# Kootut teokset 1: Runoelmia 1868-1885

## Part 10

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/kootut-teokset-1-runoelmia-1868-1885-13063/index.md

Niin mieti! Mutta laulunhenki luo Taas uudet linnat, kukkamaailmat, Sydänten kurjain, onnetonten suo Se maassa maistaa toivon taivahat. Jos ryysyissäkin hyljättynä kuljen, Poveeni aarteen kallihimman suljen, Ikuisen lemmen synnyinmaalle Muistokkaalle.

RUNOTTARELLENI.

Runotar, oi ethän päästä Mua luotasi, Vaikka toinen tyttö kiehtoo Usein mieleni. Kutsutko mun tähtiyöhön Aattehia etsimään? Yö on Lyylin tumma tukka, Tähdet tuikkaa silmistään. Lahjoittaako tahdot mulle Aamu-auringon? Lyylin kauneus ja katse Suloisempi on. Rinnoilleni kantaisitko Kukkatarhat keväiset? Kukat Eedenin ei oisi Impyeni vertaiset. Vaiko viet mun syys-yön hallan Usvaan synkeään? Oi, sen tunnen--epäillessä Hänen lempeään: Liehun, liikun levotonna Niinkuin tuuli lehdossa, Etsin, Runotar, sun luonas Taasen tyyntä, lepoa.

KUVAIN PALVELUS.

Lie synninteko onnetoin Tuo kuvain palvelus: Ma Luojan kuvaa jumaloin, Siit' uhkaa kadotus.

Ma uskoin: tuoss' on kaikki maan Ja taivaan kauneus; Hän jalon, armahan on vaan Ihana asumus.

Ja sydämeni pyhimpään Jo kuvan ylensin, Luo alttarin, ja edessään, Kuin pappi, suitsutin.

Vaan kuva kauan mykkä on, Ei sydänt' ollenkaan; Kun vastaa, kylm' on, tunnoton "En lemmi" huulillaan.

Jumala ilman lempeä, Jääpatsas kylmä vaan! Kuin marmor'kuva, henkeä Jok' ei saa luojaltaan.

Voi kauheaa! jo temppelin Nyt seinät vavahtaa: Jumala särkyy pirstoihin Ja maahan ramahtaa.

Niin mielen alttarille vaan Jäi huurut katkerat. Pois!--Luoja vaatii istuintaan, Pois valhejumalat!

PETTYNEEN LOHDUTUS.

Tuo poika neittä jumaloi ja laulaa Ja toivontuskiss' istuu illat, yöt, Jää tekemättä halvat arkityöt-- Hän muistaa kutoa vaan lemmen paulaa.

Mit' ihanaa ja suloista maa kantaa, Sen omistaa hän yksin neidolleen: Maan kastehelmet, kukat keväineen Ja lintuin laulut--tahtoo hälle antaa.

Mit' ylevää ja jaloa on maassa, Sen yhteen nimenen hän sisältää, Ja taivast', isänmaata ylistää Hän armahansa nimess' autuaassa.

Hän mielellänsä taisteluja kohtaa, On valmis voittohon tai kuolemaan. Ja ideaalein tähtimaailmaan Hänt' impi Beatricen lailla johtaa.

Vaan rakkaus jos epätoivoks raukee Ja toivo häviää kuin kangastus: Maan kaiken silloin kuihtuu kukoistus-- Maailma kolkoks erämaaksi aukee.

Ja missä äsken maa ja taivas valvoi, Siell' asuu häviö ja hiutumus, Ei tuskaa lievittänyt valitus, Vaan hengen jänttä mykkä kuolo kalvoi.

Mut silloin aatos nuorukaisen rintaan Lens' istuimelta pyhän Jumalan: Kun altis rakkaus on taivahan, Ei kuolla sovi maisen lemmen hintaan.

Hän erämaassa löysi kosteikkonsa, Jost' elonvoimaa uutta ammentaa: Se kosteikko on hälle synnyinmaa-- Se antaa onnen, tarjoo taistelonsa.

Mit' ihanaa ja suloista maa kantaa Ja jaloa mink' ihmisrinnass' on, Työn hedelmät ja voitot taistelon-- Ne nöyrästi hän synnyinmaalle antaa.

RAKKAUS.

