Part 6

Minä aloin kertoa. Hän kuunteli tarkkaavaisena. Meri loisti jo kauvempana kellertävän punaisen valon peittämänä ja sen helmasta kohosi vaaleanpunertavia kevyitä pilviä aurinkoa kohti. Kivistä ja maan epätasaisuuksista lankesi keveitä, kummallisen pitkiä varjoja, jotka huomaamatta pitenivät ja näyttivät ryömivän meidän luoksemme.

"Se on vallan hullusti tehty, Maksim, että sinä enimmäkseen oleskelet kaupungeissa", sanoi Konovalov vakaumuksella kuultuaan kertomukseni loppuun. "Mikähän se mahtanee viekotella ja pidättää sinua siellä? Elämä kaupungeissa on epäterveellistä ja painavaa. Ei siellä ole ilmaa eikä vapautta tarpeeksi -- ei mitään siitä, mitä ihmiset välttämättömästi tarvitsevat. Ihmiset? Mitä sinulla on tekemistä ihmisten kanssa? Olethan järkevä, sivistynyt mies, mitä voivat ihmiset sinulle opettaa, mitä heillä on tarjottavana sinulle, mitä sinä odotat heiltä? Muuten ihmisiähän on kaikkialla -- myöskin kaupunkien ulkopuolella..."

Hetken kuluttua hän jatkoi: "Etenkin sinulle tahdon antaa sen neuvon, ettet eläisi kaupungeissa -- siellä on vaan epäterveellistä ja luonnotonta. Kirjoja? Vai niin -- minä luulin, että olet jo lukenut tarpeeksi niitä! Ethän sinä toki ole syntynyt maailmaan vain kirjoja varten... Muuten ovat kirjatkin vaan... hulluutta. Tule mukaani Turkestaniin, Tashkentiin tahi Samarkandiin. Vai mennäänkö jonnekin muualle. Esim. Amurille! Mennäänkö sinne? Tahdotko? Minä, veliseni, olen päättänyt vaeltaa läpi koko maailman; se on parasta mitä voi tehdä! Ihminen kulkee, ja näkee alati uutta... Typerät ajatukset häviävät -- olet aivan vapaa niistä! Tuuli puhaltaa iloisena vastaasi ja tuntuu siltä, kuin liehuttaisi se pois kaiken tomun sielustasi. Mieli on kevyt ja vapaa, ei mitään tuskaa ole rinnassa. Jos tulet nälkäiseksi, niin raadat jossakin 50 kopekkaa itsellesi; jos et onnistu löytämään työtä, niin pyydät hyviltä ihmisiltä palasen leipää ja he antavat. Ja sillä tavalla saat sinä ainakin nähdä paljon maailmaa -- paljon kaunista... Lähdetäänkö?"

Aurinko oli jo hävinnyt näkyvistä. Pilvet meren yläpuolella kävivät tummemmiksi, merikin synkkeni ja hieno virkistävä tuuli alkoi puhaltaa sieltäpäin. Yksinäisiä tähtiä loisti siellä täällä. Meluava työ satamassa oli päättynyt, joskus vaan kuului epäselvän huokauksen tavoin yksinäisiä huutoja. Tuuli ehkäisi aika ajoittain aaltojen alakuloisen loiskinnan kuulumasta rannalta.

Öinen pimeys kävi yhä tiheämmäksi, minä saatoin tuskin erottaa aivan lähellä olevan vähävenäläisen vartaloa...

"Nyt olisi hauskaa sytyttää tuli", sanoi hän yskien.

"Heti paikalla", vastasi Konovalov.

Hän nouti -- mistä, sitä en voinut nähdä -- aimo sylillisen höylänlastuja, jotka hän sytytti; kapeat tulen kielekkeet alkoivat ahnaasti niellä tervaksista puuta ja pieniä savupilviä kohosi ylös öiseen meren raikkaan tuoreuden kyllästyttämään ilmaan. Hiljaisuus ympärillämme kävi yhä suuremmaksi. Elämä näytti jättäneen meidät, sen viimeiset hengähdykset haihtuivat pois synkässä kaukaisuudessa. Pilvet hävisivät ja tähdet alkoivat pilkottaa taivaalla, mutta merellä näkyi muutamista kalastusvenheistä lähteviä valoja tähtien kuvastuessa sen pintaan. Meidän tulemme hehkui ja lehahti punaisenkellertävänä jättiläiskukkana ylös ilmaan. Konovalov asetti teepannun tulelle ja tuijotti miettiväisenä eteensä. Sairas ryömi jättiläisliskon tavoin lähemmäksi tulta asettuen sen ääreen makaamaan.

"Ihmiset rakentavat taloja ja kaupunkeja, asuvat suurin joukoin yhdessä, likaavat maata, tukehtuvat, tallaavat toisiansa jalkoihinsa... onpa sekin mukavaa elämää! Ei! tämä tässä, tämä on elämää!"

"Ohoh!" alkoi äkkiä vähävenäläinen pudistaen epäröiden päätänsä. "Kyllä kai, jos me vaan voisimme hankkia itsellemme lämpöisiä vaatteita talveksi ja lämpöisen mökin myöskin... Silloin olisi tämä kyllä hyvää elämää... Melkein samallaista kuin herrasväenkin elämä..." Hän sulki toisen silmänsä ja tirkisteli pilkallisena Konovalovia.

"No niin!", sanoi tämä hämillään, "talvi on... kirottua aikaa, talvella ovat kaupungitkin hyviä olemassa... Mikä on totta, se on totta. Mutta suuret kaupungit ovat kuitenkin tarpeettomia! Minkä takia sullotaan ihmiset suurin joukoin yhteen, kun kuitenkaan kaksi tahi kolmekaan ihmistä ei voi sopia elämään yhdessä?... Sen minä sanon. Mutta kun asiaa oikein ajattelee, niin ehkä ihmisen koti ei ole maalla eikä kaupungissakaan; hänellä ei ole missään leposijaa. Parasta on, ettei ajattele ollenkaan ihmisiä eikä omaa elämäänsä... Selvää siitä ei koskaan saa... mutta sielu kärsii ja kiusaa vaan itseänsä _pelkillä_ kysymyksillä ja kaipauksilla..."

Tähän saakka olin ajatellut, että Konovalov oli perin pohjin muuttunut maata kierrellessään. Minä luulin, että kaikki ne raskasmielisyyden puuskat, jotka häntä ahdistivat meidän ensimäisen tuttavuutemme aikana olivat ohitse ja unohdetut, että ne näiden viimeisten vuosien vapaan elämän vaikutuksesta olivat karisseet pois kuin kuori. Mutta äänenpaino näissä hänen viimeisissä sanoissansa pani minut toista ajattelemaan, ne palauttivat silmiini täydellisesti sen aikaisemman kuvan ystävästäni, jonka mukaan hän oli ihminen, joka etsii, mutta ei löydä "tukikohtaansa". Sama jäytävä epäilys, sama hyödyttömän ajatustyön tuottama myrkky kalvoi yhä edelleen tätä hyvää sydäntä, jolle onnettomuudeksi oli lahjoitettu tavattoman herkkä kyky vastaanottaa vaikutuksia... Venäjällä on paljon tällaisia mietiskelijöitä ja heidän sielunsa kärsimys on suuri ja syvä sen vuoksi, että heidän sivistymättömän henkensä sokeus yhä suurentaa sitä. Minä tarkastelin vanhaa ystävääni vilpittömällä säälillä ja hän huudahti ikäänkuin vahvistaakseen täydellisesti ajatuksiani: "Minä muistelen usein entistä elämäämme, Maksim... kaikkea mitä silloin tapahtui. Niin paljon kuin minä olenkin sen jälkeen maailmaa nähnyt... niin kuitenkaan ei mitään ole maanpäällä, joka tyydyttäisi minua, sopisi minulle. Minä en ole löytänyt rauhanmajaani."

"Minkä takia sinut onkaan synnytetty sellaisin kauloin, mihin ei mitkään länget sovi", kysyi välinpitämättömänä vähävenäläinen ja nosti kiehuvan teepannun tulelta.

"Ei -- sano sinä minulle", kysyi Konovalov minuun kääntyen, "miksi minä en saa rauhaa? Miksi voivat toiset ihmiset elää tyytyväisinä ja levollisina? He hoitavat asioitansa, heillä on vaimo, lapsia ja paljon muuta... Totta kyllä, että he aina valittavat, mutta he ovat kuitenkin kärsivällisiä ja levollisia ja heillä on aina yhtä ja toista hommattavana. Mutta minä en kykene sellaiseen... Minulla ei ole koskaan mitään omaa puuhaa. Olen aina alakuloinen. Tuskastuttaa. Minkä takia minua aina tuskastuttaa?"

"Sinä puhut roskaa", sanoi suuttuneena vähävenäläinen. "Luuletko sinä voivasi paremmin puhumalla kaikkea tuollaista?"

"Siinä sinä, ikävä kyllä, olet oikeassa!" myönsi Konovalov surullisena.

"Minä en puhu paljon, mutta tiedän aina mitä tahdon", sanoi sairas stoalainen suurella itsetietoisuudella jatkaen sitkeätä ja väsymätöntä taisteluansa kuumetta vastaan.

"No heitetään sitten hiiteen tyhmyydet... Minä olen nyt kerran sellainen kuin olen ja minun täytyy sellaisena elää, se on kohtaloni ja parasta on pitää kitansa kiinni!" sanoi Konovalov surullisena ja harmissaan.

Mutta vähävenäläinen katsoi vielä tarpeelliseksi lisätä: "Äläkä koskaan pistä nenääsi asioihin, joita et ymmärrä. Kun sinun aikasi on täytetty, niin tahdostasi ja kaikista ponnistuksistasi huolimatta olet sinä joutuva sinne, mihin sinä kuulutkin, muutut mullaksi... Käy vaan rauhassa levolle ja pidä suusi kiinni... Mitä meihin tulee, niin meitä ei käsi eikä kieli voi pelastaa!..."

Tämän sanottuaan hän alkoi yskiä voimakkaasti sekä syljeskeli vihaisena tuleen liikuttaen levottomana ruumistaan sinne tänne.

Ympärillämme oli aivan hiljaista, kaikki oli tiheän pimeän hunnun peitossa. Kuu ei ollut vielä noussut ja taivaskin oli pimeä; me pikemmin tunsimme kuin näimme lähellä olevaa merta... musta sumu näytti laskeutuneen maan päälle kietoen sen vaippaansa. Tuli sammui...

"Käykäämme levolle", ehdotti vähävenäläinen. Kaikki vaikenivat. Konovalov istui liikkumattomana; hän oli kivettyneenä vaipunut mietteisiinsä. Vähävenäläinen piehtaroi sinne tänne kalisevin hampain. Minä katselin kauvan tulta seuraten hiilien pitkäveteistä sammumista: oltuaan ensiksi suuria ja loistavan punaisia kävivät ne yhä pienemmiksi, peittyivät valkeaan tuhkakerrokseen yksi toisensa jälkeen ja sammuivat hitaasti. Kohta oli tulesta vaan lämmin tuoksu jälellä ja vasten tahtoani tulin ajatelleeksi: Sillä tavoin meidänkin kaikkien käy... Miekkonen se, joka edes voi loistaa kirkkaasti, niin kauvan kun vielä palaa!...

Kolme päivää myöhemmin jätin minä hyvästi Konovaloville. Minä vaelsin Kaukasiaan -- hän ei halunnut seurata minua. Me erosimme kuitenkin siinä varmassa vakaumuksessa, että vielä kerran kohtaamme toisemme.

Mutta toisin kävi.