Part 5

BERENT. En, en, -- allekirjoittamisella pitää kaikki aloitettaman!

TJOELDE (vaipuu sortuneena tuolille). Oi -- -- -- Kuinka saatan minä sitten enää kohdata ketään, minä, joka olen uhoitellut kaikkea ja pettänyt jokaista!

BERENT. Sen, joka on nauttinut suurta, ansaitsematonta kunniaa, pitää myöskin kestämän suuren ansaitun masennuksen; -- se on laki, enkä minä voi teitä siitä vapauttaa.

TJOELDE. Mutta minua menetellään hirmuisemmin, kuin ketään muita! Minä olen sen ansainnut, minä tiedän sen; -- mutta min'en voi sitä kestää!

BERENT Hm! Te olette erinomaisen vahva; sen osoittaa tuo kolmenvuotinen kamppailunne!

TJOELDE. Olkaa armelias! Teidän neronne, teidän vaikutuksenne _voipi_ auttaa minua pelastuksen tielle!

BERENT. Niin, kirjoittamaan alle.

TJOELDE. Eikö edes välillinen suostumuskaan -- --? Jos _te_ ottaisitte vastataksenne kaikesta, ei muuta tarvittaisi!

BERENT. Kirjoittakaa alle! -- Täss' on paperi! Joka hetki on kallis.

TJOELDE. Oi --! (Horjuen pöydän luo; vielä kynä kädessä rukoillen). Ettekä te siis tohdi koetella minua, -- kaikkien kärsimyksieni jälkeen!

BERENT. Tohdin, kun vain ensin kirjoitatte alle.

TJOELDE (kirjoittaa alle, vaipuu tuolille, jolta Berent nousi, katkerassa tuskassa).

BERENT (ottaa paperin, käärii sen kokoon, panee talteen). Nyt menen minä viemään tätä jako-oikeuteen ja sitte telegrafikonttoriin. Luultavasti tullaan vielä tänä iltana kalunkirjoitusta toimittamaan. Teidän perheenne pitää siis saaman tiedon siitä.

TJOELDE. Kuinka minä sen voisin? Antakaa mulle vähän aikaa, -- olkaa toki armelias!

BERENT. Mitä pikemmin asia tapahtuu, sitä parempi teille itsellenne, -- puhumattakaan muista. (Katsellen ympärilleen). -- No, nyt olen minä siis valmis täältä tällä kertaa.

TJOELDE. Älkää, älkää jättäkö minua vielä kaiken lisäksi. Oi, -- älkää jättäkö minua!

BERENT. Nyt pitää vaimonne tuleman luoksenne, -- eikö niin?

TJOELDE (toivotonna, tyynesti). Niin.

BERENT (katsellen pistoolia). Tätä -- (ottaa sen käteensä) tätä en ota mukaani. Tämä ei ole vaarallinen. Mutta minä panen sen pulpetille -- toisten tähden. Jos te tai teidän omaisenne tarvitsevat minua, niin lähettäkää sana!

TJOELDE. Kiitos.

BERENT. Min'en lähde kaupungista, ennenkuin pahin on ohitse. -- Yöllä tai päivällä, kun minua tarvitsette, niin lähettäkää sana.

TJOELDE. Kiitos.

BERENT. Olkaa hyvä, ovi on lukossa, au'aiskaa -- --

TJOELDE (nousee) Totta! -- Anteeksi!

BERENT (ottaa hattunsa ja takkinsa). Ettekö samalla kutsu vaimoanne tänne?

TJOELDE. En. Vähän ajan päästä. -- Nyt on pahin edessäni!

BERENT. Niimpä luulen minäkin; mutta juuri sentähden --

(Tarttuu kellonnauhaan, soittaa).

TJOELDE. Mitä teette?

BERENT. Minä tahdon olla varma, ennenkuin lähden, että vaimonne tulee.

TJOELDE. Tuota ei teidän olisi pitänyt tehdä!

(Konttoripalvelia tulee).

BERENT (katselee Tjoeldeä).

TJOELDE. Pyydä rouvan -- pyydä vaimoni tulemaan tänne -- --

BERENT (lisäten) -- heti. (Palvelia pois). Hyvästi! (Menee).

TJOELDE (vaipuu tuolille oven pieleen).

KOLMAS NÄYTÖS.

Konttorissa.

