Part 7

Emme tahdo palata enää siihen kauniiseen hymniin, joka pääkaupungin johtavien lehtien palstoilla kohosi Neuvosto-Venäjän ylistykseksi. Se viisu oli suloinen ja ihana kuin Eskon häälaulu, ja mekin lisäsimme siihen jo pienen peräkaneetin, antaen sillä kurin nuotille enemmän kiivautta ja voimaa: tilulii, tilulii, tilulilu, lilulii. Emme tahdo siihen siis enää kajota. Muistutamme mieliin vain, asian yhtenäisyyden vuoksi.

Mutta luettuamme, että Perhon porvarit ja sosialistit menivät viime kunnallisvaaleihin vaaliliitossa keskenään, toistensa kanssa, käsi kädessä ja ilolintujen laulaessa, niin me aavistimme, että jotain uutta oli lähenemässä, vaikka eivät ruumiilliset silmämme sitä vielä erottaneet tulevaisuuden hämärästä.

Ja kun me sitten olimme saavuttaneet mielemme tasapainon osapuilleen entiselleen, ja jatkaneet löytöretkeilyjämme isänmaamme sanomalehdistön troopillisen rehevissä aarnioissa, ruovostoissa ja viidakoissa, niin me kohtasimme uutisen, että Pihlajaveden suojeluskunta ja työväenyhdistys olivat viettäneet yhteiset riemulliset iltamat, ja kutsuneet vielä nuorisoseurankin ja sonniyhdistyksenkin ynnä raittiusseurankin yhteiseen iloon, jolloin me hyökkäsimme ulos kadulle ja ravistelimme ensimmäistä vastaantulevaa poliisia kauluksesta, niin että leukaluut kalisivat kuin luupussi, ja näytimme sitten poliisillekin uutista. Poliisi luki sen — se oli muuten tuttava poliisi, luojankiitos -ja hieroi silmiään ja arveli, että häneen mahtaa olla tulossa unitauti, kun hän on lukevinaan lehdistä jo aivan olemattomia asioita. Seuraavana päivänä ei sitä poliisia näkynyt enää passissa, ja me kuulimme, että hänet on viety sairaalaan, ja häntä pitää olla siellä toinen poliisi kiinnipitelemässä.

Sitten me emme kahteen päivään uskaltaneet tutustua edelläviitattujen aarnioiden, ruovostojen ja viidakoiden salaisuuksiin, mutta eilen me taas rohkaisimme itsemme ja katso, kuule, kuule kuinka soitto kaikuu, Väinön kanteleesta raikuu:

Sattui käsiimme kommunistilehti »Vapaa Sana». Sattui siitä silmiimme artikkeli, kruunattuna kauniilla ja lupaavalla otsakirjoituksella: »Valkoisten petturisosialistiemme viimeinen valhe», jossa tehtiin selkoa siitä, mitä maist. Westerlund oli Venäjällä nähnyt, ja mitä tri Ryömä.

Ja sitten sanottiin:

»Ylläolevista sitaateista täydelleen selviää, että maamme porvaristo on sanonut rehellisesti mielipiteensä julki».

Aatelkaa, veikot, siskot, että se on kommunistilehti, joka antaa porvareille tämän tunnustuksen.

Ja sitten sanottiin:

»Luokkatietoinen työväestö kuitenkin osaa jo tällä hetkellä kunnioittaa enemmän rehellistä vastustajaansa, totuutta puhuvaa porvariakin, kuin työväestön suosiota valehtelemalla kerjääviä valkoisia sosialidemokraatteja».

Näin on maailma muuttunut. Punakaarti ja suojeluskunta käsikädessä Pihlajavedellä, rauhan pihlajat käsissä, joiden kukkien tuoksu kohoaa taivaaseen asti.

Ja kommunistilehti sanoo meitä valkoisia porvareita rehellisiksi... tuokaa meille nenäliina... sanoo meitä totuutta puhuviksi... tuokaa meille kaksi nenäliinaa... sanoo kunnioittavansa meitä...

