Chapter 8

"Se seuraisi tietysti järjestelmästä, joka kommunismin tarjoamiin harvoihin etuihin yhdistää kaiken sen hyvän, mikä on tuloksena vapaasta kilpailusta", vastasi Forest.

"Olisitteko edistäneet maahanmuuttoa?" kysyin edelleen. "19:nnen vuosisadan lopulla olivat monet rehelliset, hyvää tarkottavat, ei suinkaan ahdasmieliset ihmiset, joita ei kukaan voinut syyttää muukalaisvihasta, sitä mieltä, että Yhdysvallat olivat jo itseensä ottaneet kaikki vieraat ainekset, jotka ne vielä voivat sulattaa, ja että jälellä olevat maat olisivat olleet varattavat Yhdysvaltain asukkaiden lapsille ja jälkeläisille. Vastenmielisyys enempää siirtolaisuutta vastaan oli varsinkin saksalaisten ja irlantilaisten dynamiitti sankarien syy."

"Voin kuvitella mielessäni", vastasi Forest, "että monet teidän aikananne siirtolaisten tavat ja omituisuudet olivat synnynnäisille amerikalaisille vastenmieliset ja että dynamiittisankarien rikokset maan lakeja vastaan, joka oli vieraanvaraisesti ottanut heidät vastaan, vaikuttivat syvää suuttumusta englantilais-amerikalaisissa. Siitä huolimatta luulen, että teidän aikalaisillanne oli täysi syy edistää siirtolaisuutta. Ankara lakien käyttäminen _kaikkia_ sen rikkojia, niinhyvin _maassa syntyneitä_ kuin _maahan muuttaneita_, vastaan olisi ollut maalle hyödyksi ja tehnyt tarpeettomiksi kaikki yritykset rajoittaa siirtolaisuutta. Todella haitallisia siirtolaisia ei kuitenkaan olisi voitu estää maahan pääsemästä, jos he vaan sinne tahtoivat päästä; sillä jos Yhdysvaltain satamat olisi suljettu heiltä, olisivat he tulleet maahan Mexikon tai Kanadan kautta."

"Samat näkökohdat tuotiin minun aikanani usein esiin", huomautin myöntäen.

"Sen verrattain vähäisen vahingon, minkä siirtolaiset aiheuttivat, korvasi monin kerroin se hyöty, minkä Yhdysvallat saivat Europasta tulevasta ihmisvirrasta", jatkoi Forest. "Se yksinkertainen tosiasia, että sadattuhannet terveet ihmiset, joiden kasvatus oli Europan maille maksanut satoja miljoonia dollareja, astuivat Amerikan mantereelle, oli Yhdysvalloille suuri voitto. Noiden miesten ja naisten pelkkä läsnäolo kohotti maan hintaa siellä, minne he asettuivat, siten rikastuttaen maan omistajia. Monet siirtolaisista olivat opinkäyneitä työmiehiä ja käsityöläisiä, toiset taiteilijoita ja tiedemiehiä. Mutta nämä miehet ja naiset eivät tunteneet maan tapoja, liike-elämää ja muita olosuhteita, eivätkä monasti englannin kieltäkään. Heidän täytyi sentähden täällä toimintaansa _alkaessaan_ tyytyä alhaisimpiin paikkoihin. Senkautta he luonnollisesti nostivat enemmän tai vähemmin korkeampiin paikkoihin ne, jotka jo asuivat Yhdysvalloissa."

"Monet näistä ihmisistä, jotka tulivat tänne kaikista osista Europaa, olivat kykeneviä ja sivistyneitä ihmisiä, joista aikaa myöten tuli vanhempien uudisasukasten edistyviä kilpailijoita. Mutta alituinen ihmisvirta, joka valui Europasta Yhdysvaltoihin, rikastutti ja kohotti kuitenkin alinomaa Amerikan kansaa, ja sentähden olivat kaikki siirtolaisuutta vastaan suunnatut iskut epäviisaita. Lainlaatijat, jotka puolustivat sellaisia toimenpiteitä, muistuttavat minusta miestä, joka tahtoi teurastaa hanhen, joka joka päivä muni kultamunan."

