Part 5

Kun me olimme syöneet ja vieraittemme suosiollisella avulla pesseet astiat ja kuivanneet ne, asetimme Puten nukkumaan erään pienen verhon taakse ja onnistuimmekin siinä pitkän vaivan perästä. Kaikki tytöt tahtoivat suudella häntä kun hän siinä makasi ja oli niin herttaisen näköinen, mutta minä varoitin heitä. Vähitellen asetuimme me kaikkikin nukkumaan. Baby ja minä tilapäisesti lattialle laitetuille vuoteen tapaisille ja vieraat siirtyivät pitkän kursastelemisen jälkeen sänkyyn ja sohvalle. Eihän meillä ollut sydäntä antaa heidän tänä yönä mennä kotiinsa synkkään ja yksinäiseen huoneeseensa nukkumaan. — Eihän siinä meidän joulussamme paljon uskontoa ollut, mutta olihan siellä paljon liikuttavaa ystävyyttä, jonkunverran epäitsekästä uhrautuvaisuutta ja hieman myöskin sankarillisuutta, sillä olimmehan me kaikki iloisia, vaikka ei kukaan meistä ollut naimisissa.

11.

Uusi vuosi.

Minä muistan lapsuusajoiltani meidän opettajattaremme, joka oli aina puettu harmaaseen tyköistuvaan leninkiin ja jokaikinen maanantaiaamu alkoi opetuksen sanomalla haudankalsealla äänellä: Taas alkaa uusi viikko vaivoineen ja suruineen. Ei se nyt erikoisen rohkaisevaa pienelle lapselle ollut ja minä muistankin, kuinka joka ainoa kerta meidän sydämemme läpätti ja me ajattelimme, että mitähän suruja ja vaivoja meille taas silläkin viikolla tulee.

Minä olen mielestäni tullut aivan tuon vanhan kouluneidin kaltaiseksi, sillä vuoden alussa minun ajatukseni käyvät aivan samaan malliin. Mutta kenties tästä sentään tulee hauskakin vuosi, vaikka näyttääkin ikävältä.

Pyhät ovat menneet ja rauha niitten mukana.

Liiton kodissa on viime päivinä tapahtunut sangen huomiota herättäviä tapauksia. Näyttää siltä kuin Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten tytöt aikoisivat tosiaankin ryhtyä sanoista töihin. Mutta Herra Jumala, kuinka paljon sanoja siihen on tarvittu. Salaliiton johtajilla on ollut kokouksia meidän luonamme ja he ovat olleet sangen kovaäänisiä ja kiihkeitä. Ensin on täytynyt valmistaa mielialaa henkilökunnan keskuudessa ja se on ollut kovaa työtä. Johtaja, neiti Stenberg, uskoi minulle, että toisinaan tuntui aivan toivottomalta. Ne tytöt, joilla on koti Tukholmassa ja joiden siis ei tarvitse nähdä kaikkea sitä puutetta kuin heidän toveriensa, olivat homman suhteen sangen välinpitämättömällä kannalla ja muiden tyttöjen keskuudessa oli menettelytavasta yhtä monta mieltä kuin tyttöäkin, kenties hieman enemmänkin.

Kokouksissa meidän luonamme koetettiin päästä yksimielisyyteen yhteisestä toimintatavasta ja sanoja vuoti aivan virtanaan.

Baby oli kuin tulta. Hänen silmänsä loistivat ja äänensä kaikui. Vastavaikutus rakastelemisen jälkeen ilmenee täten.

Toverit sanovat, että hän on aivan hurja agitaattori. Se on tosiaankin miehuullista häneltä, sillä koska tahansa voi joku niistä tytöistä, jotka tahtovat olla hyvää pataa päälliköittensä kanssa, paljastaa hänet ja ilmoittaa hänen hommistaan päällikölle. Tämä epäluulo ei ole mitenkään kaunis, mutta Jumala paratkoon, se paljastaa meissä yläluokkalaisnaisissa suuren vian, jota on turha koettaa peitellä.