Jumalan kirous On pyhä rakkaus: Kun sydän hyljättynä halkeaa, Elämä kuihtuu, toivo katoaa, Yön rauha poistuu, päivän kirkkaus Ja katkeraa on joka tuulahdus: On autio, on tyhjä silloin maa.

Jumalan siunaus On pyhä rakkaus: Kun sydän sydämelle aukeaa, Elämä viinin lailla kuohuaa Ja toivonhelmet loistaa, kirkkaus Maan, taivaan täyttää, niinkuin heijastus Maast' autuain, ja aarteit' täynn' on maa.

SAIRAANA.

Oi, Jumalani, ellös ota pois Mua maailmasta ennen aikojaan! Niin armasta tääll' asustella ois, Kun mieli täynn' on toiveit', aatteitaan Ja sydän vasten rintaa painaltaa Kun tahtois ihmistä jok' ainoaa. Mun mieleni vaan luokses nostata, Suo täällä työtä, anna voimia. Oi, Jumalani, ellös ota pois Mua maailmasta ennen aikojaan!

TUONI JA ELÄMÄ.

_Tuoni_: Kauan sä kylvät, Kauan sä kynnät, Toukoa teet omaks hallan.

_Elämä_: Kauanko--kauan! Elä sano kauan, Ei kevät kestä kauan.

_Tuoni_: Kauan sä toimit, Kukkia poimit-- Surkastuu kesän kukka.

_Elämä_: Kauanko--kauan! Elä sano kauan, Ei kesä kestä kauan.

_Tuoni_: Kauan sä hyörit, Niität ja pyörit, Teet elonkorjua kauan.

_Elämä_: Kauanko--kauan! Elä sano kauan, Etsin jo hoivaa sauvan.

_Tuoni_: Kauan sä horjut, Myrskyjä torjut, On elo kaikk' oma haudan.

_Elämä_: Kauanko--kauan! Elä sano kauan, Syys tuli, murtaa sauvan.

_Tuoni_: Halla vei toukos, Viikate toivos, Syyssato on oma tuonen.

_Ääni haudalla_: Tuonenko--tuonen! Elä sano tuonen, Kaikk' elo ei oma tuonen: Taas valo voittaa, Uus kevät koittaa, Nousevi uus elonhuomen!

KESÄPOIMINTOJA.

I. SAIMAAN RANNALTA KARJALAN RUUSULLE.

RUUSUN LUONNE.

Voi armasta, voi veitikkaa! Semmoista harvoin nähdä saa: Kun suuttuu, posket ruskoittaa, Hän sukkaneulat viskaa pois Ja joukosta pois keikahtaa.-- Ei päivää silloin nähdä vois, Sen ukkospilvet karkoittaa.

Vaan varropas: kun hetkisen Siell' istuu lisko murheinen-- Taas ruusu päivänpaisteinen Huoneeseen tulla heilahtaa: Hymyilee, sukkaa neuloen. Voi armasta, voi veitikkaa, Yön päiväks muuttaa semmoinen!

Hän täynn' on tulta, lempeä, Vihastuu taikk' on hempeä-- Ei ruusu, jollei piikkiä. Ken mieltyis valhekukkaseen?-- Hän tuores on ja viehkeä, Kuin hehku viinin rypäleen-- Sen moist' on harvoin nähtynä!

TAIVASKUVAT.

Saimaalla souti poikanen Kanss' immen iltasilla. Kuvastui iltatähtönen Sen rannan matalilla. Vaan sorsasiskot uidessaan Sen kuvan sotki kerrassaan.

Niin suistui venhe salmellen, Syvälle seljänteelle; Taas taivas, iltatähtönen Lask' illan tyynen veelle: Ui nytkin sorsat sotkuineen, Vaan kuva selkis uudelleen.

On täynnä taivaskuvia Ihana Saimaan ranta. Useesti venhe aalloilla Pyhimmät tunteet kantaa. Niit' ehkä melske häiritsee, Vaan uudelleen ne selkenee.

RAUHAISET RANNAT.

Hämeessä paimen seuraa laumojaan Kedolla, rohkaisten niit' torvellaan. Vaan Saimaan rannan laumat rauhalliset Öin, päivin yksin liikkuu laitumilla; Ei niitä pedot väijy vaaralliset, Ei huolt', ei puuhaa niistä paimenilla. Sovussa versoo lauma luonnon kanssa Ja paimen laulaa kotikummullansa. Niin suojass' ollos, kansa Karjalan, Pedoista myrkkyisistä maailman!