Anteeksi, emme voi jatkaa... äänekäs itku tekee sen mahdottomaksi, ja huolestuneita toimitustovereita näkyy alkavan keräytyä ovellemme...

(1921.)

ALAHÄRMÄ ELI SEITSEMÄS INTERNATSIONALI

Se on nyt sitten Alahärmälläkin oma internatsionalinsa, ja on sen nimenä Alahärmän eli Seitsemäs Internatsionali.

Niinkuin järjestysnumerosta näkyy, on se kokonaisen konkariaskeleen edellä Moskovankin eli kolmannesta internatsionalista, ja Lenin ja Trotski tuntevat olevansa takapajulla alahärmäläisistä.

Se Alahärmän internationaalin perustaminen tapahtui sikäli, että tuossa joulun alla sai eräs nimitetty räätäli Alahärmässä kirjeen joltakin Suomen kommunistiselta toimistolta, missä kirjeessä sitä työväenyhdistystä, jonka puheenjohtaja mainittu räätälimestari on, kehoitettiin liittymään kolmanteen internatsionaliin.

Räätäli ajatteli, että pirhanan internatsuunit kesken joulukiireiden, mutta aatteen miehenä kutsui hän kuitenkin yhdistyksensä koolle vakinaiseen tyyssijaansa, joka on n.s. Hakolan kämppä 8 km Alahärmän kivikirkolta.

No, Alahärmän proletariaatti sai kutsun ja käveli Hakolan kämpälle, ja kun seurakunta oli kokoutunut, katsoa mulautti räätälipuheenjohtaja virallisen kankeasti laumansa yli ja alkoi kaivella, taskujaan.

Se pahuksen kirje oli kuitenkin unohtunut kotiin, minne lie sotkeutunut vaatekaavojen joukkoon. Räätäli ajatteli, että jääköön. Osaahan nyt tuon asian pohjustaa omastakin päästään. Ja pohjusti myös. Puhui että niin ja niin, on porvaleita ja noskelaisia ja työkansan pettäjiä, mutta roletaarin on liityttävä _seitsemänteen Internatsunaaliin_. Joo, että mitäs kaverit arvelevat?

Kaverit ne tuijottivat lattian rakoihin, ja lopuksi eräs mäkitupalainen sanoi pelkäävänsä, että seitsemäs internaali on liian polssevistinen kommuuni. Ja kaksi mäkitupalaisen hengenheimolaista ilmaisi kannatuksensa äänekkäällä murahduksella.

Alahärmän muut roletaarit muljottivat vihaisesti mäkitupalaiseen ja hänen aateveljiinsä ja tirskauttivat hampaittensa välistä pitkän syljen ja melkein yhtä pitkän p--leen, ja räätäli sanoi, että jos sitten äänestettäisiin, jotta nähtäisiin, kussa on totuus.

Ka äänestettiin.

Se mäkitupalainen hävisi oikein rotevasti. Hänen ehdotuksensa takana ei ollut kuin hän itse ja ne kaksi äskeistä kaveria, jotka olivat uskolliset loppuun saakka.

Ja siten tuli perustetuksi Alahärmän eli Seitsemäs Internatsionaali.

Suottakos ne alahärmäläiset laulavatkin:

»Ne saa hypätä pöyrälle, Jotk' on meittiä verrempiä».

(1921.)

HAMMASLAHDEN ASEMA

In memoriam.

Se on poissa.

Sitä ei enää ole.

Ei ole muuta kuin kivijalka ja muutamia kapallisia mustia hiiliä Kiihtelysvaaran kylmien talvimaisemain keskellä.

Sanalla sanoen:

Hammaslahden asema on palanut, niinkuin lehdissä jo on kerrottu.

Kohottakaamme hattua Hammaslahden asemalle. Naiset niiatkoot.

