Part 5

Pienet laivastokahakat raukesivat tyhjiin, torjutuita rynnäköitä seurasi toinen toistaan sangen tiheään ilman että kumpikaan riitapuoli niistä sanottavasti olisi hyötynyt tai kärsinyt vahinkoa. Nyt alettiin myöskin miinoilla ja vastamiinoilla käydä maanalaista sotaa; mutta senkään menestys ei ollut juuri mainittava. Vain sen puolesta oli kaupunki tappiolla, että sikäli kuin piiritystä jatkui pitempään, sen apuneuvot vähitellen vähenivät, joita se piiritystä kestääkseen tarvitsi.

Turkkilaiset ampuivat yhtämittaa joka päivä. Osia muurista luhistui, mutta piiritetyt korjasivat pirstaleet entiselleen. Mitä suurinta varovaisuutta käyttämällä ei kreikkalaisilta jäänyt tuskin yhtään turkkilaista miinaa huomaamatta. Sitä helpotti paljon se seikka, että turkkilaiset, merkillistä kyllä, kaivoivat kaikki miinansa aina vaan samoille paikoin, eikä niillä siitä syystä ollut vähintäkään menestystä.

Muudan Padishahin lähetystö, joka vaati antautumaan ja tarjosi keisarille Peloponnesosta, jäi vaikutuksetta, kun keisari hylkäsi kaikki, mutta lupasi veroa, jos sulttaani tahtoisi lähteä pois ja jättää Konstantinopelin rauhaan. Kaikki jäi ilman menestystä ja yllytti vaan turkkilaisten intoa.

Sulttaani olisi ollut hullu, jos hän olisi uskonut Konstantinopelin vapaaehtoisesti antautuvan; sillä kaikista hänen yrityksistään sekä hänen tarjouksistaan ei ollut ollut vähintäkään hyötyä. Hänen kärsivällisyytensä loppui. Johonkin tuloksiin täytyi niin pitkän piirityksen perästä päästä, se oli hänen järkähtämätön tahtonsa.

Halil pasha antoi sentähden koko leirille tiedoksi, että suurherra käski jokaisen varustaumaan päärynnäkköön 29:ksi päiväksi toukokuuta. Kiihoittaakseen vielä enemmän sotamiesten intoa hän lupasi, että he saisivat pitää kaiken saaliin, minkä he kolmessa päivässä ehtisivät ryöstää, ja persoonallisen omistusoikeuden kaikkiin, joita he saisivat vangiksi. Ainoastaan kaupungin, muurit ja julkiset rakennukset sulttaani pidätti itselleen.

Nämä myönnytykset olivat raa'an, villin kansan mieleen ja olivat siitä hyvin ansaittuja niin pitkän ja vaivaloisen piirityksen vaatimien uhrausten palkaksi. Riemuittiin ja ylistettiin sulttaania, ja kaikki olivat valmiita taisteluun, joka lupasi heille sellaisen palkinnon. Aiottua väkirynnäkköä ei pidetty laisinkaan salassa, sillä turkkilaisten Beshiktashissa oleva laivasto, samoin kuin sekin osa siitä, joka vielä yhä lepäili rauhassa kaupungin satamassa, oli komeasti valaistu, tulisoihtuja ja pikitynnöriä toinen toisensa vieressä paloi leimuten leirissä, josta mitä hillitsemättömimmän riemun remakka kuului onnettoman kaupungin muureille, niin että se karmi niiden selkää, jotka nyt valmistautuivat kuolinkamppailuunsa.

Pilkkosen pimeä yö vallitsi Konstantinopelissa, jota vastoin turkkilaisten leiri näytti uivan valomeressä. --

Omantunnon tuskat vaivasivat palatsinpalvelijaa, Isidoria. Hän haki käsiinsä liittolaisensa, Haik Tommason hänen viheliäisestä asunnostaan muistuttaakseen häntä hänen lupauksestaan pelastaa hänet rynnäkön aikana.

