Part 2

"Kirotut olkoot nämä bytsantilaiset!" huudahti Orban. "Minä tiedän, että hirttonuora on heidän kaulassaan, mutta he ovat valheen ja petoksen, saituuden ja ahneuden sokaisemia, He viivyttelevät maksujaan, minun rahani loppuvat, ja mihin voin minä ryhtyä vieraassa kaupungissa ilman ansiota?" Niin huusi hän purkaen suuttunutta sisuaan.

"Lähde pois!" kuiskasi armenialainen hänen korvaansa.

"Hyvähän sinun on puhua, Haik", vastasi Orban. "Minnekä pitää minun kääntyä, jossa taidollani voin ansaita leipää? Tiedätkö sinä kaupunkeja tai luostareita, jotka tarvitsevat kelloja, ruhtinaita, joille voisin valaa kanuunoita?"

"Tiedän jälkimäisiä", kuiskasi armenialainen hänen korvaansa.

Unkarilainen kääntyi nopeasti hänen puoleensa: "Puhutko sinä tosissasi, Tommaso?"

"Minä tunnen sinun tilasi, Orban", vastasi hyvin hiljaa armenialainen. "Mikä oikeuttaa sinua luulemaan, että minä lasken leikkiä näin totisessa, jopa tukalassa asemassa? Ole vallan vakuutettu, että minä täydellä todella tarkoitan sitä, mitä sanoin."

"Niinpä puhu selvemmin!" ahdisti Orban.

"Vielä yksi seikka ensin", sanoi armenialainen, "onko sinusta yhdentekevää, ketä sinä palvelet?"

"Minä palvelen sitä, joka minulle maksaa!" vastasi Orban nopeasti kysyjälle. "Missä puute on oven edessä, ei valinta ole vaikea."

"Siinä sinä olet oikeassa", vastasi Tommaso; "mutta toinen seikka on mieleinen, toinen vastenmielinen ja siihen on usein kaikenlaisia kummallisia syitä, toisinaan ei mitään syitä, ja ikäänkuin hämärä, mutta voimakas vaisto meitä toisaalla vetää puoleensa, toisaalla työntää pois. Etkö tiedä sitä kokemuksesta?"

"Sekin on totta ja oikein; mutta Haik, usko minua, minä palvelen jokaista mielelläni, mutta en vaan näitä petollisia bytsantilaisia. Se on minun ajatukseni!" sanoi unkarilainen vakaasti.

"Vai niin, siis turkkilaisiakin?" kysyi Haik hymysuin ja tutkistellen.

"Miksikä en?" huudahti Orban. "He ovat rehellisempiä kuin kreikkalaiset, ja sulttaani pitää sanansa uskollisesti, siitä on hän tunnettu."

"Nyt pitää minun sinulta kysyä, puhutko sitä tosissasi", sanoi armenialainen viekkaasti hymyillen.

"Ihan tosissani", vakuutti Orban painaen oikean kätensä vakuudeksi rintaansa vasten.

"No niin on asiasi selvillä", vastasi Haik, "sinä olet tästä hetkestä lähtien suurherran Muhamed toisen palveluksessa! Kuinka paljon käsirahaa sinä vaadit, sano!"

"Haik, minä hämmästyn", sanoi Orban ihmeissään tarkastellen terävin silmin armenialaista. "Onko sinulla valtakirjaa, Haik, älä petkuta minua!"

"Puhuisinko minä sillä tavalla, ellei minulla sitä olisi?" kysyi armenialainen. "Paljonko käsirahaa sinä tahdot?"

"Eikö sinusta kaksikymmentä tsekiiniä ole liikaa?" kysyi Orban.

"Ei", vastasi Haik hyvillään siitä, ettei hän häneltä enempää vaatinut, ja painoi pyydetyn summan hänen kouraansa.

Ilonvälähdys näkyi Orbanin kasvoissa. "Paljonkohan luulet suurherran antavan minulle palkkaa?" kysyi hän iloissaan.

"Sitä minä en tiedä", vastasi Tommaso; "mutta vähää sinä et saa pyytää, sillä kanuunanvalajaa hän tällä kertaa tarvitsee. Hän haluaa kanuunoita voidakseen ampua upoksiin laivoja, jotka kulkevat hänen uuden linnansa ohi, eivätkä tahdo mukautua tullia maksamaan."