Sillä Hammaslahden asema, ensimmäinen asema Joensuusta etelään päin, oli se asema, josta me kirjoitimme tämän vuoden ensimmäisen pakinan. Ehkä lukija vielä hämärästi muistaa? Se oli se »Kertomus postineideistä, vilkutuksesta ja maalatuista akkunaruuduista».

Kertomus siitä, miten asemapäällikkö eräällä asemalla Karjalan radalla antoi maalata aseman postitoimiston akkunaruudut, etteivät rautatiematkustajat yleensä ja postivaunuvirkailijat erityisesti saisi vilkuttaa aseman postineideille. Tai: saisivat kyllä vilkuttaa, pahuukset, eihän heitä voitu käsirautoihin panna, kädet seläntaakse, mutta postineidit eivät ainakaan näkisi näitä vilkutuksia, eivätkä voisi vastata niihin.

Se asema oli Hammaslahden asema. Me emme tosin silloin maininneet sen nimeä. Mutta se oli Hammaslahden asema. Tulkoon se sanotuksi nyt, kun Hammaslahden asema on poissa. Kun sitä ei ole enää olemassa.

Niin. Se on poissa. Ei ole enää asemaa eikä maalattuja, vaaleanharmaina homottavia akkunoita eikä kalpenevia, riutuvia »postiruusuja» noiden historiallisten akkunain takana.

Kaikki on kadonnut kuin unelma.

Kaikki, mikä tapahtuu Kiihtelysvaaralla ja sen sisäpuolella olevalla Hammaslahdella, on aina jotain erikoista. Jotain, josta maine kuulu kulkevi kauemmaksikin. Me voisimme kertoa ihmeellisiä historioita kiihtelysvaaralaisten edesottamisista esimerkiksi 1905-vuoden suurlakon aikana. Mutta jääkööt. Onhan niitä tuoreempiakin. Mainitsemme vain esimerkin vuoksi, että valtiollisesti valveutuneet Hammaslahden sosialidemokraatit vuoden 1917 vallankumouksen huminassa panivat viralta koko Kuopion läänin virkakoneiston, kuvernööristä vihoviimeiseen v.t. poliisikonstaapeliin, lautamieheen, hierojaan ja kuppariin asti, ja miehittivät paikat hammaslahtelaisen maailmankatsomuksen mukaisesti, joten yhtä ymmärrettävää kuin asianmukaista ja luonnollistakin oli, että esimerkiksi kuvernööriksi huudettiin, valittiin, nimitettiin ja määrättiin yksi oikea, väärentämätön, perisyntyinen hammaslahtelainen. Eikä ollut suinkaan hammaslahtelaisten, vaan yleensä tämän porvarillisen mädännäisyyden vika, ettei uudella hammaslahtelaisella maan isällä ollut tilaisuutta ryhtyä virkaansa hoitamaan isänmaan onneksi ja hammaslahtelaisten tyytyväisyydeksi ja ylpeydeksi.

Ja niin edespäin... niin on Hammaslahdessa oltu ja eletty ja hauska on ollut, peevelin lysti — ja silmää on isketty ja huiskutettu asemalla kukoistaville postiruusuille ja asemapäällikkö maalautti akkunat, josta syystä, kun postiruusujen sisäinen lämpö ei löytänyt ulosmenopaikkaa, kuumuus asemarakennuksessa kävi niin suureksi, että eräs lamppu räjähti ja poltti koko aseman, kaameaksi varoitukseksi kaikille itsevaltaisille päälliköille, joiden akkunain takana kukkii posti- tai muita ruusuja.

(1921.)

NAANTALIN T.Y:N EPÄVARMAT SAATAVAT

Naantali, niinkuin tiedetään, on kaupunki.

Tosin ei se ole mikään jättiläiskaupunki.

Päinvastoin on se verrattain pieni kaupunki. Mutta se on kuitenkin kaupunki, ja sillä on kaupungin arvo ja kaupungin oikeudet. Siellä on pormestari ja raatimiehiä ja rahatoimikamari ja kaupungin valtuusto ja tullikamari, joka ei toivottavasti läkähdy ainakaan liialliseen työnpaljouteen.