Haik istui synkkiin mietteisiin vajonneena. Hänen aarteitaan oli todellakin liian paljon, jotta hän olisi voinut viedä ne mukanaan turkkilaisten leiriin. Päin vastoin hän aikoi anastaa sieltä itselleen lisää aarteita, kun rynnäkköön tarvittaisiin kaikki turkkilaiset.

Huoli siitä, miten hän saisi pelastetuksi kultatsekiineillä täytetyt kukkaronsa, ei ollut suonut hänelle lepoa moneen päivään, sillä tiesihän hän, että päärynnäkkö oli lähellä.

Lopultakin hän teki päätöksensä ja hautasi rahansa lujassa puuarkussa, jonka hän oli pelastanut isänsä varallisuuden häviöstä, näkymättömään kolkkaan majassansa ja peitti työnsä jäljet vierasten nähtävistä kiinnittämällä jälleen paikoilleen maaperän peittona olleet kivilevyt.

Hän oli vastikään päättänyt työnsä, jonka hän suureksi osaksi oli suorittanut pimeässä, ja sytytti kynttilän tullakseen vakuutetuksi, että kaikki oli hyvin kätketty. Sitten hän pukeutui mennäkseen turkkilaisten leiriin päästäkseen verilöylyä pakoon, joka kaupungissa oli odotettavissa, ja sammutti taas kynttilänsä. Silloin kolkutti joku hänen ovelleen.

Sanomaton kauhistus valtasi hänet. Vavisten vaipui hän pehkuilla täytetylle divaanilleen, joka oli hänellä ollut sekä istuimena että vuoteena, ja näytti olevan rutiköyhän miehen omaisuutta, niin kuin kaikki muukin saiturin mökkirähjässä. Varmaankin oikeuden palvelijat olivat vihdoinkin päässeet hänen katalan kavalluksensa perille! Varmaan tultiin häntä noutamaan tilinteolle. Niin vaivasi omatunto häntä hänen raskaasta syyllisyydestään.

"Voi miksi piti minun niin kauvan viivytellä!" huudahti hän puoliääneen. --

Mutta -- kolkutus ei kuulunut sellaiselta, että sitä olisi seurannut väkivalta, ellei hyvällä olisi avattu. -- Se oli joku ystävä! -- Mutta kuka se voi olla? Kukaan ei hänestä ollut tervetullut. Jos hän jäi kaupunkiin, niin hän joutui taistelun tuoksinaan, jota hän, arka kun oli, tähän asti oli välttänyt missä vaan oli voinut. -- Hänen täytyi päästä pois, ja tulija pidätti häntä.

"Tommaso!" kuului samalla hiljainen huuto. "Avaahan toki! Minä se olen, Isidor, sinun ystäväsi!" --

"Vai hän se on?" arveli armenialainen itsekseen. "Hänkin tahtoo pelastaa henkensä. Koettakoon hän sitä omin nokkinsa! -- Mutta -- voisinkohan minä ehkä tarvita häntä? -- Mutta mihin? Jos minun onnistuu avata sulttaanin raha-arkku, niin minun pitäisi jakaa hänen kanssaan. -- Jakaa? -- Ei! Mitä minä saavutan, sen tahdon yksin pitää. Jakaminen on ikävää."

"Tommaso!" kuului ulkoa rukoileva ääni. "Etkö muista pyhää lupaustasi?"

"Narri!" ivasi puoliääneen pimeässä majassaan uskoton Haik. "Sanani pitäminen ei juohdu mieleenikään!"

Vihdoin näytti hädissään oleva Isidor tulevan siihen luuloon, ettei armenialainen ollutkaan majassaan. Nyt alkoi hän kauheasti kirota tuota uskotonta ja poistui neuvotonna.

Haik nauraa hihitti itseensä tyytyväisenä.

