Part 7

ROUVA. Mennään, -- nyt ei täällä ole ollenkaan siimestä enää. (Menevät).

SIGNE (tahtoo Valborg'ia mukaansa, sattuu katsahtamaan häneen. Huudahtaa heikosti. Valborg ottaa häntä käsivarresta. Katsahtavat toisiinsa). Missä ovat ajatukseni olleet!

(Menee, katsellen Valborg'ia ja Sannaes'iä).

Neljäs kohtaus.

Valborg. Sannaes.

SANNAES (vaipuu tuskiinsa, aikoo mennä; näkee Valborg'in ja on samassa kylmä).

VALBORG (toruvalla äänellä). Sannaes!

SANNAES. Mitä käskette, neiti?

VALBORG (kääntyy poispäin, -- sitten jälleen häneen, katsoen toisaalle). Vai te ai'otte todellakin jättää meidät?

SANNAES. Ai'on, neiti!

(Äänettömyys).

VALBORG. Me emme siis enää tule olemaan samassa huoneessa, kumpikin pulpettimme ääressä selin toisiimme?

SANNAES. Emme, neiti!

VALBORG. Vahinko; -- minä jo siihen totuin.

SANNAES. Kyllä kai te pian totutte toiseenkin -- selkään.

VALBORG. Toiseen, -- toinen on kuitenkin toinen.

SANNAES. Niin, anteeksi, neiti; min'en ole tänään leikki-tuulella. (Aikoo mennä).

VALBORG (katsoen ylös). Onko tämä jäähyväisemme, tämä tämmöinen?

(Äänettömyys).

SANNAES (pysähtyy). Minä arvelin jälkeen puolenpäivän -- ottaa jäähyväiset koko perheeltä.

VALBORG (askeleen häntä kohti). Mutta eikö meidän kahden sitä ennen olisi tehtävä selitys toisillemme?

SANNAES (kylmästi). Ei, neiti.

VALBORG. Onko teidän mielestänne kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla?

SANNAES. Ei -- sen Jumala tietää.

VALBORG. Mutta te luulette syyn olevan yksin minussa? -- Sitte voipikin olla yhdentekevä!

SANNAES. Minä otan aivan kernaasti syyn osakseni. -- Sillä nyt jo kuitenkin se on tapahtunut.

VALBORG. Mitä, jos jakaisimme syyn? -- Teille ei kuitenkaan voi olla yhdentekevä, kenen se oikeastaan on?

SANNAES. Minä myönnän sen. Mutta min'en toki toivo, kuten jo sanoin, mitään selitystä.

VALBORG. Mutta minä toivon.

SANNAES. Te saatte enemmän kuin kylliksi aikaa -- toivoaksenne.

VALBORG. Selitystä epäselvästä asiasta ei voi yksin laatia.

SANNAES. Mutta minä en luule tätä asiaa epäselväksi.

VALBORG. Mutta kun minä luulen? Kun minä pidän itseäni syvästi loukattuna?

SANNAES. Minähän otan kernaasti koko syyn osakseni.

VALBORG. Ei, Sannaes, min'en halua armoa, vaan ymmärtämistä. Minusta ei ole ollenkaan samantekevä, kuinka te minua tuomitsette.

SANNAES. Vai niin?

VALBORG. Te luulette niin?

(Äänettömyys).

SANNAES. Luulen, neiti.

VALBORG. Ja semmoisella ajatuksella minusta te ai'otte lähteä täältä! (kääntyy, peittää kasvonsa nenäliinalla).

SANNAES. Neiti, olenko minä loukannut teitä?

VALBORG. Ette!

(Äänettömyys).

SANNAES. No, siis voimme erota. -- -- Tai onko teillä enemmän käskettävää?

VALBORG. Minä tahtoisin kysyä teiltä jotain.

SANNAES. Niinkuin käskette, neiti.

VALBORG. Minkätähden me ensimäisenä vuonna tulimme niin hyvin toimeen -- ja kauvemminkin? Oletteko ajatellut sitä?

SANNAES. Niin; -- luultavasti sentähden, ett'emme koskaan puhuneet muusta, kuin -- kuin kauppaliikettä koskevista seikoista.