Onhan siellä sitäpaitsi työväenyhdistyskin. Ei siis ole sosialismilta Naantalikaan säilynyt.

Yhdistyksen jäsenluku on vaihdellut tuossa 20-30 korvilla. Ja yhdistyksen rahavarat ovat etupäässä epävarmoja saatavia.

Näistä saatavista on suurin 200 mk., ja liittyy siihen erään niin huomattavassa, ettemme sanoisi maailmanhistoriallisessa asemassa olevan miehen nimi, että se ansaitsee tulla mainituksi laajemmallekin alueelle.

Milloin ja mistä syystä Naantalin työväenyhdistyksellä on ollut tilaisuus lainata hra Santeri Nuortevalle tuo Naantalin työväenyhdistyksen silloisissa raha-asioissa huikea ja vielä nytkin paljon merkitsevä summa Smk. 200: -, se ei ole tiedossamme. Tiedämme vain, että jo monta monituista armon vuotta on Naantalin eli Armonlaakson työväenyhdistyksen tileissä ajastajasta ajastaikaan epävarmojen saatavien joukossa kulkenut tuo aikoinaan Santeri Nuortevalle vipattu summa.

Emme myöskään tiedä, miten kipeään tarpeeseen tuo 200 mk. silloin oli Santeri Nuortevalle, mutta katsoen Nuortevan silloiseen yhteiskunnalliseen asemaan ja taloudellisiin olosuhteisiin voinemme melkoisella varmuudella otaksua, että se varmaankin oli sangen tervetullut.

Siitä lähtien ovat olot muuttuneet paljon. Rahan arvokin on romahtanut, mutta ei niin alas, ettei Naantalin työväenyhdistys vieläkin riemuitsisi sinä onnen päivänä, jolloin Santeri Nuorteva vihdoinkin — vaikkapa ilman korkoja, suorittaisi vanhan velkansa. Sillä mahdollisimman pätevältä taholta, nimittäin naantalilaisen sosialistin omasta suusta, on tietomme, että »Naantalin Työväenyhdistyksen historia liittyy kokonaan siihen, että sen tileissä on pitkät ajat kulkenut »epävarmojen» saatavien tilillä erään maailman suurimman federatiivisen tasavallan huomattavan diplomaatin ja valtiomiehen Santeri Nuortevan velka Smk. 200: — ».

Valtakunnat ovat kukistuneet ja uudet syntyneet, meillä on ollut punakapinat ja muut touhut. Mutta Naantalin t.y. ei ole tahtonut puuttua maailmanmenon väkipyörään. Se on vain haaveillut siitä päivästä, jolloin Santeri Nuorteva maksaa velkansa. Joka vuosikokouksessa on luettu tilit, ja pyhä liikutus on vavahduttanut yhdistystä, kun on tultu kohtaan: »Epävarmoja saatavia: Santeri Nuortevalta 200 mk....»

Sillävälin on Nuortevan aurinko kohonnut korkealle... yhä korkeammalle... paljon korkeammalle kuin Naantalin aurinko on koskaan kohonnut tai tulee vastakaan kohoamaan. Ja jännityksellä on Naantalin t.y. seurannut tätä häikäisevää nousua: pääseekö toveri Santeri Nuorteva vielä niin korkealle, että hän kykenee maksamaan Naantalin t.y:lle 200 mk.

Nyt on Santeri Nuorteva Venäjän Federatiivisen Neuvosto-Tasavallan jonkinlainen ulkoministeri Pohjoismaita varten. Varmaankin liikuttelee hän miljooneja ja miljaardeja keveämmällä sydämellä kuin Naantalin t.y. 50-pennin seteleitä.

Ja nyt, kun diplomaattiset suhteet Neuvosto-Venäjän ja Suomen ja Moskovan ja Naantalin välillä taas ovat alkamassa, vapisuttaa Naantalin työväen yhdistystä huumaava ajatus:

Jokohan nyt Santeri Nuorteva maksaa sen 200 mk.?