"Hänestä olen päässyt", sanoi hän itsekseen ja odotti vielä jonkun aikaa heristäen tarkkakuuloisia korviaan. Mutta kun joka puolella oli hiljaista ja hän oli koetellut, että sulttaanin raha-arkun avain oli hänen salataskussaan ja tilava rahavyö sidottu hänen vyötäisilleen, lähti hän ulos, lukitsi köyhän majansa perästään ja liukui kuin aave talojen vieritse, kunnes hän saapui puutarhoihin ja nyt hän nousi muurille jossa ei näkynyt ei kuulunut puolustajoita.

Hämmästyneenä siitä näystä, joka hänelle tarjoutui, jäi hän seisomaan. Se laaja puolikehä, jonka turkkilaisten leiri muodosti loisti kirkkaassa valossa. Nähtiin tummien olentojen kieppuvan hurjassa tanssissa, kuului riemun huutoja, ikäänkuin olisi ilojuhlaa vietetty. Voiton varmuus, joka ei voinut ajatellakaan vastakohtaa, ja runsaan saaliin toiveet saivat aivan suunniltaan nuo raakalaiset, joista turkkilaisten sotajoukko oli kokoonpantu. Soitto säesti tätä hurjaa menoa ja kohotti vielä innostusta. Jos ei uskonto olisi kieltänyt turkkilaiselta päihdyttävien juomien nautintoa, niin olisi voinut luulla, että koko sotajoukko oli juonut itsensä humalaan.

Nyt oli Haik kuulevinaan kepeiden askelien lähestyvän häntä. -- Mutta samassa silmänräpäyksessä olikin hän jo alhaalla kuivassa vallihaudassa ja sieltä hän kerkeästi kuin kissa hyppäsi ylös vallihaudan toiselle puolelle, missä kasvoi matalaa pensaikkoa.

"Saas tästä sinä, roisto!" kuuli hän nyt Isidorin äänen sanovan, ja hyvin tähdätty kivi taitavan, harjaantuneen linkoojan singottamana suhahti aivan hänen korvansa vieritse.

"Huonosti tähdätty, kreikkalainen!" huusi hän nauraen pilkallisesti ja muutamilla hyppäyksillä oli hän päässyt sen vaaran piiristä, jota hänelle petetyn kosto oli tuottanut. Nopeasti juosten riensi hän janitsharien leiriin, jotka hänet tunsivat ja päästivät häiritsemättä lävitse.

Sulttaanin teltassa pidettiin sotaneuvottelua. Sotajoukon kaikki pashat olivat siellä koolla. Neekeri otti hänet vastaan, antoi hänelle ruokaa ja käski ruveta lepäämään hänen omalle divaanilleen; sillä sulttaanin luo hän ei enää voinut tulla, kun sotaneuvottelu kesti paljon yli puoliyön.

Tämä sotaneuvosto ei tosiaankaan näyttänyt iloiselta.

Huolimatta innostuksesta, jonka dervishit eli turkkilaiset munkit saivat aikaan panemalla parastaan saadakseen turkkilaisten uskonkiihkon nousemaan ylimmilleen, oli hyvin arveluttavia huhuja liikkeellä turkkilaisten kesken.

Tosin oli keisari jo aikoja sitten odottanut mahtavata venetsialaista laivastoa pelastuksekseen, mutta se pieni laiva, joka Turkin puolikuu mastonsa nenässä oli lähtenyt vakoilemaan, palasi löytämättä Kreikan vesiltä ja saaristosta jälkeäkään laivastosta. Kuitenkin liikkui leirissä huhu, että tämä laivasto oli lähellä, ja itämaisen mielikuvituksen voimalla sen suuruutta liioteltiin vallan äärettömiin.

Eikä siinä kyllin; kerrottiinpa myöskin unkarilaisen sotajoukon olevan tulossa, joka aikoi hyökätä turkkilaisten selkään. Merkillistä kyllä, nämä molemmat huhut olivat lähtöisin Halil pashasta, tai ainakin hän niitä uskoi, vaikka ne eivät olleetkaan todennäköisiä.

