Part 9

Jauhojen jatkoksi käyttävät koltat petäjäistä, _piehtsia_. Kesäpäivinä kiskotaan poronluisella nylkimellä, _vuotkimella_, männyistä kuorta ja kuivaillaan sen valkeita sisäpuolia, "liinoja", pirtin taikka kodan oviorsilla isoina levyinä kasoittain. Sitten ne kaksiteräisellä poronsarvi-petkeleellä, _norttomoksella_, survotaan poronnahka-alustalla karkeiksi suurimoiksi.

Entisaikaan valmistivat lappalaiset petäjäisestä leipääkin, ja sekoittivat sitä ruisjauhoiseen kakkutaikinaansa suureksi osaksi, mutta nyt -- lukuunottamatta sota-ajan hätävuosia -- käytetään petäjärouheita vain _vuojjes-piehtsiin_, "rasvapetäjään". Rasvaiseen ja kuumaan kalan keittoliemeen sekoitetaan pahkakupissa taikka tuohiropeessa petäjänrouheita, pannen hiukan ruisjauhojakin joukkoon, paksuksi talkkunaksi, ja pistellään sitä makeana jälkiruokana kalakeiton lisäksi. Varsinkin naisväki ja lapset ovat ahnaita vuojjes-piehtsille, laittaen sitä ateriattomallakin ajalla välipalakseen. Myöskin rasvaisesta lihan keittoliemestä tehdään vuojjes-piehtsiä.

Lapin laajat metsät ja suunnattomat suot kasvattavat kaikenlaisia marjoja varsin runsaasti. Tunturien takaiset jängäthän ovat kuuluja ihanoista hillasadoistaan, jotka väliin aivan keltaisenaan peittävät miltei silmänkantamattomia aloja. Metsät taas tuottavat mustikoita ja puolukoitakin; tunturien päivärinteiden mustikat ovat verrattoman suuria ja makeita, ja soiden sekä jänkien rantapuolet ovat ihan täytenään sinimarjaisia juolukkapensaita, ja mättäät kiiltävät mustista variksenmarjoista. Keväisin taas suomättäät punoittavat karpaloista. Luton varsilla kasvaa mustia ja punaisia viinimarjojakin. Heinäkuun lopulla alkavat hilla, mustikka ja variksenmarja, jopa juolukkakin kypsyä, ja elokuun alkupäivinä ne ovat jo parhaimmillaaan. Kypsän hillan kyllä jo aavoilla jängillä samoihin aikoihin ankarat yökylmät palelluttavat.

Kovin vähän koltta käyttää metsiensä runsaita marja-aarteita. Talven varoiksi kerää hän vain variksenmarjoja, _tsyom-njos_, joita lappalainen useasti sanookin vain marjoiksi, _muorje_ samoinkuin metsoa "linnuksi" ja sorsaa "vesilinnuksi". Jäätyneinä ne talvella kyllä säilyvät, ja semmoisina, jäisinä, pannaan niitä kuppiin ja kaadetaan kuumaa poronrasvaa päälle, niin että ne sulavat ja kypsyvät; siitä vain sitten lusikalla pistellään. Keitetään myös lihavelliä ja siihen sekoitetaan "muorjeja". Mutta muita marjoja ei juuri talveksi kerätä, mustikoita, _sarr_, ja puolukoita, _jong_, poimitaan vain ja syödään semmoisinaan, taikka käytetään niitä puuron höystöksi. Erinomaisia hillojaankaan, _luömman_, ei lappalainen osaa talven tarpeikseen kerätä ja säilyttää. Sen minkä hän läheiseltä jängältä [kesätalot ovat useasti niin järven rantajängän reunassa, että pirtin akkunan takaa saadaan poimia hilloja] käy poimimassa, hän heti hyvillä mielin ahtaa sisäänsä, joko semmoisenaan taikka keittoihinsa käyttäen. Niinpä emäntä sekoittaa hilloja iltakeiton kalaliemeen ja samoin huttukattilaan, kun se on otettu tulelta. Teetä juotaessa tehdään _njouta_: kaadetaan kuumaa teetä pahkakuppiin taikka tuohipoarttiin, sekoitetaan siihen hilloja ja keittokalaa sakeaksi velliksi, pannaan joukkoon hiukan suolaakin ja sokeria, ja näin saatu makea ateria syödään teetä juotaessa suurena herkkuna. Juolukoita, _oehtmos_, myös poimitaan syötäväksi, ja sekoitetaan niitäkin, samoinkuin hilloja, kalaliemeen ja huttuun. Samoin myös keväisiä karpaloita, joita lappalainen sanoo "riekonpuoloiksi", _rehp-jong_.