Ensimmäinen kohtaus.

Tjoelde, (sitten) Rouva.

TJOELDE (yksin, tuolilla oven pielessä, äskeisessä asemassa. Istuu pitkän aikaa liikkumatonna, -- yht'äkkiä nousee hän). Mitenkä pitää mun nyt alkaa? -- -- Vaimoni ja sitte lapset -- -- sitte työväki -- -- -- ja sitte kaikki muut! -- Jos voisin mennä tieheni? Mutta oikeudenpalveliat? -- Oi, ilmaa, raitista ilmaa! -- (etumaisen ikkunan luo). Tämä päivä on suloinen -- vaan ei mulle! -- (Aukaisee ikkunan) Voilakka? (kääntyy) En, min'en siedä sitä katsella! Miksikä se lie satuloittu? -- Totta, pitihän mun, keskustelun jälkeen asianajajan kanssa -- -- mutta nyt on kaikki mennyt! --

(Ajatus pistää hälle päähän, hän kävelee hetken, äkkiä).

Niin, _tuolla_ hevosella ennätän ulkosatamaan, ennenkuin ulkomaan laiva lähtee! (Katsoo kelloonsa). Minä ennätän! Ja sitten on mulla jälessäni -- (pelästyy, kuullessaan jonkun tulevan rappusia alas). Kuka se? Mitä?

ROUVA (rappusilla). Sinä kutsuit mua?

TJOELDE. Niin. (Vähän kummastellen) Sieltäkö sinä tulet?

ROUVA. Minä levähdin pikkuisen.

TJOELDE (tunteella). Oi -- sinä makasit; ja minä annoin sinut herättää?

ROUVA. En, minä en maannut.

(On vitkaan astunut alas).

TJOELDE. Etkö maannut? -- (Pelolla) Oletko siis -- -- (its.). Min'en tohdi kysyä.

ROUVA. Mitä tahdot?

TJOELDE. Minä tahtoisin -- (huomaa hänen katselevan revolveria). Sinä kummastelet, miksi olen sen esille ottanut? -- Siksi, että ai'on lähteä matkalle.

ROUVA (nojaikse pulpettiin). Ai'otko matkustaa --?

TJOELDE. Ai'on. Asianajaja Berent oli täällä, niinkuin ehkä kuulit? (Ei vastausta). Asioita. Minun täytyy heti lähteä ulkomaille.

ROUVA (heikosti). Ulkomaille?

TJOELDE. Ainoastaan muutamaksi päivää. Sentähden tavallinen matkalaukkuni, vaatekertamus ja pari paitaa. -- Mutta pian.

ROUVA. Minä luulen, että laukku on kunnossa vielä tämänpäiväisestä matkastasi.

TJOELDE. Sitä parempi. -- Tuotko sen tänne?

ROUVA. Sinä matkustat -- nyt aivan heti?

TJOELDE. Niin -- ulkomaanlaivalla -- joka lähtee ulkosatamasta.

ROUVA. Sitte on aikasi täpärällä.

TJOELDE. Etkö voi hyvin?

ROUVA. En -- juuri.

TJOELDE. -- Tavallinen kohtauksesi?

ROUVA. Niin! -- Nyt menen noutamaan matkalaukkua.

(Tjoelde tukee häntä, vieden hänet rappusille).

TJOELDE. Sinun ei ole hyvä olla; mutta kerran vielä kohtalosi paremmaksi muuttuu!

ROUVA. Kunhan _sinun_ kohtalosi vain olisi parempi.

TJOELDE. Jokaisen pitää kantaa kuormansa.

ROUVA (tarttuu rappusiin; Tjoelde laskee irti). Jos toki jakaisimme kuorman raskauden?

TJOELDE. Minun asioitani sin'et käsitä, -- ja sinun asioistasi min'en ole ehtinyt puhumaan.

ROUVA. Niin -- et ole.

(Alkaa nousta rappusia).

TJOELDE. Pitääkö mun auttaa sua?

ROUVA. Ei, kiitos vain.

TJOELDE. (astuen esiin). Aavistaneeko hän? Hän on aina semmoinen. -- Hän on tykkänään vienyt multa miehuuden. -- Mutta mitään muuta keinoa ei ole! Siis: -- rahat! Onhan minulla muutama kultaraha täällä? (Rientää pulpetin luo, aukasee sen, lukee muutamia kultarahoja pulpetin kannelle, sattuu kohottamaan päätään ja huomaa vaimonsa, joka on istunut rappusille). Rakkaani, istutko siinä?

ROUVA. Minua alkoi niin vaivata. Kyllä minä menen.

(Nousee, astuu vitkaan rappusia ylös).

TJOELDE. Vaimorukka, hän on liian uupunut. (Tarkastelee) Ei! -- 5, 6, 8, 10 -- -- nämät eivät riitä. Pitäisihän niitä vielä olla muutama kappale (etsii) -- ja kun ne loppuvat, niin onhan mulla kello ja vitjat -- -- 20 -- -- 24 -- -- -- ei, nyt ei löydy enää. Mutta paperit! Niitä en suinkaan millään muotoa saa unohtaa. (Etsii papereita, nostaa niitä pulpetille). -- Maa polttaa jalkojani! Eikö hän jo tule? -- Tuossapa ne roskat ovatkin. -- Oi, se koskee häneen varmaankin katkerasti! Mutta kuitenkin vähemmin, kun minä olen poissa. Ihmiset ovat armeliaammat -- sekä hänelle -- että lapsille. Niin, lapset! -- (Puuhaillen) Kunhan nyt vain pääsisin pois, pois, pois! Ajatukset kyllä seuraavat! -- Kas tuossa hän onkin! -- (Ääneen, säälitellen) Autanko mä sua?

ROUVA. Niin, kiitos; -- tahdotko ottaa vastaan tämän?

TJOELDE (ottaa sen; rouva tulee vitkaan alas). Se on vähän painavampi, kuin ennen.

ROUVA. Onko?

TJOELDE. Minun pitää panna moniaita papereja siihen. (Menee pulpetin luo; pistää rahat taskuunsa ja paperit laukkuun). Mutta lapsi-kulta, täällähän on rahoja laukussa?

ROUVA (läheten vitkaan). On, -- -- -- moniaita kultarahoja, joita minulle tuon tuostakin annoit. -- Minä arvelin sinun nyt voivan käyttää niitä.

TJOLDE. Tääll' on paljon rahoja!

ROUVA (hymyillen). Et kai tiedäkkään, montako olet mulle ajan pitkään antanut.

TJOELDE, Hän tietää kaikki! Nanna! (Avaa sylinsä).

ROUVA. Henning! (syleilevät toisiaan, katkerasti itkien).

ROUVA (irtautuen, kuiskaa). Menenkö mä lapsia noutamaan?

TJOELDE (samoin). Älä, älä virka mitään vasta sittemmin. (Syleilevät).

TJOELDE (ottaen laukun). Mene tuonne ikkunan ääreen, jotta näen sinut, astuessani satulaan. (Lyöpi laukun kiini, rientää, seisahtuu). Nanna!

ROUVA. Henning!

TJOELDE. Anna mulle anteeksi!

ROUVA. Kaikki!

TJOELDE (rientää, tapaa aivan ovessa konttoripalvelian, jolla on kirje. Palvelia pois). Berent'iltä? --

(Avaa, lukee ovella, astuu esiin laukku kädessä, lukee uudestaan).

"Kun tulin luotanne, näin satuloitun hevosen pihallanne. Poistaakseni väärinkäsitystä, saan ilmoittaa, että poliisit vartioivat taloanne. Kunnioittamalla, _Berent_."

ROUVA (pitäen pulpetista kiini). Etkö voi matkustaa?

TJOELDE. En. (Äänettöm. Panee pois laukun, pyyhkii hikeä otsastaan).

ROUVA. Henning! Rukoilkaamme yhdessä?

TJOELDE. Mitä sillä tarkoitat?

ROUVA. Rukoilkaamme -- -- taivaan Jumalalta apua.

(Pyrkähtää itkemään).

TJOELDE (on vaiti).

ROUVA. Tule, Henning! (Lankee polvilleen). Näethän sen, ihmisvoimat eivät enää auta mitään.

TJOELDE. Mutta minä tiedän, ett'ei rukouskaan auta.

ROUVA. Oi, koeta kerran, suurimmassa hädässäsi.

TJOELDE (on suuressa kamppauksessa).

ROUVA. Et koskaan ole sitä tahtonut! Et koskaan ole puhellut kanssamme, et koskaan Jumalasi kanssa! -- Et ole koskaan avannut sydäntäsi kellekkään.

TJOELDE. Vait!

ROUVA. Mutta mitä päivällä salasit, sen yöllä lausuit; ihmisen _täytyy_ puhua. Ja minä olen ollut valveilla ja kuullut sinun tuskasi. Nyt käsittänet, miksi voimani ovat sortuneet. Ei unta yöllä eikä luottamusta päivällä. Minä olen kärsinyt vielä enemmän, kuin sinä.

TJOELDE (heittäikse nojatuoliin kaminin vieressä).

ROUVA (nousee, menee hänen luokseen). Sinä tahdoit paeta. Kun on ihmisiä pelkääminen -- ei voi luottaa muihin, kuin Häneen, Tähtelässä tuolla. Luuletko, että minä enään eläisin, ellei luottamukseni Häneen olisi mua ylläpitänyt?

TJOELDE. Kerjäten olen minä matelemalla ryöminyt Hänen jalkojensa juuressa -- oi! -- mutta aina turhaan!

ROUVA. Henning! Henning!

TJOELDE. Miks'ei Hän siunannut työtäni ja taisteluani? Nyt on kaikki samantekevä!

ROUVA. Oi, -- paljon on vielä jälellä.

TJOELDE (nousee). Niin, -- pahin on vielä jälellä --

ROUVA. -- -- sillä se on meissä itsessämme!

(Äänettömyys).

Toinen kohtaus.

Entiset. Valborg. Valborg (näkyy rappusilta, jonne hän, huomattuaan toiset, jääpi).

ROUVA. Mitä tahdot, lapseni?

VALBORG (tukahdutetulla liikutuksella). Huoneestani näin poliisia talomme ympärillä. -- Ja nyt tulee oikeudenpalvelioita -- --?

ROUVA (istuu tuolille, jonka Tjoelde jätti). Niin, lapseni. Isäsi on uskomattoman kamppauksen jälkeen, jonka ainoastaan Jumala ja minä tunnen, hetki sitte luopunut omaisuudestaan.

VALBORG (on astunut pari askelta alaspäin, jää siihen. Äänettömyys).

TJOELDE (ei ajan pitkään voi pidättää itseään, vaan puhkeaa sanomaan). Sano mulle nyt samalla heti kaikki, mitä Nanna Möller sanoi isälleen!

ROUVA (nousee). Sitä et tehne, Valborg! Anna Jumalan tuomita!

TJOELDE. Sano minulle, että olen niin pahoin kohdellut, rääkännyt sinua, (liikuteltuna) -- ett'et koskaan voi sitä mulle anteeksi antaa, -- että ikipäiviksi olen kadottanut sinun kunnioituksesi ja rakkautesi!

ROUVA. Lapsi, lapsi!

TJOELDE. Onhan sinun kiusasi, sinun häpeäsi ääretön!

VALBORG (astuu alas). Isä! -- Isä! (ulos konttorin ovesta).

TJOELDE (ylitse, kuin tahtoisi hän seurata Valborg'ia, mutta horjuu rappusien luo, joihin nojaa).

ROUVA (vaipuu jälleen tuolille. Pitkä äänettömyys).

Kolmas kohtaus.

Tjoelde. Rouva. Jakobsen.

JAKOBSEN (juhla-puvussa, kuitenkin lyhyt palttinatakki frakin sijassa. Tulee perältä. Tjoelde ei huomaa, ennenkuin Jakobsen on aivan hänen takanaan, kohottaa kätensä kuni rukoillakseen ja väistääkseen; mutta Jakobsen käypi suoraan häntä vastaan, sanoo kiusan sortamalla äänellä). Konna!

TJOELDE (väistyy).

ROUVA. Jakobsen! Jakobsen!

JAKOBSEN (ei kuule sitä). Minä tulen nyt oikeudenpalvelioiden kanssa. Oluttehtaan kirjat ja paperit otettiin takavarikkoon. Liike pysäytettiin siellä. Vaaprikoissa samoin.

ROUVA. Voi, surkeutta!

JAKOBSEN. Minä sain usein sanoa oluttehtaan omaisuutta suuremmaksi, kuin se olikaan.

(Puhuu tukehtuneella, vaan kiusan ja liikutuksen synnyttämällä äänellä).

ROUVA. Hyvä Jakobsen!

JAKOBSEN (kääntyen rouvaan). Enkö mä hälle aina sanonut, kun mun piti kirjoittaa nimeni alle: "Mutta siellä ei ole niin paljon. Ja sen vuoksi ei tämä ole oikein". -- Mutta hän vastasi: "Tämä tehdään ainoastaan näön vuoksi, Jakobsen". -- "Niin, mutta se ei ole rehellinen näkö" -- minä sanoin. -- "Se on kauppatapa," sanoi hän; "niin tekee jok'ainoa kauppias". Mutta mitä minä kauppaa ymmärrän, sen olen oppinut häneltä, jotta luotinkin hänen sanoihinsa. (Liikutettuna) Ja hän sai mun useasti uudistamaan katalan tekoni. Mutta nyt olen minä velassa, jota en ikinäni voi maksaa. Minun pitää sekä elää että kuolla epärehellisenä miehenä. Mitäs siihen sanotte, rouva?

ROUVA (on vaiti).

JAKOBSEN (Tjoeldelle, joka rukoilee puolestaan). Kuuletkos! -- _Hänen täytyy vai'eta!_ Konna!

ROUVA. Jakobsen!

JAKOBSEN (edestakaisin kovassa liikutuksessa). Teitä minä syvimmästi kunnioitan, rouva. -- Mutta hän on saanut minun pettämään muitakin! Minä olen hänen nimessään tehnyt monta onnettomaksi! Ihmiset luottivat _minuun_ ja minä luotin häneen. Minä kutsuin häntä tämän seudun hyväntekiäksi; hänen muka piti kuitenkin saaman apua kovina aikoina. -- Nyt on monta kelpo perhettä viekoiteltu mieron teille. Ja siihen on hän käyttänyt minun apuani! (Tjoeldelle) En tiedä -- -- vaan minulla olisi kummallinen halu käydä sinuun käsin! (aikoo tehdä niin).

ROUVA (nousee). Älkää! Minun tähteni, Jakobsen!

JAKOBSEN (jättää). Niin, teidän tähtenne, rouva; sillä teitä minä syvimmästi kunnioitan. Mutta kuinka saatan minä näyttää kasvojani niille, jotka olen syössyt onnettomuuteen? Ei maksa vaivaakaan kertoa asioiden oikeata menoa; sillä se ei tuottaisi niille jokapäivästä leipää! Ja kuinka saatan tavata vaimoani! (Liikutettuna) Hän on niin vakaasti luottanut minuun, hän, ja niihin, joihin minäkin luotin. Ja lapset sitten? -- Lapsille se on ilkeintä, sillä ne kuulevat niin paljon kadulla. Ne saavat kai kohta kuulla, minkälainen isä heillä on; ne saavat kuulla sen niiden lapsilta, jotka minä olen onnettomuuteen polkenut.

ROUVA. Nyt tunnette itse, kuinka surkea tämä seikka on. Säästäkää sentähden muita; olkaa armelias!

JAKOBSEN. Teitä minä syvimmästi kunnioitan; -- mutta kova on kotoinen kohtalomme, me emme saa nauttia leivänmuruakaan, jonka saattaisimme sanoa omaksemme; sillä minä olen niin suuressa velassa, ett'en sitä ikinäni maksaa voi! Se on katkerata se, rouva. Minkälaisiksi muuttuvat _nyt_ minun ja lasteni iltahetket -- ja sunnuntaipäivämme sitten? -- Mutta -- sen saakin hän kuulla minulta! Konna! Tuntikaudet minä sinua piinaan!

(Tjoelde pakenee peloissaan perälle, josta tulee virkamies, jota seuraa kaksi todistajaa sekä Sannaes. Tjoelde menee perälle, horjahtaa pulpettia vastaan nojautumaan, selkä tulioihin päin).

Neljäs kohtaus.

Entiset. Jako-oikeuden virkamies. Todistajat.

SANNAES.

VIRKAMIES. Anteeksi! Kirjat ja paperit.

(Tjoelde pelästyy, siirtäikse kamiinin tuo, johon nojaa).

JAKOBSEN (hänen luokseen, kuiskaten) Konna!

(Tjoelde muuttaa jälleen tuolille ovenpieleen, peittäen kasvonsa käsiinsä).

ROUVA (nousten, kuiskaa). Jakobsen! -- Jakobsen! (Jakobsen lähenee) Tahallaan hän ei ole ketään pettänyt! Se, miksi häntä sanotte, se hän ei ole eikä ikipäivinä siksi tulekkaan! (istuu).

JAKOBSEN. Teitä, rouva, minä syvimmästi kunnioitan. Mutta _ellei hän_ ole valehtelia ja petturi, niin ei kukaan maailmassa! (Itkee).

ROUVA (peittää myöskin toivotonna kasvonsa, nojaten taaksepäin tuoliin, Lyhyt äänettömyys).

(Sitte kuuluu kaukaa melu, monen sadan ihmisen ääni. Virkamies ja todistajat keskeyttävät tarkastuksensa ja kirjoituksensa, toiset katsovat ylös).

ROUVA (peloissaan). Mitä se?

(Sannaes ja virkamies katsovat perimmäisestä ikkunasta, Jakobsen etumaisesta).

JAKOBSEN. Työväki laivanveistimöltä, oluttehtaasta, vaprikoista ja varastoista. (Jälleen rouvan luo). Koko liikkeemme on toistaiseksi seisahdettu; -- mutta tänään on palkanmaksupäivä, eikä ole ollenkaan rahoja!

(Toiset jatkavat työtään).

TJOELDE (tulee toivotonna esiin). Senpä kokonaan unohdin!

JAKOBSEN (häntä vastaan). Niin, mene _tuonne_, niin saat kuulla, mikä olet!

TJOELDE (aukasee laukun, hiljaa). Täss'on rahoja; mutta pelkkää kultaa. Menkää, vaihtakaa nämät kaupungissa pienemmiksi ja maksakaa palkat!

ROUVA (samoin hiljaa). Tehkää se, Jakobsen!

JAKOBSEN (myös hiljaa). Kun te sitä pyydätte, niin -- --. Vai niin? -- Täällä on rahoja, -- matkalaukussa. (Aukasee sen) Ja se on varustettu matkaa varten. -- Hän on päälliseksi aikonut paeta! Ja viedä työväen palkat mennessään! -- Ellei _hän_ ole konna, niin -- --!

(Melu lähempänä).

ROUVA (Tjoelden väännellessä itseään tuskissaan; hilj.). Kiiruhtakaa; -- muuten ne tulevat tänne!

JAKOBSEN (Myös hiljaa). Minä menen.

VIRKAMIES (estää). Anteeksi; täältä ei saa viedä pois mitään, joka ei ole tarkastettu ja luetteloon kirjoitettu.

JAKOBSEN. Tänään on palkanmaksu ja tässä on rahat.

ROUVA. Jakohsen tekee niistä tilin.

VIRKAMIES. Se on toinen asia. Jakobsen on rehellinen mies (Työhönsä).

JAKOBSEN (jälleen rouvan luo, kovin liikutettuna). Kuulitteko, rouva? Hänkin sanoi minua rehelliseksi? -- Ja kohta ei yksikään ihminen enää sano siten! (menee Tjoelden ohitse, jolle kuiskaa). Konna! -- Minä palajan kohta!

VIRKAMIES (näkyy olevan valmis lähtemään, lähenee Tjoeldeä). Anteeksi; -- talon avaimet!

ROUVA (Tjoelden puolesta). Emännöitsiä seuraa teitä. -- Sannaes, -- täss'on avainkaapin avain. (Sannaes ottaa sen).

VIRKAMIES (katsellen Tjoelden muhkeita kellonperiä). Mitä tarpeelliseen pukuun tulee, se ei meihin kuulu; vaan jos siinä mahdollisesti olisi kalleuksiakin -- --?

TJOELDE (aikoo antaa kellon).

VIRKAMIES. Älkää -- pitäkää se vain! -- Mutta se pitää kai ottaa luetteloon.

TJOELDE. Min'en tahdo sitä pitää.

VIRKAMIES. Kuten tahdotte. (Toinen todistaja ottaa sen). Hyvästi!

(Tämän on Signe ja Hamar hänen takanaan nähneet konttorin ovesta. Virkamies, Sannaes ja todistajat aikovat oikealle).

VIRKAMIES. Ovi on lukossa.

TJOELDE (kuni unesta heräten). Se on totta! (Menee aukasemaan).

Viides kohtaus.

Tjoelde. Rouva. Signe. Hamar. Valborg (myöhemmin).

SIGNE (töytäten esiin). Äiti! (heittäikse polvilleen hänen eteensä).

ROUVA. Niin, lapseni, nyt on koetusten päivä tullut! Ja minä pelkään, että me kaikki olemme liian heikot.

SIGNE. Äiti, kuinkahan nyt käypi -- --?

ROUVA. Niinkuin Jumala tahtoo!

SIGNE. Minä seuraan Hamar'ia hänen Guldborg-tätinsä luoksi. -- Me lähdemme heti.

ROUVA. Se riippuu siitä, huoliiko Guldborg-täti enää vastaanottaa sinua.

SIGNE. Guldborg-täti? -- Mitä sanot -- --?

ROUVA. Sinä olet ollut rikkaan miehen tytär etkä tunne elämää -- --

SIGNE. Hamar, eikö Guldborg-täti enää huolisikkaan minusta?

HAMAR (mietittyään). En -- -- en tiedä.

ROUVA. Sinä kuulit, lapseni. Sinä opit parissa tunnissa enemmän, kuin tähän saakka koko iässäsi.

SIGNE (kuiskaa, kauhistuen). Luuletko myöskin -- --?

ROUVA. Hs!

SIGNE (toivotonna, tyynesti). Mutta mitähän meistä sitte tulee?

ROUVA. Mitä Jumala tahtoo. (Äänettömyys).

HAMAR (on mennyt verkkaan perältä).

VALBORG (hiljaa). Signe, katsoppas taaksesi!

SIGNE (nousee, katsoo taakseen, huudahtaa heikosti).

ROUVA. Mitä se?

SIGNE. Niin, sitä minä aavistinkin!

ROUVA (enemmän peloissaan). Mitä se?

VALBORG. Joka voipa perheellä on luutnanttinsa, ja _meidän_ on nyt mennyt. Ei muuta.

ROUVA (nousee). Signe, lapseni!

SIGNE (hänen syliinsä). Äiti!

ROUVA. Nyt eroaa kaikki, mikä ei ollut todellista; -- älkäämme vaikeroitko!

SIGNE (itkussa). Äiti, -- äiti!

ROUVA. Näin on parempi, kuin toisin. Kuule -- älä itke!

SIGNE. Min'en itke; -- mutta minä häpeen -- oi, minä häpeen! (itkee).

ROUVA. Häpeä on minun -- kun ei mulla ollut voimaa estämään sitä, minkä näin hullusti käyvän.

SIGNE (kuin ennen). Äiti!

ROUVA. Niin, nyt olemme jo kohta niin hyljätyt, kuin koskaan voimme olla. --

VALBORG (esiin, kiihossa). Ette vielä, äiti; -- nyt minä jätän teidät!

SIGNE (kääntyy sisareensa päin). Sinä, Valborg? Jätät meidät -- nyt?

VALBORG (liikutuksella). Talohan joutuu kuitenkin vieraan valtaan, -- nyt täytyy jokaisen meistä itse pitää huolta itsestään!

SIGNE (kasvot sisareen, selkä katsojiin päin). Mutt' entäs minä, jok'en mitään taida --?

ROUVA (on vaipunut tuolille). Voi, kuinka kelvoton äiti minä olen ollut; nyt en saata pitää lapsiani yhdessä.

VALBORG (kuin ennen). Emmehän me enää saata olla yhdessä! Emmehän me saata ruveta elämään konkurssi-pesästä, kuten sitä sanotaan; olemmehan me jo tarpeeksi kauan eläneet -- -- --

ROUVA. Hs, isäsi on täällä! (Äänettöm.) Lapsi, mitä aiot?

VALBORG (toistettuaan, tyynesti). Minä ai'on konsuli Holst'in konttoriin; -- minä tahdon oppia kauppaa -- ja sitte alkaa itse.

ROUVA. Sin'et tiedä, minne menet.

VALBORG. Mutta minä tiedän, minkä jätän.

SIGNE. Ja minä, minä olen vain kuormaksi, kun en mitään taida -- --

VALBORG. Sinä _taidat_! -- Mene maailmaan, vaikka palvelustytöksi, -- mitä se tekee? Elää konkurssi-pesästä? Ei päivääkään, ei hetkeäkään!

SIGNE. Mutta mitähän äidistä tulee?

ROUVA. Äiti jää isän luo.

SIGNE. Mutta yksin --? Sinä, niin kivulloisena?

ROUVA. En yksin! Isä ja minä.

TJOELDE (esiin, suutelee kättä, jonka rouva ojentaa hänelle, vaipuu polvilleen hänen tuolinsa ääreen, pää hänen syliinsä).

ROUVA (silitellen hänen hiuksiaan). Antakaa anteeksi isällenne, lapset; se on kauniinta, mitä tehdä voitte.

(Tjoelde nousee jälleen, menee veralle päin. Konttoripalvelia tuo kirjeen).

SIGNE (väistyen, tuskassa). Tuoss'on kirje häneltä! Ei enää! Min'en tahdo! (Konttoripalvelia tarjoo sitä Tjoeldelle).

TJOELDE. Minä en enään ota vastaan kirjeitä.

VALBORG. Sannaes'iltä.

TJOELDE. Hän myöskin!

ROUVA. Lue se, Valborg! Tulkoon nyt vain kaikki yht'aikaa!

(Palvelia antaa kirjeen, menee).

VALBORG (aukasee sen, katsoo siihen ensin, lukee -- ei aivan ilman liikutuksetta)

"Korkiasti kunnioitettava hra isäntä!

Teitä on minun kiittäminen kaikesta, mitä olen talossanne nauttinut pienestä poikosesta saakka. Älkää siis panko pahaksenne ehdotustani! Te tiedätte, että minä kahdeksan vuotta sitten sain pienen perinnön. Sitä olen kasvattanut kaupoissa ja asioissa, joita ei suuri liike vielä ole sekoittanut (Pysähtyy).

Summan siitä -- 7,000 spd -- tarjoan teille kunnioituksella ja kiitollisuudella; sillä _teitä_ on minun alkujaan kiittäminen siitä, että olen saanut ne koonneeksi. -- Te taidatte käyttää niitä monin kerroin paremmin, kuin minä.

Jos mahdollisesti tarvitsette minua, on rakkahin toivoni, vielä edeskinpäin jäädä palvelukseenne.

Suokaa anteeksi, että tein tämän ehdotuksen juuri nyt! En voinut muuta.

J. Sannaes."

(Tjoelde on tätä luettaissa tullut yhä edemmäksi etu-alalle; nyt seisoo hän vaimonsa oikealla puolella).

ROUVA. Henning, kun tämmöisenä hetkenä _edes yksikin_ niistä, joita olet auttanut, tulee luoksesi, tuntenet itsesi kyllin palkituksi.

TJOELDE (nyykäyttää päätään, menee takaisin).

ROUVA. Ja te, lapset, huomaatteko kuinka hän, ventovieras, on isällenne uskollinen?

(Äänettömyys; Signe pulpetin ääressä itkien. Tjoelde jälleen perältä, kävelee pari kertaa lyhyen matkan edestakaisin; menee sitte rappusia ylös).

VALBORG. Minä haluaisin puhua Sannaes'in kanssa.

ROUVA. Niin, tee niin, lapseni! Minä en voi nyt eikä luultavasti isäkään. Tee niin! -- (nousee) Tule, Signe, mennään me puhelemaan kahden kesken, -- nyt kai on mielesi taipuva. -- Oi, milloinka me olemmekaan oikein puhelleet keskenämme!

(Signe on liittynyt äitiinsä).

ROUVA. Missä on isä?

VALBORG. Hän meni ylös.

ROUVA (jota Signe tukee). Vai niin. Niin, niin -- kylläpä hän jo taitaakin kaivata lepoa; vaikk'ei hän sitä nytkään nauttia voine. -- (Mennen). Voi, tämä oli ankara päivä; -- mutta Jumala kaikki parhaaksi kääntää!

(Oikeanpuolisesta ovesta pois, nojaten Signeen).

VALBORG (menee perälle, soittaa; konttoripalvelia tulee). Jos Sannaes on siellä ulkona, niin pyydä hänen olemaan hyvä ja tulemaan silmänräpäykseksi tänne. (Palvelia pois). Hän ei kenties tulekkaan, kuultuaan minun kutsuneen -- -- (Kuuntelee). Hän -- hän tulee! (Astuu esiin).

Kuudes kohtaus.

Valborg. Sannaes. (Myöhemmin) Tjoelde.