Ylipäätänsä osottautui suurvisiiri kreikkalaisten ystäväksi tai ainakin Konstantinopelin valloituksen vastustajaksi, ja se otaksuminen oli lähellä, vaikka sulttaani ei osottanut sitä uskovansa, että hänet oli ostettu kreikkalaisten rahoilla. Ainakin se seikka näytti sitä todistavan, että jo seuraavana aamuna keisari sai hänen kauttansa kuulla, että sotaneuvottelu oli ollut erimielinen, ja terveisiä, että hänen tuli vaan urhoollisesti puolustaa pääkaupunkiaan, vielä se ei muka ollut hukassa.

Halil puolusti näitä molempia huhuja sotaneuvottelussa ja äänesti, että väkirynnäkkö vielä olisi lykättävä, mutta hänen vastustajansa äänestivät hänet kumoon, ja sulttaanikin taipui heidän puolelleen; kuitenkin jäi hänen mieleensä hiukan epäilyksen kaunaa, että olisikohan vielä lykätä yleistä rynnäkköä.

Vasta leiriin tulonsa jälkeisen päivän iltana pääsi Haik sulttaanin puheille. Innokkaasti kyseli sulttaani, mitä Haik tiesi noista molemmista huhuista.

Haik nauroi. "Korkea padishah", sanoi hän, "usko minua, ne ovat kreikkalaisten valheita, joiden kavala tarkoitus on sinun sotajoukkosi rohkeuden lamauttaminen. Minä tiedän, että keisari toivoi venetsialaisen laivaston tulevan avuksi, minä tiedän, että muudan pieni kaleeri, sinun lippusi mastossa ja laivamiehet turkkilaisiksi puettuina lähti hakemaan laivastoa ja kiirehtimään sen tuloa, mutta etsittyään sitä Kreikanmaan ja Aigeian meren saarten kaikista satamista tuo laiva palasi toivottomana ja kiitti kauppojaan, että se, vaikkakin töin tuskin, pääsi sinun laivojesi huomaamatta. Venetsian dogi näyttää rakastavan uskotonta Bytsantiumia yhtä hartaasti kuin minäkin!"

"Entä unkarilaiset?" kysyi sulttaani.

"No heistä saat olla kerrassaan huoleti. Minä tiedän, miten keisari rukoili apua Budapestista ja Wienistä, mutta siellä, länsimaiden kristittyjen ruhtinasten kesken ei ole sopua nimeksikään. Siellä pitää jokainen huolta itsestään, eivätkä bytsantilaiset tosiaankaan ole tehneet länsimaalaisille sellaisia palveluksia, että nämä nyt viitsivät heidän tähtensä panna henkensä alttiiksi. Usko pikemminkin taivaan luuhistuvan päällesi, kuin länsimaalaisten tulevan Konstantinopelin avuksi. Jos minä erehdyn, niin minä tahdon nurkumatta ojentaa kaulani sinun kapidshi-bashisi miekan katkaistavaksi!"

"Sinun puheesi on luottavaista, mutta rohkeata", sanoi sulttaani. "Mitäs, jos minä pitäisin kiinni sanoistasi?"

"Tee niin, korkea herra!" huudahti Haik, "tee niin, ja jos minä olen erehtynyt, niin minä otan kärsiäkseni sen, mitä olen sanonut. Lähetä tiedustelijoita Balkanille asti, niin totuus tulee ilmi".

Kului kolme päivää tuosta riemuisasta illasta ja vakoilijat, joita Haik johti, palasivat ilman että olivat voineet havaita jälkeäkään unkarilaisen sotajoukon lähenemisestä. Ja venetsialainen laivasto purjehti toistaiseksi mielikuvituksen merellä, mutta ei sillä, joka huuhteli Italian ja Kreikan rantamia.