LOUHIPELLOT.

Voi sentään, kuink' on pellot Karjalan Niin louhiset ja viljan vaivaloiset. On toista Hämehen ja Pohjolan Satoisat pellot, järviemme moiset! Vaan sittenkin nuo louhipellot mulle Niin tuntuu metisiltä, mieluisilta, Kun tiedän, ett' on leikkikentät sulle Ne olleet lapsiajoilt' armahilta. Voi sentään, kuink' on esi-isäs kauan Hikoillen työtä tehneet ankaraa, Ennenkuin moisen hellän kukkavauvan Nuo louhipellot jaksoi kasvattaa.

KARJALAN KUKKULAT.

Minne kiipeätte, Karjalan Kukkulat, oi minne kiipeätte? Niinkuin vuonat lauman iloisan Ylös hyppien te yllätätte.

Rinnoillanne viljavainion Povi uhkuvainen aaltoileepi, Otsaltanne laulut nuorison Väinönkielin laaksot vallitseepi.

Kiivetkäätte, vuoret Karjalan, Taivahalle asti kummutkaatte! Väinön laulut, henki Kalevan Maailmalle kauas kaikukaatte!

KELLE SEPPELTÄ.

Kun kukkasia poimi poika, Siteli neito seppeltä. Oi, kelle palmikoivat noita Niin onnellisna, hellinä?

Sitooko impi sulhollensa Suloisen tuoksuseppeleen, Vai poika kutrit kultasensa Noin kattaa kukkasiimekseen?

Ei niin! On juhla Karjalassa Ja kansa joukoin riemuitsee, Ja nimet suuret kaikuvassa Se laulussansa mainitsee.

Nimeä laulunlöytäjänsä Kuvailee kansa kukkihin: Sitoopi nuoret seppeltänsä Työn kunniaksi Lönnrot'in.

Siit' otsat onnellisna loistaa Ja nuorten kasvot kirkastuu: Maan onni hetken huolet poistaa Ja kansan henki raitistuu.

KALASTAJA.

Asusti poika saarella Lähellä kirkkonientä. Kalahan lähti illoilla, Vaan kiiskin päät' ei pientä Tuo aamulla hän kotihin-- Iloisna saapuu kuitenkin.

"On poika pahan noituma," Kotona kuiskaa väki, "Toi kaloja, toi lintuja Hän ennen kyllältäki. Nyt, vaikk' yön halk' on kalassa, On aamuin tyhjä kontissa."

Vaan lintu kirkkoniemessä Soreesti laulaa illoin. Unohtuu verkot mielestä Kalastajalta silloin: Hän öiksi viihtyy linnun luo. Kaloja siks ei aamuin tuo.

Se lintu tarttui pyydykseen, Kaloja kallihimpi, Kun saaren sulhon venheeseen Istahti niemen impi: Nyt saarenväki ihmeissään Ei noidanjuonta syytäkään.

Rannalta saaren vastakin Kalahan venhe lähti; Se lähti illoin, kuitenkin Kotihin yöksi ehti,-- Vaan saalista toi enemmän Kuin sulhon' olless' isännän.

SINNE JÄITTE.

Sinne jäitte, immet Karjalan, Jäitte järven kirkkorantahan Louhipellon kukkakaunisteeksi. Muistan loistehesta silmienne Taivaskuvat tyynten järvienne, Muisto mieleeni jäi ihanteeksi.

Sinne jäitte, sulhot Karjalan, Soutajiksi seljän aaltoisan, Jäitte louhipellon perkaajiksi. Intonne ja työnne, toimintanne, Niiss' on toivo, turva Karjalanne Ollut ja on päiviks ikuisiksi.

Sinne jäitte, vanhat Karjalan, Kasvattajat polven nousevan, Jäitte toivon tainten hoitajoiksi. Siellä lempi äidin Lemminkäisen, Viisas henki vanhan Väinämöisen Nuoret nostaa maansa kunnioiksi.

Halla voipi viljat kylmentää, Koti Karjalan ei kylmäks jää: Siellä hehkuu lempi hellän naisen, Urhoihin se lietsoo sankaruutta, Taisteluun ja työhön intoisuutta, Onneks maan ja vaaraks vainolaisen.

II.