Lakkokomitea oli hiljattain meillä kahvilla. Se oli kuun alkupuolella, jolloinka vielä ollaan reippaita, koska kukkarossa on pari kymppiä ja minä kysyin heiltä, kuinka monen he luulevat lakkoon yhtyvän. He luulivat, että kolme neljäsosaa parhaassa tapauksessa. Mutta ketä ne ovat?

Sitä he eivät osanneet varmaan sanoa.

— Niin, sanoin minä. Luultavasti ne teidän joukostanne, joiden täytyy elää yksinomaan omasta työstään ja joiden näyttää edeskin päin täytyvän niin tehdä, koska teillä ei ole sulhasta eikä rakastajaa, ettekä näytä sellaista saavankaan. Samassa tulin ajatelleeksi, että nyt olin sanonut jotain, jota milloinkaan ei voida antaa anteeksi, ei edes ne, jotka jo omastakin mielestään ovat sanoneet hyvästit rakkaudelle ja oman kodin perustamistoiveille. Mutta se oli silloin jo myöhäistä.

— Mutta kuinka sinä voit sanoa sillä tavalla, kysyi Baby pienen, kiusallisen vaitiolon jälkeen.

— Sen tähden, sanoin minä, että nykyaikana täytyy naisten rakkauden ja naisten työn olla vihollisia keskenään. Ainoa tapa, millä saadaan ne molemmat sopusointuun, on tehdä niistä rakkaudentyö. Ja sellaisenhan voi tehdä joku sairaanhoitajatar, joku opettajatar, ehkä joku, jolla on kanoja ja puutarha ja kaikkein enimmän vaimo tahi äiti, mutta mainitkaapas minulle joku konttoristi tahi konekirjoittajatar, joka numeroita tehdessään ja naputtaessaan voi suorittaa rakkauden työtä.

— Me kyllä voisimme sitä tehdä, sanoivat Eeva ja neiti Stenberg yhtaikaa. Sinä et tunne meitä, ja asetappas joku oikein naisellinen nainen konttoriin, niin ei ole ollenkaan mahdotonta, ettei hän rupeisi hellästi kohtelemaan kassakirjaa ja hoiteleisi äidillisellä huolella mustetolppoa ja konttoripoikaa.

Nyt syntyi kiivas väittely naisen kutsumuksesta. Minä sain pari heistä puolelleni, mutta enin osa oli minua vastaan ja viimeksi meni koko juttu sekaisin ja mieliala tuli vähän kiusalliseksi.

Seuraavana päivänä tuli Baby ja kertoi, että hän on tarkastanut rivit ja huomannut, ettei minun laskuperusteeni ollut aivan järjetön.

— Minä olen itse todistuksena siitä, sanoi hän.

— Hänen mielessään kummittelee aina vain notari, joka on kiukuissaan siitä, kun Baby ei tullut bostonklubiin ja telefoneeraa kaksi kertaa päivässä toiselle.

Seuraavana päivänä juoksi hän kotiin sydän kurkussa.

— Tirehtööri tietää kaikki, he ovat lörpötelleet.

— No mitä hän sanoi, kysyimme Eeva ja minä yhtaikaa.

— Sanoo, hän ei sano mitään, kulkee vain ympäri, hymyilee niin pirullisesti, että minä luulen että ellemme me pane heti sitä toimeen, niin hymyilee hän koko homman kuoliaaksi. Ja kun me seisomme käytävissä ja kuiskuttelemme, menee hän aina ohitse ja sukeltaa aivan kuin maan alta ja silloin me taas tahtoisimme vaipua maan alle.

Niin meni taas päivä eikä Babya näkynyt keittokoululla. Mutta kun minä tulin kotiin, makasi se pikkukiihottaja sohvalla ja itki niin, että koko sohva vapisi hänen nyyhkytyksistään.