"Niitä pitää hänen saaman", huudahti unkarilainen, "entäs metallia ja rahaa!"

"Niitä ei sinulta tule puuttumaan, koska niitä ei häneltä puutu", vakuutti Haik.

"Milloinka me lähdemme Adrianopeliin?" kysyi innostuneena unkarilainen nousten ylös.

"Huomenna!" vastasi Tommaso.

Isäntä tuli sisälle ja esti keskustelua jatkumasta, joka nyt kääntyikin muihin asioihin.

Päivää myöhemmin vei neekeri, joka oli Maritsan rannalla olevassa puutarhassa sulttaanin kioskin ovenvartijana, Haikin uudestaan siihen huoneeseen, jonka me jo tunnemme.

Tällä kertaa suurherra ei ollut yksin. Visiiri Halil pasha oli hänen luonaan.

"Kas, siinähän on Haik!" huudahti sulttaani, kun nuori armenialainen käärmeen tavoin kuulumattomasti luikahti sisälle. "Oletko tuonut mestarin mukanasi?"

"Ja lujasti käsirahalla sitonut!" vastasi Haik alamaisesti tervehdittyään.

"Halil pasha korvaa sen sinulle", sanoi sulttaani. "Sinun palkitsemisesi on minun asiani! Missä hän on?"

"Sinun tarvitsee vaan käskeä, korkea herra", sanoi Haik, "hän odottaa puutarhassa."

Heti tuotiin Orban sisälle. Hän oli solakka, kaunis, vielä nuori mies. Hänellä oli pitkä, tumma tukka ja pitkät viikset. Yllään hänellä oli kaunis kotimaansa kansallispuku. Neuvottelua pidettiin nyt innokkaammin. Sulttaani antoi mestarille niin suuren palkan, ettei hän koskaan olisi sitä saanut niin korkealle nousemaan, ellei viekas Haik olisi keskustelua johtanut. Sitten kysyi sulttaani, tokko hän osaisi valaa sellaista kanuunaa, että sillä ampumalla uudesta meren rannalla olevasta linnasta voisi hävittää laivan. Unkarilainen myönsi varmasti osaavansa, ja Halil pasha sai toimekseen lähteä sinne mestarin kanssa jo seuraavana päivänä, jotta hän heti rakentaisi valimonsa ja niin pian kuin mahdollista ryhtyisi työhönsä. Satoja rakennustyömiehiä antoi visiiri Halil pasha siellä hänen käytettäväkseen ja tuntien herransa kärsimättömyyden, hän kehoitti tekemään työtä mitä suurimmalla kiireellä.

Orbanista itsestäänkin oli tärkeätä saavuttaa päämääränsä niin pian kuin mahdollista, ja niin edistyi sulatusuunin ja valimon rakennus hämmästyttävän nopeasti, ja sulttaanista itsestään se näytti loitsimalla tehdyltä, kun hän siellä käydessään näki työn niin edistyneen, että Orban voi pyytää ensi tilassa pitämään huolta metallin hankinnasta, jota kanuunan tavattoman suuruuden tähden tarvittiin paljon enemmän kuin mitä sulttaani oli pitänyt riittävänä.

Kaikki työt olivat vihdoin päättyneet ja valaminen alkoi. Sulttaani oli läsnä ja katseli ihmetellen työtä, kun hän ei ollut koskaan sellaista nähnyt. Mutta kun tuo kauhean suuri kanuuna oli valmiina, silloinpa vasta tuo tietämätön muhamettilainen tuli ihmeisiinsä ja syytämällä syyti kultaa Orbanille.

Uudessa Bosporon rannalla olevassa linnoituksessa, jolle Muhamed II antoi nimen "Bogats Kessen", s.o. meren salmen katkaisija, asetettiin kanuuna käyttökuntoon varta vasten rakennetulle telineelle, valmistettiin tavattoman suuria marmorikuulia ja kanuuna ladattiin; mutta vasta kun kaksi venetsialaista kaleeriaa purjehti ohi, eivätkä linnaväen huudoista huolimatta tulleet maksamaan tullia, vasta silloin tuli kanuuna koetukselle. Kun kapteeni Rizzo ei vastannut turkkilaisten huutoon, tähtäsi Orban kanuunansa laivaa kohden. Kanuuna laukesi ja noin sadan kilon painoinen marmorikuula ruhjoi laivan aivan mäsäksi, niin että se silmänräpäyksessä upposi.