Muista metsäntuotteista käyttää koltta ravinnokseen hiukan sieniäkin, _kuoppar_. Milloin hän sattuu niitä lehdoistaan ja kankailtaan löytämään, ottaa hän ne talteensa ja keittää kalakattilassaan, mutta talven varoiksi ei hän niitä talleta. Koivunmahlaa, _maill_, laskee koltta keväällä ja juo sitä siltään vain, käyttämättä keittoihinsa. Ja nilan aikana metsiä matkaillessaan kiskaisee hän petäjän kyljestä pitkän kuoriviilun ja suurella puukollaan vetelee suuhunsa sen sisäpinnasta makeata mäihää.

Tee, _tshee_, on koltan jokapäiväinen juotava; miltei joka talossa on venäläinen teekeittiö, _samvar_. Monet kerrat päivässä on teekeittiö pihisemässä, ilman sitä koltta tuskin osaisikaan suupalaansa niellä. Aamulla heti ylösnoustuaan laittaa emäntä teen tulelle, ja sen porina nostattaa toisetkin jalkeille. Teen kanssa syödään sitten aamiainen. Päivällä taas kiehautetaan tee päivällissyönnin särpimeksi, ja iltapäivällä pitää sitä saada leivän ja kalan painoksi, sekä vielä kerran iltamyöhälläkin viileältä kalaretkeltä palattua. Kahvia ei koltta käytä, vain jotkut Suomen rajamailla kesäkautensa asustavat koltat ovat oppineet kahvinkeittämisen taidon; mustaa, vahvaa, kermatonta kahvia he juovat ja samalla haukkaavat kalaa ja leipää. -- Tupakkakin on koltalle vierasta, melkein järjestään ovat kolttamiehet tupakan-tuntemattomia; vain muutamat sotapalveluksessa käyneet miehet ovat sen, samoinkuin muitakin pahoja tapoja oppineet.

Jauhonsa, suurimonsa, sokerinsa tuo Suonikylän koltta enimmäkseen Norjasta, josta hän saa ne halvemmalla kuin Kuollasta. Teetä hän vain noutaa Kuollasta. Kesäksi, jolloin kaikki liikenne erämaissa on seisahtunut, täytyy isoperheisen koltan hankkia aika suuret varastot elintarpeita ja kuljettaa ne kesämajoilleen. Isoiset poroisännät sen kyllä helposti saattavat tehdä, mutta köyhälle eläjälle se käy melkein ylivoimaiseksi. Niinpä heidän kesävarastonsa aina loppuvatkin kesken. Tapaahan sydänmaan järvien asukkaita, joiden jauhot ja suurimot, teet ja sokerit jo heinäkuu on kuluttanut loppuun. Ja siitä saakka aina lokakuulle, jolloin taas taipaleet poromiehen ahkiolle aukeavat, saa yksinäisen järven eläjä pitää henkeään yllä pelkällä kalalla, petäjäisellä, marjoilla ja mitä muuta metsästä sattuu saamaan. Kaikkein kurjimmilla raukoilla ei ole voimia saada kesävaroja alullekaan, ja ne elävät kuin taivaan linnut taikka metsän nelijalkaiset syöden sitä, mitä suuhun kelpaa, ja saaden apua osakkaammilta kylänmiehiltään.