"Olisi hullutusta", arveli Haik tehdessään sulttaanille selkoa havainnoistaan, "jos rynnäkkö lykättäisiin tuonnemmaksi. Ulkomuurit", sanoi hän, "ovat niin vioittuneet, että niistä ei ole enää suojaksi puolustajille; miehistön täytyy jo vetäytyä sisusmuureille; eikä heillä enää ole muuta mahdollisuutta hyökkäykseen, kuin että he murtavat auki Hebdomonin palatsin luona aikoja sitten kiinni muuratun portin nimeltä Ksilokerkos, s.o. 'Puuvanne'. Käske väkesi olla siellä varuillaan."

Mitä Haik oli sanonut, se näyttäytyi todeksi. Tämä vanha portti murrettiin auki ja siitä yritettiin hyökätä ulos; mutta Haikin neuvolla oli hyvät seuraukset. Sieltä tehty hyökkäys torjuttiin verisesti.

Toukokuun 29 päivä tuli lopultakin määrätyksi rynnäkön päiväksi, sitten kun huhut venetsialaisesta laivastosta ja unkarilaisesta sotajoukosta olivat näyttäytyneet perättömiksi. Kaupungissa tiedettiin Halil pashan kautta vallan hyvin rynnäkköpäivä ja molemmat, piirittäjät ja piiritetyt, käyttivät toukokuun 28 päivää kaikkiin varustuksiin, jotka toisaalla voivat vahvistaa valloituksen, toisaalla rynnäkön torjumisen toivoa.

Mutta syvä oli mielenmasennus kaupungissa ja itse keisarinkin hovissa. Ymmärrettiin, että Konstantinopeli oli mennyttä kalua. Toukokuun 28 päivän illalla meni keisari hoviseurueineen pyhän Sofian kirkkoon, jossa he nauttivat Herran ehtoollista ja sitten meni jokainen paikalleen varmana ja kuolonrohkeana, sillä jokaisesta tuntui kuin olisi hän saanut kuolinsakramentit.

Yksi vaan riemuitsi. Se oli Haik. Hänen turmeltunut sydämmensä iloitsi saadessaan kostaa keisarille, jopa kaikille kreikkalaisille, joita hän vihasi äärettömästi -- ja siitä, että hän oli pelastanut oman nahkansa. -- Ainoastaan yksi asia häntä huoletti, nimittäin hänen maahan kaivetut aarteensa. Mutta sieltä, jossa ne olivat, niitä ei varmaankaan kukaan etsinyt ja sulttaanin suosiossa oli hän niin korkealla ja niin taatusti, että hän toivoi voittajana hänen kanssaan astuvansa kaupunkiin ja saavansa ansioitansa vastaavan palkan, taikka -- jos hänen suunnitelmansa onnistui päästä avaimen avulla suurherran raha-arkun sisällyksen omistajaksi, silloin lähtisi hän Unkariin, käytyään sitä ennen noutamassa aarteensa majastaan Konstantinopelista. Ne olivat hänen hävyttömät aikeensa, toivomuksensa ja toiveensa.

NELJÄS LUKU.

Toukokuun 29 päivä 1453 oli tiistai. Kaikki valmistukset rynnäkköä varten oli tehty ja aikaisin sammuivat vartiotulet. Sotajoukon tuli nauttia hetkisen lepoa; mutta kukapa voi nukkua hädän alaisessa kaupungissa, kuka saaliin himoisessa turkkilais-leirissä? --

Sulttaani oli antanut määräyksensä. Toisen kukonlaulun aikana, noin kello 2 tienoissa, oli rynnäkkö alettava ja täsmälleen määräaikana alkoi syntyä liikkeitä satamassa olevalla laivastonosastolla ja leirissä.

Ensimäisellä hyökkäyksellä maan puolelta oli salaisena tarkoituksena houkutella kreikkalaiset ulos kaupungista; mutta nämä varoivat sellaista hullutusta tekemästä ja tyytyivät rynnäkön torjumiseen. Toinenkin hyökkäys torjuttiin ja kreikkalaisten kanuunat tekivät suuria aukkoja sulttaanin sotajoukkoon.

Sill'aikaa kun miehet taistelivat, olivat naiset kirkoissa polvillaan alttarien edessä ja rukoilivat Herralta armoa ja laupeutta. Siellä kaikuivat valitushuudot pyhissä huoneissa ja kauhean tuskan pusertamat kyyneleet kastelivat marmorilattiata. Laivaston hyökkäykset torjuttiin urhoollisesti ja sydämmiin nousi iloinen toivo, ettei kärsimyksen maljaa vuodatettaisi täyteen.

Muureihin saivat turkkilaisten kanuunat aikaan korvaamattomia vahinkoja; mutta sisääntunkeumis-yritykset tehtiin tyhjiksi epätoivon urhoollisuudella. Kreikkalainen tuli sai aikaan hävityksiä, jotka kävivät yli järjen ja ruumiskasat kohosivat yhä korkeammalle, mutta myöskin turkkilaisten vimma. Inhimillinen urhoollisuus ei heitä pelottanut eikä myöskään kanuunoiden murhaava tuli, joka niin läheltä ammuttaessa pyyhki maahan kokonaisia sotaväen rivejä; ainoastaan juokseva tuli kauhistuttavine vaikutuksineen oli kammon esineenä ja minne sen virrat valuivat, siinä syöksyivät turkkilaiset takaisin ulvoen raivosta, ja suunnaton määrä heitä paloi elävältä. --

Siinä kuristettiin toisiaan, paiskattiin maahan, murhattiin, valeltiin kreikkalaisella tulella, niin ettei sitä käy sanoin kertominen. Kuin raivoisat tiikerit kävivät ihmiset toistensa kimppuun ja ainoastaan toisen kuolema lopetti kaksintaistelun, joka yhä uudestaan vaan julmempana syttyi joka silmänräpäyksessä. Varsinkin kunnostivat itseään janitsharit, jotka raivoten syöksyivät tappeluun ja murhasivat kuin verenhimoiset tiikerit.

Katkerin kamppailu tapahtui pyhän Romanoksen portilla. Siellä oli keisari kehoitushuudoillaan rohkaisemassa kristityitä sotilaita.

Siellä oli taistelua kestänyt taukoamatta kello 2 aamulla ja ruumisläjät alkoivat täyttää ulko- ja sisämuurin välisen alan. Piiritettyjen voimat olivat lopussa, kun ulkoapäin tuotiin taisteluun yhä uusia, vereksiä voimia ja näytti siltä kuin täytyisi ratkaisun täällä olla lähellä, kun kreikkalaiset alkoivat väistyä. Silloin ilmestyi oikeaan aikaan uusia taistelijoita, jotka astuivat väsyneitten sijalle aukkoihin.

Se oli suuri onnettomuus että Giustiniani sai haavan ja vetäytyi pois taistelusta, -- koska hän oli heittänyt kaiken toivon kaupungin pelastamisesta.

Turhaan rukoili keisari, että hän saatuaan haavansa sidotuksi tulisi takaisin. Hän kiiruhti Galataan turvaan. Turhaan koetteli keisari täyttää hänen sijaansa. Sen hämmingin, minkä Giustiniaanin haavoittuminen ja pelkurimaisen paon kaltainen peräytyminen synnyttivät, olivat turkkilaiset huomanneet ja kiiruhtivat käyttämään sitä hyväkseen. Muudan janitshari, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan, tunkeutui kolmenkymmenen toverinsa kanssa esiin sinne missä hän huomasi hämmingin. Piiritetyt ottivat nuo päälletunkeutujat vastaan nuolisateella ja kivituiskulla. Tosin puolet turkkilaisista peräytyivät, mutta tuo väkevä janitshari, Hassan oli hänen nimensä, ei horjunut hetkeäkään. Kuolemaa halveksien tunkeutui hän esiin ja nousi muurille. Nyt seurasivat ne, jotka olivat peräytyneet, hänen jäljissään ja tällä kohden heikko miehistö ei jaksanut sitä estää.

Nyt syttyi muurilla mitä raivoisin kamppailu mies miestä vastaan. Mutta jättiläisen kokoisen Hassanin kuolinhetki oli lyönyt. Voimakkaasti lingotettu kivi kaasi hänet maahan ja pian oli hän tapettu. Se lannisti hänen toveriensa rohkeutta ja kohotti samassa määrässä piiritettyjen urheutta. Sisääntunkeutuneet sullottiin maahan paitsi muutamia jotka pakenivat.

Toisillakaan paikoin muuria ei taistelu ollut vähemmän raivoisa, missä se vaati samanlaisia uhreja molemmin puolin.

"Puuvanne" nimisen portin luona tapahtui onneton tapaus. Se oli auki ilman että tiedettiin, miten se oli avattu ja joukko turkkilaisia, jotka sen huomasivat, tunkeutuivat sisälle ja kiipesivät muurille sisäpuolelta. Heidän voitonhuutonsa kuullessaan riensivät heidän ulkopuolella olevat kansalaisensa luokse. Rynnäkkötikapuut nostettiin pystyyn ja he nousivat onnellisesti muurille, joilta puolustajat pakenivat. --

"Turkkilaiset ovat kaupungissa!" Niin kuului huuto pitkin katuja. Kaikki pakenivat pelastautuakseen satamassa oleviin laivoihin. Luottaen erääseen ennustukseen, että kreikkalaiset tulisivat torjumaan turkkilaisten hyökkäykset ja sitten ajamaan heitä takaa aina kaukaiseen Persiaan asti, sulkivat portilla seisovat kreikkalaiset portit, heittivät avaimen mereen ja pidättivät kaupunkilaisia pakenemasta. --

Yhä hurjemmaksi kävi taistelu Romanoksen portilla, jonne turkkilaisten pääjoukko tunki. Keisari koetti hillitä turkkilaisten yhä lähemmäksi vyöryvää virtaa. Hänen sivultaan oikealta ja vasemmalta kaatuivat hänen horjuvan valtaistuimensa ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet. Nyt vetäytyi taistelu enemmän Karsiaan portille päin, jossa sulttaanin toinen, rikkiräjähtäneen sijaan valattama iso kanuuna oli hyvän matkaa särkenyt muuria maata myöten.

Pian kreikkalaiset työnsivät turkkilaiset ulos, mutta sitä kiivaammin ajoivat turkkilaiset taas kreikkalaiset takaisin kaupunkiin, ja hillitsemättömästi virtasi nyt turkkilaisten lauma perästä; ja heitä tuli vallan tulvanaan onnettoman kaupungin sisälle, jossa heidän voitonhuutonsa: "Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa!" levitti lamauttavaa kauhistusta.

Epätoivoissaan keisari huusi ratsunsa selästä uskollisilleen, että he hänen kanssaan ponnisteleisivat virtaa vastaan. Tosin muutamia kerääntyi hänen ympärilleen, mutta yritys jäi onnistumatta. Pakenijoiden virta tempasi hänet mukaansa.

"Voi, eikö siis ole ketään kristittyä, joka minut tappaisi!" huusi keisari epätoivoissaan.

Samassa tuokiossa haavoitti häntä muudan turkkilainen kasvoihin. -- Keisari sivalsi häneltä miekallaan pään halki. Sen näki eräs toinen turkkilainen, joka oli keisarin takana. Hän heitti surmansilmukan keisarin kaulaan ja kuolleena vaipui hän hevosen selästä ja hänen ruumiinsa ylitse tulvasi voittoisain turkkilaisten valtava virta. -- Se, joka oli hänet tappanut, ei häntä tuntenut ja niin jäi hänen ruumiinsa makaamaan toisten alle ryntääjien jalkojen ja hevosten kavioiden rikki tallattavaksi. Voittajain virtaa ei mikään enää voinut vastustaa. Se tulvasi edelleen hurjina, korkealle kuohuvina aaltoina.

Kaikkiin suuntiin levisivät veriset, mylvivät laumat iskien maahan kaikki mitä heidän tielleen tuli, ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta.

Kaikista keisarillisista rakennuksista he riistivät pois kultaiset vaakunat ja pystyttivät turkkilaiset liput niiden sijalle. Verivirtoja valui kadulla ja valitusta ja voihkinata kuului kaikkialla, kunnes ne päättyivät viimeiseen kuolon korinaan.

Noin kaksituhatta kreikkalaista olivat nuo julmat voittajat lyöneet kuolijaaksi. Mutta kun he huomasivat puolustusväen heikkouden, silloin voitti saaliinhimo kaikki muut vaikuttimet. Olivathan näet orjat hyvä saalis ja jokaisen vangin, niin oli sulttaani luvannut, piti tulla sen orjaksi, joka oli hänet vanginnut. Tästä lähtien ei ketään enää tapettu vaan otettiin vangiksi.

He tunkeutuivat nyt taloihin ryöstämään ja saivat käsiinsä runsaita saaliita. Kaikkialla oli hävityksen kauhistus. Muutamia esimerkkejä vihollisen osoittamasta suuresta urheudesta sulttaani kunnioitti, mutta hän ei voinut olla kaikkialla läsnä jalomielisyyttä harjoittamassa.

Venetsialaiset ja genualaiset laivat pääsivät onnellisesti pakoon kun turkkilaisten laivojen miehistö oli lähtenyt kaupunkiin ryöstämään, eikä heitä näin ollen voitu ajaa takaa. Ei yhtäkään laukausta ammuttu niihin turkkilaisista laivastosta. Olisi ollut helppo asia polttaa ne, ellei kuolontuska olisi täyttänyt kaikkien sydämmiä ja -- ellei heidän paolleen niin suotuisa tuuli olisi pullistanut heidän purjeitaan ja auttanut heitä pääsemään valloituksen sanomattomien kauhujen mailta, mutta myöskin tukahuttanut kaikki muut ajatukset.

Kauhistuttavimmalla tavalla ilmeni voittajien raakuus ja villiys onnettoman kaupungin ihanimmassa rakennuksessa, pyhän Sofian ylevässä kirkossa, jolle ei yksikään toinen vetänyt vertoja komeudessa ja kauneudessa, pyhien astiain ja kalujen koristuksissa, eikä rikkaudessa.

On jo ollut puhe Konstantinopelin rahvaan uskomasta ennustuksesta, että nimittäin turkkilaiset pääsisivät tunkeutumaan Konstantinus Suuren patsaalle asti; mutta silloin oli tuleva enkeli taivaasta tuomaan eräälle patsaaseen nojaavalle miehelle tulisen miekan; hänen ympärilleen olivat ristin soturit kokoontuvat ja hänen johtamina voittavat turkkilaiset ja ajavat pakenijoita takaa aina syvälle Persian sydämeen.

Aikaiseen kello kuuden paikoilla, kun jo kuultiin turkkilaisten Allah-huutoja, tunkeutui suunnattomia kansanjoukkoja tuohon komeaan, suurenmoiseen rakennukseen ja täytti sen korkeaa kupoolia ja kattoa myöten. Sitten ovet suljettiin. Jokainen tahtoi, mikäli mahdollista, olla näkemässä, kun enkeli tuli leimuava miekka kädessä: jokainen tahtoi nähdä vihollisen paon ja ratketa ylistämään Herraa, kiittämään hänen jumalallista viisauttaan, jonka kunniaksi pyhän Sofian (= viisauden) kirkko oli rakennettu. Voi herkkäuskoisten kauheaa pettymystä!

Turkkilaisten raivoisista kirveeniskuista särkyivät korkean tuomiokirkon ovet ja villit voittajat tulvasivat pyhäkköön. -- Tässä alkoi sarja hirmutöitä, joita kynä ei hirviä kuvaella!