Part 4

Haik kertoi, miten hän oli ollut näkemässä meritaistelua ja hänen sydämensä vuotanut verta, kun se sai onnettoman käänteen, kuin hän sitten oli ajatuksissaan punninnut kaikkia meren puolelta tehtävän hyökkäyksen mahdollisuuksia, jonka välttämättä täytyisi tapahtua yht'aikaa maankin puolelta, jos sen mieli maksaa vaivaa. "Silloin vain", sanoi hän, "on kreikkalaisten pakko käyttää latinalaisia apujoukkojaan meren puolella, ja heidän poissaolonsa maanpuolella takaa voiton sinulle."

"Saatko sinä laivat lentämään satamaan tuon kirotun ketjun yli?" kysyi sulttaani katkerasti.

"Saan, herra!" huusi Haik ja hyppäsi ylös, niin että hän melkein seisoi sulttaanin edessä.

Tämä rähähti nauramaan. "Kaippa sinä vielä osaat loitsia?" sanoi hän pilkallisesti.

"Samoin kuin minä, voi jokainen järjellinen ihminen loitsia", sanoi Haik ja istuutui taas samalla kertaa kuin sulttaanikin heittäytyi sohvan tyynyille.

"Annappa kuulla!" sanoi suurherra.

"Tunnetko sinä teloja, korkea herra, pitkiä pyöreitä puita, joiden päällä voi liikuttaa raskaita kuormia?" kysyi Haik.

"Tunnenhan minä!" oli sulttaanin vastaus.

"No entäpä", jatkoi Tommaso, "jos ne tuhannet kourat, joita on sinun käytettävänäsi, jonakin hiljaisena yönä vierittävät sinun kaleerisi merestä, telojen päällä pelätyn satamaketjun ympäri satamaan, jos sinun sotajoukkosi on tekevinään maan puolella hyökkäyksen muurien kimppuun ja yhdistää piiritettyjen koko huomion ja toiminnan sinne, ja jos aamulla sinun laivastosi ikäänkuin taikavoiman nostamana on ketjusta huolimatta satamassa ja siellä alkaa hyökkäyksen, samalla kun maan puolella näennäisestä taistelusta tehdään täysi tosi? Mitäs arvelet, herra?"

Hyvän aikaa katsoi suurherra ääneti leimahtelevaan vahakynttilään, joka seisoi hänen edessään, sitten hän äkkiä kääntyi armenialaisen puoleen ja huusi: "Haik, sinä ansaitseisit päästä suurvisiiriksi ja kapudan pashaksi samalla!"

"Uskovaisten hallitsija, minusta ei se, jota ihmiset sanovat kunniaksi, ole parankaan arvoinen [para on turkkilainen raha; 1/10 piasteria, joka on arvoltaan 25 Suomen penniä]. Sinun armosi tuottaa minulle varoja, että voin vaatimattomasti elää kansani tapojen mukaan. Se on minun sydämeni kunnianhimo ja korkein toivomus!"

Sulttaani nauroi. "Yksi tahtoo maineen loistoa, toinen kunnian ja arvon kultaiset ketjut, kolmas etsii ylellisyyttä ja hekumaa, neljäs kultasäkkejä, viides hiljaista, kotoista rauhaa. Kuka on viisain, Haik?" --

"Viimeinen, korkea herra", vastasi armenialainen nopeasti, "mutta häntä korkeammalle asetan kuitenkin vielä sen, joka ei pyydä mitään ihmisten oikulliselta hyväntahtoisuudelta, vaan kaikkea odottaa ja rukoilee Jumalansa armolta!"

"Haik", sanoi suurherra, "sinussa ei ole ainoastaan kekseliäisyyttä, vaan myöskin elämänviisautta!"

"Ennen kaikkea ja kaikessa olen sinun palvelijasi, herra!" kuului Haikin taiten laskettu vastaus, samalla kun hän kumarsi maahan asti.

Hän tiesi nyt varmasti, mitä oli odotettavissa eikä hän erehtynyt. Muutaman hetkisen jälkeen astui sulttaani runsaasti koristellulle arkulle, pisti avaimen reikään, nosti ylös raskaan kannen ja ojensi Tommasolle kaksi noita tsekiinikukkaroita, joiden sisällyksen Haik vallan hyvin tunsi.