VALBORG. Te olitte minun opettajani.

SANNAES. Ja kun te ette enää tarvinnut minua, -- --

VALBORG. -- niin muuttui kaikki hiljaiseksi konttorissa.

SANNAES (hiljaa). Niin.

VALBORG (kääntyen häneen). Eikö se äänettömyys teistä koskaan tuntunut tukalalta?

SANNAES. Tuntui; -- sillä se oli teeskenneltyä.

VALBORG. Minkätähden se oli teeskenneltyä, Sannaes? -- Te ette vastaa? -- -- Sentähden, että toisella, tai molemmilla, oli jotain puhuttavaa, jota ei kumpainenkaan tahtonut lausua.

SANNAES. Neiti, eroitus oli vain siinä, että te tunsitte minun, petollisen, piinaavan asemani teidän seurassanne, ettekä auttanut minua tekemään sitä itselleni helpommaksi. Teidän käytöksenne kiusoitti minua; sillä se oli hirveä, tunnoton.

VALBORG. Sitä voisi selittää ehkä toisellakin lailla. Mutta olkoon! -- Kaikessa tapauksessa _minä_ kuitenkin ensin tuon äänettömyyden katkaisin.

SANNAES. Mutta kuinka te sen teitte?

VALBORG. Niin, kuinka te olisitte tahtonut minun sen tekemään?

SANNAES. Paljon kernaammin konttorin hiljaisuus, kuin lystillisyys, -- joka usein oli aivan käsittämätön.

VALBORG. Sekin ehkä sietäisi toisen selityksen; -- vaan olkoon! Mutta enkö minä itse lystillisyydessänikin lähestynyt teitä, enkö kokenut käsittää teidän suhteitanne?

SANNAES. Kylliksi jo tästä, neiti! Kernaammin säästäisin kaikki selitykset -- juuri tuosta syystä. Mutta niin paljon saatan toki sanoa, koska kaiken mokomin sitä vaaditte: Me olimme suljetut samaan huoneesen, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen, jotta te vihdoin _olitte pakoitettu_ huomaamaan minut ja mun pienen olentoni. Mutta tiesinhän minä, ett'ette muussa tapauksessa olisi kunnioittanut mua silmäykselläkään!

VALBORG. Niin, siinäpä nyt olemme! -- Tiesinhän sen! Huomasinhan minä, että te jok'ainoan ystävyyden-osoitukseni väärin ymmärsitte.

SANNAES. Väärin? En, neiti, minä tunsin teidät aivan hyvin!

VALBORG. Niin, se oli mulle rangaistukseksi muinoisista teoistani!

SANNAES. Taivaan kautta, min'en tahdo tehdä teille väärin. Olipa myös jotain, joka teitä kunnioittikin. Te tunsitte sääliä minua kohtaan. Teidän täytyi vihdoin tuntea sitä. -- Mutta, neiti, minä halveksin sääliä.

VALBORG. Vaikka se olisi kiitollisuuttakin?

SANNAES (hilj.). Sitä minä pelkään kaikkein enimmän!

VALBORG. Myöntäkää, Sannaes, että minun oli vaikea seurustella -- mokoman herran kanssa.

SANNAES. Kernaasti minä sen myönnän. Mutta teidän täytyy todellakin myöntää, ett'en minä helposti voinut ruveta luottamaan suosioon, jonka pelkät sattumukset olivat synnyttäneet. Muissa tapauksissa olisin minä tietysti ainoastaan hirveimmästi ikävystyttänyt teitä; tiesinhän sen! -- Enkä minä mielinyt olla loma-aikojen leikkipallona.