Hänen vieressään istui Emmy aivan masentuneena ja tuijotti avuttomana avaruuteen. Koska minun mielestäni oli paras antaa Babyn itkeä loppuun, otin minä Emmyn meidän huoneeseemme.

— Mitä on tapahtunut?

— Oikein ikävää, mutta se on heidän oma syynsä.

— No kerro, sitten saamme tietää kenenkä syy se on?

— Heidät kutsuttiin tänä aamuna johtajan tykö.

— Ketkä? Babykö?

— Niin, ja neiti Stenberg ja vielä kaksi ja ne sanottiin ylös, koska ne olivat koettaneet yllyttää tovereitaan.

— Sepä oli omituista. Ennenkuin oli mitään tapahtunutkaan? Ja kuinka hän tiesi siitä?

— Jotkut olivat kai lörpötelleet.

— Oh, saisinpa minä ne käsiini! Mutta mitä te sitten teitte?

— Ne meni sitten johtajan tykö ja veivät sen kirjoituksen, jonka tiedät, jossa oli korkeammasta palkasta ja lyhemmästä työajasta ja ne pani lisäksi siihen, että Baby ja neiti Stenberg pitäisi otettaman takaisin.

— No.

— Tirehtööri sanoi ei siihen kaikkeen.

— Ja entäs sitten?

Minä olin niin kiihtynyt että vallan vapisin.

— Silloin parikymmentä meistä sanoi että he eroavat.

— Paljonko teitä on kaikkiaan?

— Neljäkymmentä seitsemän.

— Eikö tosiaankaan enempää tullut? No mitä johtaja sitten sanoi?

— Hän sanoi, että ne saivat tehdä niinkuin heitä huvitti, että hän saa likkoja vaikka miten paljon, jotka ovat hyvinkin kiitollisia voidakseen työskennellä hänen liikkeessään. Stenberg oli hänelle kyllä sanonut, ettei se käy niin helposti kun johtaja sen luulee ja silloin kysyi hän, että onkos Stenberg koskaan nähnyt naisten voivan pitää yhtä.

— Mutta minun mielestäni te olette osottaneet, että me sen voimme tehdä, sanoin minä. Joka tapauksessa on tämä ainakin hyvä mielenosotus. Seuraa vain kysymys, mitä meidän nyt pitää tehdä. Kuinka me nyt voimme saada teille molemmille työtä ja tuloja.

— Rakas Elisabet, sanoi Emmy.

Minä katsoin häntä ja hänen oli niin vaikea ilmoittaa sitä, minkä minä luonnollisesti koko ajan olin aavistanut: että hän ei ollutkaan niitten kahdenkymmenen joukossa. Ja minun kävi häntä sääli.

— Minä ymmärrän kyllä sinut Emmy, sanoin minä. Sinähän olit koko ajan hiukan sitä vastaan.

Tuli äänettömyys. Vihdoin sanoi hän keventyneenä:

— Minä olen kyllä ajatellut, että voisin hiukan auttaa Babya, kunnes hän saa jotain, sillä kassanhoitaja sanoi, että hänen luullakseen me muut, jotka olimme lojaalisia, saamme hiukan palkanlisäystä.

— Jassoo, sanoin minä ja menin Babyn luo, joka itki hiljaa ja väsyneesti.

— Älä nyt ole pahoillasi, rakkaani, sanoin minä ja suutelin häntä.

— Vo-oi, Pegg, sanoi hän aivan sydämensä pohjasta. Se on niin häpeällistä.

— Lorua, lapseni, se oli reippaasti tehty, vaikkakin niin kauhean järjettömästi. Mutta niin se on usein. Kahdenkymmenen vuoden päästä sellainen yritys kylläkin onnistuu.

Minä koetin hiljalleen kääntää hänen tyynyään, mutta se oli yhtä märkä molemmin puolin.

— Ja minä olen sitte niin mahdottoman köyhä, sanoi Baby ja kaikki ne muut on sitä myös — minun tähteni, mitä sinä luulet Jumalan tästä sanovan.