Eikä paljon puutu, etteikö se ala meitäkin pian jännittää.

Toivoisin, että joku ystävällinen kommunisti toimittaisi tämän numeron pakinoineen Santeri Nuortevalle, että hänkin saisi tietää, mikä kiihko Naantalissa nyt vallitsee.

Ei Santeri Nuorteva tästä meidän sepustuksestamme pahastu. Hän päinvastoin hymähtää tälle varsin suopeasti ja ehkä hyvinkin pian päästää entiset ystävänsä Naantalissa pitkällisestä pintehestä.

Ei hän suutu.

Me olemme nimittäin vanhat tuttavat, Santeri ja minä.

Juuri niiltä Naantalin ajoilta.

(1921.)

TAAS OLEMME SIIS SAANEET

uutisia Neuvosto-Venäjän todellisista oloista mahdollisimman pätevältä taholta. Nimittäin bolshevikkilähettiläältä itseltään. Hra Behrsin on kertonut venäläisellä avomielisyydellä, ja Helsingin lehtien edustajat ovat kuunnelleet korvat hörössä.

Venäjällä eletään kuin vuohet huhdassa, joten tuntuu käsittämättömältä, miksi kaikki etenkin sivistyneet pyrkivät sieltä pakenemaan. Viljaa on ja joitakin tehtaitakin on ollut käynnissä, vaikka ne taas on pantu seisomaan, ja onpa maassa kaksi sellaista rataosaakin, joita pitkin kuljetaan oikein junalla.

Se on suurenmoista. Suurenmoista, niinkuin kaikki, mikä bolshevikkihallituksen isällisessä varjossa kukoistaa. Taloudellinen elämä elpyy. Talonpojat ovat tyytyväisiä. Heillä on nyt maata. Se tosin ei oikeastaan ole talonpoikien omaa, vaan on se kuitenkin oikeastaan talonpoikien omaa. Talonpojat ovat vapautuneet veroista. (Punakaartilaiset kyllä ryöstävät heidän elintarpeensa muutamia kertoja vuodessa, mutta se on oikeastaan nitshevoo.)

Myöskin kulttuurityötä tehdään voimaperäisesti. Opetetaan luku- ja kirjoitustaitoa.

Teknillisessäkin suhteessa on aikomus päästä »muiden maiden tasalle». Ei enempää eikä vähempää.

Yleensä ovat olot Neuvosto-Venäjällä erinomaiset, ja erinomaisin on tietysti bolshevikki-hallitus itse.

Sanomalehtimiehet tekivät muistiinpanoja, ja hra Behrsin kuvaili hillittyyn, jossakin määrin surunvoittoiseen tapaansa sitä maallista paratiisia, jota hän on saapunut tänne edustamaan. Hän jutteli niinkuin olisi ollut Honolulussa eikä Neuvosto-Venäjän kynnyksen takana. Mahdollisesti hra ministeri uskoo, että me uskomme asiain juuri niin olevan kuin hän sanoo. Luonnollisesti me uskomme. Niinkuin me uskomme senkin, ettei Neuvosto-Venäjällä ole mitään aikomusta ollut sytyttää yleismaailmallisen vallankumouksen paloa. Se on ollut vain joku väärinkäsitys. Sattuuhan niitä semmoisia, he he. Eivätkä bolshevikit ole harjoittaneet maanalaista yllytystä eivätkä levittäneet kiihoituskirjallisuutta eivätkä tule sitä vastakaan tekemään. Se ei johtuisi heidän mieleensäkään.

Hra Behrsin! Suvaitkaa ottaa allekirjoittaneelta vastaan yksi kunnioittava ja ystävällinen hymy. Jos kaikki muutkin pääbolshevikit ovat yhtä eteviä juttelemaan mukavia kuin hra ministeri, niin minä en ollenkaan epäile, etteikö herroilla ole aika hauska toistensa seurassa.

