Last' ihanaa sylin kannattaa.

Ihmekö nyt kohtaa? Äidin silmät hohtaa Kuin valo koittavan auringon. Juoksee haamun vastaan, Syleileepi lastaan.-- Murheesen ilo vuotanut on.

"Kiitokset, mies kulta! Anteeksi sait multa!" Autuas äiti näin huudahtaa. Päivä koitti yöstä, Herran armotyöstä Rakkaus koston sai sovittaa.

Tuuti, tuuti lasta, Lahjaa taivahasta. Vaan vait!--tuutija vaiennut on. Seis nyt, rukki, kehto, Tyynny, rantalehto! Äitikin tyyntynyt on lepohon.

Lepää lautehillaan, Kasvot kirkkaimmillaan, Rakkaus loistaa kuolematon. Missä? mikä pauhaa! Mökissä on rauhaa; Äiti jo lapsensa löytänyt on.

POIMULEHTI.

_Alchemilla vulgáris_. Kevät-aamuina näkee tämän kasvin lehdillä kastehelmen kaltaisia pisaroita, jotka ovat juuripainon vaikutuksesta lehden sisästä pusertuneet.

Poimulehti, olet minun Kaltaiseni: luonto sinun Sydänjuurias kun painaa, Lehdillesi helmet lainaa. Helmet päilyy päivän alla, Mieli viehtyy katsojalla.

Painaa myös mun sydäntäni, Mikä oikein painaneekin, Vaan se paino mielessäni, Helmiäpä nostaa sekin, Nostaa milloin kyyneleitä, Milloin laulun helmyeitä: Miellyt niitä silmätessä, Rakkauden säteillessä.

OPPIA.

Ruista kuin riiheen, oppia otsaan ei sovi ahtaa: Kuivettumaan sitä ei nosteta, vaan itämään.

TUO ILOA!

Säveleesen.

Leivosen laihin Taivahilta, Mieleni, maihin Tuo iloja! Sielt' ilo kanna, Kuin mesi tuo, Muille sit' anna, Itsekin juo. Tuo ilo sieltä Murheellisiin, Luo kevätmieltä Maan asujiin! Niin joka rinta Lempeä soi, Maa ihaninta Kukkia voi.

MAAMIEHENLAULU.

Kansan säveleesen.

Pois nyt Suomen taivahalta Mustat pilven saihot! Suomen kansan vainioilla Lainehtii jo laihot.

Valistuksen vahva touko Hengen viljaa tuottaa, Voithan, Suomi, nousevahan Nuorisohon luottaa.

Poistu, halla, meidän maasta, Vainiomme säästä, Toivon touot kukkimahan, Kypsymähän päästä!

Herran voima, auta meitä, Nosta korkealle! Ja kun nostat, anna meidän Paistaa maailmalle!

JOULUAATTO.

No, onko tullut kesä Nyt talven keskellen? Ja laitetaanko pesä Myös pikkulinnuillen?

Jo kuusi kynttilöitä On käynyt kukkimaan, Pimeitä talven öitä Näin ehkä valaistaan.

Ja vanhakin nyt nuortuu Kuin lapsi leikkimään. Ja koukkuselkä suortuu-- Niin kaikk' on mielissään.

Ja hyvä, lämmin, hellä On mieli jokaisen: Oi, jospa ihmisellä Ois joulu ainainen!

VUOSI 1884.

TIMANTTIPUIKKONEN.

Mitähän tarkoitti Tyttö, kun kirjoitti Nimensä ikkunaan? Syvähän piirsi sen Timanttipuikkonen,-- Lasi ei tunne vaan.

Timanttipuikkonen Oletkin, tyttönen, Sydäntä säästä vaan! Miksi et säästänyt? Sydäntä särkee nyt, Polttaa hullunaan.

Vaan sinä, tyttönen, Timanttipuikkonen, Hymyilet, naureksit. Työtäsi jaloa, Kuin tulipaloa, Ihaillen silmäilet.

ONNELLINEN.

Olit onnellinen, äitini, Kehdossa kun nukkui poikasi: Paljon pojastasi uneksit, Paljon rukoilit ja toivotit.

Onnellinen hänkin, poikasi, Poikavuosinaan kun juokseli, Jaksoi uskoa ja toivoa, Jaksoi riemuita.

Onnellinen nytkin äitini, Vuorostaan kun hänkin nukkuvi, Nukkuu nousematta milloinkaan Näkemähän turhaa toivoaan.

Dresden 9/4

KAKSIN.