Minä hoitelin häntä kuten pientä lasta, ja hän tuntui semmoinen olevankin. Aivan kuin Putte. Olen toisinaan ajatellut, että minä mahdan ollakin tavattoman äidillinen. Jospa hakisinkin paikkaa jossain lastenkodissa, tahi hommaisin itselleni jollain tavalla kanalan. Se sopisi ihan varmaan minulle paremmin.

Kesken kyyneleitä tuli Eeva. Hän tuli aivan kiihkoihinsa, kutsui Babya martyyriksi ja sankarittareksi ja onnistui hieman virkistämään Baby raukkaa. Mutta Emmylle osoitti hän halveksumistaan niin selvästi, että Emmy oli aivan onneton.

En ole koskaan nähnyt Eevaa sellaisena. Hänen ja Emmyn välillä kehittyi oikein täydellinen kohtaus, jolloin Emmy vähitellen kiihottui, tuli isoääniseksi, ilkeäksi ja mahdottomaksi. Emme olisi koskaan voineet aavistaa, että hänessä löytyy niin paljon voimaa.

— Minä olen kyllä ollut sellaisessa hommassa, mukana erään kerran jo pitkän aikaa takaperin, sanoi hän. Meitä oli kahdeksan eräässä konttorissa, jotka sanoimme itsemme ylös yhtaikaa, koska näimme suorastaan nälkää ja meille luvattiin parempaa ja parempaa, mutta ei koskaan niitä lupauksia pidetty. Luulimme kylläkin viisaasti tehneemme, mutta samana päivänä ilmoitti päällikkö lehdissä ja sai kuusikymmentä vastausta.

— Niin kyllä, mutta sehän on kunnian asia, sanoi Eeva.

— Ei ole, sanoi Emmy. Se on mahajuttu, sen te kyllä hyvin tiedätte, ja vaikka Magnhild on typerä, ei teidän tule sen tähden minua haukkua, että minä olen viisaampi.

Sellaista hän puhui. Se oli hyvin surullista. Me olimme aina ennen olleet hyviä ystäviä ja minä olin pitänyt Emmystä aivan kuin ihminen pitää vanhasta saalista.

Niin, enhän minä oikeastaan ollut yhtään äkäinen.

Emmylle sillä kun ihminen on vanha, heikko ja köyhä, on hänen vaikea olla innostunut. Mutta minä en voinut saada Eevaa katsomaan asiaa yhtä suvaitsevilla silmillä. Olimme vähällä joutua siitä riitaan, mutta viime hetkessä huomasimme, että se vain pahentaisi asiaa.

Syleilimme toisiamme ja olimme yhtä mieltä siitä, että Hall Caine on oikeassa, sanoessaan:

»Surkeata on olla nainen!»

12.

Tammikuussa.

Eeva ja minä.

Olemme juuri tulleet kotiin hommistamme, makaamme kumpikin puolipimeässä sohvallamme ja olemme aivan ääneti. Kumpikin tietää, että toisella on aivan tarpeeksi tekemistä omien ajatuksiensa kanssa.

Emmyä ja Babya ei kuulu, eikä sitä tule kummastellakaan, sillä sen jälkeen kun Emmyllä ja Eevalla oli silloin yhteenotto, ei meillä enään ole ollut niin hauskaa kuin ennen. Eikä kenelläkään ole erityistä kiirettä kotiin iltaisin.

— Oletko sinä huomannut, Pegg, sanoi lopuksi Eeva, että tuntuu niin kuin ei kaikki olisi kuten ennen.

— Kahvin, vai öljyn suhteen, sanoin minä, vaikka kyllä tiesin hänen tarkoittavan jotain muuta.