Eräs sanomalehtimies kysyi, että kuinkas niiden kansalaisvapauksien laita siellä Venäjällä oikeastaan on?

Ja hra Behrsinin kätketty huumori kohoaa yksinkertaiseen, jylhään, monumenttaaliseen suuruuteen, kun hän selittää, ettei niitä kansalaisvapauksiakaan siellä Venäjällä mikään vaivaa. Siellä on kaikkea, onpa kansalaisvapauttakin. Annettaisiin toisten sosialistipuolueiden painattaa sanomalehtiäkin, vaan ei ole paperia.

(Niin että artikkelit täytyy toistaiseksi julkaista mukavuuslaitosten seinillä, niinkuin tri Ryömä kertoi.)

Niin, ajatelkaas: hra Behrsin todellakin ilmoitti, että sekin asia on Neuvosto-Venäjällä oikeassa länsimaisessa järjestyksessä ja yhä vain paranee.

Hra Behrsin ansaitsee vielä kerran yhden kunnioittavan, ihailevan ja ystävällisen hymyn.

Hänen historiansa Neuvosto-Venäjältä ovat oivallisia

Ja me kun uskomme!

Niin vietävästi! (1921.)

»MILLÄ TAVALLA ON TEHTÄVÄ TYÖTÄ»

Tärkeitä ilmoituksia työteliäälle Suomen kansalle.

Kansa, pysähdy!

Avaa korvasi ja kuuntele. Kuuntele hartaasti ja paina visusti mieleesi, sillä kukatiesi emme puhu tästä asiasta toista kertaa.

Me tahdomme sinulle ilmoittaa, millä tavalla sinun on tehtävä työtä.

Sinä arvelet tietäväsi sen meidän sanomattammekin, mutta se on erehdys. Se on katkera erehdys.

Emme me itsekään sitä tienneet eiliseen asti, mutta nyt me sen tiedämme.

Me nimittäin eilen lueskelimme Pietarin suomalaisten kommunistien lehteä »Vapaus». Helmikuun 15 p:n numeroa.

Ei siinä tosin paljon lukemista ollut. Pieni ja kuiva lehti, ja riivatun huonolle paperille painettu, niin että sitä täytyi pidellä hyvin varovaisesti, ettei se hajoaisi käsiin. Ei siinä edes porvareita haukuttu, ei ainakaan sanottavasti. Kyllä meidän kommunistilehtemme ovat monta vertaa tomerampia. Ne oikein hikoilevat verta — porvali p--leen verta! — ja kalman haju lemuaa niistä kauas.

Mutta tässä »Vapaus»-lehdessä oli kuitenkin yksi erikoisen mielenkiintoinen ja tärkeä artikkeli. Sen otsake olikin ladottu kahdelle palstalle, ja kuului:

_»Millä tavalla on tehtävä työtä»._

Artikkelista selviää, että bolshevikki-valtakunnassa, jossa on kaikkea, lukuunottamatta porvarillista mädännäisyyttä, on myöskin »Työn Instituutti». Tämä korkea tieteellinen laitos on saanut tehtäväkseen tutkia, millä tavalla todellisen proletaarin on tehtävä työtä todellisessa neuvostoparatiisissa, ja on Instituutti nyttemmin julkaissut tutkimustensa tulokset, hämmästyttäen velttoa maailmaa.

Lyhyyden vuoksi mainitsemme »Työn Instituutin» julkaisemien 16:n pykälän ja ohjeen joukosta vain tärkeimmät, nimittäin 5, 8, 14 ja 15, koska niissä annetaan varsinaisia nerokkaimpia vallankumouksellisia työnsuoritusneuvoja. Muissa pykälissä on vain semmoisia hieman homehtuneelta porvarillisuudelta hajahtavia neuvoja kuin että työkalujen pitää olla kunnossa työhön ruvetessa, roskat on siivottava permannolta työn loputtua j.n.e.