Kaks asteleepi nyt nuorukaista, Tietysti tyttö ja poikanen,-- Ihailla kevätmaailmaista He tahtovat,--no arvaa sen. Parastaan luonto tehdä koittaa, Maailma kukkii, linnut soittaa; Nuo kaks ei nää, ei kuule muuta Kuin kahta silmää ja yhtä suuta.

26/4

DRESDENIN LAMMILLA.

On täällä järviä niitä, noita, Kuin Suomen paunia, lammikoita, Joilla joutsenet uivat. Oi, joutsenet, jos tietäisitte Te Suomen järvien kauneutta, Joilla joutsenet uivat, Niin sinne kilvaten rientäisitte, Siell' uiden, laulaen suloutta, Kuin Suomen joutsenet uivat. Niin luulisin, mut mieluisin Lie kotiaaltonen teillekin.

ELBEN LUONA.

Elben luona lauloi lintu harmaa; Kuulin, luulin Suomen rastahaksi. Mutta mik' on maailmassa varmaa? Saman-uskoista on tuskin kaksi. Toista mietti saksalaisen mieli: "Tuo on Elben rannan satakieli."

Kumpi meistä lienee oikeassa? Toinen polvi uskoa voi toisin. Kaikki vaihtuvaist' on maailmassa. Suomen rastaan satakieleks soisin, Sen on sävel herttaisin ja sulin.-- (Liiaks ehkä lausuneeksi tulin.)

8/5

MOKOMA LOKOMOTIVI.

Mokoma lokomotivi! Ohikulkien viskasi hiilosen, Näki siitä syttyvän sydämen, Mutta ei pysähtynyt, Hiilonen hehkuu nyt, Poroksi polttelee vihannan, Ihanan lempirannan, Kyyneleistä ei sammu tuli, Kevähän elementit suli.-- Mokoma lokomotivi, Viskasi hiilosen!

9/5

UTELIAS KUU.

No, onpas kumma vasta: Kuu katsoo akkunasta! Sen varmaan taivahankappaleet Uteliaist' ovat naisista oppineet,-- Paljonhan oppii heistä, Luomisen enkeleistä. Kas, mitähän mahtaa kurkistaa, Viattomuuttako nukkuvaa? Kuu kulta, olit myöhäinen: Viattomuus jo kauvan Täält' otti matkasauvan, Palauttaa jos voisit sen!-- No, voi nyt mitä huokailen.

Dresden 9/5

AVUTOIN.

On aivan yksin se mökki Ja kylä on kaukana Ja mökissä sairas vaimo Makaapi hoidotta.

Ei nousta hän, vaimo raukka, Voi sairasvuoteeltaan, Ei puuta takkahan kylmään Saa heikko nousemaan.

Ja viimeisen palasensa Jo jakoi hän koirineen; Niin ristihin liitti sormet Ja vaipui vuoteelleen.

Oi, astu jo ihmisjalka! Ei;--pakkanen paukahtaa. Soi, lempeä ihmiskieli! Ei;--koirapa haukahtaa.

Niin sairas huokaa ja huokaa,-- Jo taukoo huokaus, Ja haikeastipa silloin Soi koiran ulvahdus.

Pien' ikkuna päivän päästää Nyt kasvoihin ryppyisiin: Suu jäykkänä auk' on, paiste Käy jäisihin valkuisiin.

Vaan koira kun ulvoo, ulvoo, Mies tulla kehjottaa, Mies vainajan.--Vaimo on kuollut, Siis koiran hän pelastaa.

11/6

ELÄÄKÖ JUMALAS?

Ihailet Venusveistoas! Elääkö sulle jumalas? Valaiset häntä tuohuksella, Niin onkin parhain tarkastella: Hämärähetkin Venuksen Voi tunnustella parhaiten.

13/6

HERTTUATA NÄHDESSÄ.

Oli kerran herttua,--onhan noita Paljonkin vielä herttuoita. Kylähän kulki herttua kerran, Niin kansakin näki suuren herran. Ja vanha koulumestari vastaan Kuljetti myös sata oppilastaan. Iloisna lapset leipakoivat: Nyt toki ihmeen nähdä voivat! Mestari herra vaan vapiseepi, Kun hattuvanhustaan piteleepi. Myös jälkijoukkona vanha kansa Suo tuulen huuhtoa tukkiansa. Niin lähestyvät kuin jumaluutta. "No, lapset, näättekös korkeutta?" Niin mestari. Lapset: "Taivas tuolla!"-- "Teill' onkohan silmät etupuolla? Pää painakaatte tok' alas maahan!"-- "Ah, ihanaisehen kukkamaahan!"-- "Ei! kohti herttuan ylhäisyyttä! Hän suopi teille nyt ystävyyttä!"-- "Niin, herra tuossako!"--Lasta sata Tähysteleepi nyt herttuata. Ja nähden vanhojen vapistusta, Jo nuoret tuntevat vaikutusta.

