Part 3

"Sinä ostat kirjoja. Ostat itsellesi sellaisia, jotka miellyttävät sinua ja minulle ostat... vaikka kaksi kappaletta. Minulle ostat sellaisia, joissa puhutaan talonpojista. Sellaisia kuin tuo kertomus Pilasta ja Gysoikasta. Ja muista se, että ne pitää olla kirjotetut myötätunnolla, ei naurun vuoksi. Löytyy sellaisia kirjoja, jotka ovat paljasta lorua alusta loppuun. Pansilka ja Filatka esimerkiksi, jossa on kuvakin etusivulla -- on typeryyttä. Toisissa on vaan satuja. Minä en pidä sellaisista. Minä en ennen tietänyt, että on sellaisia kirjoja kuin sinun kirjasi ovat."

"Tahdotko, että luen sinulle Stenjka Rasinista?"

"Stenjkasta. Onko se hyvä?"

"Oikein hyvä."

"Ota esille se sitten."

Aloin lukea N. Kostomarovin "Stenjka Rasinin kapinaa". Ensi alussa ei tämä mainio elämäkerrallinen teos, joka on miltei eepillinen runoelma, näyttänyt miellyttävän parrakasta kuuntelijaani.

"Minkä tähden siinä ei ole keskusteluja?", kysyi hän katsahtaen kirjaan. Kun selitin hänelle, minkä takia, niin hän oikein haukotteli koettaen peittää haukotustaan, mutta siinä hän ei onnistunut ja hämillään sekä anteeksi pyytäen sanoi hän minulle:

"Lue vaan... ei se ollut mitään... sattumalta vaan."

Mutta aina sen mukaan kuin Kostomarovin mestarillinen esitys pääsankarista edistyi ja kun "Wolgan vapauden ruhtinas" astui ilmielävänä esille kirjan sivuilta, aina sen mukaan muuttui koko Konovalovin olemus ja käytös. Alussa hän näytti hiukan kyllästyneeltä ja välinpitämättömältä, mutta vähitellen, aivan huomaamatta, hänen asentonsa kokonaan muuttui. Istuen lavitsalla kumarassa asennossa ja pidellen käsillään polviansa, joita vasten hän nojasi leukaansa siten, että parta peitti hänen jalkansa, katseli hän minua himokkailla, kummallisesti loistavilla silmillä. Hänessä ei ollut nyt jälkeäkään siitä lapsellisesta yksinkertaisuudesta, joka joka kerta aina uudestaan herätti minussa ihmettelyä ja kaikki tuo hänen entinen teeskentelemätön, melkein naisellinen pehmeytensä hänen olemuksessansa, joka niin hyvin sopi yhteen hänen uneksivien, sinisten -- mutta nyt palavain tummien silmiensä kanssa -- kaikki tämä oli kuin pois pyyhkäisty. Jotakin leijonamaista, tulista oli nyt hänen voimakkaasti jännittyneessä jättiläisvartalossansa. Minä aivan mykistyin nähdessäni hänet ja pysähdyin lukemisessani.

"Lue", sanoi hän hiljaa, mutta pakottomasti.

"Entäs sinä; mitä sinä tarkoitat?"

"Lue", toisti hän suuttumuksen ja pyynnön sekaisella äänellä.

Minä jatkoin katsahtaen vähäväliä häneen ja huomaten, että hän kiihtyi kiihtymistään. Hänestä virtasi jotakin, joka järkytti ja huumasi minua -- jotakin kuuman sumun tapaista. Ja niin saavuin minä siihen paikkaan, jossa kuvataan, kuinka Stenjka saatiin kiinni.

"Saivat kiinni", karjaisi Konovalov.

Ja kaikki se tuska, häväistys ja viha, joka oli odottamassa suurta vapauden taistelijaa sen vapauden sijasta, jolle hän oli uhrannut koko elämänsä, kuvastui tässä järkyttävän voimakkaassa huudahduksessa.