KEVÄT-AAMU.

On kevät-aamu, Suomen kevät-aamu Ja kaikki nousee kohden taivasta. Ei yksin kuusi, honka lehväslatva Tavata tahdo pilven pengertä-- Matokin nostaa päänsä mullan alta Ja ruohoin tutkain nousee nurmesta. Myös kohden taivast' aukee lehden korva, Kuin kuulla tahtois kieltä rastahan Tai leivoparven, joka liiteleikse Ain' ylös silmin siintämättömiin, Kuin laulujaan veis istuimelle Luojan. Niin kaikki nousee kohden taivasta. Nuo mettisten ja perhoin lemmityiset, Tuo kevät-aamun kukkanuoriso, Avaapi nousevalle auringolle Nyt hellin silmin tuoksuhuulensa; Ja päivän koitto kansan nukkunehen Jo nostaa töille kevätvainion. Elämä, henki huokuu kaikkialla Ja kaikki nousee kohden taivasta. Niin käen kukku korven liepehellä Viel' lausuu toivon kaukotuntehet. Ja silloin neito kanssa nuorukaisen Myös astuu kevätjuhlan temppeliin. On kevät-aamu, Suomen kevät-aamu Ja kaikki nousee kohden taivasta.

SADE.

Maa halkeili jo poudan heltehestä, Työvoimat kuihtui luonnon elimistä. Jo linnun laulu kuivi kurkkuhun Ja kukka laakson rinteell' lakastui. Niin ihminenkin, luonnon valtaherra,

Käy allapäin ja mielin murretuin.-- Vaan luonnon työstä, elintoiminnoista Kohosi pilvet paksut taivahalle: Maan elimiin taas vuoti virvoitus, Maan jäsenet ja suonet sykki taas. Vireemmin lauloi lintu, liikkui lehto, Hymyili laakson kukka auringolle. Ja ruohot, lehdet kiilsi kiitoksen Elämän kaiken alkulähteellen. Niin ihminenkin epätoivostansa Taas virkosi: hän luotuin keskellä Nyt loistaa heltyneenä, kyynelsilmin, Hän riemunkyynelt' elpyi uhkumaan.

ERÄÄSSÄ PUUTARHASSA.

Tääll' oisi luonto kanssa Luojansa Niin suloisessa sopusoinnussa Ja taide helmoja sen kaunistais, Jos halpa käs' ei työtä jaloa Sais ihmishäpeäksi tahrata, Jos kaunist' ilkitöill' ei soaistais.-- Vaan opi, armahani, poimimaan Maan päältä, mik' on taivahista, Ne kuvat paina sieluhusi vaan-- On täällä paljon, paljon poimimista.

KAKSI KOSIJAA.

Perhonen ja mehiläinen kosimahan lähti, Molemmilla mielessänsä loisti lemmen tähti: Tuuli heitä johti Kukkanientä kohti.

Perho viihtyi niittyvillan hienohelman luokse, Mehiläistä miellytteli apilahan tuokse. Kumpainenkin sai sen Kullan omanlaisen.

Häitä kevät vietettihin; kesä elon jatkaa. Mutta perho puolisonsa kanssa mietti matkaa: Tuuli sai ne viedä, Minne--emme tiedä.

Mehiläinen mesihuulin puolisoinens' eli, Kotinurmen kaunisteeksi, toimi, tuoksueli, Kunnes syksy elon Päätti, antoi levon.

KOTILAMMEN SOUTAJAT.

Oi teitä, kotilammen soutajat, Oi, kotilammen lapset rauhaisat! Te valtameren aarteit' ette tunne, Sen ette myrskyaaltoja. On kotilammen laine suosittunne, Se vaikk'ei anna herkkuja: On souto helppo, myrskyt pienoiset Ja matkalla ei suuret toivehet; On illan tullen rauhan valkama, Isien ranta, tyyni tarjona. Oi teitä, kotilammen soutajat, Oi, kotilammen lapset rauhaisat!

NIINHÄN ENNEN.

Kotoisen tien varrella Ohdakkeenkin latvassa Kasvoi kukkasato. Polttiaisten juurella Loisti kesä-illalla Usein kiiltomato. Niinhän ennen kotona, Kuin lie sitten matkalla.