Dresden 26/6

PEIPOLLE ELBELLÄ.

Oi, sinäkö täällä, peipponen! No, kiitetty olkohon Luoja! Ja pihlajassako laulaen, Kotoni kevähän tuoja? Kaks ystäväistäkö yhtehen Ja kolmas pohjatuulonen!

Mua neljänneksi tok' ottakaa, Niin yhdessä laulelemme Ja, kummastuttaen kuulijaa, Keväästä kuiskelemme: Keväästä Suomen rantojen,-- Se kuullaan täällä epäillen.

Epäiltäköön, kun kuunnellaan, Usko on töitä Herran; Hän Suomen puolehen aikanaan, On kääntävä kansat kerran. Ja silloin, peippo, sun laulusi Ei rauennut ole turhaksi.

29/6

KUKKIEN MIELEEN.

Minua kukkaset miellyttää, Hyväilen oikein heitä, Ja lemmin, oikein rakastan Kuin hyviä enkeleitä. Tekisi mieleni poimimaan, Mutta en henno kuitenkaan.

"Voi sua tuhmaa Jussia! Sehän on kukkien mieleen, Heitä kun lempii, rakastaa, Asettaen rintapieleen, Heitä kun riipoo rinnoilleen, Ottakoon vaikka juurineen."

/6

MIKS ELETÄÄN?

On joutsen harmaa lapsena, Vaan vanhempana valkea. Min' olin lasna valkoinen, Vaan vanhetessa tummenen. Miks eletään? Miks eletään, Kun ruostutaan vaan yhtenään? Kentiesi aivan siksi, Ett' tunnettaisiin selvempään Itsemme ruosteisiksi.

Dresden 5/7

KAIVATESSA.

Käki aamuin kukkuaa,-- Tok' ei käki kotoinen. Rastas aamuin raksuttaa,-- Tok' ei kotirastainen. Aamuin ruusut puhkeaa, Tupaseeni tuoksahtaa, Lemu tuulelmassa, Tapaa laulamassa: Tupasessa vierahassa, Kukkasista vierahista.

--Tuuli, lennä Suomehen, Tuothan pikku sävelen Suomen lintusilta! Tuuli, lennä Suomehen, Tuothan hienon tuoksusen Suomen kukkasilta!-- Tuossa orvonkukkanen, Minä tässä kaivaten, Vierahassa keväimessä, Kotikevät sydämessä.

Dresden 5/7

LAPSENI NUKKUU.

Lapseni nukkuu, nukkuu,-- Iäksi nukkukoon! Taikka jos herää, herää,-- Aina hän valvokoon! Aina jos nukkuu, välttää Pahoja maailman, Aina jos valvoo, voittaa Pahuudet maailman.

13/7

VALHEITA:

Valo heijastuu, Esineestä esineesen singahtaa, Tyynnä kuvastuu Veden alla valhetaivas, valhemaa,-- Valon valhekin on ihanaa.

Sointu heijastuu, Kalliosta kalliohon kimmahtaa, Korva hairahtuu, Valhevastaus kun kajahtaa,-- Soinnun petoskin on sointuisaa.

Lempi vaihettuu, Esineestä esineesen singahtaa, Sydän hairahtuu, Valhesoinnun, valheonnen kuvastaa: Alku armas, loppu katkeraa.

Dresden 13/7

HÄN JÄÄPI.

Siin' istuu tyttö yksinään, Ja lukee, kirje edessään. Vaan kissa litkii takana Pois kermakullan maidosta, Voi kissaa vallatonta!

Ja tyttö, ennen punakka, On nyt kuin kerma vaalea. Tuo kirje mitä merkitsee? Se posken ruskot nuolaisee,-- Voi kirje vallatonta!

Tupahan paista, aurinko! Kevääsen astu, tyttö, jo! Suo luonnon poskes ruskottaa. Oi neittä hallan puremaa,-- Hän jääpi vaaleaksi.

Dresden 14/7

ONNETON.

Sappho ihana ja onneton,-- Onneton ken etsii onneaan,-- Jospa muistit lyyriäsi vaan, Tuntematta mitä lempi on! Mutta lempi tuimin tuskineen Kiedottu on kieliin kanteleen, Siksi, ihana ja onneton, Syöksyit kalliolta aaltohon, Myrskymieli mereen myrskyiseen.