Hiki helmeili hänen otsallansa ja silmät laajenivat pelottavasti. Hän hyppäsi ylös lavitsalta ja asettui minun eteeni kookkaana, mahtavana, mielenliikutuksesta vapisevana, laski kätensä olkapäälleni ja aikoi puhua nopeasti ja äänekkäästi: "Odota!... Älä lue enempää!... Sano, mitä sitten tapahtui? Ei, odota! Älä sano mitään! Mestataanko hänet? Ah. Lue enemmän, Maksim!"

Ehdottomasti tuli ajatelleeksi, että Konovalov olikin, eikä kuten kertomuksessa Frolka, Rasinin synnynnäinen veli. Saattoi luulla, että kulumattomat vuosisatoja lämpimänä pysyneet verisiteet olivat yhdistämässä tätä kulkuria vapaudensankariin Stenjkaan ja että tämä maankiertäjä tunsi vielä tänä päivänäkin koko valtaavan, voimakkaasti vapisevan ruumiinsa voimalla sekä kaipaavaa "tukipistettä" hokevan sielunsa täydellä hehkulla niitä tuskia ja sitä raivoa, jota kansan sankari tunsi kolmesataa vuotta takaperin.

"Lue, Kristuksen nimessä, lue!"

Minä luin kiihtyneenä ja liikutettuna, tuntien kuinka sydämeni sykki levottomasti ja minä elin yhdessä Konovalovin kanssa Stenjkan kärsimiä suruja ja tuskia. Ja niin tulimme siihen kohtaan, jossa kuvataan, kuinka vankia kidutettiin...

Konovalov puri naristen hampaitansa ja hänen silmänsä hehkuivat kuin hiilet. Hän taivuttautui olkapääni ylitse ja tuijotti kirjaan, hänen henkäyksensä suhisi korvissani puhaltaen hiukseni otsalta silmilleni. Minä nytkähytin päätäni pudistaakseni ne syrjään. Konovalov huomasi sen ja antoi kätensä raskaana levätä pääni päällä. Minä luin: "Ja nyt puri Rasin niin voimakkaasti hampaitansa yhteen, että hän sylki ne verisinä ulos maahan..."

"Riittää... Saatana!" huusi Konovalov ja sieppasi kirjan pois kädestäni, heitti sen voimakkaasti lattialle ja lankesi itse raskaasti sen päälle...

Hän itki. Hän näytti häpeävän sitä ja hän ulvoi hyvin kummallisella tavalla estääkseen itkuansa. Hän painoi päänsä polviansa vastaan ja kuivasi pois kyyneleensä likaisiin pumpulihousuihinsa.

Minä istuin lavitsalla hänen vieressänsä epätietoisena siitä, miten voisin lohduttaa häntä.

"Maksim", sanoi Konovalov maaten yhä edelleen lattialla. "Sehän on kauheata! Ensiksi Pila ja Gysoi... ja nyt Stenjka! Oh, sellainen kohtalo!... Hän oikein sylki ulos hampaansa!... Oh!..."

Hän oli syvästi liikutettu, koko hänen ruumiinsa vapisi. Ulos syljetyt hampaat näkyivät tehneen syvimmän vaikutuksen häneen, hän tuli aina yhä uudelleen ja uudelleen takaisin siihen kohtaan ja mainitessaan siitä kohotteli hän suonenvedontapaisesti hartioitansa. Muuten olimme me molemmat aivan kuin juovuksissa niistä näyistä, joita olimme mananneet esille kauheita kidutustuskia lukiessamme.

"Kuuleppas, lue minulle vielä kerran se kohta", pyyteli minua Konovalov nostaessaan kirjan ylös lattialta ja ojentaessaan sen minulle. "Ja näytäppäs, missä paikassa siinä on kirjoitettu hampaista?"