— En minä nyt juuri öljyäkään tarkoittanut, vastasi Eeva, sillä vaikka se olisi lopussakin, niin saisihan sitä uuttakin sentään näin kuukauden alussa. Mutta minä makaan tässä ja ajattelen vain niitä vanhoja, hyviä aikoja. Köyhiä me olimme ja aika harmi meillä oli aina raha-asioittemme järjestämisessä, ja kun tuli ensimäinen päivä, ei mulla useinkaan ollut muuta kuin kolme ja puoli kruunua saatavana palkastani, mutta hyvällä tuulella olimme silti. Täällä oli korvia huumaava melu. »Mamma», joka nyt on maalla naimisissa, oli harvinaisen taitava pitämään pahaa ääntä eikä häntä juuri rakkaus ja kihloissa oleminen häirinneet. Joka ilta me nauroimme siksi kunnes emme jaksaneet enempää, koska ruumiimme jalommat osat tulivat liikaa rasitetuiksi ja useamman kuin yhden kerran olin minä itseni niin kuittiin puhunut, etten enää olisi kyennyt edes rääkymään.

— No ei se sitten olekaan ihmeellistä, että sinusta nyt tuntuu hiljaiselta, sanoin minä.

— Ihmeellistä! Babyhän kävelee ympäri posket kalpeina ja hameet roikkuu kuin seipään päällä — —.

— No onko se ihmeellistä, sanoin minä, huomatessani hänen äänenpainossaan jotain moitteen tapaista. Pettynyt rakkausasioissaan — —.

— No mikä rakkaus se oikein sitten oli?

— Se oli ensimäinen, Eeva kulta, sanoin minä, ja sillä hyvä. Sitä paitsi hän on ilman paikkaa.

— Se on kyllä vakavampaa laatua, sen minä myönnän. Onkos hän nyt taas työnhaussa, vai miten sinä luulet?

— On varmaankin, sanoin minä. Ei hän anna perään. Hän on saanut päähänsä, että hän ei tahdo lähteä Tukholmasta vaikka hänen äitinsä on kirjoittanut ja ottaisi hänet kotiin Oskarshamniin, vai mikä se nyt on.

— Semmoisia me olemme kaikki, sanoi Eeva. Usein me haukumme Tukholmaa ja meillä on kyllä siihen syytä. Mutta samalla me rakastamme tätä kaupunkia kiinteästi ja toivottomasti. Me kyllä saamme sangen vähäsen kaikesta siitä kauniista iloisesta ja hauskasta, mitä kaupunki voi tarjota, sillä pääasiassa tulee meidän osaksemme vain katujen lika, kunnallisverot ja korkeat vuokrat. Mutta koetappas lähettää meitä Oskarshamniin. Jonkun ajan kuluttua kuolisimme ikävöidessämme sitä, mitä nyt täällä haukumme. Täällähän voi sentään aina jotain tapahtua.

— Niin, kylläkin, niin kauvan kuin olemme nuoria, sanoin minä. Mutta ajatteleppas sitten.

— Älä puhu mitään tuommoista, mutisi Eeva hieman väräjävällä äänellä. Minä en uskalla ajatellakaan kuihtuvani hautaustoimistossa viidentoista markan palkankorotuksella kuussa. Minustahan tulisi aivan semmoinen kuin Emmystäkin.

— Minä pidän Emmystä kuitenkin, sanoin minä. Samoin kuin pidetään siivosta ja hiljaisesta kilpikonnasta.

— Sinusta kenties tuntuu hauskalta, kun sinulla on kilpikonnia läheisyydessäsi, mutta minä olen toista maata. Juuri hänen kilpikonnamaisuutensa ja salaperäisyytensä ärsyttää minua. Ennen sai olla varma siitä, että hänen ajatuksensa olivat ystävällisiä, vaikkakaan niitä ei ollut paljon. Sitä paitsi ei häntä paljon ennen huomannutkaan, mutta nyt hän ärsyttää minua. Minä en voi häntä sietää. Minä olen iloinen, etten ole vihitty häneen. Minä luulen, että tästä voi tulla joku muutos, vaikkakaan en tiedä millä tavalla.