Siitä lähtien nousi Orban yhtämittaa sulttaanin suosiossa, mutta aivan samassa määrässä myöskin viekas ja ovela Haik, joka vakoilijana teki suurimpia palveluksia ja siten koetti todellakin pirullisella tavalla kostaa Kreikan keisarille. Hän tunsi itsensä sitä onnellisemmaksi, mitä enemmän hän voi häntä vahingoittaa -- ja itse ansaita rahaa.

Koko Konstantinopelin valtasi kauhu, kun kuultiin tämän kanuunan tuottamasta hirvittävästä hävityksestä ja lisäksi, että samainen unkarilainen Orban, jota Konstantinopelissa oli niin kehnosti kohdeltu, aikoi valaa toisen vielä voimakkaamman kanuunan, joka voisi murskata tomuksi Konstantinopelin muurit. Tämä tieto oli, ilman että sitä aavistettiin, lähtenyt Haik Tommasolta, joka osasi levitellä tietojaan turkkilaisten aikeista asukkaita säikytelläkseen niin viekkaasti, että ne tulivat jokaisen korville, vaan ei kukaan tietänyt mistä ne saivat alkunsa. Itse hän riemuitsi nähdessään vihollistensa hädän.

Sillä välin saapui Konstantinopeliin länsimaiden niukka apu, mutta vielä pahempi kuin länsimaiden avun vähäpätöisyys, oli se sisällinen sekasorto, joka johtui Kreikan ja Rooman kirkon yhdistämisestä; sillä tämä toimenpide, jonka kautta keisari tahtoi saavuttaa vaan ulkonaisia tarkoituksia, nimittäin apua turkkilaisten puolelta uhkaavaa vaaraa vastaan, nosti kapinaan kansan ja kreikkalaisen papiston mielet ja murti yht'aikaa sekä kansan että keisarin voimat vieroittamalla heidät toisistaan.

Mutta siitä huolimatta, että kansanjoukkoja kulki raivoten pitkin katuja ja huusi ja melusi tätä yhdistämistä vastaan, ei kaupungin puolustamista kuitenkaan laiminlyöty.

Armenialaisesta Tommasosta, joka kaikenlaisissa valepuvuissa, mutta varsinkin munkin vaatteissa koetti kiihoittaa rahvasta keisaria vastaan, ei se ollut mieleen. Hän oli kaikkialla ja näki mitä tapahtui; sulttaanikin tiesi siten kaikki, mitä oli tekeillä ja nauroi kristityille, joiden täytyi väkisin pidättää satamassaan venetsialaisia laivoja hankkiakseen itselleen riittävää suojelusta. Kuitenkin oli tämä apu niin mitätöntä ja riittämätöntä, ett'ei edes itse Haikkaan voinut olla sääliväisesti hymyilemättä.

Niin tuli talvi 1452-53, mutta vaikka sota jo oli julistettu, niin lykkäytyi kuitenkin taistelun alku kevääseen asti, ja kreikkalaiset kiittivät Jumalaa, että heille vielä suotiin armon aikaa, kun kaikilta puolin kuului munkkien ja tietäjäin ennustuksia, jotka julistivat Kreikan valtakunnan häviötä ja puolikuun voittoa.

Sulttaani yksin tiesi, -- kukaan muu sitä ei aavistanutkaan -- että kreikkalaisten ja etenkin keisarin verivihollinen, Haik Tommaso tässäkin oli toimessaan tykkänään lamauttaakseen bytsantilaisten kreikkalaisten entisestäänkin tarmottoman pelkurikansan vähäistäkin rohkeutta. Haik näet muutti niin usein muotoa ja asua ja oli teeskentelyn taidossa sellainen mestari, että häntä oli vallan mahdoton tuntea.

Ainoastaan kaksi intohimoa, ahneus ja kostonhalu täytti nuoren armenialaisen sielun. Hän oli aivan yksin maailmassa, sittenkun hänen isänsä ilmeisesti syyttömänä oli joutunut kuolon omaksi, kun hän oli keisarin hoviin hankkinut tavaroita, jotka hovin virkamiesten käsissä antoivat aihetta hävyttömimpään petokseen, mitä milloinkaan on harjoitettu hovissa, jossa petos ja valhe kuuluvat jokapäiväisiin ilmiöihin. Ne molemmat virkamiehet, jotka petosta olivat harjoittaneet, ainakin anastaneet itselleen suurimman voiton siitä, olivat jääneet rankaisematta, ja Haik Tommason isän oli täytynyt kauvan kitua kauheassa vankilassa, kunnes hänet vihdoin kuristettiin kuoliaaksi -- ehkä noiden molempain virkamiesten käskystä, jotka lienevät pelänneet, että hän voisi antaa todistuksia heidän hävyttömistä konnantöistään.