Kotimurhe mukanaan Riemun ruusun latvassaan Kaunihimman kantoi. Äiti vihmoi vitsallaan, Vaan hän silmänluonnillaan Lohdutusta antoi. Niinhän ennen kotona, Kuin lie sitten matkalla.

NIITTÄJÄLLE.

Kauanko, niittäjä armoton, niität, Kukka kuin korsikin tieltäsi kaatuu, Kauanko niität? Sääli et pienintä rinnalla suuren, Nuorta et vanhan vierellä säästä, Miksi et säästä? Kun suret lapsias, naistasi nuorta, Tuoni jos armoton heilt' elon leikkaa, Miksi et säästä?-- En kysy. Luonnon sääntöä täytyy, Kuulla sun täytyy: Korjaat näin elomailtasi viljaa, "Luonnon herrana", kunneka hiljaa Lyö sinut vuorollaan terä tuonen-- Huomenna kenties.

NYT JA SILLOIN.

Kedolla paimen etsi kukkia. Hän kotiinsa sielt' yhden valitsi. Sen helläst' istutti ja hoiti hän, Ei muille sois sen hymyilevänkään, Ja huulten vierasten ei koskevan! Vaan eihän paimen tiedä, eihän vain, Kuink' usein ennen perhot kedolla Sai suudella tuon kukan huulia.

SIIT' ASTI.

Teist' ei lie kaunis Luhtavaaran rinne, Kun louhinen se on ja kallioinen; Vaan mieleni mun aina hehkuu sinne, Kun sielt' on mulla paimenmuisto moinen: Siell' ennen istuin kanssa paimen-immen, Siit' asti muistan sieltä kukat lemmen; Ja missä kasvaa lemmenkukka, siellä On elinvoimaa, suloutta vielä.

YKSINÄINEN.

I.

Oi, kukkaseni, armas kukkani, Sä olet ainoa mun riemuni! Mua maailma kun soimaa, tuomitsee, Sä siit' et huoli, mulle hymyilet Ja tuoksull' asuntoni täyttelet-- Mua tuskin muut maan päällä muistelee. Tuoll' oisi impi kirkkorannalla, Vaan häntä tuskin tohdin aatella, Hän kenties millä, millä rankaisee! Oi, kukkaseni, armas kukkani, Sä olet ainoa mun riemuni.

II.

Kevähällä ruusuni Kukki kaksitellen, Syksyllä on yksi, Vaan yksi kukkanen.

Kevähällä lintuni Lauloi kaksitellen, Syksyllä on yksi, Vaan yksi lintunen.

Yksinäinen kukkani Vaill' on viehätystä, Lintu yksinäinen On aivan vaiennut.

MUISTOKSI.

Saas tästä tyttö, muistoksi Tää sinikukka, lemmikki! Suo hetkinen sen riemuita Sun silmiesi valossa.-- Voi, kuin se siit' on autuas!-- Kun kyllästyt, niin heitä pois Tuo joutokasvi lasistas-- Se muutoin toisten tiellä ois: Hän sen voi tehdä kukallen, Ken polkea voi sydämen.

SINIKAUNOKKI.

Kysytte, miks' elokaunokki Kasvoi pellon leipäviljahan, Kyntömies vaikk' ei ois tahtonut?-- Taivassinellään se muistuttaa, Että on maan päällä muutakin-- Taivahista, pyhää, ihanaa-- Paljon muutakin kuin leipä vaan.

HERNEKUKKA.

Mist' eksynyt lie ohrapellollen Tuo hernekukka perhosiipinen, Vaan ihastuinpa, kun sen siellä näin; Vaikk' aikaharvoin hernepellolla Ma silmiäni käänsin sinne päin, Kun siellä niit' on ylen viljalta. Jos mikä miss' on harvinaista vaan, Se kiitoksella usein mainitaan; Vaan viljalt' ollen moni unhoittaa Ihailla kaunista ja arvoisaa.

TUOKSUHEINÄ.

Tuoksuheinä tuskin vaan Kukkaseksi huomataan; Niin sen muoto kaino on, Vaatimaton, loistoton. Usein lähin ruohonen Nuokkuu vaan sen tuoksullen, Muut ei tunne, tiedäkään. Kukkaseuraan loistavaan Tuoksua sen kaivataan, Mutta harvoin löydetään. Useammin löytää sen Halpa paimentyttönen.

SOPU LUONNOSSA.

