Part 6

Kaksittain köytettiin nuoret ja vanhat vankien joukosta yhteen ja vietiin pois orjiksi. Ne jotka näyttivät olevan tähän tarkoitukseen kelpaamattomia iskettiin kuolijaaksi, niin että verivirta juoksi Herran huoneen ovesta ja sisällä täytyi nilkkaa myöten kahlata ihmisveressä.

Kuvat revittiin rikki, jumalanpalvelukseen käytetyt puvut ryövättiin, samoin pyhät astiat. Sitten ajettiin hevoset sisään ja ruokittiin niitä, tehtiin tulia ruuan keittämistä varten pyhissä astioissa, eikä ainoastaan saaliin himo ja uskonvimma, vaan myöskin raain vallattomuus ja kauhein turmelus olivat pyhäkköä häpäisemässä.

Sulttaani oli ratsun selässä pashojensa ja virkamiestensä ympäröimänä, mikäli nämä eivät olleet päällikköinä rynnäkköä johtamassa, jäänyt telttansa luo ja katseli Maltepen kukkulalta taistelua.

Kello oli 10 aamulla, kun Halil pasha lähetti hänelle sanan, että kaupunki oli valloitettu ja hänen voittoisa sotajoukkonsa kaikissa osissa sen herrana.

Täyttä laukkaa lähti hän heti seisontapaikaltaan ajamaan Adrianopelin porttia kohden, josta hän loistavan seurueen etunenässä ratsasti sisälle suunnaten kulkunsa pyhän Sofian kirkolle. Kenraalien ja pashojen rivin takana seisoi teltan seinää vastaan painautuneena Haik Tommaso.

Hänen kostoa hehkuva sydämmensä sykähti hänen rinnassaan ja himokkain silmin katseli hän vihreitä lippuja, joiden nähtiin kaikkialla liehuvan navakassa pohjatuulessa.

"Vihdoin viimeinkin on minun kostoni täysi ja ja ihana!" huudahti hän puoliääneen, "ja kun Sofian kirkon päältä kreikkalainen risti kaatuu ja sijaan kohoaa puolikuu, silloin on minun työni täydellinen. Mutta -- Tommaso, älä unohda itseäsi!" puhui hän itselleen.

Hän veti leveäteräisen puukon taskustaan, joka riippui pitkin hänen oikeaa säärtään ja viilti syvälti ja pitkälti suurherran teltan vaatteeseen ja vetäen halkeaman reunoja erilleen pujahti hän siitä sisälle. Mutta sitä hän ei ollut huomannut, että musta kapidshi-bashi, joka niin usein oli ystävällisesti irvistäen avannut hänelle teltan esiriput, oli kiiluvin silmin pitänyt silmällä jokaista hänen askeltaan ja tätäkin hänen tekoaan.

Ferik bei, se oli neekerin nimi, oli jo kauan kadehtinut vakoojan sulttaanin luona nauttimaa suosiota ja tsekiineillä täytetyitä kukkaroita, joita Haik sai kavalluksistaan.

Hän ei uskonut Haikista mitään hyvää, ja kun sulttaanin raha-arkun avain oli hävinnyt, ei hän paljon epäillytkään enää, että Haik oli sen siepannut hämmingin aikana ja tietysti siinä tarkoituksessa, että hän tilaisuuden tullen käyttäisi sen aarteita omaksi hyväkseen, ehkäpä jo silloin osaksi oli sen tehnytkin.

Jälkimäistä ei voitu saada toteen näytetyksi, kun sulttaani itsekään ei tiennyt niiden summien määrää, jotka olivat hänen kalliissa arkussaan, varsinkaan, kun jalokivien ja kalliiden helmien määrästä ei mitään puuttunut.

Haik ei tuntenut oikein tarkkaan teltan sisäosia. Hän ei sentähden löytänyt niin helposti tietä sulttaanin omaan kammioon ja menetti siten paljon aikaa.

Tämä viivytys antoi neekerille kylliksi aikaa kätkeytymään niin teltan seinäverhojen poimuihin, ettei terävinkään silmä voinut häntä huomata. Mutta piilostaan piti hän arkkua silmällä ja jokaista sen liikettä joka ehkä aikoi siihen kajota.