Eihän koltta, enempää kuin muutkaan luonnonlapset, osaa oikein säästäen elää, ei jaksa hyvinä päivinään muistaa, että pahoja päiviä on koskaan ollutkaan, ja voi tulla vastakin. Hän syö silloin kun saa, elää hyvästi ja nauttii elämästä. Kesävarojensa määrää ei koltta osaa laskea, eikä älyä katsella säkkiensä suuruutta sen mukaan suunsa asettaakseen. Siksi saattaakin koltta alkukesästä liikkua suuruksellisin suin ja sokerin maku kielellään, mutta loppukesällä hänen jo täytyy astuskella vain pelkkää kalaa vatsassaan ja suussaan karkea petäjäisen maku. Luton suupuolen ja Nuortijärven koltilla on kesällä sentään helpompaa: he saattavat laskea alas Kuollaan ja kiskoa sieltä jonkun jauhosäkin enimpään hätäänsä. Mutta kovalle siinäkin kolttaparka otetaan. Monet penikulmat saa hän soutaa vastavirtaan ja sauvoa ja köysillä kiskoa monet kovat kosket; ja kaikkein kovimpien koskien ohitse täytyy jauhosäkit kantaa retuuttaa selässään.

Vuoden mittaan tarvitsee noin hyvänlaisesti elävä ja hyvissä varoissa oleva 8-9 henkinen kolttaperhe toistakymmentä säkkiä ruisjauhoja, pari säkkiä suoloja, pari säkkiä vehnäjauhoja, pari riisisuurimoita ja "petäjäsuurimoitakin", noin sata naulaa teetä ja muutamia kymmeniä kiloja sokeria sekä vielä kaiken lopuksi kymmenkunnan isoa pulloa viinaa. [Elintarpeiden hinnat ennen sotaa olivat Norjassa: ruisjauhosäkki 17-19 kr., vehnäjauhot 26 kr. säkki, riisisuurimot 30 kr., kaurasuurimot à 50 kg säkki 15 kr., suolat 5 kr., sokeri 70 äyriä kg. Kuollassa maksoi jauhosäkki 20-21 kr. Teen hintana oli 2 kr. naula, ja viina maksoi 2:30 rupl. iso "shshetvertin" pullo, n. 2-3 l.]

13. NAISET KÄSITÖISSÄ.

Kolttalaisnaisen elämä on alituista ahertamista. Kalanpyynnissä hän raataa ensimmäisenä, ja kodassa ja kotipirtissä hoitaa hän emännän askareet: kiehauttaa teet, keittää ruoat, leipoo leivät ja kakut -- joissa toimissa kyllä miehetkin saattavat olla apuna -- pilkkoopa vielä polttopuutkin, hoitaa lapset ja lampaat.

Ja sittenkin häneltä vielä jää aikaa käsitöihin ja kaikenlaiseen käsinäpertelyyn.

Käsitöissä kolttanaiset ovatkin varsin taitavia ja ahkeria, niinkuin tavallisesti aina luonnonkansojen naiset, jotka raskaan raadantansa ohella pystyvät tuottamaan kaikenlaista talon tarve-esinettä, vieläpä huolehtimaan niiden kauneudestakin.

Esimmäisiä naiskäsitöiden pitkässä sarjassa on lapinlampaan karkeiden villojen käsittely ja käyttely. Vahvoja vanttuita ja sukkia sekä paksuja raanuja niistä laitellaan. Mutta ei ole kolttaeukolla rukkia, millä karkeat villalepeensä, _ollo-karstokkinsa_, langaksi hyrräisi, vaan vanhaan tapaan hän vielä kehrää värttinällä. Kolttalais-värttinä, _naldi_, on vain parikorttelinen pyöreä pulikka, keskeltä hiukan paksumpi, useasti kolmioleikkauksilla koristeltu. Kehrätessä käytetään värttinän toisessa päässä vielä pientä pyöreää hyrrää, "värttinänpäätä", pyörinnälle vauhtia antamassa. Taitavasti käyttää kehrääjä värttinäänsä. Kun on ensin villalepeen pään sujuttanut hienoksi langantapaiseksi ja kiinnittänyt sen värttinänkärkeen, alkaa hän oikean käden hyppysillä kieputtaa kehrävartta ja vasemmalla sujuttaa levettä langaksi, aina sylen mitalta kerrallaan. Ja minkä on valmiiksi kehrännyt, sen hän kerii värttinän ympärille, ja sitten taas alkaa uutta sujuttaa ja kieputtaa. Kodanpermannolla taikka pirtissä arnis-sajen kynnyshirrellä istuen saattaa kehrääjä työtään toimittaa, ja taitavan käyttäjän käsissä valmistaa värttinä hyvännäköistä sukkalankaa aika sukkelasti. Ei viivy kauankaan, ennenkuin keträvarsi on paisunut täyteläiseksi pallukaksi paksusta pehmeästä langasta, josta sitten, kun se on vielä _kerttem-naldilla_ kerrattu kaksinkertaiseksi, vanttuita ja sukkia kudotaan.

Värttinältä keritään lanka kerälle. Kerän pohjallisena, _suonna-kiezelminä_, käytetään useasti hanhen kurkunpäätä taikka joutsenen tai hanhen kurkkutorven kappaletta, joka on taivutettu pikku renkaaksi, pistetty siihen pieniä kiven murusia sisään ja kuivattu. Kerää käytettäessä sitten pikkukivet piilopaikassaan iloisesti rapisevat.

Lankain painamisen, _painun_, toimittaa kolttaeukko itse, vieläpä omilla kotoisilla väreillään. Hän kerää kankailta kivenkarpeita, hienoa punertavaa jäkälää kivien pinnalta, keittää niitä kattilassa ja painaa punaista, _ruopsis-väriä_. Keltaista, _viskis-väriä_, hän taas saa keittämällä rantakankaan kanervia, joita nimittää "rantapaineiksi", taikka ketunliekoja, jotka ovat "vaarapaineita". Sininen ja vihreä, _tshuoyjis_ ja _ruana_, painetaan ostoväreillä, ja musta, _tshähpis_, saadaan lampaanvilloista.

Langan vyyhteäminen tapahtuu varsin alkuperäisellä tavalla: joko maassa istuen taikka seisoen vasen jalka jollakin korokkeella, pyörittää kehrääjä värttinältä langan vasemman kätensä ja jalkapohjansa varassa vyyhdeksi.

Vahvat vanttuunsa, _vattsat_, kutoo koltta-nainen tavallisesti paksusta valkeasta langasta ja kirjailee suupuolen hyvin somaksi. Siinä on punaista, sinistä ja keltaista, taikka punaista, mustaa ja viheriää, punasinistä ja ruskeaa, monenmuotoisina kirjoina, _hiärvoina_: on "viissilmää", "kuussilmää", "verkonsilmää", hakasta, ristiä ja "riekonjalkaa". Samoin kirjaillaan sukanvarsi kokonaan erivärisillä raidoilla. Sukatkin on vahvasta langasta kudottu ja kestävät kengittäkin tallustaa. Monesti astuskelevat koltta-ukot kesällä sukkasillaan koko päiväkauden kotikentällä. Ja vanttuita käyttävät koltat kesälläkin kalaretkillään ja matkoillaan. Eteen vyön alle pistettynä ne aina ovat muassa, ja kun soutaessa tartutaan airoihin, pistetään vanttuut käsiin, etteivät airot hieroisi rakkoja.

Mutta komein ja kallisarvoisin kolttanaisen kotoisista villatöistä on _raanu_, paksu villapeitto, paksuista pehmeistä langoista merkillisen yksinkertaisilla keinoilla valmistettu. Raanumestarilla on hyvin yksinkertaiset kangaspuut, _raan-koddem-muorra_, "raanun-kutomapuut": pari veistettyä puunrungon kappaletta asetettuna pirtin lattialle viistoon kattohirren nojaan, ja niiden välissä pari poikkiriukua, joihin villa- taikka hamppulankaiset loimet on kiinnitetty, toinen osa loimista sentään vain yläriukuun, alapäiden, riippuessa vapaina varvassa, jonka painona on pari kolme kiveä. Näillä irtonaisilla loimilangoilla, jotka niisillä on kiinnitetty niisivarpaan, availee kutoja kutomukseen "suun" vuoroin toiselle ja toiselle puolelle kiintonaisia loimia, ja vain käsin pujottelee hän miltei sormenpaksuisen kudelangan paikoilleen; hän aloittaa pujottelemisen ylhäältä katonrajasta kurotellen ja lopettaa sen alhaalle lattian lähelle kykkysilleen. Raanun pohja on valkoista lankaa, mutta poikittain sovittelee kutoja siihen useita _kerjiä_, kirjoja, raitaryhmiä, punaisella, mustalla ja ruskealla langalla, ja niin saa hän koko komean ja lämpöisennäköisen villavaipan. Lämpöinen ja villava se onkin, ja koltta käyttää sitä peittonaan porontaljaisella vuoteella maatessaan.

Villalangasta punoo ja palmikoi kolttanainen kaikenlaisia kirjavia nauhoja, joita tarvitaan milloin mihinkin: poronvaljaisiin, kätkyen nyöreiksi, hameiden sitimiksi, kehruukuosalin nauhoiksi, kengänpaulojen päätteiksi. Maahan vain eukko istahtaa, ojentaa jalkansa ja kiinnittäen langat ukkovarpaaseen toimittaa siinä palmikoimisen.

Poronsarvisella paulapirralla, _rappelilla_, kutoo koltta-eukko komeankirjavia, pitkiä kengänpauloja, jotka sitten nilkkoihin nyöritettyinä iloisesti vilkkavat.

Hamppunsa, _roivvas_, ostaa koltta Kuollasta ja valmistaa niistä nuotta- ja verkkorihmoja. Ja siinä on taas naisväellä toinen työmaa. Hamput kehrätään samoinkuin villatkin värttinällä, mutta hamppukuontalo kiinnitetään kuontalolautaan, _kuozeliin_, kulmakäyrään puuhun, jonka alapuolen päällä istutaan ja yläpuoleen kiinnitetystä kuontalosta nyhdetään kehrättävää ainesta -- aivan samalla tavalla kuin meilläkin vielä joskus Raja-Karjalassa tehdään. Milloin vain aikaa on, istahtaa emäntä kuosalinsa ääreen arnis-sajen kynnyshirrelle ja alkaa viipotella varttinätä. Yksinkertaiset kehruulangat hyrrää hän kaksinkertaisiksi kertausvärttinällä. On hyvin hupaista katsoa kolttaemäntää, kun hän lattialla säärivarsillaan istuen nuottarihmaa kertailee. Kattoon kiinnitetyn koukun kautta juoksee kerrattava rihma kerältä, joka pyörähtelee lattialla. Rihman mutkan on emäntä kääräissyt kalvoseensa ja tuon tuostakin hän kämmeniensä välissä hierauttaa värttinää ja sitten heittää sen rihman varassa heilurina kiikkumaan ja samalla kertaa kalvosellaan nykii rihmaa ylösalas, niin että se kokonaan pääsee punoutumaan. Kertautuneen osan emäntä kerii värttinälle ja kehittää kerältä sitten taas uuden otteen.

Mutta poronnahkojen muokkaaminen, käsittely ja käyttely on kolttanaisen suuritöisimpiä ja suuriarvoisimpia toimia. Siinä ovatkin lappalaisnaiset oikein mestareita, ahkeria ja taitavia. He pehmittävät ja parkitsevat nahat ja ompelevat niistä, ei vain itselleen ja lapsilleen, vaan vielä miehilleenkin, kengät, kintaat ja muut talviset tamineet. Naisensa laittamissa uljaissa peskeissä, kirjokintaissa ja pehmeissä poronkoipikengissä kolttaukko juhlapäivinäänkin komeilee. Muualla ovat miehet räätälin tekemiä herroja, mutta tunturien mailla on lapinukko eukkonsa aikaansaama komea ilmestys.