Dresden 15/7

VAAN KAKSI.

Meitä on nyt vaan kaksi, Minä ja koirani. Mieheni petti ja juoksi, Vierahan vaimon luoksi. Lapset--kaks oli heitä-- Kulkevat mieron teitä, Vierasta palvellen. Meitä on nyt vaan kaksi, Minä ja koirani.

15/7

NENISTÄ AATELIN.

Nenistä aatelin ja kuninkaan Nyt useasti vielä haastellaan, Ne osoittavat muka mahtavuutta Ja valtaa, voimaa, mielenjaloutta. Niin vanhaa virttä yhä lauletaan, Sisällys vaikk' on tyhjiin kulunutta. Ei huomata, kuink' usein Heikkilällä On nenä aatelin tai kuninkaan, Ja suvustansa ylvästelevällä On nenä aivan tavallinen vaan.

Dresden 20/7

HUOLETI.

"Poika, oi poikanen, Elelet leikkien, Ruusuja painelet Tyttösi rintahan, Toisia suutelet Poskilta pois!"-- "Huoleti!--sydämeen Jäävät ne iäkseen, Muuten ei onneni Kestävä ois!"

Dresden 25/7

ELÄINTARHASSA.

I

No, onpas täällä eläintarha suuri! Vapaina toiset, toisill' orjanmuuri Tai häkki, niinkuin noilla apinoilla. Ravintolassa tuolla vapahammin Apinan jälkeiset on pakinoilla. Niin luulisi! vaan viittä viekkahammin Jumalanvilja kahlehtii tok' heitä. Oi, Diogenes, etsipäs jos keitä Täält' ihmisiä voisit kohdata! Jos Darwinia pettänyt ei harha, Niin maailma on suuri eläintarha.

II.

Noin ennen aina toivotin: "oi naiset, Te tallennelkaa kyyhkyn untuvaiset, Ja jääkää aina hentolintusiksi! Te miksi vapautte kalkkuniksi, Noin kartanoilla julki kotkotellen Ja ruusunpunaiselle vimmastellen!"-- Vaan voi kuin pettää ulkountuvat, Ne huuhkalla kun ovat hienoimmat!

III.

Vapaana ollen nauroi kyyhkynen, Elämän-onnestansa riemuiten, Nauroi ja sai metsän nauramaan. Nytkin, eläintarhan orjana, Naureksii hän, vaikka tuskissa; Ymmärtää ken hänen nauruaan? Nauraa katkerasti maailmalle, Itse vapautta kaihovalle, Joka muita kytkee kahleillaan.

Dresden

UNKARIN TYTTÖ.

Alas Elbeä Tonavan mailta Tuli tyttönen Unkarin. Ja hän laivan helmenä loisti, Oli tähtönen kirkkahin.

Muut tähdet kiertävät päivää, Kukat huomaavat auringon, Niin laivalla kaikkien ihme Tuo Unkarin tyttönen on.

Ja nyt Unkarin taivahan auki Näki maa hänen silmissään, Ja tukka kuin Tokain tarhat Yli varjosi ylpeän pään.

Kevyt Elben aaltonen läikkyy, Soma vartalo heilahtaa, Vene seisoo: Unkarin ylväs Myös rantahan astahtaa.

Väki tulvii, tyttönen väistyy. Mihin?--Suurehen maailmaan. Yhä siellä hän rintoja hurmaa, Kuin viinikin Unkarinmaan.

Elbellä 26/7

KAHLITULLE.

Sua säälin, joutsen jalolentoinen, Kun rajoittuu nyt liikkees lampehen. Vaikk' ennen korkealla lentelit, Kun joskus miellytti, niin uiskelit. Nyt ken sun--siipesi on leikannut, Niin leikikseen sun lampeen kahlinnut? Liet yksi niitä, joilta maailma Vaan huvikseen on siivet katkaisna.

Teplitz 1/8

ITSENÄISELLE.

Olet itsenäinen? No kaikkia vaan On luotu maailma kuulemaan! Olet ympäristöä, hengit sitä. Sitä aattelet ja sit' uskot, mitä Esivanhempas sekä kansalaises. Ja toista mieltä jos huomataan, Sua kohta syrjästä kolhitaan, Ja kahleesi on omat uskolaises. Kuin tuskaloiselta tuntuukaan, Jäät ennelleen yhä istumaan, Ja yhteiskuntasi vitjassa Olet ruostuvaisena rengasna, Joka uutena välkkyy kilkahtain, Mut vanhana soi kuin muutkin vain.