Tämä häpeällinen rikos oli saattanut onnettoman vanhuksen ilmankin kiivaan pojan aivan suunniltaan. Hurja, kaikissa intohimoissaan hillitön luonne leimahti vihanliekissä, ja tyydyttämätön kostonhalu kaikkia kreikkalaisia, keisaria ja Konstantinopelia vastaan oli hänen sielunsa ainainen ajatus, joka sen täytti öin ja päivin.

Hänen isäänsä oli pidetty ainoana syyllisenä tuohon kamalaan hovipetokseen, ja hänen omaisuutensa oli otettu takavarikkoon, ja se oli ollut melkoinen. Siten oli muinoin rikkaan ja arvossa pidetyn Effremin poika tullut kerjäläiseksi, jolla todellakaan ei enää ollut, mihin päänsä kallistaa ja millä nälkäänsä tyydyttää.

Siitä johtui jo aikaiseen hänen sieluunsa toinen vallitseva intohimo, yhtä tyydyttämätön ahneus.

Kerjäten oli hän kuljeksinut pitkin Konstantinopelin katuja, oli villien isännättömien katukoirien kanssa tapellut ruuanjätteistä, ettei kuolisi nälkään, kunnes muudan armenialainen munkki otti hänet huostaansa.

Mitä hätä oli aloittanut hänen henkisten voimiensa teroittamiseksi, sen täydensi oppineen isän kasvatus. Tämä vihasi itsekin kreikkalaisia uskonnon tähden ja hänen koulussaan kehittyi kostonhaluisesta Tommasosta se, jona olemme hänet jo nähneet, mies, joka kauniista, runsaista luonnonlahjoista huolimatta oli hurjien, hehkuvien intohimojen kammottava perikuva. Ne tekivät hänet kokonaan välinpitämättömäksi siitä, mitä uskonto, oikeus, velvollisuus ja omatunto käskivät, kun hän vaan voi tyydyttää kostonhimoaan niitä kohtaan, jotka olivat murhanneet hänen isänsä ja saattaneet hänet kerjäläiseksi, ja kun hän sen ohella oli tilaisuudessa keräämään rikkauksia, vaikkakin paheen ja vääryyden palveluksessa.

Vaikka hän sulttaanin vakoojana oli koonnut rikkauksia, pysyi hän kuitenkin köyhänä Haikina, joka yhä kaikilla tarjona-olevilla keinoilla koetti tuottaa turmiota kreikkalaisille ja itselleen hankkia etuja. Rikkauksiaan ei hän käyttänyt sulostuttaakseen elämäänsä tai auttaakseen onnettomia ja vähentääkseen tai lieventääkseen inhimillistä kurjuutta; päinvastoin hän oikean saiturin tavoin vartioi kultasäkkiään ja kätki ne huolellisesti lattiakivien alle viheliäisessä asunnossaan. Ulkonäöstä päättäen ei siinä luullut asuvan miehen, jolla oli tuhansia takanaan. Hänen onnellisimpia hetkiään olivat ne, jolloin hän sydänyöllä koko luomakunnan nauttiessa rauhallista virkistävää unta, voi laskea kultakolikoitaan, kurjan petoksensa hedelmiä, iloita niitä katsellessaan ja huomatessaan niiden luvun lisääntyneen tai onnistuneesta kolttosesta kreikkalaisten turmioksi.

Kuinka syvälle ihminen siihen suuntaan voi vajota, sen näytti Tommaso hirvittävimmällä tavalla.

Nuo palatsivirkamiehet, jotka olivat olleet syynä hänen isänsä turmioon ja kuolemaan, murhattiin molemmat peräkkäin keisarillisessa palatsissa huolimatta vartioista ja lukemattomasta joukosta kaikenlaisia palvelijoita, joita siellä hyöri kaikkialla.

Ankarimmallakaan tutkimuksella ei saatu syyllistä ilmi, mutta joka tarkkaan olisi voinut katsoa, olisi keisarillisen palvelijan puvussa tuntenut kukoistavan kauniin, nuoren armenialaisen, joka pirullisesti nauraen veti höyryävän tikarin molempien uhriensa rinnasta ja sitten yhtä jäljettömästi hävisi, kuin hän hämärän aikaan oli pujottautunut sisälle.

Siitä lähtien karttoi hän palatsia. Verellä tahratut vaatteet löydettiin eräästä kaupungin kolkasta ja ne tuottivat kovia kärsimyksiä niille, joille ne ko'on ja ruumiinmuodon puolesta sopivat, vaikkakaan tiedusteluilla ei saatu sen enempää selville. Armenialaisen Effreniin poikaa ei kukaan epäillytkään murhaajaksi, koska oikeastaan ei kukaan ihminen koko suuressa, avarassa Konstantinopelissa häntä tuntenut, eikä kukaan hänestä välittänyt; sillä ei kukaan olisi arvannut häntä tuoksi vanhuudesta kumaraiseksi ukoksi, joka laahusteli keisarikaupungin kaduilla kaupitellen koristaan kallisarvoisia ryytejä ja voiteita taikka myös joskus vaelsi maaseuduilla, eikä kukaan olisi luullut häntä vaarallisimmaksi vakoojaksi, joka oli valinnut pyrkimystensä päämääräksi kaupungin luovuttamisen turkkilaisten käsiin.

TOINEN LUKU.

Ei kukaan tietänyt paremmin, miten kreikkalaisten sotavoiman laita oli Konstantinopolissa, kuin keisari ja -- Haik Tommaso. Edellinen sai ylimäiseltä ovenvartijalta Frantyeeltä tietonsa siitä surullisesta tosiasiasta, että kaupungin koko puolustusvoima, siihen luettuna kotimaiset ja vieraat joukot, jotka olivat tulleet avuksi, nousi vaan 4,973:een kreikkalaiseen ja 2,000 ulkomaalaiseen.

Tämä tieto oli kirjoitettuna keisarin vastaanottohuoneen pöydällä, johon keisari siitä syvästi masentuneena oli sen jättänyt, kun muudan palvelijoista, eräs viekas kreettalainen kepein askelin läheni pöytää, sieppasi paperin, luki sen ja sitten nopeasti kirjoitti luvut paperipalaselle, pisti sen sukkelasti piiloon ja huomaamatta poistui huoneesta.

Kreettalaisen asunto oli palatsin maakerroksessa. Hän istui samana iltana yksin huoneessaan, kun ovi aukeni ja kreettalaisen laivurin puvussa solakka, kaunis nuorukainen astui sisään ja maan tavan mukaan tervehti keisarin palvelijaa kreetan murteella.

"Minä olen tänään (oli 26 päivä tammikuuta 1453) tullut Kreetasta genualaisen Joan Giustinianin kaleereilla, joilla paitsi hyviä sotatarpeita tuotiin keisarille 700 genualaista sotilasta", sanoi hän puristaen maanmiehensä kättä, "ja tuon terveisiä sinulle sukulaisiltasi kotosaareltamme."

"Ollos kaksinkerroin tervetullut", sanoi kreettalainen sydämmellisesti.

"Sinun isäsi", jatkoi laivuri, "lähettää sinulle tässä kukkarossa sata tsekiiniä."

"Tervetullut lahja näinä aikoina", vastasi kreettalainen palatsinpalvelija. "Siitä on minulle enemmän apua kuin keisarille teidän tuomastanne lisäväestä, josta johtaja Giustiniani lienee paras osa. Minulla ei ole sinulle vastalahjaksi muuta tarjottavaa, kuin tämä paperi!" -- Näin sanoen hän ojensi laivurille paperipalasen, jonka tämä nopeasti kätki.

"Onko se oikein?" kysyi hän sitten kumartuen puhumaan maanmiehensä korvaan.

Isidor, kreettalainen palatsinpalvelija vastasi samaten kuiskaamalla: "Se on alkuperäinen ilmoitus keisarin kaikista sotavoimista, semmoisenaan kuin se oli hänen pöydällään."

"Oivallista", huusi laivuri. "Minä luotan siinä asiassa sinuun!"

"Voit luottaakin, niin totta kuin minä vihaan keisaria niinkuin kuolemaa", vastasi palatsinpalvelija.

"Kuinka paljon niitä on?" kysyi laivuri.

"Pyh, seitsemäntuhatta kaiken kaikkiaan", kuului vastaus.