Minä näytin hänelle ja hän nielaisi silmillään ne rivit. "Ja sillä tavoinko se oikein on kirjoitettu: 'sylkäisi ulos veriset hampaansa?' Ja kirjaimet ovat kuitenkin samallaisia kuin kaikki muutkin. Hyvä Jumala! Kuinka se mahtoikaan tehdä kipeätä hänelle! Oh... hampaat! Mutta mitäs siellä loppupuolella vielä tulee? Mestausko? Ahaa! Jumalan kiitos, että edes mestaavat ihmisen!" Hän lausui ilonsa tästä mestauksesta sellaisella innolla, sellaisin tyydytyksen ilmein, että minä tulin aivan liikutetuksi moisesta myötätuntoisuudesta, joka niin palavasti toivotti kuolemaa kärsivälle Stenjkalle.

Koko tämän päivän vietimme me ihmeellisessä huumauksessa: me puhelimme koko ajan Stenjkasta muistellen hänen elämäänsä, lauluja, joita hänestä on tehty, ja hänen kidutustansa. Pari kertaa alkoi Konovalov kaikuvalla barytoni-äänellä laulaa keskeyttäen kuitenkin äkkiä, parin säveleen perästä laulunsa.

Siitä päivästä lähtien tunsimme olevamme entistä lähempänä toisiamme.

* * * * *

Minun täytyi vielä pari kertaa lukea hänelle "Stenjka Rasinin kapinaa", sen jälkeen luimme "Taras Buljbaa" ja "Köyhiä ihmisiä". Taras myöskin miellytit kovasti kuuntelijaani, mutta se ei voinut kuitenkaan himmentää sitä valtavaa vaikutusta, jonka Kostomarovin kirja oli häneen tehnyt. Mutta "Köyhien ihmisten" -- kirjeitten muodossa kirjoitetun romaanin päähenkilöitä ei Konovalov ollenkaan ymmärtänyt. Hänestä oli kieli kirjeessä aivan naurettava ja hän oli hyvin epäluuloisella kannalla Varjaan, kirjan sankarittareen nähden.

"Voiko kuvitella mielessään mokomaa ihmistä! -- Hän mielistelee vanhaa ukkoa. Olipa sekin viekas naikkonen! Ja mies -- senkin variksen pelätin... Heitä hiiteen, Maksim, mokomat tyhmyydet. Mitä hyvää siitä lähtee. Kirjoittelevat toinen toisillensa. Paperia vaan pilaavat... Parasta heittää sioille syötäväksi mokomat paperit. Ei niissä ole liikuttavaa, ei naurettavaa: mitä varten ne ovat oikein kirjoitetut?"

Muistutin hänelle romaania "Podlipomisit", jossa kerrotaan melkein samallaisista asioista. Mutta sitä hän ei tahtonut myöntää.

"Pila ja Gysoi, he ovat aivan toisellaista väkeä, he! He ovat eläviä ihmisiä, he elävät ja taistelevat. Mutta nämä... he kirjoittavat vaan kirjeitä! Sehän on kovin typerää! Eiväthän ne ole oikeita ihmisiä -- ainoastaan ajateltuja! Taras ja Stenjka -- kas, he ovat aivan jotakin toista, huomaa se! Ajatteleppas, jos he olisivat tunteneet toisensa! Mitä kaikkea he olisivatkaan voineet tehdä yhdessä!.. Silloin olisivat kyllä Gysoi ja Pilakin tulleet iloisiksi -- eikö totta?"

Hänellä ei ollut minkäänlaista selvää käsitystä ajasta. Hänen mielikuvituksessansa elivät kaikki hänen lempisankarinsa samaan aikaan -- ainoastaan eri seuduilla. Minulla oli suuri vaiva saada hänet ymmärtämään, että Gysoi ja Pila eivät sittenkään olisi tavanneet Stenjkaa, vaikka he olisivat matkustaneet Karna-virtaa myöten alas etelään, yhtä vähän kuin Stenjka olisi voinut tavata Taras Buljbaa, vaikka hän olisi ratsastanut läpi koko kasakkojen ja vähävenäläisten maan.