Teplitz 3/8

PÄIVÄNRUUSU.

Moni kukka on kaunis tarhassaan, Yli aidan ei näy kuitenkaan. Vaan päivänruusu on loistava, On kukkavaltion herrana, Yli muurin katsovi maailmaan, Lumoustaan luo ohikulkijaan, Ja toiset kukkaset mielellään Hänelle nyökäyttävät pään. Hän vastaa nöyränä toisia: "Mitä onkaan kukkien kauneus! On suuri kuin pienikin luontoa, Jota kirkastaa valon rakkaus."

6/8

TYTÖN MUISTIINPANOISTA.

Siell' istui hän mua silmäten, Ma naureksin vaan ilveillen. Pois päänsä käänsi hän kainosti, Taas vaikenin,--hän silmäsi. Ja syvää tuota silmäystä En unhoittaa voi milloinkaan, Mut puhkesin toki nauramaan. Hän tunsi tuskaa, häväistystä, Sen luin hänen kasvoistaan. Niin poistui, silmää nostamatta, Katosi puiston varjoihin.-- Katunut olen sittemmin.

Teplitz 10/8

KAKSI KIRSIKKAA.

Katolisissa maissa näkee vähän väliä pystytettynä ristiinnaulitun kuvia.

Poika puistossa Poimi marjoja, Noita kypsiä, ruskeoita Böhmilaaksojen kirsikoita.

Näki tuonnempaa Kaksi kirsikkaa, Näki tyttösen silmää kaksi, Halu leimahti polttavaksi.

Vesi seisauttaa Kulovalkeaa, Pojan kiihkoa tyttösestä Purot, viinitarhat ei estä.

Veri kiehahtaa Ja hän kiiruhtaa,-- Tytön painavi rinnoillensa, Tytön huuloset huulillensa.

Poika, tarkasta!-- Risti vuorella!-- Mitä tehnyt poika ois muuta, Jos nähnyt ei ristinpuuta?

Teplitz 11/8

VASTAHAKAAN.

Päivä alkoi laskuaan, Mielenipä nousuaan. Sammui silmä auringon, Syttynytpä sydän on. Päivä painui syvimmilleen, Ihastuin jo ylimmilleen. Päivän vuoro valjeta, Mielenipä laimeta. Koitti aamun aurinko,-- Mieltymyspä loppui jo! Mieleni ei luonnoton, Vaikka lyhytlentoinen: Iltatähden, kuutamon Kanssa nousten, laskien.

Teplitz l4/8

PIKKU TUIKKEHET.

Poimin sinut, pienoinen Kiiltohiekan jyvänen,-- Halveksittu, heikkokiiltoinen. Poimin piilevänkin kukkasen,-- Kainous on helmi sydämen. Laulan kastehelmyestä,-- Hetken helmi kaunoinen! Silmästä ja kyynelestä,-- Lähde tuo ja puronen! Illan kiiltomatosesta, Jok' ei valoaan Peitä, pienoistaan, Asunnosta loistaa alhaisesta: Yhdessä te, pikku tuikkehet, Välkytte kuin kaukotähtyet,-- Monivärisemmin vaan.

Teplitz 15/8

SALAISUUS.

"Mulla on pieni salaisuus. Asia on vielä aivan uus. Siskoni! äsken kirjeen sain, Siit' elä hiisku muille vain! Täällä voin metsässä kuiskata: Kuulehan!--olen kihloissa!" "Kihloissa!--kylässä huudettiin, Että jo menet naimisiin!"

5/9

KERRAN ITSE.

Venehessä vanhempasi Istuskelet, pienoinen, Heitä pidät turvanasi, Heihin luotat uskoen. Kerran tartut airoihin, Kerran itse soutelet. Kehen silloin luottanet,-- Omihinko voimihin?

Berlin 5/9

ONKIMISTA.

Oikein istut ongellen, Mustalaisen poikanen. Mit' on elämäsi rata?-- Onnen-onkimista vaan. Edessäsi uipi sata, Onkehes käy harva vaan: Onnen tunnet etsiessä, Vaan et sitä löytäessä.

Berlin 6/9

HÄIRIÖ.

Vaimopa suuttui mieheensä, Uhkasi koskehen juosta, Mies paha tuost' oli ihmeissä, Aikoipa koskehen juosta: Vaimonsa kosken partaalta Löysikin nauramasta. Siitäpä riemu vasta! Alkoivatpa nyt kilvassa Rannalta kotihin juosta.

Berlin 6/9

ENSI KEMUJEN JÄLKEEN.