Viipyi jokseenkin kauvan, ennenkuin Haik uupuneena ja väsyneenä astui siihen huoneeseen, jossa raha-arkku oli.

Hän kuunteli kauvan aikaa henkeään pidätellen, eikö mitään häiriötä ollut odotettavissa. Kun kaikki pysyi kuolon hiljaisena, meni hän varovasti arkkua kohden, irroitti vyöltään leveän nahkavyön ja laski sen matolle viereensä. Sitten veti hän avaimen esille ja avasi arkun.

Kun hän nosti auki raskaan kannen, pääsi häneltä hiljainen huudahdus hämmästyksestä nähdessään silmäinsä edessä äärettömän paljouden mitä kallisarvoisimpia, kaiken värisiä jalokiviä ja harvinaisen suuria ja puhtaita helmiä.

Siinä oli joukko kukkaroita täynnä kultaa. Mitä tuli hänen ottaa? Jalokivet ja helmet vai kulta? Hän mietti. Korkeampi oli jalokivien ja helmien arvo, kun ehkä yhden ainoan arvo oli suurempi kuin kaiken rahaksilyödyn kullan, joka oli näissä kukkaroissa.

Tuokion miettimisellä oli hänen vaalinsa ratkaistu. Kalliimpiarvoinen veti hänen sydäntänsä puoleensa ja hän sieppasi ensin kourallisen jalokiviä ja työnsi ne vyöhönsä, sitten tuli helmien vuoro. Mutta vyöhön mahtui vielä koko joukon enemmän.

"Miksikäs ei kultaakin?" kysyi hän itseltään ja työnsi kukkaron toisensa perästä vyöhönsä; sitten pujotti hän vahvan hihnan silmukoiden lävitse sulkien siten vyölaukun kiinnittääkseen sen nyt ruumiinsa ympärille.

Ferik bashi seisoi teltan seinäpoimussa ja vapisi.

Mitä piti hänen tehdä? Haik oli väkevämpi kuin hän. Tappeluun hänen kanssaan hän ei voinut antautua. Suuren virheen oli hän tehnyt, sitä hän ei nyt salannut itseltään, että hän yksin oli seurannut Haikia. Jos hänellä olisi ollut apulaisia ja niitä oli hänellä suurherran orjien ja teltan vartijain joukosta saatavissa kosolta, silloin olisi hän voinut saada varkaan kiinni itse työssä. Nyt oli tarpeen nopea päätös, ratkaiseva teko, eikä se voinut tapahtua muuten kuin lyömällä Haikin pään poikki yhdellä noita taitavia iskuja, joita hän osasi niin mestarillisesti antaa. Sitten vasta voi hän huutaa niitä, joita hän ei ollut tullut ennakolta kutsuneeksi vieraiksi miehiksi.

Kuulumattoman hiljaa selvittäytyi hän irti poimuistaan, paljasti miekkansa ja astui Haikin huomaamatta suurherran kammion pehmeitä mattoja myöten hänen taakseen.

"Haik, mitä sinä teet?" huusi hän hänelle äkkiä. --

Kimakka kauhistuksen kiljahdus pääsi pahantekijältä, ja pannen kätensä ristiin hän huusi: "Anna armoa, Ferik bashi! puolet olkoon sinun!"

Mutta vielä ennen kuin tuo konna ehti sanaakaan sanoa tai hievahtaakkaan, suhahti kapidshi-bashin tuomiomiekka ilman halki, rikollisen pää vierähti matolle. Verisäde seurasi suurherran pyövelin iskua. Häntäkin oikein pöyristytti ja hän peräytyi työntämään syrjään huoneen oviverhot ja huusi kovalla äänellä apua.

Tuokion kuluttua tunkeutui orjia, päällysmiehiä ja vartioita huoneeseen. Hekin peräytyivät kauhistuen näkyä, joka heille tarjoutui.

"Se on kavaltajan palkka", sanoi kapidshi-bashi osoittaen mestattua ja kertoi heille, mitä oli tapahtunut viime puolen tunnin kuluessa.