"Ihanata!" kuiskasi laivuri. "Nehän töin tuskin riittävät vartioimaan muureja! Hukka heidät perii!" lisäsi hän riemuiten, "ja koston päivä koittaa!"

"Mutta mitenkäs minä saan nahkani säilytetyksi, kun janitsharit murhaten veressä rypevät?" kysyi Isidor.

"Kyllä minä siitä huolen pidän!" vastasi Tommaso. Juuri hän näet laivuri olikin.

"Me pelaamme uhkarohkeaa peliä, ystäväni", kuiskasi Isidor, "täällä, jossa kukaan ei luota toiseensa kauvemmin kuin hän hänet näkee!" --

"Eikö sinulle vaikein ole onnistunut, Isidor?" kysyi kreettalaiseksi laivamieheksi puettu Haik. "Etkö ole anastanut tärkeää asiakirjaa keisarin pöydältä? Meidän pelastumisemme on helpoin asia maailmassa. Kun kaikki menee mullin mallin, niin osaan minä tien turkkilaisten leiriin, ja siellä me olemme turvassa. Ja ellemme ehkä olisikaan turvassa, niin onhan maa leirin tuolla puolen meille avoinna, ja me pääsemme varmasti pakoon, sillä kun me pääsemme Balkanin toiselle puolelle, niin -- ota hiiri hännästä kiinni! Me olemme Konstantinopelista tulleita pakolaisia. Siten on kaikki niin kuin ollakin pitää, ja -- sitä älä unohda -- minulla on oikeus astua Muhamedin telttaan. Siellä tiedän, mitä tehdä, ja me voimme pitää huolta tulevaisuudestamme!"

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi melkein vavisten kiihkoissaan tuo uskoton, rahanhimoinen kreettalainen.

"Pässinpää!" sanoi Tommaso. "Etkö sinä nyt ymmärrä? Minä tiedän, missä Muhamedin raha-arkku on, jossa on enemmän kultaa, kuin mitä tuo nälkäinen, purppuraan puettu kreikkalainen omistaa."

Hän nauraa hihitti tyytyväisenä ja jatkoi sitten: "Me olemme molemmat sulttaanin palveluksessa. Sinä tiedät, että hän maksaa hyvästi: mutta me emme kumminkaan saa niin hyvää palkkaa, kuin minkä arvoisia meidän palveluksemme ovat. Mitä meiltä kohtuullisesta palkastamme puuttuu, sen me otamme täydellä oikeudella ansioittemme oman arvioimisemme mukaan ja viemme sen varmaan talteen. Sitten me annamme heidän tehdä, mitä he tahtovat, ja haemme suojaa Unkarista muka valloitetusta kaupungista tulleina pakolaisina. Sinä voit kiertoteitä palata Kreettaan, elääksesi siellä hekumassa upporikkaana miehenä, ja minä etsin itselleni tyyssijan jostakin paikasta, joka minua miellyttää. Sellainen on tuumani. Luota ehdottomasti minuun, niin kaikki käy mainiosti. Sinä otat, mitä sinulla on, nahkavyöhön vyötäisillesi, ja minä teen samaten. Niinpä tuli, mitä tuli, me olemme turvassa ja -- kosto on suloinen!"

Viimeisiä sanoja sanoessaan hän näytti todellakin pirulliselta, ja äkillisellä, melkein itsetiedottomalla liikkeellä osoitti kreettalainen, että hänenkin sielunsa täytti tunne, joka oli yhtä maata Haikin tunteen kanssa.

"Mutta nyt erotkaamme", sanoi Haik. "Minulla on pitempi matka edessäni. Sinä saat rauhassa laskeutua levolle, minun täytyy siivekkäin askelin vaeltaa vielä tämän yötä, niin että päivän sarastaessa olen Adrianopelin porteilla, -- jos se minulle onnistuu. Muhamed odottaa minua ja minulta tietoja, joita hän tarvitsee."

He puristivat toistensa kättä ja erosivat. Tuntia myöhemmin oli vanha armenialainen korineen Konstantinopelin muurien ulkopuolella, ja kun hän oli kulkenut noin tunnin verran, tapasi hän luotettavan miehen, jonka huostaan hän heitti korinsa ja nousi varalla olleen muulin selkään.