Mutta seuraavat kohdat ovat todellakin tärkeät. Varastakaamme tunnetulla porvarillisella epärehellisyydellämme ja rosvomaisuudellamme tämä kallis tietoaarre vallankumoukselliselta köyhälistöltä.

Huomio! Jopp! Hepp!:

»5. Työhön ei ole koskaan ryhdyttävä päätäpahkaa, eikä olla liikahtamatta paikallaan, vaan kiinnittyä työntekoon vähitellen. Aivot ja ruumis kyllä sitten itsestään ottavat vauhtia ja alkavat kiintyä työhön. Heti kohta työhön käymällä pian ajaa itsensä näännyksiin, kuten sanotaan, ja puskee työn piloille».

Siitä kunnosta, missä olot Neuvosto-Venäjällä nyt ovat, näkeekin siellä tarkoin noudatetun »Työn Instituutin» tärkeää ohjetta. Siellä ei ole suinkaan puskettu työhön päätäpahkaa, vaan niin vietävän varovaisesti, etteivät aivot ja ruumis vielä kolmen vuoden kuluttuakaan ole ennättäneet »ottaa vauhtia».

_Mutta edelleen!_

Nyt tulee tärkein:

»8. Ruumiin asento on sovellutettava mukavaksi. Mahdollisuuden mukaan on työskenneltävä istualla. _Ellei istualla olo käy päinsä, on seisottava hajasäärin;_ ettei eteen tai sivulle asetettu jalka hievahtelisi paikoiltaan, on sille järjestettävä tuki».

Meidän harras rukouksemme on, että lukija opettelisi ylläolevan tärkeän kohdan ulkoa, joko istuallaan tai seisoen hajasäärin.

_Mutta edelleen_:

»14. On olemassa hyvin huono tapa: onnistuneen menestyksellisen työn suorituksen jälkeen heti mennä sitä näyttelemään; tässä juuri on välttämätöntä oppia pitämään itseään kurissa niin sanoaksemme, tottumaan menestyksiin, tukahuttamaan ulospäin pyrkivän tyydytyksensä painamalla sen sisäiseksi elämykseksi».

Siinähän se on meidänkin, meidän kaikkien suurin vaara. Aina me juoksemme näyttelemässä toisille, jos olemme saaneet jotakin irti kynsistämme. Maalari, joka on maalannut muutamia kymmeniä tauluja, laatii niistä näyttelyn ja kantaa vielä ovella pääsymaksunkin. Kun me olemme saaneet kirjoitetuksi pakinan, niin emme paina sitä »sisäiseksi elämykseksi», vaan painatamme sen lehteen, hyvin näkyvälle paikalle. Tämä paha tapa on ainakin porvarillisessa yhteiskunnassa mennyt niin pitkälle, että kissakin, saatuaan hiiren kiinni, kiertelee näyttelemässä sitä koko talonväelle. Totuuden nimessä on kuitenkin myönnettävä, että hiirestä sentään lopuksi tulee sisäinen elämys kissalle.

_Mutta eteenpäin_:

»15. Työn täysin epäonnistuneena mennessä penkin alle on tyynesti suhtauduttava tapahtuneisiin».

Me arvaamme, että siellä Venäjän maalla viljellään siinä suhteessa tyyneyttä koko rotevasti.

Nyt lukija tietää, miten on tehtävä työtä. Nyt on hänellä hallussaan Neuvosto-Venäjän »Työn Instituutin» koko tietoaartehisto.

Käytä sitä, oi lukija, ja tule onnelliseksi!

Seiso hajasäärin elämän ankaralla työvainiolla ja hanki itsellesi sisäisiä elämyksiä äläkä juokse joka viides minuutti näyttämään aikaansaannoksiasi toisille.

Luettuaan »Työn Instituutin» ohjeet, miten työtä on tehtävä, kulkee Neuvosto-Venäjä kohti loistavaa tulevaisuutta.