Hetken vaitiolon jälkeen päätti Forest selityksensä seuraavasti: "On tietysti mahdotonta esittää sellaisia ehdotuksia yhteiskunnan parantamiseksi, että kaikkien sellaisten ehdotusten tulee sisältää kaksi perusaatetta. Kaikkien parannusehdotusten tarkoituksena pitäisi olla _poistaa inhimillisestä yhteiskunnasta ansaitsematon köyhyys_ hävittämällä sen pelko tarkoituksenmukaisten vakuutuslaitosten avulla ja _säilyttää vapaa kilpailu_, tuo valtava voima, joka alituisesti kannustaa jokaista käyttämään paraat voimansa itsensä ja ihmiskunnan kohottamiseksi korkeammalle asteelle."

KAHDEKSAS LUKU.

Kun olin jättänyt herra Forestin viimeisen keskustelumme jälkeen, olin osittain hänen selitystensä, osittain omien havaintojeni kautta tullut vakuutetuksi siitä, että kommunismi ei ollut, niinkuin tri Leete väitti, perustanut inhimillisen onnellisuuden tuhatvuotista valtakuntaa, vaan päinvastoin monessa suhteessa vienyt ihmiskuntaa alaspäin!

Minulle oli selvää, että minun täytyi suoraan kertoa tri Leetelle kantani muutos ja jättää opettajatoimeni Shawmut-Collegessa, huolimatta välttämättömistä huonoista seurauksista.

Tri Leete oli kohdellut minua mitä suurimmalla hyvyydellä. Olin varma siitä, että rakastettava isäntäni olisi minulle suonut ystävyytensä siinä tapauksessa, etten heti alusta olisi kommunismiin innostunut. Hän olisi varmaan sietänyt toisia mielipiteitä, kunhan en vain olisi julkisesti ryhtynyt hallitusta vastustamaan. Ehkä hän olisi suostunut liittoonikin Edithin kanssa. Mutta nyt olivat asiat vallan toisin. Mielipiteitteni muutos oli varmaan tuntuva tri Leetestä peräti vastenmieliseltä. Hän oli minua suosittanut miehenä, joka oli erikoisesti sopiva Forestin seuraajaksi 19:nnen vuosisadan historian professorina. Nimitykseni oli kokonaan hänen suosituksensa ansio ja kommunismista luopumiseni täytyi ehdottomasti vahingoittaa tri Leeten arvoa kansalaisten silmissä. En epäillytkään, että tämä koskisi syvästi isäntääni. Olihan äkillinen mielipiteitteni vaihdos yhteiskuntajärjestykseen näin seuraus siitä, etten tuntenut kansantaloudellisia ja yhteiskunnallisia oppeja ja kokemuksia. Siitä huolimatta täytyi luopumiseni vahingoittaa minua suuresti tri Leeten perheessä ja valtiollisissa piireissä. Eikö minua täytynyt katsoa pintapuoliseksi, mitättömäksi ja kiittämättömäksi ihmiseksi, joka en ainoastaan ollut muutamassa viikossa muuttunut omaisuuden yhteyden innokkaasta puolustajasta tämän opin jyrkäksi vastustajaksi, vaan myös käytöksellään saattanut hyväntahtoisen ystävänsä sangen kiusalliseen asemaan?

Ja mitä oli Edith ajatteleva mielenmuutoksestani ja luopumuksestani professorin virasta? Hän rakasti ja kunnioitti isäänsä. Tulisiko hänen nuori taipumuksensa tässä vaikeassa taistelussa osottautumaan elinvoimaiseksi? Sokean ihastukseni uuteen asiain järjestykseen oli hallituksen sanomalehdistö tehnyt koko maalle tunnetuksi. Luopumiseni tästä opista heti sen jälkeen, kun lähemmin olin tutustunut siihen ja sen toimeenpanemisen seurauksiin, asetti hallituksen äänenkannattajat sangen kiusalliseen, melkeinpä naurettavaan asemaan. Oli arvattavaa, että minua kohdeltaisiin periaatteettomana kansan villitsijänä, ehkäpä vaarallisena roistonakin. Luonnollisesti voin odottaa, että minut pistettäisiin jonkin kolmannen luokan toiseen asteeseen ja minulle määrättäisiin mahdollisimman epämiellyttävä työ, mitä keksiä voi, -- jollei minua vaan teljettäisi suoraa päätä houruinhuoneeseen. Voisinko enää ajatellakaan vaatia Edith Leeteä, joka oli kasvanut arvossapidetyn isänsä kodissa kuin kukkanen hyvin hoidetussa puutarhassa, jakamaan kohtalonsa miehen kanssa, jota ihmisten täytyi pitää joko heikkopäisenä lavertelijana tai periaatteettomana teeskentelijänä, jolle paikka kolmannen luokan toisessa asteessa oikeastaan vielä oli aivan liian hyvä.

Pelko, että kadottaisin Edithin rakkauden, työnsi joksikin aikaa kaikki muut ajatukseni syrjään; sillä Edith Leetessä rakastin Edith Bartlettia ja ajatus, että Edith voisi minusta luopua, painoi kuin alppivuori sydäntäni. En koskaan eläissäni ollut tuntenut itseäni niin toivottoman kurjaksi, kuin kulkiessani tri Leeten taloa kohti viimeisen keskusteluni jälkeen herra Forestin kanssa.

Silmänräpäyksen punnitsin mielessäni ajatusta lopettaa kurja, toivoton elämäni omalla kädelläni; mutta sitte päätin kestää kohtaloni kuin mies. Astuin siis tri Leeten taloa kohti, lujasti päättäneenä sanoa ystävilleni suoraan totuuden ja tehdä velvollisuuteni kunniallisena miehenä.

Tapasin tri Leeten, joka aina muulloin oli ystävällinen ja tyven, kiihoittuneessa mielentilassa. Hänen katseensa oli huolestunut ja samalla uhkaava. Ennenkuin ehdin häntä puhutella, pysähtyi hän huoneen läpi kulkiessaan eteeni ja sanoi:

"Olen saanut luotettavan tiedon, että yhteinen ystävämme Fest tahtoo nostaa radikaalit kapinaan. Viimeisinä päivinä on pidetty useampia salaisia kokouksia ja minä tiedän, että Festillä on aikomus alkaa kapina täällä Bostonissa."

"Kuinka aiotte tehdä tyhjäksi hänen yrityksensä?" kysyin minä. "Aiotteko kutsua kokoon kansalaiset ja antaa vangita salaliittolaiset? Olen kaikissa tapauksissa käytettävissänne", lisäsin, iloissani, että voin isäntääni palvella ainakin radikaaleja vastaan. Sillä minä inhosin heidän oppejaan vielä enemmän kuin heidän johtajiaan.

"Epäilen, tokko on valtiollisesti viisasta julaista kehoitusta kansalaisille", vastasi tohtori. "Sellaisen toimenpiteen kautta saisi salaliitto vaan liian suuren merkityksen. Olisi pitänyt antaa tuo Fest lääkärien hoitoon heti, kun hän viime kerralla jätti taloni. Hän yksinään on vaarallinen. Hänen kannattajansa eivät itsessään merkitse suuria. Mutta kapina voi aina tulla vaaralliseksi sellaisen miehen ollessa johtajana, jossa, kuten Festissä, rohkeuteen ja persoonalliseen voimaan yhdistyy jonkinlainen raaka kaunopuheisuus. Varovaisuuden vuoksi olen antanut käskyn vangita salaliiton päämiehen ja viedä hänet varmaan paikkaan lääkärin hoidettavaksi."

Minä en voinut tätä askelta hyväksyä, vaikka se olisikin tehonnut. Minuun vaikutti epämiellyttävästi, ettei tahdottu kohdella valtiollista vastustajaa avonaisesti sellaisena ja tehdä häntä vaarattomaksi, vaan että taas tässäkin tapauksessa lörpöteltiin parannuslaitoksesta ja lääkärin hoidosta. Katsoin kuitenkin tällä kertaa hyödyttömäksi esittää mielipidettäni tällaisesta valtiollisten vastustajain kohtelusta ja kysyin herra Leeteltä vain, olisiko hänellä joitakuita minuutteja aikaa uhrata omille asioilleni. Katsoin velvollisuudekseni puhua nyt avonaisesti Edithin isän kanssa.

Ystävällisesti, kuten aina, kääntyi tri Leete puoleeni ja pyysi minua, jos ei minulla ollut mitään sitä vastaan, lykkäämään keskustelumme seuraavaan aamuun.

Suostuin siihen.

Menimme ruokailuhuoneeseen ja istuuduimme pöytään. Rouva Leete oli tuottanut keittolaitoksesta kevyen illallisen; mutta kellään ei ollut ruokahalua. Olimme kaikki levottomia.

Tri Leete katsoi kelloaan.

"Festin pitäisi jo olla virkamiesten ja lääkärien hallussa", sanoi hän. "Odotan vaan tietoa siitä."