Ei edes aasinajajakaan tiennyt, että hän oli vuokrannut elukkansa nuorelle miehelle; hänkin, samoin kuin jokainen muukin, joka hänet näki, piti häntä vanhuksena, jolle niin pitkä matka olisi liian väsyttävä.

Tommaso osasi mestarillisesti tekeytyä minkä näköiseksi tahansa ja osasi täydellisesti hallita itsensä, joten kukaan ei epäillyt, ettei hän muka ollut se, jonka kasvon ilmeitä, puhetta ja tapoja hän matki. Mutta tätä taitoaan hän käytti vaan saavuttaakseen niitä molempia hävyttömiä tarkoituksiaan, joiden ympäri hänen ajatuksensa ja toimintansa pyöri niinkuin saranain ympäri, nimittäin kostoa hänen vihollisilleen ja voittoa hänelle itselleen mistä hinnasta ja millä tavalla hyvänsä. Siveellisyyden mittapuuta hänellä ei ollut, oikeudesta hän ei ollut tietääkseenkään. Hän oli valmis mihin konnantyöhön tahansa, jos se edisti hänen tarkoituksiaan, ja hänestä oli pikku asia pistää tikarillaan kuoliaaksi se, joka tuli hänen tielleen.

Sellaista roistoa tarvitsi Muhamed II saavuttaakseen hänkin tarkoituksensa. Ja vaikka hän häntä inhosi sydämensä pohjasta, koska hän aikoja sitten oli nähnyt perin pohjin hänen siveellisen turmeluksensa, niin hän kumminkin oli hänen palveluksessaan, ja sai siitä syystä mennä mukiin.

Haik oli viime kerralla tavatessaan tarkalleen määrännyt tulonsa ajan ja hetken. Sentähden sulttaani hiljaisessa kioskissaan, jossa ei kukaan tiennyt hänen olevan, paitsi visiiri Halil pasha, odotti kärsimättömästi viekkaan vakoojansa tuloa, jolle hän maksoi runsaasti, mutta joka myös taas maksoi apulaisensa ja otti näiden menojensa korvaukseksi enimmäkseen kahta vertaa suuremmat summat sulttaanilta.

Tänään ei uskovaisten hallitsijan tarvinnut kauvan odottaa. Määrähetki oli tuskin mennyt ohi, kun armenialainen vaiteliaan neekerin saattamana astui Maritsan rannalla olevaan kioskiin.

Tuntikausia kului neuvottelussa, johon Halil pashakin kutsuttiin. Sulttaani ei ollut koskaan ollut hilpeämpi ja iloisempi, sillä tänään oli unkarilainen Orban asettanut hänen nähtäväkseen tavattoman suuren, oivallisesti onnistuneen kanuunan ja tänään toi hänelle usein mainittu Haik sanoman kreikkalaisten tuskin uskottavasta heikkoudesta Konstanttinopelissa.

Aasiasta yhä tulvehti uusia saaliin- ja taistelunhimoisia laumoja hänen sotajoukkoonsa, mutta Konstanttinopeliin ei sotijoita lisääntynyt ja ne, joita todella sinne tuli lisäksi, olivat niin köyhiä ja vähäväkisiä, että he tuskin ansaitsivat mainitsemista. Mitenkäpä nämä harvat pystyivät puolustamaan kaupungin pitkiä muurilinjoja? Kun heitä vaan harvasteensa riitti muureille, niin mitenkä oli ajateltavissa, että kun Muhamed II yhä voi tuoda uusia levänneitä joukkoja taisteluun, he jaksaisivat kestää sellaisen taistelun vaivoja ilman vaihtoa, ilman lepoa? Siitä keskusteltiin kaikinpuolin ja Haik lähti pois saatuaan runsaan palkan.

Muhamed ja Halil pasha neuvottelivat vielä kauvan tasotellakseen niitä teitä, joita vihdoin oli lähdettävä käymään, jos mieli välttää, että sulttaani kärsimättömyydessään ei laiminlöisi tyyntä punnitsemista. Halil pasha ei luottanut Haikiin.

"Jos hän sinua palvelee, uskovaisten hallitsija", sanoi hän, "niin hänessä on miestä samanlaisesta petoksen palkasta palvelemaan myös kreikkalaista. Mitä takeita on hänestä? -- Minusta, profeetan parran kautta, ei kaupungissa olevain sotilasten vähäinen lukumäärä tahdo oikein sopia yhteen keisarin ylimielisen puhetavan kanssa."