Kun hän lopuksikin käsitti tämän seikan, niin aiheutui siitä hänelle suurta surua.

Minä koetin kertoa hänelle Pugatshovin kapinasta nähdäkseni, mitä hän ajattelisi tästä vallantavottelijasta. Mutta häntä varten ei Konovalovilla enää riittänyt tunteita ja hän sulki hänet muitta mutkitta pois sankariensa joukosta.

"Mokomakin polttomerkillä varustettu konna! Karannut rikosvanki, ei mitään muuta! Varastaa tsaarin nimen saadakseen levottomuutta aikaan maassa. Kuinka moni ihminen menettikään henkensä mokoman koiran takia! Stenjka -- kas hän oli aivan toisellainen ihminen. Mutta Pugatshov ei ole mikään sankari -- häpeällinen pyöveli hän vaan on. Ei maksa vaivaa lukea hänestä. Eikö sinulla ole muita sellaisia kirjoja kuin Stenjka? Koeta hakea. Mutta anna noiden toisten olla, ne eivät huvita. Parempi on, että luet vielä kerran, miten he kiduttivat Stenjkaa."

Pyhäpäivinä menimme yhdessä joen taakse niityille. Otimme mukaamme hieman viinaa, leivän ja kirjan ja aikaisin aamulla läksimme "ulos vapaaseen ilmaan", kuten Konovalov sanoi. Meitä kovasti miellytti oleskella "lasitehtaassa". Täten nimitettiin jostakin tuntemattomasta syystä rakennusta, joka sijaitsi kedolla jonkun matkan päässä kaupungista. Se oli kolmikerroksinen kivinen talo, jonka katto oli vaipunut sisään, akkunanpielet olivat särkyneet ja jonka kellari kesän aikana oli täynnä pehmeätä pahanhajuista mutaa. Viheriän-harmaana, puoleksi hajonneena ja kokoonluhistuneena tirkisteli se rikkinäisillä akkunoillaan lähellä olevaa kaupunkia, muistuttaen vanhaa, kaupungista karkotettua, kurjaa, yksinäisyydessä kuolemaan tuomittua raajarikkoa.

Joka vuosi uudistuvat tulvat kaivoivat alinomaan talon perustaa saamatta sitä kuitenkaan sortumaan: siellä se seisoi yhä järkähtämättömänä, ylhäältä alas saakka vihertävän homeen peittämänä, ja kun se oli ympärillä sijaitsevien suurten vesilammikkojen kautta kokonaan suojassa liiaksi usein toistuvalta poliisin nuuskinnalta, oli se katottomanakin tervetullut suojapaikka visseille hämäräperäisille kodittomille ihmisille.

Tällaisia ihmisiä oli aina suuri joukko rakennuksessa; repaleisia, nälkäisiä, valonarkoja olentoja asui yökköjen tavoin näissä raunioissa ja Konovalov sekä minä olimme aina tervetulleita vieraita heille sen vuoksi, että me aina toimme mukanamme suuren nisuleivän leipomosta ja ostimme tavallisesti matkan varrella paloviinaa ja suuren joukon "valmistettua ruokaa" -- maksaa, keuhkomuhennosta, sydäntä ja makkaraa. Sillä tavoin onnistuimme parilta ruplalla laittamaan suuremmoiset pidot "lasiväelle", kuten Konovalov heitä nimitti. -- He palkitsivat anteliaisuuttamme kertomuksilla, joissa mitä kauhistuttavin, sydäntäsärkevin totuus oli punottu mielikuvitusrikkaalla tavalla yhteen mitä lapsellisimpain valheiden kanssa. Jokainen kertomus oli ikäänkuin palanen pitsikutomusta, jossa mitä kaameimman totuuden mustat langat pistivät esille valheen räikeän kirjavista väreistä. Sellainen kudos teki omituisen vaikutuksen sydämeen ja päähän. Se järkytti meitä omintakeiselta, kiusottavan monenkarvaisella piirustuksellaan. "Lasi-ihmiset" rakastivat omalla tavallaan meitä -- minä luin usein heille kaikellaisia kirjoja ja melkein aina he tarkkaavaisina ja miettiväisinä kuuntelivat lukemistani.