»Oi Venäjä! minne kiidät sä! Vastaa! Ei vastausta. Suloista helyä soittavat tiukuset; ilma jyrisee ja myrskyksi yltyy; ohi lentää kaikki, mikä maan päällä on, ja karsaasti katsellen syrjähän väistyvät ja tietä tekevät muut kansat ja valtakunnat».

Huusi Gogol.

Muista, lukijani:

Hajasäärin, _jalka tuettuna_!

Ettei se peijakas näet hievahtelisi paikoiltaan.

(1921.)

EN TIEDÄ, USKALLANKO SITÄ KERTOA

sillä on olemassa mahdollisuus — vaara piilee, pyörii — että melkein koko Suomen kansa, luettuaan tämän selostuksen loppuun, ryntää ylös istuinpaikoiltaan ja asumasijoiltaan ja lähtee painumaan Koivistolle. Ja että siinä kansainvaelluksen tungoksessa joukko vähäväkisiä, heikkoja, vaivaisia ja vanhuudenraihnaita, tulee tallatuksi muhennukseksi.

Mutta minä pelkään, ettei asiaa voida auttaa. Minun täytyy täyttää historiallinen tehtäväni ja kertoa asia niinkuin se on.

Lukija ehkä on huomannut, että tasavalta viime viikon lopulla sai jokseenkin odottamattoman ja suhteellisesti tuntuvan väkiluvun lisäyksen.

Väkiluvun lisäys läksi sattuneesta syystä eräänä yönä nopeassa tahdissa kävelemään Kronstadtin nimellä tunnetulta paikkakunnalta jäätä pitkin Suomen puolelle, ja saavuttuaan tämän valkoisen h--tin rantaan katsahti ympärilleen ja sanoi, että tässä me nyt sitten olemme, rakkaat naapurit, tehkää kanssamme mitä lystäätte. Tässä seisomme emmekä muuta voi, niinkuin oppi-isänne Martti sanoi.

Tsuhnojen huikaisevan-valkoiset viranomaiset raaviskelivat korvallisiaan, koettaen kuitenkin näyttää niin vieraanvaraisen näköisiltä kuin arkipäiväisyydestä poikkeavat olosuhteet ja kukonlaulunvarhainen aamuhetki myötä-antoivat ja ryhtyivät sitten lajittelemaan vieraspaljouttaan.

Noin parituhatta miestä siitä lähetettiin myöskin Koiviston kirkolle, ja tuossa tuokiossa olivat kaikki tyhjät ja puolityhjät talot ja riihet ja saunat ja liiterit ja suojukset ja ladot ynnä kaikki muut enemmän tai vähemmän vedenpitävillä katoilla varustetut rakennetut paikat täyttyneet ryssillä ja sillä erikoisella venäläiskansallisella tuoksulla, mikä on heille ominaista ja mitä he eivät lähtökiireessäänkään olleet unohtaneet Kronstadtiin.

Pistimet sojossa juoksentelivat vartijat ryssien perässä, mutta heidän oli valppaudestaan huolimatta mahdoton estää sitä, mikä kohtalon määräyksestä tapahtuva oli. Alkoivat sellaiset markkinat, jollaisia ei ole Koivistolla ennen nähty eikä tulla jälkeenkäänpäin näkemään, ja koivistolaiset kantoivat pakolaisille selät koukussa leipää, pullaa, haileja, perunoita ja savukkeita ja yleensä kaikkea, mitä Koivistolta siinä kiireessä oli saatavissa puuta pehmeämpää, ja koivistolaisten taskuihin virtasi ryssiltä kelloja, kellonperiä, rannerenkaita, kultarahoja, kompasseja, rintaneuloja, jalokiviä, kaukoputkia, revolvereita ynnä monenlaista muuta tavaraa.

Mutta ennenkaikkea ruplia, tsaarinruplia ja duuman ruplia ja neuvostoruplia, kaikenlaisia ruplia, leveitä ja komeita kuin lehmännahkoja, vaikka mahdollisesti ei aivan yhtä arvokkaita.

Ja katso: