Part 1

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

KOMMUNISTINEN YHTEISKUNTA VUONNA 2000

JATKOA JA VASTAUS EDWARD BELLAMYN ROMAANIIN "VUONNA 2000"

Kirjoittanut Richard Michaelis

Saksasta suomentanut H. K.

Ensimmäisen kerran julkaissut Arvi A. Karisto 1909.

Tekijän alkulause.

Jokainen pyrkimys etsiä totuutta ja aikaansaada parannusta oloissamme ansaitsee tunnustusta -- silloinkin, kun emme voi hyväksyä suuntaa ja ehdotettuja toimenpiteitä. Herra Edvard Bellamyn kirja "Vuonna 2000" on yritys parantaa ihmiskunnan tilaa ja on senvuoksi kiitosta ansaitseva; mutta jos me hänen parannusehdotuksiltaan riisumme sen kimmeltelevän vaipan, johon hän on ne pukenut, ei jää jälelle muuta kuin silkkaa kommunismia. Ja tämä on kaikkialla, missä se on otettu käytäntöön ilman uskonnollista pohjaa, osottautunut mahdottomaksi toteuttaa.

Chicago on viimeisinä neljänätoista vuonna ollut kommunistisen ja anarkistisen liikkeen keskustana Yhdysvalloissa. Kun minä toimittamassani lehdessä "Freie Presse" puolustin niitä perusaatteita, joilla amerikalainen valtio-olemus lepää, Europan liiaksiasutuista teollisuusmaista maahan kuljetettuja oppeja vastaan, tutustuin niin hyvin näihin kuin noiden yhteiskunnanpelastajien houreisiin ja omituisuuksiin, jotka aivan täydestä todesta luulivat, että heidän hallussaan muka oli jokin aivan varma parannuskeino, jonka avulla he eivät tekisi täydelliseksi ainoastaan kaikkia inhimillisiä laitoksia vaan vieläpä itse ihmisetkin.

Herra Bellamy edustaa sentään maltillisempia mielipiteitä kuin mitä monet muut ovat opettaneet; mutta hänellä on Chicagon kommunistein ja anarkistein kanssa yhteistä se, että hän on käynyt kykenemättömäksi oikein arvostelemaan nykyajan laitoksia, oloja ja ihmisiä, että hän katsoo aivan liian vähäisiksi ne esteet, jotka vaikeuttavat hänen ehdottamiensa muutosten toimeenpanoa, että hän todella uskoo, että hänen valtioilmalinnansa tuossa tuokiossa muuttuvat tosikuviksi ja että hän asuttaa pilviparatiisinsa enkelien kaltaisilla olennoilla, jotka ovat päässeet kaikista inhimillisistä heikkouksista eivätkä missään tapauksessa tekisi mitään vääryyttä. Oletus, että miehet ja naiset kommunistisessa valtiossa kokonaan vapautuisivat itsekkyydestä, kateudesta, vihasta, luulevaisuudesta, riidanhalusta ja vallanhimosta, on yhtä järkevä tai järjetön kuin otaksuminen, että ihminen voi nukkua 113 vuotta ja sitte herätä yhtä nuorena ja voimakkaana kuin oli maata mennessään.

Mitä kummallisia toimenpiteitä yhteiskunnanpelastajat toisinaan ehdottavatkaan! Joh. Most tahtoo yhdenvertaisuuden nimessä ensin ottaa hengiltä ne, jotka eivät kaikissa asioissa ole samaa mieltä kuin hän. Sitte hän poistaisi kaikki lait ja virkamiehet ja päästäisi sitten luonnon vapaasti irralleen.

Herra Bellamy taasen tahtoisi, niinikään yhdenvertaisuuden nimessä, riistää kaikilta kelvollisilta ja ahkerilta työmiehiltä melkoisen osan siitä, mitä he työllään ovat ansainneet, ja jakaa sen kykenemättömille, tuhmille ja laiskoille työmiehille, ja tämä olisi sitte sitä, mitä Herra Bellamy nimittää oikeudeksi ja yhdenvertaisuudeksi.

Ja saavuttaakseen tämän otaksutun "tasa-arvoisuuden" täytyisi herra Bellamyn luonnollisesti uhrata vapaa kilpailu, tuo jättiläisvoima, joka on nostanut meidät kaikki ja herra Bellamyn meidän kanssamme sille korkealle sivistys- ja siveellisyystasolle, jolla ihmiskunta nyt on. On totta, että vapaan kilpailun seurauksena on ollut ja vieläkin on suuria väärinkäytöksiä. Mutta jokainen järjestelmä voi johtaa väärinkäytöksiin, ja se seikka, että jotain asiaa väärinkäytetään, ei ollenkaan todista, että asia itsessään olisi huono.

Ei kukaan voi kieltää, että vapaa kilpailu on kristillisen sivistyksen vuosisatoina korkealle kehittänyt ihmiskunnan henkisiä ja aineellisia voimia, että vapaa kilpailu näiden vuosisatojen kuluessa on kannustanut kaikkia ihmisiä panemaan liikkeelle paraat kykynsä ja nostanut sukumme niin korkealle tasolle, että tavallisella työmiehellä on enemmän mukavuuksia ja nautintoja saatavissa kuin niillä kuninkailla, joista Homeros laulaa.

Jokaisella ihmispolvella on suoritettava suuria tehtäviä, ja meidän tehtävämme on järjestää kapitaalin ja työn väliset suhteet, jotka ovat tulleet erittäin vaikeiksi sen jälkeen, kun höyryvoiman keksimisen kautta useilla ammattialoilla on tapahtunut suuria muutoksia.

Meidän on löydettävä keinot ja tiet, ei välttääksemme työtä, jota herra Bellamy kirjassaan pitää jonakin pahana, vaan parantaaksemme aikamme aivosyöpä: alituinen epävarmuus ja köyhyyden pelko. Mutta sen voimme tehdä yhteistoiminnan kautta ja vakuutusyhtiöiden avulla, jotka ovat perustetut keskinäisyyden pohjalle, ilman että meidän täytyy joutua kommunismiin, tuohon inhimillisen yhteiskunnan alhaisimpaan olomuotoon.

Epätäydellisyyden, joka on ihmiskunnalle ominainen, täytyy luonnollisesti esiintyä myös kaikissa sen töissä ja laitoksissa, eikä senvuoksi mikään ole helpompaa, kuin jossain tulevaisuuden-romaanissa osottaa kaikkien ihmisten ja asioiden riittämättömyys ja sitte rakennella enkelien asumia pilvilinnoja.

Minä aion nyt tehdä katsauksen tulevaisuuteen. Olen osottava, kuinka herra Bellamyn kauniin kertomuksen täytyy loppua, jos sitä jatketaan. Aikomukseni on osottaa, että herra Bellamy yrittää saada aikaan ehdottoman yhdenvertaisuuden tilan, mutta sitte, epäillen sen mahdollisuutta, puoltaa eriarvoisuutta, joka monessa suhteessa tulisi rasittavammaksi kuin nykyiset olot. Olen näyttävä, että herra Bellamyn esittämän hallitusmuodon vallalla ollessa suosikkijärjestelmän ja turmeluksen julkisessa ja ammattielämässä täytyisi runsaasti rehottaa. Olen todistava, että herra Bellamyn Yhdysvalloissa on hyvin vähän inhimillistä vapautta huomattavissa ja että itsetietoinen, riippumaton Amerikan kansa ei koskaan kärsisi sellaista orjuutta, ja minä olen aivan epäämättömästi näyttävä toteen, että kansa herra Bellamyn ylistämässä valtiossa tulisi olemaan paljoa köyhempi kuin nyt.

En suinkaan kiellä, että meidän yhteiskuntamme on kipeästi perinpohjaisten parannusten tarpeessa; mutta en ole valmis sokeasti seuraamaan herra Bellamya, herra Most'ia tai ketä tahansa vaan siitä syystä, että hän väittää heti voivansa vapauttaa maailman kaikista epäkohdista. Minulla ei ole aikomusta päistikkaa syöksyä pimeyteen.

Jos herra Bellamy ja hänen kannattajansa ovat niin varmat siitä, että voivat perustaa tuhatvuotisen valtakunnan, jossa inhimillinen onni asustaa, niin tehkööt niinkuin "Amana Societyn" kommunistit, jotka perustivat Jowan valtioon yhteiskunnan, jossa vallitsee uskonnon pohjalle perustuva omaisuuden yhteys. Yhdysvaltain hallituksella on vielä suuret alat hyvää maata, johon herra Bellamy ja hänen ystävänsä voivat asettua ja maailmalle osottaa, kuinka ihmiskunta käden käännähdyksessä tehdään täydelliseksi. Mutta heidän ei pitäisi vaatia Yhdysvaltain kansaa hylkäämään nykyistä hallitusmuotoaan ja yhteiskuntajärjestystään, ennenkuin herra Bellamy ja hänen ystävänsä ovat todistaneet, että heidän yhteiskunnan parantamiseksi keksimänsä keinot ovat käytännössä varmasti tehoavia.

Chicago, Huhtikuulla 1890.

*Richard Michaelis*

ENSIMÄINEN LUKU.

Esitelläkseni itseni niille lukijoille, jotka eivät tunne herra Edward Bellamy'n kirjaa "Looking Backward" ("Katsaus taaksepäin")[1], kerron tässä lyhyesti elämäni merkilliset tapaukset, jotka kerrotaan mainitussa teoksessa.

Minä olen syntynyt 26 p. jouluk. 1857 Bostonissa ja sain kasteessa nimen Julian West. Kävin ensin alempaa koulua ja sitte ylemmän opiston kotikaupungissani; mutta kun minulla oli melkoinen omaisuus, en antautunut mihinkään virkaan enkä ammattiin. Olin kihloissa kauniin Edith Bartlett'in kanssa. Aikomuksemme oli mennä naimisiin heti, kun uusi taloni saataisiin asuttavaan kuntoon. Valitettavasti kirvesmiesten ja muurarien lakot useita kertoja keskeyttivät rakennustyön, ja minä asuin edelleenkin isäini talossa, jossa kolme perheemme sukupolvea oli elänyt.

[1] Suomeksi ilmestynyt Työväen Sanomalehti Osakeyhtiön kustannuksella Helsingissä v. 1907 nimellä "Vuonna 2000". Kaikki tässä kirjassa esiintyvät viittaukset sivulukuihin tarkoittavat tätä painosta.

Kun usein kärsin unettomuutta, olin antanut vanhan taloni perustukseen laittaa holvin, johon suurkaupungin melu ei päässyt tunkeutumaan untani häiritsemään. Holvi oli kokonaan tulenkestävä ja raitista ilmaa tuli sinne rautaisen putken kautta, joka ulottui talon katolle.

Saadakseni unta olin usein pakotettu käyttämään mesmeristin apua. Niinpä myös 30 p. toukok. 1887. Vietettyäni kaksi unetonta yötä lähetin mustan palvelijani Sawyerin erään tri Pillsbury'n luo, joka tällaisissa tilaisuuksissa aina kernaasti oli auttanut. Lääkäri oli juuri lähtemäisillään kaupungista, etsiäkseen itselleen toimialaa New Orleansissa ja viimeisen kerran hän siis nyt minua hoiti. Minä käskin Sawyeriä herättämään itseni seuraavana aamuna klo 9 ja vaivuin sitte mesmeristin temppujen vaikutuksesta raskaaseen uneen.

Kun heräsin, huomasin, että olin nukkunut 113 vuotta, 3 kuukautta ja 11 päivää.

Minä sain tietää, että vanha taloni oli palanut ja Sawyer liekeissä saanut surmansa. Tri Pillsbury oli jättänyt Bostonin, maanalaisen holvin olemassaolo oli ollut ystävilleni tuntematon, taloa ei oltu enää uudelleen rakennettu ja niin olin maannut raskaassa unessa enemmän kuin sata vuotta, kunnes eräs tri Leete, joka asui talossa, joka oli osittain rakennettu entisen taloni tontille, v. 2000 alkaessaan erään laboratorion rakennustyötä löysi holvini sekä minut.

Sain tietää, että Edith Bartlett oli minua 14 vuotta surtuaan mennyt naimisiin, että tri Leeten rouva oli Edith'in tyttären tytär ja hänen tyttärensä Edith siis sen nuoren naisen tyttären tyttärentytär, jonka tahdoin naida 113 vuotta sitte.

Murtumaton voimani kesti sen valtavan vaikutuksen, jonka nämä tiedot minuun tekivät. Tunsin itseni pian tri Leeten talossa kotiutuneeksi, sitä enemmän, kun nuori Edith piankin sydämessäni anasti sen paikan, joka kerran oli kuulunut Edith Bartlett'ille. Eikä kestänyt kauaa, ennenkuin Edith Leete, romantisella, sääliväisellä sydämellä varustettu, rakastettava tyttö, suostui rupeamaan äitinsä isoäidin seuraajaksi, s. o. morsiamekseni.

Mutta vielä huomattavampia, kuin oman kohtaloni muutos, olivat yhteiskunnallisella alalla tapahtuneet muutokset.

Tri Leete selitti minulle uuden asiain järjestyksen.

Yksityisten liikeyritykset olivat lakanneet. Valtio pitää 20:nnen vuosisadan lopussa huolta kaikista yrityksistä, joita ennen yksityiset henkilöt tai seurat ja yhtiöt olivat panneet alulle ja johtaneet. Kaikki terveet ihmiset, naiset niinkuin miehetkin, kuuluvat 21:nnestä 45:nteen ikävuoteensa työarmeijaan. Yli 45 vuotta vanhoja henkilöitä otetaan palvelukseen ainoastaan poikkeustapauksessa, suuren hädän uhatessa.

Raha on poistettu; mutta jokainen Yhdysvaltain asukas saa yhtä suuren osan "teollisuusarmeijan" työn tuloksista maksumääräyksenä, paperilipun muodossa, jonka arvo on merkitty dollareissa ja centeissä. Jokaisessa kaupunginosassa ja jokaisessa suuremmassa maaseutupiirissä on varastohuone, josta kansa saa kaikki mitä se tarvitsee. Ostettujen tavaroiden hinta merkitään reikäämiskoneella ostajan maksumääräyslippuun ja hänen saamisestaan hallituksen kirjoissa vedetään pois ostettujen tavaroiden hinta.

Ruuan valmistavat suuret keittiöt. Vaatteet pestään ja paikataan suurissa laitoksissa. Kullakin on vapaus syödä joko kotonaan tai ruokaloissa. Ruokalajeja on runsaasti ja voipa saada itselleen ruokalassa erityisen aterioimishuoneen. Aterian hinta riippuu siitä, mitä ruokalajeja tilataan ja missä ne nautitaan.

Joka perheellä on oma talonsa. Sisustus on asukkaan omaisuutta. Vuokran suuruus riippuu talon suuruudesta ja sisustuksesta ja merkitään sekin reikäämiskoneella lippuun.

Kaikkien Yhdysvaltain asukkaiden tulee käydä koulua, kunnes ovat täyttäneet 21 vuotta. Silloin he tulevat työarmeijan jäseniksi. Ensimäisenä kolmena vuonna heitä sanotaan rekryyteiksi eli oppilaiksi. Heidän tulee toimittaa tavallisimpia töitä ja ehdottomasti totella upseereja eli päällysmiehiä. Heidän käytöksestään pidetään kirjaa, johon merkitään jokaisen rekryytin kyky ja käytös.

Ensimäisten kolmen vuoden kuluttua voi jokainen rekryytti valita toimialansa. Mikäli mahdollista, pannaan rekryytit sellaisiin toimiin, joista eniten pitävät. Ensinnä saavat ne rekryytit valita, joilla on paraat todistukset. Monien täytyy valita toinen, vieläpä kolmaskin kerta, koska eräille toimialoille on liian paljon pyrkijöitä. Ja taas toisten on tyydyttävä niihin paikkoihin, jotka heidän esimiehensä heille osottavat.

Kaikki työarmeijan jäsenet jaetaan kykynsä ja käytöksensä mukaan kolmeen osastoon ja parailla todistuksilla varustetut oppilaat voivat kolmivuotisen rekryyttikauden jälkeen päästä sen ammattikunnan ensimäiseen osastoon, johon tahtovat yhtyä.

Ammattikunnan kenraali nimittää sen kaikki upseerit. Luutnantit otetaan ensimäisen osaston jäsenistä. Kapteenit valitsee kenraali luutnanttien, överstit kapteenien joukosta. Kenraalin valitsevat hänen ammattikuntansa entiset jäsenet, s. o. ne, jotka ovat täyttäneet 45 vuotta. Kaikkien ammattikuntien entiset jäsenet valitsevat myös päälliköt läheisten ammattikuntien muodostamille kymmenelle suurelle osastolle eli ryhmälle, joihin työarmeija on jaettu. Nämä päälliköt valitaan ammattikuntain kenraaleista. Entiset ammattikuntain jäsenet valitsevat myös Yhdysvaltain presidentin, jonka täytyy olla ollut yhden noista kymmenestä suuresta osastosta päällikkönä. Presidentti, työarmeijan kymmenen suuren osaston päälliköt ja kaikkien ammattikuntien kenraalit asuvat Washingtonissa.

Työarmeijaan kuuluvilla ei ole oikeutta äänestää upseerien vaalissa, jotka heitä tulevat komentamaan. 24-vuotisena työaikanaan he eivät millään lailla ole edustetut; mutta jos he tahtovat esimiestään vastaan valittaa, voivat he jättää valituksensa tuomarin ratkaistavaksi, jonka päätöksestä ei voi vedota.

Tuomarit valitsee presidentti niiden ammattikunnan jäsenten joukosta, jotka ovat eronneet työarmeijasta ja ovat yli 45 vuotta vanhoja. Tuomarien palvelusaika on viisi vuotta.

Tuomioistuimet, asianajajat, vankilat, sheriffit (nimismiehet), veronkantajat ja -maksajat ja monet muut virat ovat poistetut. Rikollisia käsitellään sairaaloissa mielenvikaisina.

Liittohallitus ohjaa kaikkea. Jos se huomaa, että jollekin toimialalle tunkee paljo vapaaehtoisia, samalla kun toiset ammattikunnat valittavat halukasten puutetta, niin hallitus pidentää työaikaa suosituissa ammateissa ja vähentää työtuntien lukua niissä ammateissa, jotka tarvitsevat enemmän pyrkijöitä.

Naisilla on omat upseerinsa, kenraalinsa ja tuomarinsa, ja he muodostavat työn apuarmeijan. He saavat samat nosto-osotteet kuin miehetkin, ja kun keittäminen, pesu ja talouskapineiden korjaus toimitetaan muualla, on 20:nnen vuosisadan naisella enemmän aikaa tuottavaan työhön kuin naisilla 19:nnen vuosisadan lopulla.

Rekryytit, jotka ovat palvelleet kolme vuotta, voivat siirtyä teknillisiin, lääketieteellisiin ja muihin opistoihin; mutta jos he eivät kykene seuraamaan luokkansa mukana, täytyy heidän erota. Lääkärit, joilla ei ole tarpeeksi potilaita eivätkä siis nauti kansalaistensa luottamusta, saavat tyytyä siihen, että heille osotetaan toinen toimiala.

Jos ihmiset haluavat perustaa sanomalehden, voivat he kokoontua ja yhteisesti luovuttaa valtiolle tarpeellisen määrän maksumääräyslippujaan, korvatakseen sille toimittajien, latojien ja painajien työn menettämisen.

Jos joku tahtoo julkaista kirjan, voi hän sen kirjoittaa joutohetkinään ja painattaa, luovuttamalla valtiolle osan maksumääräyslipuistaan latomisen, painamisen ja paperin maksuksi. Myydyistä kirjoista hän sitte saa vastaavan korvauksen.

Papit, aivan niinkuin sanomalehdentoimittajat, ovat niiden kustannettavat, jotka tahtovat kuulla heidän saarnojansa.

Rammat ja muut, jotka eivät kykene täyttämään työarmeijan jäsenelle kuuluvia velvollisuuksia, saavat siitä huolimatta täyden osansa työn tuloksista. Se tosiasia, että he ovat ihmisiä, oikeuttaa heidät saamaan täyden osan kaikesta hyvästä, mitä maa tuottaa, tuottakoot itse vähän tai ei mitään.

Yhdysvaltain eri valtioiden hallitukset ovat hyödyttöminä poistetut.

Kaikki muut sivistyneet kansat ovat järjestäneet työn ja kansalaistensa käyttämisen samalla tavalla kuin Yhdysvallat ja he käyvät vapaata kauppaa keskenään. Joka vuoden alussa tasoitetaan eri maiden saamiset sellaisilla tavaroilla, jotka kaikkialla ovat käypiä.

Uusi asiain järjestys tekee kansoille mahdolliseksi elää ilman suruja ja seuraus siitä on, että useimmat terveruumiiset miehet ja naiset saavuttavat 85--90 vuoden ijän.

Näin kertoi minulle tri Leete useiden keskustelujen kuluessa uudesta yhteiskuntajärjestyksestä. Tohtori puhui suurella innostuksella valtiosta, jossa hän elää, eikä epäillyt kutsua sitä tuhatvuotiseksi valtakunnaksi.

Tri Leete vapautti minut siitä surusta ja epävarmuudesta, jota tunsin vastaiseen toimintaani nähden työarmeijassa. Hän ilmoitti minulle, että minulle oli tarjona 19:nnen vuosisadan historian professorin paikka Shawmut opistossa Bostonissa.

TOINEN LUKU.

Kun ensi kertaa astuin Shawmut Opiston isoon saliin, jossa minun tuli pitää luentoni, huomasin lähellä salin ovea noin 40 vuoden ikäisen herran. Hän oli liian vanha, jotta olisin voinut häntä pitää ylioppilaana, ja kun en ollut häntä nähnyt, kun tri Leete minulle esitteli laitoksen professorit, olin jonkun verran utelias tietämään, mistä syystä hän läsnäolollaan kunnioitti ensimäistä luentoani.

Sydämellinen vastaanotto, joka oli osakseni tullut professorien puolelta, se tosiasia, että ylioppilaat täyttivät joka paikan salissa, vaikuttivat minuun kannustavasti ja kun yliopiston johtaja tri White oli muutamilla imartelevilla sanoilla esittänyt minut elävänä todistajana 19:nnen vuosisadan sivistyksestä, aloin luentoni mitä paraimmassa mielentilassa.

Puheeni oli tietysti kokonaan niiden sanojen vaikutuksen alaisena, mitkä tri Leete oli minulle lausunut 19:nnen ja 20:nnen vuosisadan eduista ja varjopuolista toisiinsa verraten.

Minä selitin, että kuulijoiden ei pitänyt minulta odottaa mitään yleiskatsausta kummankin vuosisadan sivistyksen omituisuuksista, ei myöskään mitään nykyisen asiaintilan ylistystä. Minä tahdoin vaan kosketella eräitä olosuhteita, joita voidaan pitää kummankin vuosisadan tunnusmerkkeinä.

Yhdeksännentoista vuosisadan ajanhengen tunnusmerkkinä kuvailin mieletöntä kilpailua. Tässä inhottavassa taistelussa täytyi ihmisen "pettää, kehua, tunkea toisia syrjään, väärentää, ostaa liian halvalla ja myydä liian kalliilla hinnalla, hävittää kilpaileva liike, jonka avulla hänen naapurinsa elätti pienokaisiaan, houkutella ihmisiä ostamaan, mitä heidän ei olisi pitänyt ostaa, ja myymään, mitä heidän ei olisi pitänyt myydä, riistää työntekijöitään, kiristää velallisiaan ja pettää velkojiaan"[1], voidakseen elättää niitä, joiden elättäminen oli heidän velvollisuutensa. Minä osotin, että 19:nnen vuosisadan lopulla "on täytynyt olla paljon sellaisiakin henkilöitä, jotka olisivat mieluummin uhranneet oman elämänsä, jos siitä yksistään olisi ollut kysymys, kuin pitäneet sitä yllä toisien käsistä riistetyllä leivällä"[2]. Minä esitin, että tämä mieletön ja tuhoisa kilpailu aina oli jäytänyt ihmisten henkeä ja ruumista ja että tämä kalvava kuume vielä oli pahentunut täydellisen köyhtymisen alituisesta pelosta. Epävarmuuden kummitus oli vainonnut 19:nnen vuosisadan ihmistä askel askeleelta, se oli hänen kanssaan istunut pöydässä, hänen kanssaan noussut vuoteeseen ja kuiskannut hänelle: "Tee sinä työtä kuinka paljon tahansa, nouse ani varhain ylös ja raada myöhäiseen iltaan, ole viekas ryöväri tai rehellinen palvelija -- et sittenkään koskaan voi olla varma asemastasi. Nyt voit olla rikas, mutta kuitenkin voit vielä tulla köyhäksi. Jätä lapsillesi perinnöksi kuinka suuria rikkauksia tahansa -- et kuitenkaan voi koskaan ostaa varmuutta siitä, ettei poikasi joudu joskus palvelemaan nykyistä palvelijaasi tai ettei tyttäresi täydy joskus myydä itseänsä leivän tähden."[3].

[1] S. 227, 228.

[2] S. 227.

[3] S. 264.

Sata kolmetoista vuotta sitte raatoivat ihmiset kuin orjat, kunnes olivat näännyksissä, saamatta silti edes varmuutta siitä, etteivät köyhdy tai kuole tuskallista nälkäkuolemaa. Tänään, siunatun yhdeksännentoista vuosisadan lopussa, vaeltakoon ihmiskunta vapauden, turvallisuuden, onnellisuuden ja tasa-arvoisuuden ruusunhohtoisessa valossa. Kahdennenkymmenennen vuosisadan nuoriso nauttikoon etevissä kouluissa erinomaista opetusta ja valitkoon kolmivuotisen oppiajan päätettyään vapaasti alansa. Työarmeijassa palvellessaankin sallikoon työajan lyhyys heidän edelleen kehittää henkistä sivistystään ja jääköön heille kuitenkin enemmän lepoaikaa kuin sata vuotta sitte olisi katsottu sopivaksi tehtaissa, maanviljelystyössä ja muilla toimialoilla.

Vapaina kaikista suruista, ollen täydellisesti sopusoinnussa toisten ihmisten kanssa, ilman valtiollisten puolueiden häiritsevää vaikutusta, omistaen rikkauksia, jommoisia kansain historia ei tunne, voisimme todella sanoa: "Ihmiskunnan pitkä, kolkko talvi on ohitse. Sen kesä on tullut. Se on murtanut kotelonsa. Taivas on sen tarkoitusperänä"[1].

[1] S. 240.

Minä olin puhunut innostuksella, niin, syvällä liikutuksella ja odotin ainakin suosiollista vastaanottoa puheelleni. Mutta ainoastaan yksityisiä ja kylmiä suosionosotuksia kuului, kun olin lopettanut esitykseni. Tuskin neljäs osa salissa olevista ylioppilaista katsoi vaivakseen osottaa yhtyvänsä esittämiini mielipiteisiin ja nämäkin harvat näyttivät enemmän kohteliaisuudesta kuin sydämellisestä myötämielisyydestä tuovan julki suosionsa. Tämä kylmä vastaanotto oli minulle sellainen pettymys, etten ollut tarpeeksi rohkea heti jättääkseni istuinpaikkaani ja mennäkseni ylioppilasjoukkion läpi näiden poistuessa salista.

Olin senvuoksi jotain puuhailevinani pulpettini ääressä, kunnes kaikki olivat lähteneet tiehensä, lukuun ottamatta herraa, joka sisäänastuessani oli kiinnittänyt huomiotani. Hän jäi ovelle seisomaan, silminnähtävästi odottaen poistumistani.

"Te kuulutte yliopistoon", kysyin minä, peittääkseni hämillisyyttäni.

"Kuulun toki", vastasi hän huulillaan keveä hymy, joka vaati minua edelleen kyselemään.

"Arvattavasti minulla on ilo teissä oppia tuntemaan yksi herroista virkaveljistäni", jatkoin minä. "Nimeni on West."

"Vielä kuukausi takaperin olin professori Forest, teidän edeltäjänne 19:nnen vuosisadan historian opettajana. Nyt olen yksi pedelleista[1] ja esimieheni on ystävällisesti antanut minun hoidettavakseni juuri tämän salin."

[1] Pedelleiksi sanotaan eräänlaisia yliopiston vahtimestareja. Suom. muist.

Viime päivinä olin kuullut niin paljon uutta ja hämmästyttävää, etten juuri vähästä hämmästynyt.

Mutta että yliopiston professorin toimeksi voitiin antaa saman salin puhtaana pitäminen, jossa hän sitä ennen oli opettanut, se kaikui niin uskomattomalta ja avasi omaan vastaiseen uraani nähden niin epämiellyttäviä näköaloja, etten voinut salata hämmästystäni.

"Ja mikä on aiheuttanut tämän kummallisen paikanmuutoksen?" kysyin minä.

"Vertaillessani ihmiskunnan sivistystä ja tilaa vuonna 1900 ja vuonna 2000 tulin toisiin johtopäätöksiin kuin te", vastasi Forest.

"Ette kai toki tahtone väittää, että ihmisillä viime vuosisadan lopulla oli paremmat olot kuin nykyisellä polvella?" kysyin minä, samalla hämmästyneenä ja uteliaana.

"Se on tosiaankin minun mielipiteeni", sanoi Forest.

"Tämän omituisen katsantokannan voin selittää vain siten, että teillä ei ole ollut tilaisuutta persoonallisesti tutkia oloja, jotka teistä näyttävät niin kiitettäviltä", huudahdin.