Part 2

Mielikuvituksessani olin näkevinäni solakan naisen, joka lepäsi hänen käsivarsillaan nojaten päätään hänen leveätä rintaansa vastaan, -- kuva näytti kauniilta ja minä aloin olla yhä enemmän vakuutettu hänen kertomuksensa tosiperäisyydestä. Ja kaiken lopuksi oli se alakuloinen ja pehmeä äänenpaino, jolla hän kertoi muistelmiaan "kauppiaan rouvasta" -- aivan erikoinen laadultaan. Tosi kulkuri ei koskaan kerro naisesta eikä mistään muustakaan sellaisella äänellä -- hän tahtoo aina näyttää, että maan päällä ei ole sellaista asiaa, jota hän ei uskaltaisi häväistä.

"Minkätähden sinä olet vaiti -- luuletko ehkä, että olen ladellut valheita sinulle?" kysyi Konovalov ja hänen äänensä kuulosti jostakin syystä levottomalta. Hän heittäytyi jauhosäkkien päälle makaamaan. Toisessa kädessä oli hänellä teekuppi ja toisella kädellänsä siveli hän hitaasti partaansa.

"Ei, kyllä sinun täytyy uskoa minua. Miksikäs minä valehtelisin? Totta kyllä, hyvä veli, että meidän kaltaiset maankiertäjät ovat hyviä mestareita kertomaan kaiken maailman juttuja. Ja eihän siinä mitään ihmettä ole. Ihminen, jolle elämä ei tarjoa mitään hyvää, ei vahingoittane ketään, jos hän punoo omaksi huviksensa jonkunlaisen jutun ja alkaakin kertoa sitä tositapauksena. Kertoo ja uskoo itsekin, että tosiaankin niin tapahtui, uskoo, ja hänen on hyvä olla. Monet elävät sillä. Eikä sille mitään voi... Mutta minä olen puhunut sinulle totta, sillä tavoin on tapahtunut, kuin olen kertonut. Oliko minun kertomuksessani sitten mitään erikoista? Elää nainen ja hänellä on ikävä olla, mutta ihmiset hänen ympärillänsä ovat kaikki mitättömiä. Totta kyllä, että minä olin vaan halpa kuski, mutta naiselle se on samantekevää, sillä kaikkihan, niin hyvin kuskit, herrat kuin upseeritkin ovat -- miehiä... Hänen edessänsä ovat kaikki sikoja -- kaikki hakevat yhtä ja samaa. Jokainen koettaa saada paljon ja maksaa vähän. Yksinkertainen ihminen on vielä jonkun verran parempi, omantunnonmukaisempi. No minä olen kovin yksinkertainen... Naiset oivaltavat helposti sen puolen minussa... näkevät, että en loukkaa heitä, s.o. en... mitenkä sen sanoisin... en pilkkaa heitä. Nainen -- kun hän tekee syntiä, niin hän ei mitään niin pelkää kuin että hänelle salaa nauretaan. He ovat ujoja miehiä kohtaan. Me otamme osamme ja olemme valmiit vaikka torilla kertomaan urostyöstämme... kas tällä tavoin, kerskumme: olen vetänyt erästä hölmöä nenästä. Naisilla, veli hyvä, turmeltuneimmillakin on enemmän häpyä kuin meillä."

Kuuntelin häntä ja ajattelin: Onkohan mahdollista, että tämä mies on uskollinen itsellensä kertoessaan kaikkea tällaista, joka niin vähän sopii yhteen hänen ulkomuotonsa kanssa.

Mutta hän jatkoi vaan puhettansa suunnaten miettiväiset lapsellisen kirkkaat silmänsä minuun ja minä hämmästyin yhä enemmän ja enemmän häntä kuullessani.

Puut paloivat loppuun uunissa ja kirkkaan hehkuvasta hiilikasasta lankesi leipomon seinälle rusottava hohde, joka vapisi hiljakseen.

Ikkunasta pilkisti sisälle palanen vaaleansinistä taivasta, jossa näkyi kaksi tähteä. Toinen niistä, suuri -- loisti kuin jalokivi ja toista, joka oli aivan edellisen läheisyydessä, tuskin saattoi nähdä.

* * * * *

Kului viikko, Konovalov ja minä olimme hyvät ystävät keskenämme.

"Sinä olet myöskin suora poika! Se on hyvä", puheli hän minulle hymyillen sekä taputtaen selkääni leveällä kädellänsä.

Hän teki työtänsä taiteilijan tavoin. Kannatti tosiaankin katsella, kuinka hän käsitteli sadan kilon painoisia taikinamöhkäleitä, vieritti kokoon niitä ja leipoi niitä taivuttaen ruumistansa taikinan ylitse sekä upottaen jättiläismäiset käsivartensa kyynärpäätä myöten kimmoavaan ainejoukkoon, joka aivan voihki hänen kynsissänsä. Ensialussa nähdessäni kuinka nopeasti hän työnsi uuniin uudet leivät, joita minä töintuskin ennätin syytää hänen lapiollensa, pelkäsin, että hän asettaa niitä vahingossa päälletysten, vaan kun hän oli paistanut kolme uunillista, eikä yksikään sadastakolmestakymmenestä muhkean punertavasta ja korkeasta leivästä osoittunut vähimmässäkään määrässä litistyneeksi, niin minä käsitin, että olin joutunut tekemisiin mestarin kanssa, joka oli taiteilija alallansa. Hän rakasti työntekoa, se huvitti häntä. Hän kävi surulliseksi, kun uuni paistoi huonosti tahi kun taikina nousi hitaasti, suuttui ja haukkui isäntää, kun tämä osti hapantuneita jauhoja, ja oli lapsellisen iloinen sekä tyytyväinen, kun leivät tulivat ulos uunista samansuuruisina, korkeaksi kohonneina, tarpeeksi punertavina sekä ohut-, narisevakuorisina. Usein otti hän laipiolta käsiinsä paraiten onnistuneen leivän ja muutellen sitä toisesta kädestä toiseen, jotta ei olisi polttanut näppiänsä, sanoi iloisesti nauraen minulle:

"Katsoppas minkälaisen kaunottaren me olemme yhdessä tehneet..."

Ja minun oli suloista katsella tätä jättiläislasta, joka koko sielullaan kiintyi työhönsä, niin kuin tuleekin tehdä jokaisen ihmisen jokaisessa työssä.

Kerran kysyin häneltä:

"Kuuleppa Sasha, kerrotaan, että sinä laulat hyvin."

"Laulan kyllä... Mutta ainoastaan kun sellainen puuska sattuu tulemaan päälleni -- aika-ajoittain. Kun tuska valtaa minut, niin silloin alan myös laulaa. Ja jos alan laulaa -- niin tuska alkaa tulla. Parasta on olla vaiti tästä asiasta. älä siitä puhu minulle, se ärsyttää vaan minua. Laulatko sinä? Osaat. Voi sinua senkin veitikkaa. Olisit antanut minun olla rauhassa. Älä vielä rupea laulamaan, odota, kunnes minäkin alotan -- vihellä vaikka siksi. Sitten alamme yhdessä. Eikös niin?"

Minä tietysti suostuin ja vihelsin silloin, kun teki mieleni laulaa. Mutta joskus unohdin itseni ja aloin hyräillä taikinaa sekottaessani ja leipiä pyöriellessäni. Konovalov kuunteli minua, hänen huulensa alkoivat epämääräisesti liikkua ja jonkun hetken kuluttua muistutti hän minua lupauksestani. Joskus hän sensijaan äreästi huudahti minulle:

"Lakkaa siinä mölisemästä."

Kerran otin mukaani pienestä kirjavarastostani jonkun kirjasen, ja asetuin lepohetkellä akkunan ääreen lukemaan.

Konovalov nukkui taikinalavitsalla, mutta kääntämieni kirjanlehtien synnyttämä suhina hänen korvien juurella aiheutti, että hän aukaisi silmänsä.

"Mitäs siinä kirjassa sanotaan?"

"Tämä on romaani 'Podliporotsit', jonka eräs Rjeshetnikov on kirjoittanut."

"Voitko lukea ääneen minulle", pyysi hän.

Ja akkunalaudalla istuen aloin minä lukea. Konovalov nousi istualleen lavitsalle ja kuunteli nojaten päätänsä polviani vastaan... Välistä katsahdin häneen kirjan ylitse ja kohtasin hänen suuriksi avautuneet, syvän jännityksen valtaamat silmänsä -- sitä näkyä en koskaan unohda. Myöskin hänen suunsa oli puoliksi auki paljastain kaksi riviä tasaisia, valkeita hampaita. Hänen ylöspäin vetäytyneet kulmakarvansa, syvät rypyt korkealla otsalla ja kädet, joilla hän piteli polviansa, lyhyesti sanoen koko hänen liikahtamaton, jännittynyt asentonsa oli omiansa kiihottamaan minua panemaan parhaimman taitoni liikkeelle ja minä koetinkin mahdollisimman selvästi ja elävästi lukea synkkää kertomusta Gysoikasta ja Pilasta.

Lopuksi minä väsyin ja suljin kirjan.

"Onko se lopussa jo", kysyi minulta kuiskaten Konovalov.

"Enemmän kuin puolet on vielä jälellä."

"Luet kai kaikki ääneen."

"Mielelläni, jos se sinua huvittaa."

"Ah!" Hän tarttui käsillään päähänsä ja huojutteli sitä edestakaisin istuen lavitsalla. Näkyi, että hän tahtoi jotakin sanoa, hän aukaisi suunsa ja sulki sen taas uudelleen huokaisten kuin pajanpalkeet, ja jostakin syystä hän sulki silmänsä. En ollut odottanut kirjan tekevän näin suurta vaikutusta ja minun oli vaikeata ymmärtää hänen kummallista käytöstänsä.

"Ah, kuinka sinä osaatkin lukea sitä juttua", kuiskasi hän minulle, "niin erilaisella äänellä. Kaikki ovat aivan ilmieläviä: Aproska! Pishitt! Pila!... sellaisia hölmöjä. Minun oli vaikea pidättää nauruani kuunnellessani... Mutta kuinka sitten kävi? Mihinkä he läksivät. Armollinen, hyvä Jumala, aivan tottahan se on kaikki! Aivanhan ne ovat oikeita ihmisiä... todellisia talonpoikia! Ilmi elävää on kaikki ääni ja kasvot... Kuulehan, Maksim! pistetään leivät uuniin ja sitten sinä luet eteenpäin."

Me panimme leivät uuniin ja valmistimme toisen uunillisen ja minä luin taasen tunnin ja 40 minuutin ajan kirjaa. Sitten pysähdyttiin -- leivät täytyi ottaa pois uunista ja toiset panna sijaan. Valmistimme vielä uuden taikinan -- kaikki tapahtui kuumeentapaisella kiireellä melkein sanaakaan sanomatta.

Konovalov rypisti vaan kulmakarvojansa ja silloin tällöin antoi jonkun lyhyen käskyn sekä kiiruhti, kiiruhti...

Aamun tullessa oli kirja lopussa ja minä tunsin kieleni kangistuneen.

Konovalov istui nojaten käsiänsä polvia vasten hajasäärin jauhosäkillä ja katseli vaieten ihmeellisillä silmillään.

"No oliko kirja hyvä", kysyin häneltä.

Hän nyökytti päätänsä edestakaisin, sulki silmänsä hetkeksi ja lopuksi alkoi taasen kuiskivalla äänellä puhua:

"Kuka sen oikein on kyhännyt kokoon?" Hänen silmissään oli sanomattoman ihmettelyn leima ja hänen kasvonsa hehkuivat palavaa tunnetta.

Minä mainitsin uudelleen tekijän nimen.

"No kylläpä hän on ihmeellinen mies, hän. Mistä kummasta hän on siepannutkaan kaiken tuon. Aivanhan se panee sydämen väräjämään -- sieluakin herkyttää -- niin elävä se on. Mitenkä hänen on käynyt, tuon kirjoittajan, mitä hän sai työstänsä."

"Mitenkä niin, mitä tarkoitat?"

"No, antoivatko esim. vaikka palkinnon tahi jotakin muuta senkaltaista?"

"Minkä tähden hänelle olisi pitänyt antaa palkinto?" kysyin häneltä.

"Vieläkö sitä kysyt? Kirja -- onhan se aivan kuin poliisin pöytäkirja. Heti kun se luetaan... voidaan päättää, millaisia ihmisiä Pila ja Gysoika ovat. Kaikkien tulee sääli heitä. Pimeätä, syytöntä kansaa he ovat. Millaista elämää he saavat viettää. No, ja tietysti."

"Mitä sitten?"

Konovalov katsahti hämillään minuun ja sanoi ujosti: "Johonkin toimenpiteisiin täytynee kaiketi ryhtyä. Ovathan he ihmisiä, täytyyhän heitä auttaa hädässä."

Vastaukseksi kaikkeen tähän pidin hänelle pitkän luennon. Mutta sillä ei ollut läheskään sellaista vaikutusta kuuntelijaani kuin olin odottanut.

Konovalov vaipui mietteisiinsä, taivutti päänsä alas, koko hänen ruumiinsa alkoi huojua edes takaisin ja lopuksi alkoi hän huokailla ehkäisemättä sanallakaan puhettani. Minä väsyin lopuksi ja vaikenin.

Konovalov kohotti päätänsä ja katsahti synkkänä minuun. "Eikö hänelle siis todellakaan annettu mitään?" kysyi hän.

"Kenelle?" tiedustelin unohdettuani kokonaan Rjeshetnikovin.

"Tarkoitan kirjan tekijää". -- Minua kyllästytti koko juttu. En vastannut hänelle, sillä pelkäsin kiihdyksissäni rupeavani vielä moittimaan ja halveksimaan kuuntelijakuntaani, joka ei näkynyt omaavan kutsumusta ratkaista ihmiskunnan "korkeampia" kysymyksiä, vaan näkyi paljon enemmän olevan huvitettu yhden ainoan ihmisen kohtalosta; ihmiskunnasta sellaisenaan ei hän välittänyt.

Eikä Konovalov itsekään näkynyt odottavan vastausta, vaan hän otti kirjan käsiinsä, käänteli sitä varovaisesti, aukaisi sen ja sulki uudelleen sekä lopuksi pantuaan sen paikalleen huokasi syvään.

"Kuinka sanomattoman viisasta tämä kaikki on! Armollinen Jumala!" puhui hän puoliääneensä. "Ihminen kirjoitti kirjan... siinä on vaan paperia ja mustia merkkejä ... ei mitään sen enempää. Kirjoitti ja...kuoliko hän myöskin?"

"Kuoli", vastasin hänelle.

"Niin, hän kuoli, mutta kirja jäi jälelle ja sitä luetaan. Ihminen katselee sitä silmillä ja lausuu eri sanoja. Ja sinä kuuntelet, ymmärrät, että maailmassa eli ihmisiä -- Pila -- Gysoika ja Aproska. Ja sinua säälittävät ihmiset, vaikka et ole heitä koskaan nähnytkään ja he eivät merkitse sinulle mitään! Kaduilla ehkä kulkee ohitsesi kymmenittäin heidän kaltaisiansa aivan ilmielävinä, sinä näet heidät, etkä kuitenkaan tiedä heistä mitään... et välitä heistä hituistakaan... he vaan kulkevat ohitsesi, siinä kaikki. Mutta kirjassa heitä ei ole ollenkaan, ja kuitenkin sinä säälit heitä niin kovasti, että sydäntäsi oikein ahdistaa. Mitenkä tätä voi ymmärtää? Ja tekijäkin sai kuolla ilman muuta, palkinnotta? Eikä hänellä ollut mitään?"

Minä suutuin ja aloin kertoa hänelle, millaisia palkintoja kirjailijat tavallisesti saavat.

Konovalov kuunteli ja katseli pelästynein ilmein minua, hänen huulensa vapisivat.

"Onpa sekin järjestystä", sanoi hän huohottavin rinnoin ja viiksiänsä purren. Ja hänen päänsä vaipui synkkänä alas.

Silloin minä aloin kertoa, minkälainen turmiollinen merkitys kapakoilla on venäläisten kirjailijoiden elämässä. Kerroin hänelle niistä monista suurista, syvämietteisistä miehistä, joilta viina vei hengen, viina, joka oli heidän ainoa lohduttajansa vaivaloisella elämän tiellä.

"Voivatko tosiaankin sellaisetkin ihmiset juoda?" kysyi hiljaa kuiskaten minulta Konovalov. Hänen suuriksi avautuneissa silmissään loisti epäilyä minua kohtaan, samalla kun hän näytti pelkäävän, säälivän näitä ihmisiä. "Juovat! Mitenkä, senjälkeenkö he alkavat juoda, kun ovat kirjoittaneet kirjansa?"

Tällainen kysymys ei mielestäni ollut oikein paikallaan tässä yhteydessä, enkä siihen vastannut.

"Tietysti jälestäpäin", päätti Konovalov itse. "Ihmiset elävät ja katselevat elämää, imevät itseensä toisten ihmisten elämäntuskaa. Heillä täytyy olla aivan erikoiset silmät. Samoin sydän. Katselevat tarpeeksensa elämää ja alkavat tuntea tuskaa. Ja valavat tuskansa kirjaansa. Mutta eihän se vielä auta, sillä kun sydän kerran on saatu liikutetuksi, niin et tulellakaan enää hävitä pois siitä tuskaa... Ainoaksi keinoksi jää valella sitä viinalla. Ja niin he alkavat juoda. Eikö asia ole sillä tavoin."

Minä myönsin, että niin on, ja tämä näytti ikään kuin rohkaisevan häntä.

"No, oikeastaan pitäisi heitä kaikesta tästä palkita", jatkoi Konovalov kuvaustaan kirjailijan sielunelämästä. "Eikö totta? Sen takia että he ymmärtävät enemmän kuin toiset ja voivat osoittaa erilaisia epäjärjestyksiä. Esimerkiksi mitä olen minä? Ryysymekko kulkuri... juopporatti ja häviölle joutunut ihminen. Ei minulla ole minkäänlaista syytä elää. Jos asiaa oikein ajattelee, niin miksi minä oikeastaan elän, kenelle minä olen tarpeellinen. Ei minulla ole omaa kotinurkkaa, ei vaimoa, ei lapsia... eikä minun tee mielikään omistaa kaikkea sellaista. Elän vaan ja tuskailen. Minkä takia? En tiedä. Sisäistä tienviittaajaa minulla ei ole... ymmärrätkö, mitä tarkoitan? Mitenkä sen sinulle selittäisin. Tuollaista kipinää tahi... sanoisinko voimaa ei ole sielussani. Eli lyhyesti sanoen, minulla ei ole sielussani yhtä asiaa -- siinä koko juttu. Ymmärsitkö nyt? Ja nyt minä elän, haen tuota, ja tuskailen sen takia, mutta mitä se on -- sitä minä en tiedä..."

"Minkä takia sinä sillä tavoin puhut?" kysyin häneltä.

Pidellen päätänsä käsien varassa katseli hän minua ja hänen kasvonsa olivat hyvin jännittyneet aivojen työskentelyn johdosta sanoja hakiessa.

"Minkä takia? No... sen takia, että kaikki on niin nurinpäin maailmassa. Se tahtoo sanoa... minä elän nyt esimerkiksi tässä, enkä tiedä mitä tehdä... mihinkään en osaa ryhtyä... sellainen elämä on nurinkurista."

"No entäs sitten?" -- kysyin häneltä koettaessani saada selville minulle hämärää, hänen ja kirjailijan elämän välistä yhteyttä. --

"Sitten? En minä osaa sitä sinulle selvittää... Ajattelen näet tällä tavoin: Jos joku kirjailija näkisi minut, niin voisikohan hän selittää minulle elämäni, mitä luulet?"

Ajattelin, että itsekin voisin selittää hänelle hänen elämänsä ja ryhdyin hetipaikalla tähän mielestäni niin helppoon ja selvään tehtävään. Aloin puhua hänelle erilaisista olosuhteista, joissa ihminen saattaa syntyä, eri piireistä, mihin hän voi joutua elämään, tasa-arvon puutteesta, ihmisistä, jotka joutuvat elämän uhreiksi ja ihmisistä, jotka hallitsevat elämää.

Konovalov kuunteli tarkkaavaisesti. Hän istui minun vastassani pää käden varassa, ohuet pilvet himmensivät alinomaan hänen suuria, syvämietteisiä vaaleansinisiä silmiänsä ja hän näytti olevan niin suuressa jännityksessä minua kuunnellessaan, että tuskin uskalsi hengittää.

Tämä kaikki oli hyvin imartelevaa minulle. Ja minä kuvasin suurella lämmöllä hänelle elämäänsä ja osoitin, että syy siihen, että hän on sellainen kuin on, ei ole hänessä itsessään. Hän on olosuhteiden surkuteltava uhri, olento, joka luonnon kannalta katsoen on täysin tasa-arvoinen muiden kanssa, mutta jonka kauvan jatkuneet historialliset väärinkäytöt ovat alentaneet yhteiskunnallisen nollan tasolle. Päätin puheeni sanomalla vielä kerran:

"Ei sinun tarvitse ollenkaan syyttää itseäsi. Sinulle on tehty vääryyttä..."

Hän oli vaiti kääntämättä pois katsettansa minusta; minä näin, kuinka hänen silmiinsä ilmestyi hyväntahtoinen, valoisa hymyily ja minä odotin levottomana, mitä hän tulisi vastaamaan puheeseeni. Hymyily siirtyi silmistä myös hänen huulillensa. Lopuksi alkoi hän herttaisesti nauraa ja siirtyen pehmein naisellisin liikkein luokseni sekä asettaen kätensä ololleni lausui hän:

"Kuinka helposti sinä, hyvä veli, kerrot kaikkea tuota. Mistä sinä vaan olet oppinut tuntemaan kaikki nuo asiat? Kirjoistako kaikki olet oppinut? Paljon olet varmaankin niitä lukenut, kuten näkyy. Ah, jospa minäkin voisin lukea niin paljon kirjoja! Sinä puhut kaikesta niin suurella myötätunnolla, liikuttavasti. Ensi kerran olen sellaista kuullut. Ihmeellistä! Kaikki ihmiset syyttävät toisiansa onnettomuudestansa, mutta sinä syytät koko elämää, koko järjestelmää. Sinun mielestäsi ei ihminen itse ole syypää mihinkään, vaan on hän jo syntymästään määrätty maankiertäjäksi -- ja sen vuoksi on hän maankiertäjä. Ja ihmeellistä on se, mitä sinä puhut vangeista: he varastavat sen takia, että ei ole työtä, mutta syödä täytyy... Kuinka myötätuntoisesti sinä kaikki selität! Kun oikein ajattelen, niin on sinulla hyvä, mutta heikko sydän..."

"Odotappas" -- sanoin -- "oletkos samaa mieltä kuin minäkin. Olenko puhunut totta?"

"Itse sen parhaiten tiedät, tottako vain valetta... olethan lukutaitoinen. Asia on, jos toisten mukaan päättää, sillä tavoin oikein. Mutta sikäli kuin minä voin ajatella, niin..."

"Niin mitä?"

"No, minuun nähden on asia aivan toisellainen. Kuka siihen on syypää, että minä juon? Pavelka, minun veljeni, ei juo -- ja hänellä on Permissä oma leipomonsa. Ja vaikka minä en tee huonommin työtä kuin hän -- niin kuitenkin olen kulkuri ja juoppo, parempaa nimeä ja osaa minulla ei ole. Olemmehan kuitenkin saman äidin lapsia. Hän on vielä minua nuorempi. Näkyy, että minussa itsessäni on jotakin epäkunnossa... Minä en ole oikein syntynyt maailmaan sellaisena kuin ihmisen pitää syntyä. Sinä puhut itse, että kaikki ihmiset ovat samallaisia: syntyvät, elävät niin kauvan kun ikää riittää ja kuolevat! Mutta minä olen toista maata... Enkä minä yksin -- on monta minun kaltaistani. Kummallisia ihmisiä meistä tulee... emme sovellu mihinkään järjestelmään, Meitä varten täytyy olla erikoiset mitat... erikoiset lait... hyvin ankarat lait... jotta tulisimme poisjuurituiksi elämästä! Sillä minkäänlaista hyötyä meistä ei ole, mutta paikkamme mekin täällä otamme ja toisten tiellä seisomme. Kuka on syypää meidän elämäämme. Itse me olemme syynä omaan elämäämme. Sen vuoksi ei meillä ole elämän halua eikä meillä ole tunteita itseämme kohtaan..."

Tällainen aivan odottamaton todistelmieni kumoaminen aivan järkytti minua. Hän -- tuo jättiläisolento lapsellisen kirkkaine silmineen asetti itsensä aivan levollisesti elämän ulkopuolelle kuuluvaksi -- niiden tarpeettomien olentojen joukkoon, jotka pitää hävittää pois maan päältä. Ja kaiken tämän sanoi hän hiljaa, surullisesti hymyillen, sekä lempeällä yksinkertaisuudella, joka saattoi aivan pääni pyörälle: en koskaan ennen ollut kuullut yhdenkään toisen kulkurin niin vilpittömällä tavalla kieltävän omaa itseänsä -- hehän ovat tavallisesti sellaista väkeä, joka irrottaessaan itsensä kaikista yhteiskunnan asettamista siteistä samalla kertaa vihaa kaikkea, on aina valmis ivalla ja epäluulolla kohtelemaan kaikkea. Olen tavannut ihmisiä, jotta ovat syyttäneet kaikkia muita paitsi itseänsä, jotka aina asettivat itsensä kaikesta väittelystä erilleen ja kumosivat alinomaan painavimmatkin heitä vastaan lausutut todistelut sekä syyttivät onnettomuuksistaan ikuisesti vaikenevaa kohtaloa ja ihmisten ilkeyttä... Mutta Konovalov syytti vaan itseänsä elämänsä kurjuudesta ja mitä enemmän minä koetin todistaa hänelle, että hän oli ainoastaan "ympäristön" ja "olosuhteiden" muodostama uhri, sitä itsepäisemmin hän vaan koetti saada minut vakuutetuksi siitä, että hän itse oli syypää surulliseen kohtaloonsa. Tämä oli hyvin alkuperäistä, mutta se suututti minua. Hän näytti vaan nauttivan siitä, että sai ruoskia itseänsä ja hänen silmänsä oikein säteilivät tyytyväisyydestä, kun hän kaikuvalla barytoni-äänellänsä huusi minulle:

"Jokainen ihminen on oman onnensa seppä, eikä kukaan ole syypää siihen, että minä olen kelvoton nahjus!"

Jos joku sivistynyt ihminen olisi lausunut nämät sanat, niin minä en olisi liikoja hämmästynyt, sillä sellaisen ihmisen monimutkaisessa ja usein vähän sekottuneessa sielunjärjestelmässä saattaa aina olla kaikellaisia kipuja ja haavoja. Mutta kuulta sellaista kulkurin huulilta, -- niin sivistyneeltä kuin hän ehkä saattaa näyttääkin niiden rappiolle joutuneiden, nälkäisten, katkeroittuneiden puoli-ihmisten joukossa, jotka asustavat kaupunkien rikospesissä; kulkurin suun lausumana nämä sanat tekivät ihmeellisen vaikutuksen. Täytyikö minun siis todellakin päättää, että Konovalov oli aivan erikoista maata, vaikka sitä en halunnut tehdä, koska se olisi ollut ristiriidassa minun hyvien katsantokantojeni kanssa.

Päältäpäin katsoen oli Konovalov yksityiskohtia myöten täydellisen kulkurin perikuva. Mutta mitä enemmän minä häntä tarkastelin, sitä enemmän aloin tulla vakuutetuksi siitä, että olin joutunut tekemisiin erikoisen muunnoksen kanssa, joka uhkasi panna ylösalaisin kaikki minun tähänastiset käsitykseni ihmisistä. Niin, hän oli yksi sen suuren sukukunnan jäsenistä, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota sen vuoksi, että siitä ei tähän saakka ole ollenkaan välitetty, vaikka se jo muodostaa suuren ihmisjoukon, jossa on voimakkailla pyyteillä varustettuja, janoavia, nälkää näkeviä, suuresti katkeroittuneita ja usein sangen viisaita olentoja.

Meidän riitamme yltyi yltymistään. "Mutta odotahan", huusin minä, "miten ihminen voi pysyä pystyssä, jos mustat voimat uhkaavat häntä joka taholta?"

"Hänen pitää sitä lujemmin ponnistaa vastaan", lausui vastaväittäjäni kiihtymyksestä säteilevin silmin.

"Mihinkä hän voisi nojautua ponnistaessaan?"

"Hänen täytyy löytää oma tukikohtansa ja ponnistaa."

"No miksi sinä et ponnista sitten?"

"No johan minä sen sinulle sanoin, senkin hölmö, että minä itse olen syynä kohtalooni! Minä en ole löytänyt omaa tukikohtaani. Haen, tuskailen -- en löydä!"

Aika oli huolehtia leivistä ja me ryhdyimme työhön kumpaisenkin yhä edelleen koettaessa saada todistetuksi oma näkökantansa oikeaksi. Tietysti ei kumpikaan antanut perään ja kumpikin asettui työn päätyttyä kiihtyneenä levolle.

Konovalov heittäytyi leipomon lattialle ja nukahti pian. Minä makasin jauhosäkkien päällä ja katselin sieltä hänen vankkaa parrakasta lattialle asetetulla niinimatolla lepäävää vartaloansa. Huoneessa vallitsi kuumien leipien, happamen taikinan ja hiilihapon haju... Alkoi sarastaa, ja jauhotomun peittämän akkunalasin takaa alkoi häämöttää harmaa taivas. Kuului ohiajavien kärryjen tärinää ja karjaansa kokoovan paimenpojan soittoa.

Konovalov kuorsasi. Minä näin, kuinka hänen leveä rintansa nousi ja laskeutui, ja minä mietin erilaisia keinoja, joilla saisin hänet pikemmin kääntymään omaan uskooni, mutta en onnistunut löytämään tepsiviä ja lopuksi nukahdin.

Aamulla nousimme yhdessä ylös, valmistimme hapantaikinan, peseydyimme ja istuuduimme lavitsalle teetä juomaan.

"Onko sinulla muitakin kirjoja", kysyi Konovalov.

"On."

"Luetko minulle?"

"Miksikä ei."

"No hyvä on! Tiedätkö mitä? Kuukauden perästä, jos olen vielä täällä, otan isännältä palkkani ja annan puolet sinulle!"

"Mitä varten?"