VALBORG. Kuinka suuresti te erhetytte! Ja juuri sentähden, ett'ette ota tilaisuuksia huomataksenne. Ottakaa ne lukuun, -- ja te varmaankin huomaatte, että nainen, joka on elänyt huvissa ulkomailla ja pääkaupungin seuroissa, muuttuu toiseksi, kun hänen kotona annetaan työskennellä, täyttääkseen velvollisuuksiansa elämässä! Silloin hän myös arvostelee ihmisiä toisella tavoin. Ne, jotka hänen mielestään muinoin olivat erinomaisia, muuttuvat ehkä vähä-arvoisiksi kohdissa, jotka vaativat miehuutta, kamppailemista ja kärsimystä. Ja se, joka hänestä muinoin oli naurettava, muuttuu ehkä esikuvaksi siitä, mitä Jumala miehellä tarkoittaa, -- kun hän elää sen kanssa yhdessä isänsä työhuoneessa. -- -- Onko se mitään kummallista, se?

(Äänettömyys).

SANNAES. Oli, miten olikaan; minä kiitän teitä siitä, mitä nyt sanoitte. -- Se saattaa paljon hyväksi jälleen. -- Mutta jos olisitte sanonut sen ennemmin.

VALBORG (kovaa). Kuinka se olisi ollut mahdollista, kun kaikki, mitä minä tein tai sanoin, oli mielestänne epäiltävää? -- Ei, petollinen asemamme piti saataman niin suureen ponnistukseen, että teidän oli sitä mahdoton kestää, -- vasta sitten! Ei kenkään ihminen tiedä, mitä minä olen kärsinyt, saattaissani tuota ponnistusta korkeimmalleen, mutta siten mun täytyi tehdä! Käsitättehän te nyt! -- Jos en _minä_ ole ymmärtänyt _teitä_, -- niin olette te sen todellakin täydellisesti kostanut! (Kääntyy).

SANNAES. Mahdollista kyllä, että olette oikeassa. Min'en kerrassaan voi muistooni koota kaikkia tapahtumia. Mutta minä tunnen, että vähitellen voipi ehkä kaikki muuttua toiseen valoon!

VALBORG. Jumalan kiitos, että olemme päässet edes niin pitkälle -- enemmän kuin puolen vuoden kamppauksen kautta!

SANNAES. Mutta kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin. Minä kiitän teitä tästä kanssapuheesta.

VALBORG. Ja silläkö ai'otte päästä asiasta?

SANNAES. Niin, neiti. Jos olen erhettynyt, niin se vast'edes ainoastaan sydämellisesti ilahuttaa minua. Nyt en saata mitään mietiskellä; sillä nyt vain pois! Päätökseni pitää olla järkähtymätön.

VALBORG. Vai niin? Se, mitä minä itse olen sanonut, ja mitä te itsekkin todeksi luulette, -- eikö se ollenkaan koske seikkoihin, jotka saattoivat teidän nyt matkaan ryhtymään?

SANNAES, Ei; te erhetytte, jos niin luulette. -- Anteeksi, neiti, mull'on vielä yhtä ja toista toimitettavaa. --

(Aikoo lähteä, ottaa muuton askeleen).

VALBORG (alkaa muuttua suruiseksi, joka tunne yhä kiihtyy). Sannaes, oletteko nyt aivan suorapuheinen? -- -- Ja kun itse myönnätte tuominneenne minua väärin, ettekö siis edes -- peruuta tuota tuomiotanne?

SANNAES. Olkaa varma siitä, neiti, minun laskuissani te ette tule vääryyttä kärsimään! -- Mutta nyt en sitä selittää voi. -- Nyt on pää-asia tulla valmiiksi ja päästä pois. (Aikoo pois).

VALBORG. Valmis ette ole, Sannaes! -- Ette tässä ettekä muissa, vanhemmissa asioissa.

SANNAES. Käsittänettehän itsekkin, kuinka vastenmielistä tämän keskustelemisen pitkittäminen minulle on (aikoo mennä).

VALBORG. Mutta ettehän te tahtone lähteä jälleen hyväksi tekemättä _sitä_, mitä minä pyydän?

(Heidän välinsä on yhä pitempi).

SANNAES. Mitä se on, neiti?

VALBORG. Jotakin -- vanhaa alkua.

SANNAES. Jos suinkin voin, niin täytän pyyntönne.

VALBORG, Te voitte. -- -- -- Eräästä päivästä saakka ette ole antanut mulle kättänne.

SANNAES. Oletteko todellakin kiinnittänyt huomionne siihen?

(Äänettömyys).

VALBORG (hymyilee, kääntyy poispäin). Teettekö sen nyt!

SANNAES (pari askelta eteenpäin). Eihän tuo vain liene oikku?

VALBORG (peittäen liikutustaan). Saatatteko vieläkin puhua noin?

SANNAES. Kun ette koko tähän pitkään aikaan ole kertaakaan sitä pyytänyt.

VALBORG. Minä luulin teidän tarjoovan sen mulle.

(Äänettömyys).

SANNAES. Tuo asia muuttui totiseksi. -- Min'en tahtonut tehdä sitä, ennenkuin olisin varma -- -- (pysähtyy).

VALBORG. Minun pyyntöni on nyt totinen -- antakaa mulle kätenne.

SANNAES (pari askelta eteenpäin, iloissaan). Te pidätte siis väliä siitä?

VALBORG. Paljon väliä.

SANNAES (tulee). Taivas teitä siitä siunatkoon! Tässä se on!

VALBORG (kääntyy, ottaa sen). Käden, jonka nyt mulle annatte, otan minä vastaan.

SANNAES (vaaleten). Mitä sanotte?

VALBORG. Että minä jo enemmän, kuin puoli vuotta, olen tuntenut sydämessäni, että pitäisin suurimpana kunnianani olla sen miehen vaimo, joka on lempinyt minua, ainoastaan minua, lapsuudestaan saakka, ja joka on pelastanut isäni ja meidät kaikki.

SANNAES. Neiti! -- Herra taivahinen!

VALBORG. Ja te tahdoitte kernaammin matkustaa, kuin antaa mulle kätenne, -- ja ainoastaan sen tähden, että me olimme käyttäneet hyväksemme teidän apuanne, josta päätitte, ett'emme olleet vapaat! Se on liiaksi, ja kun _te_ ette tahtonut mitään sanoa, täytyy mun.

SANNAES (lankee polvilleen'). Neiti!

VALBORG. Enemmän kuin puoli vuotta olen tuntenut rakastavani teitä, niinkuin te ansaitsette rakastettu olla! Sillä teillä on uskollisin luonne, hienoin mieli, lämpimin sydän, kuin koskaan olen tuntenut.

SANNAES. Tämä on liiaksi -- sadoin tuhansin kerroin!

VALBORG. Minä olisin ylpeä kohtalosta saada olla teidän vaimonne! Se on päämaali, johon olen pyrkinyt ja olenkin tullut toiseksi, kuin ennen olin. Lähinnä Jumalaa, olen siitä kiitollinen teille, ja minä tunnen voivani luoda teille elämän semmoisen, jota maallinen harvoin nauttii.

SANNAES. Min'en voi vastata, sillä min'en todella kuule, mitä te sanottekaan. Teitä olen minä ihaellut lapsuudestani saakka, vaan en toki milloinkaan ole saattanut uskoa _teidän_ voivan -- niin, min'en sitä usko vieläkään! Mitä nyt sanotte, tulee siitä, että teidän on mua sääli, nyt kun mun on lähteminen, ja kun luulette olevanne mulle kiitollisuuden velassa. Se tulee säitä, että olemme eläneet liian kauvan yhdessä, ilman muita. Te teette sydämenne vaatimuksen mukaan, vaan te ette ole löytänyt sitä, joka teille sopii! (ottaa häntä toisestakin kädestä). Älkää keskeyttäkö! Minä tunnen sen totisemmin, minä olen sitä ajatellut kauvemmin, kuin te. Te olette minua niin paljon etevämpi luonnonlahjoissa, tiedoissa, käytöksessä, -- ja vaimo ei saa olla miestään etevämpi. Minä en suinkaan voi sitä sietää.

Ei, mitä te nyt tunnette, se osoittaa hyvää sydäntänne, ja se seuratkoon mua retkilläni elämäni siunauksena. Te olette ollut mun eloni katkeruus ja riemu. Te olette opettanut mua luopumaan -- ja luopuminenhan on melkein jokaisen osa elämässä! Mun kohtaloni on nyt kevyt, matkani huokea; sillä tiedänhän nyt: Teidän hyvät ajatuksenne seuraavat minua (nousee).

Erota meidän pitää, -- nyt se on mitä tärkeintä! Sillä nykyistä en voi kestää, ja tuo toinen olisi onnetonta meille kumpaisellekkin! -- Älkää vastatko, älkää puhuko! Kaikki, mitä sanon, on totta. Minä, joka olen rakastanut teitä niin kauvan ja niin syvästi, minä -- -- --

VALBORG. Sannaes --!

SANNAES (pitäen häntä käsistä ja keskeyttäen). Minä pyydän sydämestäni, älkää sanoko mitään! Teillä on liian suuri valta minuun, älkää käyttäkö sitä syntiin! Sillä synti olisi -- suuri synti, saattaa kaksi hyvää ihmistä petolliseen asemaan toisiensa suhteen, niin että ne vihdoin ehkä kammoisivat toisiaan.

VALBORG. Sallikaahan toki -- --!

SANNAES (päästää hänen kätensä, innokkaammin, askeleen taaksepäin). Älkää, älkää poistako minua siitä, mikä sydämeni syvyydessä tuntuu oikealta. Yhteis-elämä tuottaisi mulle sanomattomat tuskat, sillä min'en tuntisi itseäni siihen kykeneväksi! Mutta nyt eroan minä teistä lohdutetulla mielellä. Nyt ei mikään katkeruus seuraa mua, niin, nyt vähitellen kaikki, mitä meidän välillä on ollut, vieläpä katkeratkin suhteet, muuttuvat suloksi, sillä ne olivat alku tähän suureen, kauniisen selitykseen. Jumala teitä siunatkoon! Hän teitä onnehen ohjatkoon! Sillä _teille_ on suuri tulevaisuus tarjona! Jääkää hyvästi! (ottaa hänen kätensä). Kiitokseni! -- Älkää olko näkösällä, kun sanon jäähyväiseni, muuten voivat toiset jotain huomata, enkä minä voisi erohetken kaihoa kestää! Hyvästi!

(Syöksyy perälle).

VALBORG. Sannaes! (Hänen jälkeensä) Sannaes! -- Mutta Sannaes! (Sannaes ottaa palttoonsa ja hansikkaansa, jotka ovat pudonneet maahan, ottaa ne juostessaan, töyttää kiiruhtaissaan päällään Berent'iin, joka juuri astuu esiin; Jakobsen seuraa Berent'iä).

SANNAES. Anteeksi!

(Pois oikealle).

Viides kohtaus.

Berent. Jakobsen. Valborg. (Sitten) Tjoelde.

BERENT. Ollaanko täällä "sokkosilla"?

VALBORG. Niin, Herran tieten, ollaankin!

BERENT. Teidän ei tarvitse sitä niin vakaasti vakuuttaa. Minulla on siitä jo varsin vakaa tunne.

(Pitelee vatsaansa, hymyillen).

VALBORG. Anteeksi, -- isä on tuolla!

(Viittaa vasemmalle, menee oikealle).

BERENT. Ei meitä ainakaan liian kohteljaasti oteta vastaan, -- vai mitä?

JAKOBSEN. Ei, me näymme olevan aivan kuokkavieraita täällä -- hra advokaatti.

BERENT. Niin näymme olevan. -- Mutta mitähän täällä tapahtunee?

JAKOBSEN. Hiisi tiesi? -- Näytti aivan siltä, kuin olisivat ne tapelleet; ne olivat niin veriset kasvoiltaan.

BERENT. Punaiset, tarkoitatte kai.

JAKOBSEN. Niin, jotain sinneppäin. -- Tuoss' on Tjoelde! (Liikutettuna) Herran päivät, kuinka hän on vanhentunut!

(Peräytyy peräytymistään, kun Berent astuu esiin).

TJOELDE (Berent'ille) Tervetultua! -- Tänä- samoin kuin viimekin vuonna tervetullut pieneen majaamme! -- Ja tänävuonna vielä enemmän tervetullut, kuin viimevuonna!

BERENT. Koska asiat käyvät tänävuonna vielä paremmin, kuin viimevuonna! Minä toivotan onnea konkurssi-pesänne lopulliselle selitykselle -- ja teidän päätöksellenne maksaa kaikki!

TJOELDE. Niin, jos Jumala suo, niin -- -- --

BERENT. Mutta kaikkihan käypi oivallisesti!

TJOELDE. Tähän päivään saakka ei ole ollut valittamista.

BERENT. Pahimmasta on päästy, kun perustus on tehty -- ja tehty kunnollisesti.

TJOELDE. Siitä on mun teitä suuresti kiittäminen.

BERENT. Erinomaisen helppoa on auttaa sitä, joka itse auttaa itseään!

TJOELDE. Enimmin on mua ilahuttanut se, että olen saavuttanut teidän luottamuksenne, -- ja että olette hankkinut mulle toisten.

BERENT. Min'en olisi voinut tehdä mitään, ellette itse ensin olisi tehnyt kaikkea. Älkäämme puhuko siitä enää! No, -- täällähän näyttää tänävuonna vielä mukavammalta, kuin viimevuonna.

TJOELDE. Lisätään aina vähitellen, vuosi vuodelta.

BERENT, Ja te olette vielä kaikki koossa?

TJOELDE. Olemme vielä.

BERENT. Tottakin! Minä saatan sanoa terveisiä poistuneelta! (Tjoelde kummastuu). -- Minä tarkoitan kavallerialuutnantilta!

TJOELDE. Vai -- niin! Oletteko -- --?

BERENT. -- Matkustimme yhdessä. Oli myöskin eräs hyvin rikas tyttö samalla laivalla.

TJOELDE (hymyillen). Vai niin -- --!

BERENT. Minä en luule koetusten juuri onnistuneen. Moisten seikkojen laita on aivan sama, kuin otus-joukon, johonka metsästäjä tähtää. Jos ensimäinen laukaus menee mäntyyn, eivät seuraavatkaan tavallisesti tahdo onnistua; varovaisuus kasvaa.

JAKOBSEN (on koettanut päästä Tjoelden luo; seisoo hattu kädessä). Minä olen lurjus, minä; -- minä tiedän sen!

TJOELDE (ottaen häntä kädestä). No no, Jakobsen! --

JAKOBSEN. Minä olen suuri lurjus; -- mutta minä myönnän sen!

TJOELDE. Mitäpä noista! Uskokaa, minua ilahuttaa, että nyt jälleen voin tehdä välimme hyväksi.

JAKOBSEN. Min'en saata puhua. Sydäntäni polttaa. (Yhä puristellen hänen kättään). Te olette paljon -- paljon parempi mies, kuin minä. Sitä sanoin vaimollenikin: Kunnon mies, sanoin ma, (Liikutuksessaan).

TJOELDE (ottaa kätensä takaisin). Heittäkäämme kaikki entiset unholaan, Jakobsen, -- kaikki, paitsi mitä hyvää on välillämme ollut! -- Kuinka onnistuupi nykyään oluttehdas?

JAKOBSEN. He miks'ei! -- Kun ihmiset vain hörppivät olutta niin hartaasti kuin nyt, niin -- -- --

BERENT. Jakobsen kyyditsi minut hyväntahtoisesti tänne. Matka oli erinomaisen hupainen. Jakobsen on oikea alkuperäisyyden esikuva.

JAKOBSEN (epäilevästi Tjoeldelle). Mitä hän oikeastaan meinaa?

TJOELDE. Että te ette ole semmoinen, kuin ihmiset enimmästi.

JAKOBSEN. Niin -- min'en oikein ymmärrä hänen pakinaansa -- ellei hän vain ole pitänyt mua narrinaan koko matkan.

TJOELDE. Kuinka niin voitte luulla? -- Olkaa hyvät, astukaa sisään, mutta suokaa anteeksi, minä käyn edellä; vaimoni ei ole aina valmis vieraita vastaanottamaan (menee).

BERENT. Eipä Tjoeldekään minusta näyttänyt niin tyytyväiseltä, kuin odotin.

JAKOBSEN. Oho? -- Sitä min'en huomannut.

BERENT. Ehkä minä erhetyin. -- Hän tarkoitti kai, että meidän piti mennä hänen jälessään?

JAKOBSEN. Siten _minä_ ymmärsin.

BERENT. Sitte pitää teidän, joka olette tuonut minut tänne, viedä minut rouvankin luo.

JAKOBSEN. Minä olen nöyrin palvelianne, hra advokaatti! Rouvaa minä syvimmästi kunnioitan, (äkkiä) niin, minä tarkoitan, samoin myöskin Tjoeldeä, -- myöskin Tjoeldeä!

BERENT. Niin -- ja sitte me mentiin?

JAKOBSEN. Sitte me mentiin!

(On joutunut kunniapuolelle, muuttaa toiselle. Kokee kaikin voimin astua Berent'in askeleita, joka näyttää vaikealta).

BERENT. Minä luulen teidän täytyy luopua kokeestanne. Harvat harvoista ovat siinä onnistuneet.

JAKOBSEN. Noo, -- _minä_ kyllä -- --!

(Molemmat vasemmalle).

Kuudes kohtaus.

Sannaes. Valborg.

SANNAES (tulee reippaasti oikealta, menee vasemmalle, pälyilee ympärilleen, astuu etu-alalle, sitten oikealle, missä piiloutuu puun taakse).

VALBORG (tulee jälestä, astuu esiin, huomaa hänet, hymyilee).

SANNAES (astuu esiin). Niin, näettekös, neiti, te nauratte minua?

VALBORG. Minä saatan helposti itkeäkkin.

SANNAES. Neiti, poistakaa se mielestänne! Te erhetytte, -- te ette huomaa tätä seikkaa niin tarkkaan, kuin minä!

VALBORG. Ken oli se, joka _tänään_ erhettyi? Ja joka pyysi anteeksi tuota erhetystään?

SANNAES. Minä se tosin olin; -- mutta tämä -- --

VALBORG (kesk.). Ja _minkätähden_ te erhetyitte? Sentähden, että te koko vuoden ajan, aivan tähän päivään saakka, olette käsittänyt _kaikki_ perin väärin! Ja teillekkö minä nyt myöntäisin oikeuden tuomitsemaan todellisemmin, kuin minä?

SANNAES. Voipi kyllä siltä näyttää, mutta --

VALBORG (kuin ennen). _Nyt_ pitää _minun_ saada puhua, Sannaes; -- te kielsitte minua ennen, ja olette siitä saakka väistellyt minua. -- Te sanotte minua niin paljon etevämmäksi itseänne -- --

SANNAES. Minä en ole sovelias teille, teillä on toisellainen ja suurempi tulevaisuus edessänne -- --

VALBORG. Mutta minullahan nyt on puheenvuoro?

SANNAES. Anteeksi!

VALBORG. Tehän toki tietänette, että vähän yli kahden vuoden sitten suuri, muhkea laivamme joutui haaksirikkoon ja että me kaikki pääsimme satamaan laivan pienellä pelastusveneellä. Mutta tottahan toki muistanette myöskin, että samalla kertaa oli laivassa nainen, joka ei tahtonut antaa itseänsä pelastaa; -- mutta te pelastitte hänet mistäkään huolimatta, ja johdatitte hänet velvollisuutensa tuntoon! Ken oli silloin etevämpi? Ja sitten, -- ken opetti mua työhön, täsmällisyyteen, järjestykseen, nöyryyteen ja luopumiseen? Kumpi meistä _koko menneen ajan_ on ollut etevämpi? Ja tänään sitten? Ettekö te ole näyttänyt mulle, mitenkä jalo mieli saattaa uhrata elämänsä onnen ja pitää sitä ankarana velvollisuutenaan? Ei, Sannaes! Ellen senlaista miestä tuntisi itseäni etevämmäksi, olisin aivan kelvoton ajattelemaan teitä. Ettekä te sitä enää minusta luulekkaan!

SANNAES. Tiedänhän minä, että teidän sananne elähyttävät ja masentavat minut; -- minun ei -- -- --

VALBORG (kesk.). Ei kenkään maailmassa voi saada _teitä_ luopumaan siitä, minkä pidätte oikeana; mutta te ette enää pidä sitä oikeana!

SANNAES. Neiti, minä tarkoitan, teidän sananne saattavat mieleni liian kovaan liikkeesen, minun on vaikea johtaa sitä -- --

VALBORG. -- vasten sekä tuulta että virtaa, niin, se on luonnollista; mitä voitte siihen vastata?

SANNAES. Ett'ei sydämellisen yhteiselämän perustus ole ainoastaan kunnioituksessa -- -- --

VALBORG (hymyilee). -- -- vaan rakkaudessa.

SANNAES. Älkää ymmärtäkö väärin! Saattaisitteko te minun rinnallani astua seura-saliin, häpeämättä minun tähteni? -- (Valborg hymyilee). Niin, te nauratte -- sitä vain ajatellassannekin!

VALBORG (hymyillen). Minä nauran sitä, että te teette vähäpätöisyyden suureksi tärkeydeksi!

SANNAES. Niin kömpelö, tottumaton, niin, suoraan sanoen, pelkurimainen, kuin minä olen niiden seurassa, jotka -- (Valborg hymyilee). Niin, näettekös? Teidän _täytyy_ nauraa!

VALBORG. Ehkä minä nauran teitä seuroissakin!

SANNAES (totisesti). Mutta sitä ette saattaisi tehdä vahingoittamatta minua!

VALBORG. Saattaisimpa kyllä, Sannaes; minä pidän teistä niin paljon, että mulla on varaa vähän nauraa teidän vaillinaisuuksianne. -- Siten minä usein teen! Jos minä näkisin teidän todella ylhäisessä seurassa vaipuvan uusien tapojen painosta, mitä minä muuta kuin nauraisin? Vaikka useammat nauraisivat, luuletteko, ett'en minä aivan samassa voisi ottaa teitä käsivarresta ja seurata teitä halki muhkeimman ylimys-seuran? Tiedänhän minä, ken te olette, ja seura tietää myöskin! Herralle kiitos, ei ainoastaan pahat työt tule maailman korviin!

SANNAES. Te hurmaatte, lumootte minut -- --!

VALBORG (kovaa). Jos tätä mairitteluksi luulette, niin tehdäämpä koetus. Asianajaja Berent on täällä. Hän ei ainoastaan kuulu maamme parhaimpiin seuroihin, vaan on niitä etevämpikin. Odottakaamme hänen tuomiotansa? Mitään ilmaisematta, hankin minä sen heti!

SANNAES (hurmaantuneena). Min'en tahdo kenenkään muun tuomiota, kuin teidän.

VALBORG (samoin). Eikö totta? Kun vain olette varma minun rakkaudestani. -- --

SANNAES (kesk.) -- niin on kaikki muu vähäpätöistä, mitätöntä -- ja _teidän lempenne_ opettaa minulle aivan kohta, mitä multa puuttuu!

VALBORG. Katsokaa minuun!

SANNAES (ottaen häntä käsistä). Niin!

VALBORG. Luuletteko minun milloinkaan häpeävän teidän tähtenne?

SANNAES. En, sit'en luule!

VALBORG (liikutuksella). Luuletteko minun pitävän teistä?

SANNAES. Luulen! (lankee polvilleen).

VALBORG. -- kylliksi syvästä sydämestäni, voidakseni pitää teistä koko elämäni ajan?

SANNAES. Niin, niin!

VALBORG. Sitte jäätte te minun luokseni, ja _me_ pidämme huolta vanhuksista, me rupeemme heidän sijaansa, kun Herran hetki lyö.

(Sannaes päästää hänen kätensä, puhkeaa itkemään).

TJOELDE (on tullut konttoriin Berent'in kanssa, jolle näyttää pää-kirjaa, nostaa sattumaltaan päätään ja huomaa nuoret. Nojaa ulos ikkunasta ja kysyy hiljaa). Valborg, mitä se?

VALBORG (tyynesti). Sannaes ja minä -- kihlattuina.

TJOELDE. Onko se mahdollista! (Berent'ille, joka on kirjaa tarkastaissaan vaipunut syviin ajatuksiin). Anteeksi!

(Menee konttoriin vasemmalle).