Mutta tuskin oli hän kätkenyt ne kauhtanansa alle, kun muudan janitsharien bei syöksähti sisälle ja huusi: "kreikkalaiset ovat tehneet hyökkäyksen kaupungista ja meidän joukkomme väistyvät!" Kykenemättä mitään muuta ajattelemaan, huusi sulttaani ratsuaan ja syöksyi ulos.

Haik astui peremmäksi huoneen seinäverhojen väliin ja tuijottaen silmiään räpäyttämättä avaimeen, joka oli arkun suulla, hän sanoi hiljaa itsekseen: "Halkokaa te toistenne päitä! Minulla on parempaa tehtävää!"

Nopeasti hän sammutti kynttilät, riensi arkulle, nosti kantta ja sieppasi niin paljon nahkakukkaroita, kuin hän voi kätkeä ja säilyttää, pani sen sitten lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa. -- Sillä aikaa kuin sulttaanin teltan vasemmalla puolen vaskikanuuunat jyrähtelivät yön selkään ja hurjat sotahuudot pöyristyttävästi kajahtivat halki ilmojen, luikahti muudan notkea olento huomaamatta ulos sulttaanin teltasta ja hävisi janitsharien leirin tyhjien telttarivien väliin.

KOLMAS LUKU.

Haikin ja sulttaani Muhamed II:n välisen yöllisen keskustelun jälkeisenä päivänä vallitsi suuri liike laivastolla Beshiktashin luona.

Loistava gondooli, jota souti joukko veripunaisiin vaatteisiin puettuja merimiehiä, kiiti kahdeksan muun, vähemmän koristellun venheen saattamana nuolen nopeudella yli rasvatyynen meren pinnan ja laski kapudan-pashan, Suleiman bein laivan ääreen. Gondoolin keskeltä kohoavasta, huoneen tapaisesta astui ulos sulttaani ja hänen jälestään Halil pasha ja se neekeri, joka niin usein oli avannut ovea Haikille Maritsan rantapuistossa, ja jolla nyt oli päällään veripunainen puku ja leveä miekka kupeella.

"Voi Suleiman bei parkaa!" kuiskasi muudan soutaja. "Sehän on kapidshi-bashi, suurherran pyöveli."

Padishah nousi laskuportaita myöten laivan kannelle, ja toiset seurasivat häntä.

Silloin astui kalpeana, polvet lokattaen, kapudan-pasha, suurherran laivaston ylipäällikkö, Suleiman bei sulttaania vastaan, notkisti polvensa ja kumarsi päänsä maahan asti.

Sulttaani ei viitsinyt edes katsoakaan häneen.

"Mene alas odottamaan tuomiotasi!" tiuskasi hän hänelle. Aavistaen loppunsa olevan lähellä tuo onneton hoiperteli suureen kajuuttaan viepiä portaita kohden.

Sillä välin olivat kaikki gondoolit saapuneet ja padishahin korkeat arvoherrat nousivat laivaan ja kokoontuivat herransa ympärille.

Kun kaikki olivat koolla, astui sulttaani kajuuttaan, jossa Suleiman bei lankesi hänen jalkainsa eteen ja odotti siinä asennossa, kunnes kaikki seisoivat puoliympyrässä sulttaanin ympärillä. Peräti tuskallinen hiljaisuus syntyi.

"Nouse ylös!" huusi sulttaani jyrisevällä äänellä Suleiman beille ja kun tämä oli totellut, jatkoi hän kovasti kiihtyneenä: "Uskosi ja herrasi pettäjä, kuinka se on selitettävä, että sinä et saanut niin suurella laivastolla edes neljää kristittyjen koirain laivaa valloitetuksi? -- Eikö niitä, sitäpaitsi tuulen tyyntyminen estänyt liikkumasta? Mitenkäpä sinä sitte milloinkaan aiot valloittaa laivaston satamassa?"

Nämä sanat lausui sulttaani koko sillä suuttumuksen vimmalla, joka täytti hänen mielensä..

Mies parka oli jonkun aikaa ääneti, sitten hän kysyi masentuneena: "Saanko puhua, uskovaisten hallitsija?"

"Puhu!" vastasi padishah terävästi.

Hän huomautti, että hän oli purjehtinut kreikkalaisen laivan päälle, niin että se oli vähällä ollut upota, mutta että hän oli taistelussa menettänyt 115 miehistään, eikä ollut enää kyennyt vastustamaan. Sama oli ollut laita muillakin laivoilla, kun vihollinen oli käyttänyt tuota helvetillistä juoksevaa tulta, jota ei kukaan ollut voinut vastustaa ja jonka saaliiksi koko laivasto olisi joutunut, jos hän ei olisi ajoissa vetäytynyt takaisin tappelusta.

Kapidshi-bashin läsnäolo oli sen merkki, että sulttaani oli aikonut muitta mutkitta hakkuuttaa häneltä pään poikki; mutta vanhan miehen sanat lauhduttivat jonkun verran hänen vihaansa.

"Olet ansainnut kuoleman", sanoi hän Suleiman beille, "mutta minä tahdon osoittaa sinulle armoa. Mene pois minun näkyvistäni ja ajattele Aleppon luona pakolaisena niitä velvollisuuksia, joita olet laiminlyönyt, häpeää, jota olet tuottanut profeetan lipulle, ja tee parannusta syvässä katumuksessa, jotta Allah sinua kerran armahtaa."

Kapudan-pasha tahtoi syleillä hänen polviaan, mutta hän potkaisi hänet luotaan menemään.

"Korjaa luusi, petturi!" huusi hän ja kääntyi pois.

Mies raukka, joka jo ennakolta oli korjannut aarteensa varmaan talteen, lähti nopeasti isolta kaleerilta ja nousi Beshiktashin rannalla hevosensa selkään, jolla hän nuolen nopeudella kiiti pois padishahin vihan ulotuttavista, iloissaan siitä, että oli pelastanut henkensä, vaikkakin häpeän tahraamana.

"Nyt neuvotelkaamme, miten saisimme poistetuksi meitä kohdanneiden onnettomuuksien jäljet ja häpeätahran pois pyyhityksi!" sanoi sulttaani ja hänen käskevästä viittauksestaan istuutuivat sotajoukon ja hallituksen korkeimmat edustajat kajuutan seinustoilla olevalle divaanille.

Suurvisiiri Halil Pasha, joka ensiksi sai sulttaanilta puhevuoron, oli vanha turkkilainen, joka oli tuntevinaan sotajoukon ja laivaston monissa onnettomuuksissa Allahin tahdon ja muuttumattoman neuvon, ettei oikea hetki ollut vielä tullut valloittaa Konstantinopelia ja joka sentähden kerrassaan äänesti piirityksen lakkauttamista.

Sulttaanin ilmeikkäille kasvoille lensi tumma varjo. Hänen korkean otsansa rypyt osoittivat tyytymättömyyttä, joka täytti hänen sielunsa, että juuri suurvisiiri oli lausunut sellaisen mielipiteen tässä neuvottelukokouksessa. Se perustui uskonkappaleeseen ja se oli syy, miksi sulttaani oli vaiti, eikä kiivaasti vastustanut visiiriään, koska neuvostossa oli henkilöitä, jotka helposti olisivat voineet käydä hänen uskonsa kimppuun ja heikentää koko hänen vaikutustaan kansan kesken.

Liekkö se riippunut helposti huomattavasta tyytymättömyyden ilmeestä padishahin kasvoilla vai omasta vakaumuksesta -- Halil pasha joutui äänestyksessä tappiolle ja taistelua päätettiin jatkaa. Jos mieli saada taistelua pian voittoon päättymään, niin oli sille välttämättä saatava parempi menestys tekemällä merenpuolinen hyökkäys mahdolliseksi. Mutta siinäpä vasta ilmestyi kosolta vastuksia, koska kaikkien mielestä oli mahdotonta tunkeutua satamaan sen suuta sulkevaa ketjua poistamatta.

Vihdoin puuttui sulttaani puhumaan esittäin Haikin ehdottaman suunnitelman. Hänen sanansa saivat mielet syttymään. Kaikki neuvosherrat ihmettelivät ja ylistivät uskovaisten loistoisan hallitsijan viisautta ja viivyttelemättä jaettiin käskyt tuuman toimeenpanemiseksi.

Koko matka Beshiktashista satamaan saakka puhdistettiin siinä rehoittavasta pensaikosta ja varustettiin puusilloilla, paikotellen tukevilla vierityspölkyillä ja kaiteilla ja tämä rännin muotoinen rata voideltiin paksulti talilla.

Laivat vedettiin nyt rullien ja valssien avulla merestä maalle ja laskettiin sitten aivan samalla tavalla "kultaiseen sarveen."