— Minä luulen sen tietäväni. Katsoppas, minä luulen, että hän on paljoa sairaampi kuin mitä kukaan aavistaakaan. Mutta hän on vain vaiti ja syö aspiriinia. Kolme, neljä pulveria päivittäin ottaa hän, sen minä olen huomannut. Mutta pian tulee päivä, jolloin se enään ei auta.

— No ottakoon silloin kuusi, sanoi Eeva hieman sydämettömästi. Nehän ovat Jumalan kiitos niin halpoja.

— Hyi, Eeva, sanoin minä, etkös sinä tiedä kuinka vaarallista se on.

— Minä tiedän sen paremmin kuin sinä, sanoi hän. Yhteen aikaan olin jo vähällä tulla sen nautinnon orjaksi. Sehän on konttorityttöjen kohtalo ja onnettomuus, kuten tiedät. Se on niin halpaa ja sitä on niin mukava saada ja sen jälkeen tulee niin mukava olla, kun se vie päänkivun pois. Mutta sitten yhtenä päivänä huomasin muistini heikentyvän ja sitten olen antanut päätäni särkeä niin paljon kuin sitä on haluttanut.

— Ja rupesit kai ottamaan Blaudin rautapillereitä —, sillä vielä nytkin ne ovat Eevan heikkoutena —. Mutta luuletkos tosiaankin, että muutkin konttoritytöt, paitsi Emmy, syövät niitä kaksi ja kolme päivässä.

— Minä tiedän yhden konttorin, sanoi Eeva, jossa juoksupoika yhtäkyytiä lentää apteekin ja konttorin välillä tyttöjen asioilla. Lopuksi sanoi johtaja, että heidän pitäisi koota niin paljon rahaa, että saisivat yhden kilon kerrassaan. Semmoista on konttorielämä. Mutta nyt ne ovat kai kaikki kuolleet tahi joutuneet naimisiin.

— Niin, eihän sitä muuta valittavaa ole, sanoin minä.

Samassa tuli Baby, pani kappansa tuolille, hanskansa toiselle tuolille, ranskanleivän pöydälle ja tuli sitten uunin viereen.

— Minulla on nyt paikka, kertoi hän.

— Katsoppas, sanoi Eeva, ja sytytti lamppua.

Minä laskeuduin alas sohvalta ja etsin hiusneulojani.

— Mikä paikka, Baby?

— Eräässä leipurissa Stuurekadulla.

— Paljonkos kuukaudessa?

— Niin, ei se paljoa ole. Neljäkymmentäviisi alussa. Mutta — —.

— Leivoksillako sinä luulet eläväsi, tahi luuletkos saavasi herroilta juomarahoja?

— Kuinka sinä olet ilkeä, Pegg, sanoi Baby, ja kohotti nuhdellen katseensa minuun.

— Niin olenkin, sanoin minä, koska sinä olet nauta. Vai kuinka, Eeva?

— Eeva oli jyrkästi, kenties liiankin jyrkästi samaa mieltä kuin minä.

— Te olette ilkeitä, sanoi Baby itkuun purskahtamaisillaan. Minähän olen tehnyt kaiken voitavani. Ettekä te osaa aavistaakaan, montako askelta minä olen ottanut ja montako kieltävää vastausta pyyntöihini saanut sen jälkeen kun minut ajettiin pois Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista.

Kello oli neljänneksen yli seitsemän. Minä panin päällystakkini ja hattuni ylleni voidakseni vielä kerran auttaa Babya. Mutta tällä kertaa minä en ajatellut ensinkään päällikköäni. Minun on hyvin vaikeata pakoittamatta kääntyä hänen puoleensa. Hänen läsnäolonsa tekee minut hermostuneeksi. Mutta milloin en häntä näe, on minun miltei ikävä ja hän — — — ei, en minä sentään viitsi kirjoittaa sitä. Minä olen lopettanut hänestä puhumisenkin, sillä tytöt vain sanoisivat: anna sitä ympäri korvia. Mutta kuinkas minä voisin sitäkään tehdä? Henkisesti annan itselleni korvapuustia joka päivä. Se on ainoa, mitä voin tehdä.