Näiden, elämän ulkopuolelle joutuneiden ihmisten elämäntuntemus hämmästytti minua syvyydellään ja minä kuuntelin suurella hartaudella heidän kertomuksiansa, mutta Konovalov kuunteli niitä vaan väitelläkseen kertojan maailmankatsomusta vastaan ja saadakseen minut riitelemään kanssansa. Kun hän oli kuunnellut loppuun erään kummallisesti rääsyihin kääriytyneen, sangen vähän luottamusta herättävän olennon kertomuksen elämästään ja lankeemuksestaan, kertomuksen, joka kuten tavallisesti oli täydellinen puolustuspuhe kertojan elämänkatsomukselle, Konovalov pudisti vakavan näköisenä päätänsä ja hymyili miettiväisenä. Tämän huomasivat toiset heti, sillä "lasiväki" oli hyvin herkkää väkeä, silloin kun oli kysymys kuuntelijoiden suhtautumisesta heidän mielenpurkauksiinsa.

"Sinä et siis tahdo uskoa minua, Sasha?" huudahti kertoja.

"Ei, uskon kyllä. Kuinka voisi olla uskomatta, mitä ihminen sanoo! Silloinkin kun näet, että hän valehtelee -- täytyy uskoa häntä, s.o. kuuntele ja koeta ymmärtää minkä takia hän valehtelee. Välistä valehteleminen ilmaisee paremmin ihmisen luonteen kuin totuus. Ja minkälaista totuutta me sitten voisimmekaan lausua itsestämme? Ainoastaan likaista... Mutta valehteleminen on helppo. Eikö niin?"

"Niin on", myönsi kertoja. "Mutta joka tapauksessa sano minulle, minkä takia sinä pudistit päätäsi?"

"Minkä takia? Sen takia, että sinä teet vääriä johtopäätöksiä. Sinä kerrot sillä tavoin, että saattaisi luulla jonkun peikon tahi ohikulkevien ihmisten -- eikä sinun itsesi -- muodostaneen koko sinun elämäsi. No -- missä sinä itse piileskelet sillä aikaa? Miksi et ole käyttänyt omia voimiasi taisteluun kohtaloa vastaan? Ja edelleen -- sano minulle, mitenkä iki-maailmassa voi käsittää sen asian, että me aina syytämme toisia ihmisiä, vaikka me itsekin olemme ihmisiä, joita siis toiset vuorostaan voivat syyttää? Jos meitä estetään elämästä, niin olemme kai mekin estäneet muita elämästä -- eikö niin? Kuinka voi selittää tämän asian?"

"Täytyy järjestää elämä sellaiseksi, että kaikkien on hyvä olla, eikä kenenkään tarvitse olla lähimäisensä tiellä..." vastattiin hänelle.

"Ja kuka sitten järjestäisi elämän sellaiseksi?" sanoi Konovalov voitonriemuisena ja vastasi itse kysymykseensä, ettei kukaan ennättäisi ennen häntä: "Itse! itse! Mutta kuinka me saatamme järjestää elämää, jos me emme osaa sitä tehdä, jos meidän oma elämämmekään ei ole onnistunut? Siten käy selville, rakkaat veljeni, että meidän ainoa turvamme elämässä -- on meissä itsessämme! Ja mitä me itse olemme -- sen me hyvin tiedämme."

Häntä vastustettiin ja hänelle todistettiin, että toiset olivat oikeassa, mutta hän piti vaan lujasti kiinni siitä mielipiteestään, että meillä ei ole oikeutta moittia ketään, me olemme itse syynä kaikkiin niihin onnettomuuksin, jotka kohtaavat meitä.

Oli hyvin vaikeata saada häntä luopumaan tästä katsantokannasta ja vielä vaikeampaa oli omistaa itsellensä hänen mielipiteensä ihmisistä ja elämästä: toiselta puolen esiintyivät hänen käsityksensä mukaan ihmiset olentoina, joilla oli täysi kyky järjestää elämänsä vapaasti oman tahtonsa mukaan, ja toiselta puolen taasen heikkoina, säälittävinä olioina, jotka eivät kyenneet mihinkään muuhun kuin syyttämään toinen toisiansa.

Tällaiset kinastelut kestivät usein keskipäivästä keskiyöhön saakka, ja minä palasin Konovalovin kanssa takaisin kotiin "lasi"-ihmisten luota pilkkosen pimeässä, välistä polvia myöten liassa kahlaten.

Kerran olimme vähällä hukkua erääseen suurenpuoleiseen kuoppaan, ja erään toisen kerran yllätti meidät poliisivartiosto, ja me saimme viettää yömme parinkymmenen "lasi"-toverimme kanssa poliisiasemalla. Välistä ei meitä haluttanut ainoastaan puhella maailmankysymyksistä, vaan me kuljimme kauvas niittyjen taakse joen toiselle puolelle, jossa oli pieniä lampia täynnänsä tulvaveden aikana joesta siirtyneitä pieniä kaloja. Yhden tällaisen lammen partaalle sytytimme me nuotion palamaan ainoastaan enentääksemme oleskelupaikkamme kauneutta, ja sitten lueskelimme tahi puhuimme elämästä. Joskus taasen ehdotti Konovalov syvämietteisellä äänellä:

"Maksim! Ruvetaan katselemaan taivasta!" Ja me heittäysimme selällemme ja tarkastelimme sinistä äärettömyyttä päämme päällä. Aluksi kuulimme me lehtien kahinaa ympärillämme ja veden loisketta lammessa, tunsimme maan allamme ja kaiken mitä ympärillämme oli... Sitten kietoi sininen taivas, joka tuntui vetävän meitä puoleensa, tietoisuutemme keveän sumun peittoon, me menetimme olemassaolon tunteen ja ikään kuin maasta irtautuneina leijailimme kohti taivaan sinisiä avaruuksia, ollen puoleksi uinuvassa, puoleksi mietiskelevässä mielentilassa, jota me äänettöminä ja liikkumattomina koetimme kaikin voimin ylläpitää.

Sillä tavoin lojuimme muutamia tunteja yhtämittaa ja palasimme sitten takaisin työhömme ruumiillisesti ja sielullisesti virkistyneinä olostamme luonnon yhteydessä.

Konovalov rakasti luontoa syvällä, sanomattomalla rakkaudella -- ainoastaan hänen pehmeä säteilevä katseensa puhui siitä ja ulkona kedolla tahi joen varrella ollessa joutui hän aina tavattoman rauhalliseen ja herkkään mielentilaan, joten hänen puhdas lapsellinen sielunsa tuli entistä kirkkaammin näkyviin. Välistä lausui hän syvästi huoaten ja kääntäen katseensa kohti taivasta:

"Ah... Kuinka kaunista!" Ja tässä huudahduksessa oli aina paljoa enemmän ajatusta ja tunnetta kuin monen runoilijan kaunopuheisissa värssyissä, joiden haltioitunut tunnelma johtui enemmän halusta ylläpitää omaa mainettansa herkkänä kauneudentuntijana, kuin todellisesta luonnon kuvaamattoman suloisen kauneuden ihannoimisesta.

Runous menettää -- kuten kaikki muukin, pyhän yksinkertaisuutensa ja välittömyytensä heti paikalla, kun se muodostuu ammatiksi.