Ihmeellistä oli, että kreikkalaiset eivät huomanneet niitä tuhansia, jotka tekivät sen jättiläistyön, että hilasivat seitsemänkymmentäkaksi laivaa tällä tavalla kultaiseen sarveen, taikka että, jos he olisivatkin sen huomanneet, sitä ei yritettykään estää. Ja yhdessä yössä, joka seurasi neuvottelua, pantiin se täytäntöön ahkeruudella ja innolla, jotka ansaitsivat suurinta ylistystä.

Koko Konstantinopelin valtasi ääretön hämmästys, jolle veti vertoja vaan kauhistus, minkä synnytti turkkilaisen laivaston niin suuren osan ilmestyminen satamaan. Sehän näytti ihan taikatempulta! Kukaan ei ymmärtänyt, kuinka se oli ollut mahdollista, kunnes muudan armenialainen heille selitti, miten turkkilaiset olivat mahtaneet saada sen aikaan. Hänen selityksensä oli aivan totuuden mukainen ja hän tiesi sen, sillä vaikka kukaan ei sitä aavistanut, -- hänhän oli koko tuon Konstantinopelille niin pahan asian alkuunpanija.

Olipa se tosiaankin paha asia! Sillä nyt täytyi, se huomattiin, taistella kahdella taholla, eivätkä ne sotilaat, jotka täällä taistelivat vihollisten laivastoa vastaan, enää mitenkään voineet olla puolustamassa muureja vaaranalaiselta maan puolelta. Ja sehän oli valitettavasti huolestuttava seikka, että kaupungissa olevain taistelijain luku väheni joka tappelussa, jota vastoin sulttaanin sotajoukko sai joka päivä vereksiä lisävoimia hänen laajan valtakuntansa kaikista osista.

Iloisempana kuin moneen päivään saapui padishah teltalleen ja heitti arapialaisen ratsunsa suitset neekerille, jota hän piti hyvin hyvässä suosiossa.

"Eikö Haik ole vielä ollut täällä?" kysyi sulttaani.

"On toki", vastasi neekeri. "Puoliyöstä hän odotti sinun korkeutesi palaamista. Mutta, kun hän ei voi palata kuin yön pimeässä, hän lähti takaisin ennen sen loppua."

Sulttaani pudisti päätään; sillä hän olisi mielellään kilisevällä kullalla osoittanut kiitollisuuttaan Haikille hänen oivallisesta neuvostaan. Mutta voitiinhan siihen vielä keino keksiä. Sentähden heittäysi hän väsyksissä vuoteelleen nauttiakseen vielä levosta, ennenkuin aurinko panisi pyhän Sofian kirkon kultaisen kupoolin loistamaan.

Vanha armenialainen oli tullut sataman päällikön Diedon laivalle tarjoamaan kaupaksi laatikostaan jaloja, kallisarvoisia ryytejään. Juuri silloin tulivat venetsialaisten ja genualaisten laivojen kapteenit kannelle: myöskin keisarin virkamiehiä oli läsnä.

Armenialainen oli näennäisesti vaatimattomuudesta painautunut syrjäiseen nurkkaan, josta ei kukaan ylhäisistä herroista häntä huomannut.

Kannelle he vielä kerran pysähtyivät ja Diedo mainitsi vielä kerran aikeestaan polttaa vihollisten laivasto; mutta hän ehdotti vielä kerran pidettäväksi neuvottelua ja arveli, että pyhän Marian kirkko forumin varrella oli siihen sovelias, koska se oli pieni ja sinne helposti pääsi joka puolelta.

Tämä ehdotus hyväksyttiin.

Kun herrat olivat lähteneet pois eikä Diedo ollut huomannut Haikia, hiipi tämä tiehensä, ja juuri silloin laivalta lähtevä venhe vei hänet muurin suojaamalle rannalle. Hänellä oli kiire, sillä neuvottelu oli määrätty kello kolmeksi iltapäivällä.

Ehkä noin puoli tuntia myöhemmin astui jo mainitun kirkon portille nuori, solakka kreikkalainen, joka katseli kirkkoa päältä päin tarkkaan joka puolelta. Hänellä oli paperikäärö kainalossa ja piirustuskynä kädessä ja näytti olevan rakennusmestari.

Kun hän oli päältä päin tutkinut kirkon, astui hän vanhan suntion matalaan majaan ja sanoi vanhukselle: "Minut lähetti arkimandriitti Basilius tutkimaan kirkkoa sisältä. Se on vanha ja mitä huolellisimman korjauksen tarpeessa ja minä olen rakennusmestari. Koska minun nyt täytyy viipyä kauvan kirkossa, niin avaa minulle sakastin pieni portti ja jätä minulle avain!"

"Niin, herra", vastasi vanhus; "mutta minulle on ilmoitettu, että eräät korkeat herrat aikovat täällä tänään päivällisen aikaan pitää kokousta neuvotellakseen salaisista asioista!"

"Mitäpä minä herroista välitän?" nauraa hohotti arkkitehti. "Sitä ennen minä olen jo aikoja kotonani."

Suntio antoi avaimen hänen käteensä ja hän oli pian sakastin oven toisella puolen, poissa ukon nähtävistä.

Niin pian kuin hän oli päässyt ovesta sisälle, silmäili hän tarkkaan rakennusta. Sakasti oli liian pieni suurempaa kokousta varten. Se voitiin pitää vaan kirkon pääosassa ja siinä täytyi puhua kovalla äänellä, jos mieli saada puheensa kuulumaan. Kun hän oli päässyt selville siitä seikasta, niin oli hänen etsittävä jokin piilopaikka, josta hän kenenkään näkemättä voi kuulla tämän neuvottelun. Mutta sellaista paikkaa hän ei löytänyt muualta kuin kaikkein pyhimmän esiripun takaa, jonne ei kukaan maallikko saanut astua.

Mitäpä hän, armenialainen, välitti kreikkalaisten pyhyyden häväisemisestä? Johan se ikivanha viha, joka vallitsi hänen kirkkokuntansa ja kreikan kirkon välillä, poisti hänestä kaikki epäilykset ja tuskin oli hän astunut paksun kultakoristeisen esiripun taakse, kun hän täysin tyytyväisenä taas astui ulos.

Hetkisen nojasi hän seinää vasten ja mietti, miten hän saisi ensimäisen suntion petetyksi. Jumalanpalvelusta ei täällä pidetty, sillä ihanan pyhän Sofian kirkon kaikki ovet olivat selkosen selällään, että aamusta iltaan uskovaisten lauma sai yhtenä papiston kanssa rukoilla pyhille suojelusta Ismaelin villiä poikia, noita Kristuksen pyhän nimen verenhimoisia ja katkeria vihollisia vastaan.

Kun armenialainen, sillä hän se oli, vielä jonkun aikaa oli nauttinut kirkon virkistävästä viileydestä, lähti hän sakastista, kuitenkaan ovea lukitsematta, ja vei avaimen takaisin suntiolle.

"Minusta on tänään liian kylmä kirkossa", sanoi hän vanhalle miehelle. "Minä aion huomenna hyvissä ajoin lopettaa työni!" Ukko myönsi sen ja he erosivat.

Mutta kello ei ollut vielä likikään kahta iltapäivällä, kun nuori arkkitehti lähestyi sakastia toiselta puolen, huomaamatta astui sisälle ja työnsi oven eteen lujan salvan, joka esti ketään pääsemästä ulkoa päin sakastiin. Sitten pujahti hän nopeasti kaikkein pyhimmän esiripun taakse ja istuutui siellä kallisarvoiselle istuimelle, jota vanha piispa käytti lepotuolinaan. Paikan viileys ja häntä ympäröivä hiljaisuus sai hänet pian torkahtamaan. Vasta kun alkoi kuulua kovia, karkeita ääniä, jotka kumeasti kajahtelivat holvien kaarroksissa, hän havahti suloiselta ettoneeltaan.

Kenenkään näkemättä ja aavistamatta kuuli hän, mitä neuvoteltiin suurherran laivaston hävittämisestä satamassa, ja sai tietää, että tämä vaikea ja vaarallinen tehtävä uskottiin uhkarohkealle laivan kapteenille Jacopo Cocolle; hän sai tietää, miten tuuma oli pantava toimeen, ja että se oli tapahtuva seuraavana yönä.

Kun neuvottelussa olleet miehet olivat lähteneet pois, hiipi hän ulos ja riensi, minkä käpälästä kerkesi, sille paikalle, josta hän pääsi ulos kaupungista. Oli todellakin onnellinen sattuma, että hän tällä kertaa jäi huomaamatta, kun hän ensi kerran päiväiseen aikaan lähti uskaliaalle retkelleen sulttaanin teltalle. Siinä tuli hänelle tosin avuksi se seikka, että Halil pasha vastakkaisella puolella pommitteli muureja kanuunoillaan ja siellä odotettiin rynnäkköä, jonka tähden kaikki saatavissa olevat voimat oli koottu sinne.

Kepeäjalkaisena kuin jänis hyppeli Haik Tommaso kerjäläisen puvussa, käyttäen joka pensasta piiloutuakseen, turkkilaisten leirille ja saapui ehjin nahoin padishahin teltalle. Neekeri ei ollut tuntea häntä, mutta sittenkin kun hän oli tuntenut hänet ei hän päästänyt häntä sisälle koska herra nautti lepoa, jota hän viime päiväin ponnistusten jälkeen hyvinkin tarvitsi.

Vasta kun Haik sitä kiivaasti vaati ja huomautti, miten vaarallisia seurauksia siitä saattaisi olla, hiipi neekeri telttaan, jossa hän onneksi tapasi sulttaanin vielä valvomassa.

"Eikö minun korvani ole kuullut Haikin ääntä?" kysyi hän.

"Hän vaatii kiireesti päästä sinun puheillesi korkea herra!"

Haik astui sisälle.

Ystävällisesti katsoi häneen padishah ja sanoi: "Kiitos neuvostasi, Haik. Se oli oivallinen. Se onnistui ihanasti!"

"Älä huoli siitä, korkea padishah", vastasi Haik nopeasti, "ja kuule, mitä minä olen sinun palvelukseksesi puuhannut, ja mitä on tehtävä, se pitää sinun viisautesi panna toimeen."

Nyt hän ilmoitti hänelle, miten hän oli saanut selville kreikkalaisten aikeet polttaa satamaan tunkeutuneet turkkilaisten laivat. Hän sanoi hänelle, että venetsialainen Coco oli ottanut työn suorittaakseen ja että luultavasti oli aikomus vielä ensi yönä panna se toimeen.

Padishah kuunteli jännitettynä eikä tämä ilmoitus ollut hänestä hauska. Länsimaalaisilla eli latinalaisilla, joiksi genualaisia ja venetsialaisia sanottiin, oli vastustamaton ja sammuttamaton juokseva tuli, tuo hävitysaine, jonka kokoonpano oli turkkilaisille salaisuus. He pelkäsivät sitä täydellä syyllä, koska mikään ei kyennyt sitä vastaan suojelemaan. Sen välttäminen oli sitäkin vaikeampaa, kun kreikkalaiset, samoin kuin latinalaiset osasivat omilla heittokoneillaan heittää sitä pitkän matkan päästä vihollisiin laivoihin ruukuissa, jotka särkyivät ja sitten päästivät sen kaikkialle valumaan. Tuo hirvittävä aine syttyi silmän räpäyksessä ja tarttui joka paikkaan vastustamattomalla voimalla hävittäen kaikki auttamattomasti. Mutta varsinkin sentähden pelkäsivät turkkilaiset sitä, koska yksi ainoa pisara siitä, joka pirskahti ihmisen vaatteisiin, tuotti hänelle tuskallisimman kuoleman polttaen hänet elävältä. Jos voitiin estää vihollisten laivojen lähestyminen, niin oli vaara vältetty. Sentähden neuvoi viekas armenialainen asettamaan laivoihin kauvas kantavia kanuunia ja lisäämään niihin riittävän määrän tarkk'ampujia, jotka puolestaan auttavat nuolisateella pitämään laivoja kaukana.

Se oli ainoa mahdollinen keino vastustaa vaaraa. Sen tunnusti sulttaani ja kiitti ja palkitsi runsaasti Haikia, jonka tällä kertaa täytyi jäädä leiriin odottamaan yötä, jolloin hän voi huomaamatta päästä takaisin piiritettyyn kaupunkiin.

Padishah kutsutti kiireesti Halil pashan luokseen ilmoittaakseen hänelle ilmisaadun salaisuuden. Tämä pani suunnitelman täytäntöön mitä kiireimmin; mutta yö kului, ilman että yritettiin hävittää turkkilaista laivastoa, koska sulttaanin kanssa salaisessa yhteydessä olevat Galatassa asuvat venetsialaiset osasivat lykätä sen lähinnä seuraavaksi yöksi luvaten muka auttaa hävitystyössä. He lähettivät siitä sulttaanille sanan, joka oli yhtäpitävä sen ilmoituksen kanssa, jonka paljoa aikaisemmin ja sentähden paremmalla menestyksellä Haik oli tuonut.

Suurherra oli tosin huomannut, että avain puuttui hänen raha-arkkunsa suulta; mutta hänen ei juolahtanut mieleensäkään ruveta Haikia epäilemään sen varastamisesta, koska hän ehdottomasti luotti tämän sukkelatuumaisen miehen uskollisuuteen. Teetettiin uusi avain, eikä kukaan sen koommin ajatellut asiaa, joka itsessään näytti vähäpätöiseltä ja jonka selitettiin johtuvan siitä, että sulttaanilta sinä iltana oli poislähtiessään ollut niin kova kiire. Kukkaroiden puuttumista arkusta ei sulttaani voinut huomata, koska hän ei tietänyt aarteittensa määrää.

Täydentääkseen varokeinojaan teetti sulttaani, kun ensimäinen yö oli kulunut ilman päälle karkausta, niinkuin Galatassa olevat liittolaiset olivat ilmoittaneet, tuon rauhallisesti kuluneen yön jälkeisenä päivänä "kultaisen sarven" ylitse laivoista sillan, joka turvasi laivojen yhteyden turkkilaisten lujasti miehittämän ja suojeleman rannan kanssa.

Niin odotti sulttaani taas tulevia tapahtumia tuolla kukkulalla, jolta hän oli katsellut ensimäistä onnetonta meritappelua.

Tuli keskiyö, eikä mikään osottanut kreikkalaisten ja heidän liittolaistensa hankkeiden alkavan: mutta aamupuolella näyttäytyi melkoinen joukko kreikkalaisia laivoja ja liikkui hiljaa turkkilaisten laivastoa kohden, joka sitä rauhallisesti odotti.

Hehkuen halusta saada omistaa itselleen onnistuvan yrityksen kunnian riensi Coco toisten laivojen edelle ja tunkeutui turkkilaisten laivaston sisälle.

Silloin jyrähtivät äkkiä kanuunat ja kuulasade yllätti laivan. Kun turkkilaisten patterit laukasivat kanuunansa toisen kerran tuli Cocon laiva niin reikiä täyteen, että se siinä paikassa upposi koko miehistöineen päivineen.

Tämä odottamaton asiain käänne jäi perästä tulevilta laivoilta yön pimeässä ja ruudinsavussa siihen määrin näkemättä, että ne eivät tienneet, oliko Coco vai turkkilaiset alottaneet ammunnan.

Toinenkin suuri kaleeri lähestyi sentähden: mutta senkin vastaanotti turkkilaisten kanuunain jyrinä niin kiivaasti, että se niin ikään upposi. Nyt paljastui kreikkalaisille totuus, että turkkilaisten oli täytynyt saada tieto yrityksestä petoksen kautta, ja he kääntyivät takaisin niin pian kuin mahdollista päästäkseen jälleen satamaan, mikä kuitenkin ei voinut tapahtua ilman suuria vaurioita.

Kun päivä tuli, tervehtivät laivastolla olevat turkkilaiset riemuhuudoilla hallitsijaansa, jonka he tiesivät olleen tapahtumia katsomassa, ja pikalähetti ilmoitti hänelle kahden suuren vihollislaivan häviön ja että koko yritys oli mennyt myttyyn.

Iloisena palasi suurherra telttaansa ja huusi suurvisiirilleen, joka oli häntä vastaan ottamassa: "Sinä olet väärin arvostellut, Halil! Allah tahtoo suoda meille lopullisen voiton; sillä vihollisteni hankkeet eivät ole onnistuneet ja kaksi laivaa on miehineen päivineen uponneet meren pohjaan."

Halil pasha pani kätensä ristiin rinnalleen, kumarsi maahan ja sanoi: "Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa. Ylistetty olkoon hänen pyhä nimensä!"

Sillä välin oli muuria ammuttu yhtä mittaa saamatta kuitenkaan tuntuvampaa vahinkoa aikaan.

Tukalammaksi uhkasi tulla se seikka, että elintarpeet alkoivat uupua. Mieliala oli sen johdosta tullut kaupungissa levottomaksi ja siellä täällä syntyi suuren tyytymättömyyden ilmauksina meteleitä, joissa armenialainen Tommaso oli kaikellaisissa valepuvuissa osallisena. Samoin hän jo ajoissa tiesi ilmoittaa sulttaanille Giustinianin aikomasta hyökkäyksestä laivaston kimppuun, jonka johdosta tämä yritys onnistui yhtä huonosti kuin edellinenkin.