Juuri kun olin aikeessa mennä, sanoi Baby:

— Kuules nyt, missäs Emmy on?

— Ei se ole vielä tullut.

— Sehän on merkillistä.

— Kuinka niin?

— No eikö hän sitten ole puhunut siitä kauheasta metelistä, joka oli eilen Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorin edustalla?

— Ei, kilpikonna ei juuri paljoa ilmoittele. Mikä meteli se oli sitten?

— Juu, siellä oli suuri skandaali, mutta minä en ollut mukana, Pegg. Noin kaksitoista tahi viisitoista niistä, jotka konttorista erosivat, kulkevat tavallisesti edestakaisin ja odottavat, kunnes ne toiset menevät päivälliselle. Ja ne panivat toimeen pienen mellakan, aivan niin kuin työmiehetkin tekevät ja sanoivat niille toisille rumia sanoja, mutta ei sentään niin rumia kuin työmiehet. Mutta eilen kuin tytöt tulivat ulos, oli heillä viidenkymmenen kruunun lahjapalkkio siitä, niin kuin johtaja sanoi, että he olivat olleet lojaalia ja muutamat heistä eivät voineet olla härnäämättä sen johdosta noita ulkona seisovia raukkoja, ymmärrätkös?

— Kyllä minä ymmärrän.

— Ja silloin tietysti ne suuttuivat vallan mahdottomasti ja syntyi suuri tora ja riita. Johtaja oli onneksi mennyt, mutta porttivahti ajoi heidät kaikki pois. Nyt ovat he kannelleet johtajalle ja johtaja on sanonut soittavansa poliisille, jos se vielä uudistuu. Minua hävettää.

— Niin minuakin. Tähän verrattuna on sinun tyhmyytesi oikein maukas. Ja minä lähdin.

Mutta Babyn tyhmyys ei ollut mitään minun oman tyhmyyteni rinnalla. En minä tiennyt, että minun enoni on Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten osakkeittenomistaja ja johtokunnan varajäsen. En ole koskaan tullut niin nolatuksi. Sen sijaan että minun kiltti enoni olisi antanut Babylle paikan, sain minä kuulla enoltani, jonka kapitalistisydän oli syvimpiä myöten järkytetty, että tyytyväisyys on naisen hyve ja että minun pitää varoa, jotta ei tuo nykyaikainen henki minuun tarttuisi. Lakko oli hänestä mitä paheksuttavin ja palkat niin — no, se oli periaatteellinen kysymys. Jos henkilökunta olisi jollakin siivolla tavalla anonut itselleen lahjapalkkiota, olisi hän kylläkin puolustanut sitä johtokunnassa, sanoi hän. Mutta se hävytön tapa, Elisabet kulta, se tapa — — — ja en minä missään tapauksessa voi hakea paikkaa yhdelle niistä, jotka sillä tavalla tekivät. Se olisi väärin tehty niitä kohtaan, jotka ovat menetelleet oikein. Viimemainittuja tulee rohkaista ja johtokunnan jäsenet ovat päättäneetkin niin tehdä, antamalla vuoron perään heidän syödä päivällistä luonaan. Täten säästyy heiltä joltinenkin summa eikä yhtiölle tule kuitenkaan mitään lisämenoa.

Loppuosa oli kylläkin tarkoitettu leikinlaskuksi, mutta minä oikein toden teolla suutuin.

— Mutta onkos teillä varaa siihen, sillä ettehän te saa muuta kuin kaksikymmentä prosenttia osakkeistanne, sanoin minä lempeimmällä äänelläni.

— Ainoastaan kymmenen, Elisabet kulta, ainoastaan kymmenen, sanoi hän, sillä yhtiöjärjestyksen mukaan ei yhtiö saa jakaa muuta kuin 10 prosenttia osaketta kohti.

— Ei saakaan, sanoin minä, kyllä minä sen tiedän. Sen tähden te olettekin jakaneet kaikki osakkeet kahtia.