* * * * *

Pari kuukautta kului, joiden aikana Konovalov ja minä puhelimme ja luimme paljon. "Stenjkan kapinaa" luin minä hänelle niin usein, että hän saattoi jo vapaasti kertoa omin sanoin kirjan sisällyksen sivu sivulta alusta loppuun.

Tämä kirja jäi merkitsemään hänelle yhtä paljon kuin hallitsijasadut tunnonherkälle lapselle. Hän kutsui esineitä, joitten kanssa hän oli tekemisissä, sankariensa nimillä, ja kun kerran leipäkuppi putosi alas hyllyltä mennen sirpaleiksi, huusi hän suuttuneena:

"Voi sinua, senkin vojevodi!"

Epäonnistuneita leipiä hän nimitti Frolkaksi, Stenjkan petolliseksi veljeksi, hiivaa hän kutsui "Stenjkan ajatuksiksi", Stenjkan nimellä hän ilmaisi kaikkea mikä oli suurta, tavatonta ja onnetonta.

Kapitolinasta, jonka kirjeen minä olin lukenut ja jolle minä olin kyhännyt vastauksen ensimäisenä tuttavuuteni päivänä Konovalovin kanssa, et koko aikana sanaakaan mainittu.

Minä tiesin kyllä, että Konovalov oli lähettänyt rahoja jollekin Filipolle pyytäen häntä toimittamaan ne poliisille tytön puolesta, mutta sekä Filipolta että tytöltä ei kuulunut mitään vastausta.

Silloin äkkiä eräänä iltana, kun juuri asetimme yhdessä leipiä leipälapiolle, leipomon ovi aukeni ja eteisen kosteasta kylmyydestä kuului ujo, mutta samalla vaativa naisen ääni sanovan:

"Anteeksi..."

"Ketä te haette?" kysyin minä Konovalovin hämmentyneenä sormiessa partaansa asetettuaan lapion jalkojensa varaan.

"Onko täällä työssä leipuri Konovalov?"

Hän seisoi jo kynnyksellä ja katossa riippuvasta lampusta lankesi valo suoraan hänen valkealla villahuivilla verhottuun päähänsä. Huivin alta näkyivät pyöreät lempeännäköiset, hieman pystynenäiset, punaposkiset kasvot, joihin täyteläisten punaisten huulien hymyily muodosti pikku kuoppia.

"On kyllä", vastasin minä hänelle.

"Täällä minä olen, täällä minä olen!", lausui äkkiä jotenkin äänekkäästi Konovalov heittäen syrjään lapion ja astuen levein askelin vieraan luoksi.

"Sasha-kultaseni!" virkkoi syvästi huoaten nainen hänelle vastaukseksi.

He syleilivät toisiansa Konovalovin kumartuessa syvään alas naisen puoleen.

"No mitä kuuluu? Ah! Sinä olet siis vapaa! Joko kauvankin? Enkös minä sitä sanonut sinulle? Nyt on taasen tie vapaa sinulle, mene rohkeasti vaan eteenpäin..." lausui kiireisesti Konovalov naiselle seisoen yhä kynnyksellä ja irroittamatta käsiään hänen vartaloltaan ja kaulaltaan.

"Maksim, koeta veli hyvä, leipoa yksinäsi tänään, minä aijon omistaa lopun päivästä tälle vieraalleni... Missä sinä, Kapa, asustat?"

"Minä tulin suoraa päätä luoksesi tänne."

"Tä-ä-nne? Ei täällä voi olla... täällä leivotaan leipää... ei täällä mitenkään sovi. Meillä on ylen ankara isäntä. Täytyy saada yösija jostakin paikasta... vaikka hotellista. Lähdetään."

Ja he menivät. Minä jäin yksin puuhailemaan leipineni, enkä minä odottanut ollenkaan Konovalovia takaisin tulevaksi ennen aamua. Hämmästykseni ei siis suinkaan ollut vähäinen, kun hän jo vajaan kolmen tunnin kuluttua ilmestyi uudelleen leipomoon. Ja hämmästykseni suureni suurentumistaan, kun tarkastaessani hänen kasvojansa nähdäkseni, kuinka iloiselta ja tyytyväiseltä hän näytti, huomasinkin niissä vaan happamen, ikävän ja väsyneen ilmeen.

"Mistä on kysymys?", kysyin suuresti ihmetellen tälläistä ystäväni mielentilaa, joka minusta niin vähän sopi yhteen iloisen tapahtuman kanssa.

"Ei mistään", vastasi hän synkkänä ja sylkäisi sitten äkäisenä syrjään.

"Ei, jotakin on aivan varmasti tapahtunut", väitin minä vastaan.

"Mitä sitten?" lausui hän väsyneesti heittäytyen pitkin pituuttaan makaamaan lavitsalle. "Nainen... nainen... Hän on myöskin nainen -- siinä koko juttu."

Sain ponnistaa aika lailla, ennen kun hän suostui antamaan minulle jonkunlaista selitystä, ja lopuksi hän sen tekikin jotensakin seuraavaan tapaan:

"Sanoinhan jo, että hän on nainen! Ja jos minä en olisi sellainen hölmö kuin minä olen, niin mitään tällaista ei olisi tapahtunut. Ymmärrätkö? No... Ja sinä sanot kuitenkin aina, että nainenkin on ihminen! Tietysti, kulkeehan hänkin jaloilla, ei syö ruohoa, osaa puhua, nauraa... siis ei ole eläin. Kuitenkaan ei hän ole meikäläistä varten luotu, ei ollenkaan! Kuinka niin? Sitä en osaa sanoa! Tunnen, että ei sovi meille, vaikka en ymmärrä miksi... Tämäkin Kapitolina... no... mitä luulet hänen sanovan. Tahdon elää sinun -- se tahtoo sanoa minun -- kanssani, sinun vaimonasi. Tahdon, sanoo hän, olla sinun pieni lellikkisi... Aivan mieletöntä! No mutta kuulehan, armas tyttöseni, sanoin hänelle, aivanhan sinä höpiset joutavia; ajattelehan itse, miten on mahdollista elää minun kanssani? Ensinnäkin minä olen paha juomaan, toiseksi minulla ei ole minkäänlaista kotia, kolmanneksi minä olen maankiertäjä, en osaa asua yhdessä paikassa ja niin edespäin. Mutta hän, hän välittää viis juopottelemisesta. Sanoo vaan, että kaikki kisällit ovat kovia juoppoja ja kuitenkin on heillä melkein jokaisella vaimo. Koti, sanoi hän, tulee kyllä järjestetyksi, kunhan vain on vaimo, etkä sinä, sanoi hän, sen jälkeen enää mihinkään juokse... Sanoin hänelle: Kapa, en millään ehdolla suostu menemään naimisiin, sillä tiedän, että en osaa viettää sellaista elämää, enkä koskaan opikaan. Hän vastaa: Siinä tapauksessa minä hyppään jokeen! Sanon hänelle: 'Sinä olet kiihdyksissä, naisparka!' Silloinkos hän alkaa kiroilla, että korvat soivat! Mokomakin pitkäsäärinen piru, petturi, häpeämätön konna, sielunraastaja. Hän raivostui niin pahasti, että olin vähällä juosta tieheni. Mutta sitten tuli itku. Itkee ja nuhtelee minua: minkä takia, sanoo hän, viekottelit minut pois siitä paikasta, jossa viimeksi olin, mihin minä nyt menen? Mokomakin punanaamainen narri. Hyi... P----le!... No, mitä ihmettä minä nyt hänelle teen?"

"Niin, minkä takia sinä todellakin haalasit hänet sieltä pois?", kysyin minä.