Kun oli kulunut muutamia minuutteja levottomassa odotuksessa, kuulimme kadulta melua. Suuri kansanjoukko täytti eteisen ja ruokailuhuoneen. Etumaisena oli Fest, joka nähtävästi oli kestänyt kiivaan taistelun. Hänen villainen paitansa oli revitty ja teurastuspiilusta, jota hän piti oikeassa kädessään, tippui verta.

"Tässä olen taas, tri Leete", huusi hän mahtavalla, hiukan käheällä äänellään. "Olen teitä varoittanut ja sanonut teille, etten enää koskaan astuisi taloonne ystävänä. Ja koska te, kirottu vanha teeskentelevä tyranni, olette antaneet käskyn sulkea minut, terveen ihmisen, houruinhuoneeseen, olen minä päättänyt, että teidän vielä tänä iltana pitää kuolla. Bostonin kansa pitää vapautettaman teidän hirmuvallastanne."

Minä sieppasin veitsen ja astuin tri Leeten sivulle, valmiina suojelemaan häntä ruumiillani.

Mutta tässä silmänräpäyksessä väkijoukon huomio kiintyi Forestiin, joka tunkeutui joukon läpi, hyppäsi ruokapöydälle ja hetkeäkään odottamatta huusi: "Te kaikki tunnette minut ja tiedätte, että olen tämän miehen vihollinen." Samalla hän osotti tri Leeteä. "Kun en tahtonut puolustaa viheliäistä hallitustamme, erotettiin minut professorinpaikastani ja tri Leete oli se, joka osotti minulle renginpaikan yliopistossa."

"Sepä on aivan tuon kurjan ukkorähjän tapaista", huusi eräs likaisennäköinen mies.

"Senvuoksi sanon: Alas hallitus, joka tahtoo kuristaa puhevapauden!" puhui Forest edelleen. "Alas hirmuvalta! Mutta älkäämme teurastako tätä vaivaista vanhaa syntistä. On arvotonta meidän kaltaisille voimakkaille, aseellisille miehille, aivan sopimatonta, tappaa aseeton, vanha ihminen. Sulkekaamme hänet samaan hulluinhuoneeseen, johon hän tahtoi lähettää ystävämme Festin."

"Niin! Aivan oikein! Sulkekaa hänet hulluinhuoneeseen!" mylvivät radikaalit.

Oli selvää, että Forest koetti pelastaa tri Leeten henkeä. Katseeni sattui Edithiin. Hän oli kuolonkalpea, mutta tyven. Hän oli kietonut vasemman käsivartensa isänsä ympäri ja hänen katseensa kohtasi minun katseeni ystävällisenä, kuten aina. Onnettomuudeksi huomasi Fest tämän Edithin katseen ja hänen mustasukkaisuutensa purkausi uudella vimmalla esiin.

"Te kirotut narrit", huusi hän kiukusta melkein tukehtuneella äänellä. "Ettekö huomaa, että Forest koettaa pelastaa tuon kavalan ja vaarallisen vanhan tyrannin hengen? Mutta sen ei pidä häneltä onnistuman. Osanani saaliista vaadin Leeten henkeä ja hänen elävän tyttärensä."

"Tee, mitä tahdot, Bob", huusivat jotkut joukosta.

"Jättäkää tämä talo, Forest", käski Robert Fest. "Minulla ei ole mitään vihaa teitä vastaan. Mutta jos astutte tielleni, saatte kantaa seuraukset."

"Niin kauan kun minä elän, ette tässä talossa murhaa tätä miestä", vastasi Forest. "Teidän pitäisi hävetä, Fest! Teidän käytöksenne ei ole kunniallisen miehen arvolle sopiva."

"Vaiti, narri", huusi Fest raivoissaan. "Tuo teeskentelevä lurjus Leete on jo kyllin kauan pitänyt kansaa orjuudessa. Hänen täytyy kuolla, ja jollet sinä väisty matkaasi, saat seurata häntä helvettiin."

Vimma, jommoista en koskaan ennen ollut tuntenut, valtasi minut.

"Mitä on tämä vanha mies tehnyt, herättääkseen verenhimoasi, sinä kehno, tunnoton pelkuri", huudahdin, hyökäten Festiä kohti, pistääkseni veitseni hänen rintaansa. Mutta tusina käsiä teki minut aseettomaksi, samalla kun Fest käski:

"Pistäkää tuo riemuvanhus säkkiin ja viskatkaa hänet mereen. Vaikka en olekaan professorin silmissä kunniallinen mies, pidän kuitenkin sanani ja olen tuolle esiinkaivetulle kummitukselle luvannut, että upotan hänet kuin koiranpenikan, jos hän vielä kerran juoksee jalkoihini."

Hän kohotti verisen kirveensä ja astui tri Leeteä kohti, joka seisoi liikkumattomana paikallaan, harmaat silmänsä suunnattuina raakaan vihamieheensä.

Vielä kerran koetti Forest pelastaa vanhan herran henkeä, asettumalla tämän eteen; mutta eräs mies, jolla oli siivoton parta ja pienet, eläimellisesti kiiluvat silmät, iski pitkän veitsen uskollisen Forestin rintaan. Sanoen: "Me olemme kuitit, Leete", hän vaipui maahan.

Edith taisteli kahden miehen kanssa, jotka koettivat häntä erottaa isästään, kun Festin teurastuskirves putosi tri Leeten harmaaseen päähän.

Sanaakaan sanomatta hän kuolleena vaipui lattialle.

Edith parkaisi äänekkäästi ja meni tainnoksiin. Fest otti hänet hänen isänsä verellä tahrattuihin käsivarsiinsa.

"Hän kieltäytyi tulemasta vaimokseni", sanoi hän, irvistäen samalla kertaa raa'asti ja ilkeästi. "Nyt hän on minun, ilman tyhmiä avioliittomenoja."

Ja astuessaan Edithiä pois kantaen ovea kohti huusi hän kumppaneilleen: "Pojat, lyökää kuoliaaksi kaikki hallituksen ystävät! Tunnin päästä tapaan teidät raatihuoneella."

Tein viimeisen, epätoivoisen ponnistuksen, ravistaakseni päältäni miehiä, jotka minua pitelivät kiinni ja -- heräsin 31 p:nä toukokuuta v. 1887 omassa vuoteessani. Vieressäni olivat eräs lääkäri ja palvelijani Sawyer, jotka pitkän aikaa olivat turhaan koettaneet saada minua heräämään syvästä, mesmeristin aiheuttamasta unesta.

Kului enemmän kuin tunti, ennenkuin ajatuskykyni palasi; mutta sitte syvä huokaus teki ahdistuksestani lopun.

Salaman nopeudella kulkivat hauskan ja samalla kuitenkin kauhean uneni yksityiskohdat silmieni ohi. Uudelleen punnitsin mielessäni niitä perusteita, jotka tri Leete ja Forest olivat mielipiteittensä puolustukseksi esittäneet, ja tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi tietäessäni, että elin 19:nnellä vuosisadalla enkä kommunistisessa yhteiskunnassa, joka minusta tuntui jättiläiskokoiselta kuritushuoneelta rangaistusvankien kapinan-aattona.

"Mieluummin tahdon kuitenkin tehdä vapaudessa raskasta työtä, kun joka päivä vankilankaltaisessa yhteiskunnassa olla muutamia tunteja enemmän joutilaana", sanoin ajatuksiin vaipuneena itsekseni. "_Sillä työ ei ole mikään onnettomuus._ Ja ennenkuin taivun kommunistisen orjuuden alaiseksi, tahdon mieluummin toimia muutamia vuosia kauemmin ja kieltäytyä muutamista elämän mukavuuksista. Useimmat nautinnot, joita tavoitamme, näyttävät sitäpaitsi haluttavimmilta niin kauan, kun meillä ei niitä ole. Kun olemme saavuttaneet, mitä olemme tavoittaneet, ja sen nautintoon tottuneet, kadottaa se melkein aina kaiken viehätyksensä."

Päätin vastaisuudessa uhrata paraat voimani kaiken sen edistämiseksi, minkä täytyy olla ihmiskunnalle onneksi, mutta ennen kaikkea kehoittaa tyytyväisyyteen, joka on inhimillisen onnen ainoa luotettava perusta. Onnellisuushan ei suinkaan riipu niin paljoa hyvinvoinnista, kuin moni luulee: niin, todellisuudessa maine ja rikkaus liiankin usein hävittävät onnellisuuden. Tunnemmeko itsemme onnellisiksi vai emmekö, riippuu suureksi osaksi elämänkatsomuksestamme.