Tääll' ei etsi riitoja Honka kuusen rinnalla. Koivu tuomen, pihlajan Luona näyttää suostuvan. Niityn kukat tuhansin Rinnan on ja sekaisin, Sovuss' elää kuitenkin. Peippo sekä kerttunen Usein täyttää lauluillaan Saman lehdon liepehen-- Kiistele ei kumpikaan. Rastahalle leivonen Kosk' on ollut kateinen? Milloin taivas kuvansa Kielsi lammen kalvolta? Oi, kosk' ihmismaailman, Niinkuin luonnon sointuisan Täyttää sopu taivahan!

TYYNI LAMPI.

En usko, ett' on hongat vuorella, Tuoll' läsnä taivast' onnellisemmat Kuin kukkaset ja lehdot laaksossa Joit' tuskin vuorihongat huomaavat. Näenhän, ett' on laaksoss' alhaisin Tuo tyyni lampi--siihen kuitenkin Maa kuvastuu ja taivas parhaimmin.

VUOSI 1882.

ELIAS LÖNNROT.

Lausuttu Viipurissa 17 p. Huhtik. 1882.

Lönnrot on kuin Suomen kansa, Suomen kansa on kuin Lönnrot.

"Mitä vaadit, suomalainen? Vapautta, valtikkaa! Köyhä, halpa mökkiläinen vaatiako uskaltaa! Vapauden valtakirja nosta ensin ilmoillen: Miehen voima, hengenponsi, millä osoittaa voit sen?"

Voima? Eikö miehuuttamme Runeberg soi lauluissaan?

Sankareimme urhotöitä maine kantaa maailmaan. Missä uljas miehen kunto, jalo voima loistaa niin, Kuin ne kukkii puhjenneina Vänrik Stoolin laulelmiin?

Väitettiin: "Ne vaan on laina, vieras kouluanti vaan, Jost' on Suomi kiitostansa luotu aina laulamaan. Palveluun tää kansa kelpaa, sill'ei voimaa hallintoon, Oman hengen ponsi puuttuu,--ilmoillen sen nostakoon!"

Työ ja kunto silloin nosti mökin pojan piilostaan, Ajan henki hänet kutsui kalleukset kaivamaan: Vaatimaton niinkuin hyve, ahkera kuin kuntoisuus, Kaino metsälammen lailla, tyyni niinkuin rauhaisuus.

Sellainen tuo ajan urho, kalleusten kaivaja, Aluss' unhoitettu, halpa, nyt jo tuntee maailma; Kätketty kuin Suomen kansa salon synkän unheeseen, Mutta työllään sieltä nousi, niinkuin kansa aarteineen.

Vaatimaton sanoissansa, kaino käytöksessä hän, Mutta työnsä hedelmillä vaati ehkä enemmän: Vaati kansallensa arvon rikkahitten rinnalla, Laittoi, että Suomen laulun kuulee kaukomaailma.

Suomen vaaroille hän nousi, näki järvet metsien, Loistavat kuin kiiltohelmet tummuudessa kutrien. Maansa järvillä hän kuuli laulun hellän helkkävän, Luonto kiehtoi kuulijata, vaan tuo laulu enemmän.

Laulun helmet poimi urho kielilt' iki kanteleen, Niistä punoi Suomettaren päähän jalon seppeleen: Laulut liittyi toisihinsa niinkuin järvet Suomenmaan, Sinijärvet luotu maata, laulut kansaa kultaamaan.

Niin nyt välkkyi maailmalle _Kalevalan_ tähtivyö, Kertoi vanha sankar'-aikaa kansan hengen ihmetyö: Entisyyden muistolaulut, ase ajan nykyisen, Aatemeri ammennella aukes Suomen kansallen.

Vanha _Kanteletar_ kaikui syvät Suomen tuntehet, Virvoitti kuin laakson virta uuden laulun kukkaset. Vihdoin tietäjämme käsi isäin _Loitsut_ ilmi toi, Neuvomaan, ett' aate, sana, henki muodot muuttaa voi.

Elias Lönnrot, Suomen kansa,--sanat kauas kuuluvat, Suomen hengen sullojilta ase, voimat vaipuvat. Snellmanin jo ääntä kuullaan, Runeberg jo uskotaan, Suomen kansan hengenvoimiin enemmän jo luotetaan.

Rauhan-aikaa kansa kaipaa, vaan tok' ensin voittoa: Kansan henki kotonansa tahtoo johtaa, hallita. Vasta sitte rauha koittaa, aika suurten hedelmäin, Lönnrotimme toivon-aika, päivät rauhan-ystäväin.

Silloin suurten töitten touko kauneutta kukoistaa, Isäin sankar'ajan henki pojilt' uudet muodot saa; Suomi loistaa, Suomen yllä nimi laulun löytäjän, Soiton suorijan ja uuden päiväkullan päästäjän.

Seppeltä nyt Suomi sitoo, viettää päivän nousuaan, Harmaapäisen kunniata kaikkialla lauletaan. Seppelehet viheriöivät polvi polvelt' uudelleen, Niiksi Suomi kukat kylvää lapsiensa sydämeen.

Seppelehet viheriöivät kunniaksi suuren työn, Kukkasia kylvetty on poistajalle unhoyön. Joudu sampo suvantohon, sammon sankar' eläköön! Suomen onnen kultapäivä paistakohon, yletköön!

KUSTAVI AADOLFIN MUISTOJUHLASSA

Viipurissa 18 päivänä marraskuuta 1882.

Hän noussut onko? Taasko valtavasti Hän miekkaa käyttää, johtaa maailmata? Kuin aamurusko maitten ääriin asti Hän säteilee--ja herää vuosisata.

Ja mitkä kirjat miekanterä kantaa? Vapaus, totuus kuvastuu kuin taivas. Ne lahjat urho ihmiskunnall' antaa Ja niille uskonvoimin tietä raivas.

Se usko voimaa, urhoutta luopi, Se valtaa kansoja ja maailmoita, Se tunnonrauhan, vapauden suopi-- Ken taisteluissakin ei etsis noita!

Hän ilmestyi, hän rannallemme nousi, Kuin joulujuhla, ain' yht' uusi, suuri, Kuin kevät, jonka länsituuli sousi, Kuin rakkaus, tuo voimain alkujuuri!

Niin muistossa nyt suurena hän loistaa, Kun astuu Suomen rantain syleilyksiin. Hän katsoo--silmän valo varjot poistaa-- On kuin hän katsois Suomen sydämyksiin.

Mit' etsii? Ehkä poikaa ohjatonta, Jot' ennen ohjasi kuin ratsuansa? Tai sotavanhust' ehkä voimatonta, Jok' orjan lailla kantaa kahleitansa?

Ei oppipoik', ei vanha sotavanki-- Edessäs seisoo Suomi-nuorukainen, Miestöihin valmis, raitis niinkuin hanki, Vaan sydän lämmin kevät sointuvainen.

Tääll' into aaltoaa sun innostasi, Sun aattehilles hehkuu kansan rinta; Kuin ennen taistelee se johdossasi, Vaan sananmiekkaa käyttää mahtavinta.

Kuin ennen, nyt se hengenkahleet laukoo Ja Suomen voiman nostaa nähtäville, Se hengenlennolleen nyt teitä aukoo Ja voitonseppel tarjona on sille.

Me ihmisyyden valtaa nostatamme, Sen alttarilla Suomen viiri liehuu, Sen voitoks Suomen voimaa kasvatamme, Siks into kansallinen täällä kiehuu.

Oi, terve, suuri Kustav Aadolfimme! Sua muistossakin maamme sylin sulkee. Me rinnan suurist' aatteist' ottelimme, Nyt viittomaasi tietä Suomi kulkee.

Vaan vait! Tuo suuri muiston haamu haastaa, Silm' iskee tulta, paisuu sankar'rinta, Maa kirkastuu ja Suomen hongat vastaa, Kuin kuunteleisi armas armahinta.

"Oi, kiitos, suuruuden ja voiman henki! Sun käsivartes kansat vapauttaa! Kun tahdot, toimii suurta pienonenki Ja ihmisyyden kruunun kirkastuttaa.

Tää Demmin'in ja Lytsin urhoin kansa Nyt kohoaa kuin honkametsä sankka; Mies johtamaan se nyt on taistojansa, Kuin Hakkapäällit, murtumaton, vankka.

Pois oudot ohjat!--loppunut se aika: Ohjattu itse ohjaa kulkuansa. Mies kunniaa nyt tuottaa--kelpo poika, Ken kohtaloistaan vastaa vaiheissansa.

En kiitä--olit kiitoksille kaino-- Et urhotöistäs ollut koskaan ylväs. Ja milloin kohtas kärsimysten paino, Et valittanut, suuruutemme pylväs.

Ain' uskollinen, sodassakin tyyni, Asemas ansaitsit kuin vahva muuri. Iloita voin, ett' on myös minun syyni, Ett' täällä kansaa johtaa aate suuri."

Noin lausui suuri muiston sankar'haamu Ja salon rinta liekehti kuin tuli, Valaisi juhlaa Suomen uusi aamu Ja Lytsin urho Suomen omaks suli.

KERRAN.

Käyskelin kerran käärmesuota,-- Suo oli onneks jäässä. Astelin käärmeittenkin päälle,-- Onneksi näin vaan unta. Vaan Jumalan jos paistaa päivä, Käärmehet tointuu taasen, Jos uni vaihtuu valvonnaksi, Voi toki silloin, silloin!

SALON SILJA.

Niinkuin leivin-uuni hehkui keskikesä helteinen, Tuulenliekka häirinnyt ei rauhaa lammen pienosen. Sorsanlapsi turvallisna kaislikossa ui, Uskoi rauhaa maassa, kunnes kyttä ilmaantui.

Lammen luona peltotyössä Silja hyöri hiessään. Silloin tällöin loiskahtihen aallon syliin kylpemään. Vastarannall' Antin Paavo loiski--siitä viis: Kun on sama saunanlöyly, miksei lampi siis?

Aaltoon Silja laskee, nousee väliin rannan viitahan, Juoksee, että tuulta syntyis, loiskahtaa taas uimahan, Kun on uinut, peltoa hän käypi kuokkimaan. Kuokkii, laulaa--Paavo lauluun liittyy rannaltaan.

Niin on Silja usein uinut, juossut nähden naapurin, Vaan ei hovinherran nähden, jok' on kansaa kaupungin.

Tuskin torpantytön mieleen herrat johtuiskaan, Jollei hovissa heit' asuis kesänvietollaan.

Useasti lammen rantaan kalvas herra astelee. Astuu kerrankin, niin näkee kuinka Silja uiskelee, Kuinka viitahan hän juoksee eikä huomaakaan, Että herra viidakossa väijyy piilossaan.

Hovinherr' on paljon nähnyt, matkustaja monen maan, Vaan naiskuvaa viel' ei moista, neitsyeinnään, puhtainnaan. Niinkuin ihmiseksi luotu salon kauneus, Josta puuttuu himon liekki, vaan ei armaus.

Mutta hovinherran rinta syttyi, palaa roihunaan, Polttopuikseen kultakutrin tytön tahtois kiihkossaan. Vaan jo ruokakello kutsuu, tyttö vaatehtii. Hoviin herra astuu, yhä rinta liekehtii.

Vierii viikko, kaksi, niin ei Silja lammess' enään ui. Turhaan Antin Paavon ääni kaipausta kajahui. Hovinherralt' otti Silja pestin kaupunkiin, Maalle Paavokaan ei jäänyt, vaikka kiusattiin.

VUOSI 1883.

TUUTIESSA.

Tuuditan tulisoroista, Kipenäistä kiikuttelen, Vaalin pientä valkeaista, Luojan lasta liikuttelen.

Taivahast' on lahja tullut, Taivahan tulen kisoista, Luojan lemmen liekinnöistä, Ei vahingon valkeoista.

Tuudin lasta maan valoksi, En vahingon valkeaksi, Tuudin toivojen tuleksi, Työn jaloisen jatkajaksi.

Senpä tuudin tuikkeheksi, Tähdeksi tähän talohon, Maan hyväksi maineheksi, Suurionnisten ilohon.

19/2

PETTÄVÄISTÄ.

Uskoa täytyy mun, mitä kertovi tietäjä-vanhat: Vaahdostaan meri loi rakkauden jumalan. Siks' yhä vaahtona teutuuttaa omiaan, yhä heittää Rannalt' toisellen rakkauden kisamiin, Niin kuni Lemminkäistäki lietoa niemeltä saareen, Sielt' takasin kotihin, Sariolahan kodistaan. Surra ja suuttua vaan, jopa uskoa, toivoa antaa, Onnen tarjotun taas tempaa pettäen pois.

20/2

VAROITUS.