Kaiken tämän minä olin kuullut varatuomareiltani konttorissani ja suureksi ilokseni näytti se vaikuttavan enoon.

— Minä menen kai tädin ja Görelin luo nyt hiukan vastaanottohuoneeseen, sanoin minä.

Mennessäni katsoin enoon. Hänellä näytti olevan jotain kielellään, mutta hän vaikeni, nyökäytti päätään ja huokasi helpottuneena, kun minä suljin oven. Voi hyvä Jumala!

— Sohvanurkassa istui minun paksu, jalosukuinen tätini, lorgnetti kädessään. Leninginhihat ulottuivat vain puolikäsivarsiin ja hän keskusteli Emmyn kanssa, joka istui suorana ja peloissaan eräässä hyvässä nojatuolissa ja Görel uinaili kädessään kirja, luultavasti sulhasen tohtorinväitöskirja, lampun luona.

Minusta tuntui kuin se kaikki olisi noussut minun kurkkuuni ja veri tulvasi poskilleni. Seuraava tunne oli se, että teki mieleni hyökätä tädin kimppuun ja ilmoittaa Görelille, että hän on nauta.

Täti tervehti hyväntahtoisesti ja minusta näytti kuin minä hänen mielestään olisin tullut sopivaan aikaan. Eihän se haitannut, että minä näin miten hän teki hyvää hiljaisuudessa. Görel, joka nähtävästi odotti sulhastaan, ei ensinkään salannut pettymystään. Minä olisin luullakseni sanonut jotain sopimatonta, ellei minun olisi ollut sääli Emmyä. Hän ei tietystikään huomannut kohtauksessa koko veristä ivaa, mutta tunsi kuitenkin, että hän teki naurettavan vaikutuksen. Hän meni miltei heti. He pyysivät minua odottamaan teetä ja sulhasta, mutta minä sanoin meneväni oopperaan.

Kun olimme Emmyn kanssa tulleet ulos, otin hänen käsivarrestaan kiinni ja sanoin:

— Minä tahtoisin, että he kutsuisivat minutkin toisinaan, mutta tästä emme huoli puhua mitään niille muille.

— Kun olimme tulleet Kustaa Adolfin torille, sain minä päähäni toteuttaa sen, minkä olin ilkeyksissäni sanonut äsken tädille ja Görelille. Nimittäin mennä oopperaan. Ja sen minä teinkin. Sain 75 äyrin paikan kolmannelle riville, josta ei nähnyt mitään muuta kuin muutamia puseroita ja niskakampoja tai en oikeastaan nähnyt edes niitä, sillä istuin silmät kiinni ja kuuntelin Lohengrinia. Musiikki vaikutti minun sieluuni kuten lanoliini. Se tuli pinnalta pehmeäksi. Mutta sisäpuolella oli, kuten aina, levottomuus ja synkkä aavistus siitä välttämättömästä, joka lähestyi.

Oli purevan kylmä kun minä menin kotiin puolityhjiä katuja pitkin. Tuuli puhalsi Upplannista päin ja lakasi Pohjoistullin ja Kuningattaren katuja kuten kyökkipiika, ollessaan pahalla päällä. Ja marssiessani Kuninkaanmäkeä ylös, tuntui minusta kuin olisin ollut joku rikka, joka tahtoo mennä kyökinovesta takaisin. Oli sellainen ilta, jolloin vastaantulevat herrat eivät viitsi luoda silmäystä edes naisen vartaloon ja jolloin parhaatkin meistä vaistomaisesti ikävöivät rakastajaa ja automobiilia. Koska minä en kuulunut niihin parhaisiin, ikävöin minä sitä itsetietoisesti.

Ja kaikkein arveluttavin oli se, että minä sanoin itse itselleni: niiden hankkiminen on sinulle yksinkertaisin asia maailmassa.

Jos vain — — —

13.

4 p:nä helmikuuta, veronmaksupäivänä.