Sellainen konnamaisuus inhoitti heitä kaikkia. Orjat tahtoivat viedä ruumiin pois; mutta kapidshi-bashi ei sallinut sitä. Kaiken piti jäädä semmoisekseen ja Ferik bashi jäi palatsipalvelijain kanssa vartioimaan huoneen ovella, kunnes suurherra palaisi; sitten, sen hän sanoi heille kaikille, aikoi hän kutsua heidät, tapahtuman ensimäiset vieraat miehet, todistamaan siitä suurherralle, jonka luottamuksen Haikiin he kaikki tunsivat.

VIIDES LUKU.

Adrianopelin portin kautta oli sulttaani ratsastanut kaupunkiin; mutta täällä voi hän vaan käyten ajaa eteenpäin; sillä kadut olivat ruumiita täynnä, ei ainoatakaan haavoitettua näkynyt. Kuolema oli saanut kamalan sadon ja voittajain vimma.

Sulttaaniin se ei tehnyt mitään vaikutusta. Hurja voitonriemu välkkyi hänen silmistään, mutta ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan. Ihanaa Sofian kirkkoa kohden hän ohjasi ratsunsa, jonka kaviot olivat punaiset kaduille kaatuneitten verestä. Hän pysähtyi Sofian kirkon avonaisen pääoven eteen. Ihaellen katseli hän suurenmoista kirkkoa, kristillisen rakennustaiteen mestariteosta. Hän laskeusi sitten hevosen selästä, nousi ylös marmoriportaita ja astui ihanaan temppeliin.

Ensimäinen, minkä hän näki, oli turkkilainen sotamies, joka valtavassa uskoninnossa särki lattian marmorilevyjä.

"Miksi sinä niin teet?" ärjäsi hänelle sulttaani suuttuneena sellaisesta raakuudesta.

"Uskon tähden teen sen!" kuului turkkilaisen uhmailevalla äänellä antama vastaus.

Vihoissaan tempasi sulttaani käyrän sapelinsa tupesta ja huima isku rankaisi tuota epäkelpoa, joka kuolettavasti haavoitettuna laahattiin ulos.

Vielä kerran loi hän ihailevan katseen ympäri kirkkoa, sitten käski hän erästä läsnäolijaa: "Nouse saarnastuoliin ja lue profeetan uskontunnustus". Tämä totteli ja syvään kumartuneena, kädet ristissä rinnalla, mumisivat sulttaani ja kaikki hänen seuralaisensa tunnustussanat hänen perästään.

Sitten astui hän alttarin luo, kiipesi sen päälle ja toimitti rukouksensa. Niin oli ihana Sofian kirkko vihitty Islamin moskeijaksi, samoin kuin Konstantinopel oli lakannut olemasta ja siitä lähtien Istampulin nimellä oli moslemilaisen maailman pääkaupunkina.

Rukouksen jälkeen käski sulttaani noutaa Luukas Notaraksen, keisarin suurherttuan ja ensimäisen ministerin, jonka hänelle oli sanottu saadun vangiksi.

Hän syyti hänelle silmät korvat täyteen syytöksiä kaupungin puolustuksen tähden. Notaras vastasi hänelle arvokkaasti ja pelottomasti.

Sen jälkeen hän kysyi, missä keisari oli.

Silloin astui esiin kaksi sotamiestä, jotka sanoivat nähneensä hänet, toinen haavoitettuna, toinen kuolleena.

Sulttaani käski tuomaan itselleen keisarin pään. Mutta se ei ollut niinkään nopeasti ja helposti tehtävissä, sillä sotamiehet eivät tienneet tarkalleen sitä paikkaa, missä keisari oli kaatunut.

Vihdoin he kumminkin löysivät ja tunsivat hänet hänen jalassaan olleista koruompeluksilla kirjailluista kengistään. Pää erotettiin ruumiista ja vietiin Aja Sofiaan.

Syvästi järkytti tämä näky Notarasta. Hän tunsi keisarin kasvonpiirteet ja vakuutti sen olevan keisarin pään.

Sulttaani käski nostamaan pään Konstantinuksen patsaan nenään, jotta jokainen sen näkisi, mutta ruumiin käski hän haudata kunniallisesti.

Notarasta hän rohkaisi ja sanoi aikovansa asettaa hänet hallituksen etupäähän ja jättää kaikki virkamiehet paikoilleen. Mutta kuinka vähän näillä vakuutuksilla oli arvoa, sen osoitti seuraava päivä, jolloin sulttaani, kun hänen nauttimansa viini oli päästänyt valloilleen hänen luontaisen villiytensä, mestautti Notaraksen ja kaikki virkamiehet, joiden nimet hän edellisenä päivänä oli kirjoittanut muistiin.

Voitonpäivän aurinko oli laskemaisillaan, kun sulttaani nousi ratsunsa selkään ja seurueineen ratsasti hitaasti pitkin katuja. Kaikkialla raivosi vielä ryöstö taloissa ja murha ja kaikkinainen hävityksen kauhistus niiden kintereillä; mutta sulttaani ei siitä välittänyt. Hänhän oli antanut joukoilleen luvan ryöstää; mitenkäpä hän olisi voinut heitä hillitä, vaikka hän olisi sitä ehkä milloin tahtonutkin? Mutta veren, ruumiiden ja hävityksen näkeminen yhdessä voitonriemun kanssa ikään kuin saivat hereille kaiken hänen hurjuutensa, joka nyt valtasi ja vallitsi hänen sielunsa. Maltepen kukkulaa kirkastivat ilta-auringon viimeiset säteet, kun hän pysähtyi telttansa eteen.

Kapidshi-bashi Ferik astui häntä vastaan, kumarsi villaista neekeripäätään hänen edessään ja sanoi: "Korkea padishah, kuule orjaasi, ennenkuin astut jalallasi telttasi kynnyksen yli, sillä hirmutöitä on tehty, loukattu sinun luottamustasi ja sinun aarteitasi ryöstetty!"

Hurjasti katsoa tuijotti sulttaani neekeriin, jolle sääli oli tuntematon ja joka oli herransa sokea välikappale. "Mitä sinä puhut?" huusi hän. "Oletko sinä menettänyt järkesi? Kuka on minun luottamustani loukannut? Kuka on minun aarteitani ryövännyt?"

"Haik Tommaso!" vastasi neekeri.

"Vai Haik?" huusi sulttaani ja hänen tumman punasen poskensa nähtiin kalpenevan.

"Vai Haik minut pettänyt? Ei Ferik, sen sinä valehtelet!"

Muut palvelijat ja orjat astuivat esiin.

"Me kaikki todistamme sen!" huusivat he.

"Hiljaa!" käski padishah. Mutta Ferikille hän antoi merkin kertoa, mitä hän tiesi.

Tämä alkoi siitä, että Haik oli varastanut suurherran yksityiskassan arkun avaimen. --

Sulttaani keskeytti häntä käskien kädenliikkeellään häntä vaikenemaan. Hän mietti jonkun aikaa, sitten hän huudahti: "Se ajatus ei juolahtanut mieleeni! Mutta sinä olet näen mä päässyt totuutta lähelle!" -- Hän vei kätensä korkean otsansa yläpuolelle turbaaninsa timanttisolkea kohden ja sanoi katkerasti: "Enkö minä siis voi kehenkään luottaa?" -- Sitten hän yhä hevosen selässä istuen antoi neekerille merkin jatkaa.

Tämä pääsi kertomuksessaan teltan seinämän halkiviiltämiseen asti, -- silloin puuttui sulttaani hänen puheeseensa: "Siinähän se roisto seisoi. Se on totta!" --

Neekeri jatkoi kertomustaan. Kun hän tuli siihen hetkeen asti, jolloin hän itse riensi telttaan kätkeytyäkseen sinne, huusi sulttaani:

"Mutta mistä johtui sinun epäluulosi Haikia kohtaan?"

"En tiedä sitä itsekään, korkea padishah", vastasi neekeri, "mutta minulla oli se jo kauvan. Olihan hänen kostonhimonsa hehkuva, viekkaudessa hän oli petoeläimen vertainen, arkuudessa jänistä arempi ja notkeutensa ja liukkautensa puolesta ankeriaan kaltainen. Sen lisäksi hänen katseensa oli häilyvä ja epävarma, eikä hän sietänyt toisen terävää katsetta. Hänen ahneutensa sinä tunnet paremmin kuin minä. Missä on olemassa sellaiset merkit, siinä ei ole kaikki niinkuin pitää olla, jos luottamuksen mieli juurtua. Mutta tunnethan sinä sitäpaitsi sananlaskun: Kreikkalaisen uskollisuus ja armenialaisen rehellisyys ovat yhtä harvinaisia kuin vesi hieta-aavikolla."

Sulttaani nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi. "Kerrohan loppuun!" sanoi hän.

Neekeri kertoi nyt, miten Haik meni sisälle siihen teltan osastoon, joka muodosti sulttaanin salaisen kammion, jossa raha-arkku oli. Hän kuvaili niin elävästi, niin vilkkaasti, että sulttaani itsekin suuttui silmittömästi ja kun neekeri mainitsi avaimesta, huudahti hän: "Siis hänellä oli se kumminkin?"

"Oli kuin olikin", jatkoi neekeri, "ja sillä hän avasi arkun kannen. Mutta kun hän näki jalokivet ja helmet, jotka minun silmäni ensi kerran näkivät siinä hänen kädessään, silloin näytti hän punnitsevan, olisiko viisaampaa ottaa ne, vai kultaa; mutta hänen ahneutensa valitsi arvokkaammat. Hän työnsi ne nahkavyöhönsä ja kun ne ottivat vähemmän tilaa, tunki hän siihen myös tsekiineillä täytetyitä kukkaroita, kunnes vyölaukku tuli täyteen".

"Entä sinä, Ferik, mitä sinä teit? Annoitko sinä hänen saaliineen livistää tiehensä?" kysyi sulttaani melkein pelokkaasti.

"Herra, sinun orjasi tuntee velvollisuutensa", sanoi neekeri voitonriemusta loistaen; "mutta minä arvelin, että Haik oli väkevä kuin jalopeura ja julma kuin tiikeri. En voinut ryhtyä hänen kanssaan taistelemaan, joutumatta allekynsin, joten tuo roisto olisi saanut pitää ryöstämänsä saaliin, sillä apua minulla ei ollut odotettavissa."

"Ja mitä sinä teit?" huusi sulttaani, kumartuen suurimmassa jännityksessä satulansa nupin yli eteenpäin ja tuijottaen neekeriin. "Mitä varten sinulla on terävä miekkasi?"

"Herra, sitähän minäkin sanoin itselleni siinä tuokiossa; minä hiivin hänen taaksensa ja hänen päänsä vierähti sinun huoneesi matolle!" --

Sulttaania puistatti.

"Sinä olet hyvin tehnyt!" sanoi hän sitten hitaasti. "Uskottomuus lyö omaa herraansa, se on ijäti toteutuva totuus."

"Ja kaikki on jätetty paikoilleen semmoisenaan", jatkoi neekeri, "jotta sinä, korkea herra, voit omin silmin nähdä."

"Pois, pois!" huusi sulttaani kiivaasti. "Pitääkö veren ja ruumiiden ahdistaa minua sille divaanille saakka, jolla haen lepoa? Pian, pian, orjat, puhdistakaa kaikki, jotta voin astua sisälle näkemättä tuota kurjaa miestä, joka on tehnyt itsensä syylliseksi niin suureen uskottomuuteen!"

Kun orjat riensivät pois, kääntyi hän seurueensa puoleen ja hän katsoa tuijotti suoraan Halil pashaan puhuessaan: "Eikö se ole ruhtinasten kirous, että uskollisuus heitä kohtaan ja totuus heidän korvilleen ovat harvinaisia, kuin kirkas vesilähde erämaassa? Jumala on suuri ja vanhurskas! Tässä näkee hänen sormensa! Uskottoman ja pahantekijän tavoittaa varmasti hänen kätensä ja koston miekka riippuu hiuskarvasta hänen päänsä päällä. Se osuu siihen varmasti. Voi sitä, joka pahoin tekee ja luopuu Jumalan teiltä!"