Parhaat peskit valmistetaan yksikesäisen vasan taljoista, elo- ja syyskuulla otetuista -- Suomen rajalla useasti Suomen puolen vasojen selästä vetäistyistä -- tummista samettipehmeistä pikkutaljoista, joita saa tuhlata kuusin, seitsemin samaan peskiin. Mutta tavalliset jokapäivän peskit, karkeat pitkäkarvaiset pöykkyrit, kuraistaan isomman poron syksyllä otetuista taljoista. Ne kyllä kelpaavat köyhän lappalais-paran koreuksiksikin, mutta suurmiehillä pitää olla purkapeskit, _porge-peskat_. Pehmeät talvikengät ja kintaat ommellaan poron koipi- ja kallonahoista.

Mutta ennenkuin taljoja voidaan käyttää, on ne pehmitettävä. Keittokattilasta kuorittua kalanrasvaa sivellään kuivan taljan sisäpuolelle ja kääräistään nahka kokoon. Sitten jonkun ajan kuluttua sitä hierotaan, vanutellaan ja venytellään sekä nahkaraudalla, _jieggiöllä_, kaaputellaan. Sitten se rasvataan vielä ja taas hierotaan ja kaavitaan raudalla, ja vasta sen jälkeen nahka kelpaa käytettäväksi.

Nahkateoksensa ompelee lappalainen oikealla lappalaislangalla: poronsuonista, jänteistä, punotulla rihmalla. Jo teurastettaessa on porojen koipijanteet otettu talteen, aittaan kuivamaan. Kuivista valkeista jänteistä sitten punoja käsin ja hampain riitsii hienoja kuituja, kostuttelee niitä suussaan ja paljaalla polvella kämmenellään vastahankaan hiertää kierteiseksi säikeeksi, kääräisten valmistuneen osan vasemman käden keskisormien ympärille. Sitten kun hän on saanut tarpeeksi säijettä, kehittää hän sen sormiltaan pois ja hiertää poskeaan vasten kaksinkertaiseksi punontaiseksi. Koko kimpun pitkiä punontaisia näkee eukon aina samalla istumalla hiertelevän, ja mitä jänteistä jää, sen punoja pistää suuhunsa, pureksii ja nielee.

Taljatöistä komein on peski, nilkkoihin saakka ulottuva umpinainen päällysturkki, avara ja kevyt. Se kyllä ei ole niin paljon kirjonauhoilla päärmäten koristeltu kuin inarilaisen peski; sepaluksessa vain, joka on karvakaulustalla reunustettu, ja hartioissa on joitakuita korunauhoja. Naisen peski on kyllä enemmän kirjailtu. Mutta kintaat, _kiästa_, ovat toisinaan todella kirjokintaita. Ne on useinkin valmistettu valkoisesta nahasta, ompeleet on päärmätty punaisella verkanauhalla ja suupuoleen on aseteltu punaisia ja keltaisia verkahetuloita taikka leveät punakeltaiset verkanauhat; lisäksi on niissä vielä nauhoissa riippuvat tupsut. Samoin päärmäillään karvaiset paulakengät, _kämmu_, punaisilla ja keltaisilla verkanauhoilla, ja naisen korukengät valmistetaan valkeasta nahasta. Kengän kokoaa koltta monesta pienestä kappaleesta, pohjakin on kuudesta, seitsemästä palasesta: kärkipuolessa _tshoomas_, kantapuolessa _kaddus-vualus_, sivuissa kahden puolen _suoikka_, ja kantapään takana kaksikappaleinen _kadda_. Päällys, _paajas_, on yhdestä kappaleesta, samoin _ruojas_, jonka jatkona, _joatk_, useasti on parkittua nahkaa, taikka on siitä vain veitsellä leikattu karva lyhyemmäksi.

Tällaiset ruojuskengät kiinnittää lappalainen pauloilla nilkkoihinsa ja verhoaa säärensä karvaisilla taikka parkkinahkaisilla säpäkkeillä, _kaamas-piddoilla_ taikka _jeerjeillä_, mutta käyttää hän myös komeita korkeavartisia kenkiä, samojeedeiltä saatuja _piimoja_.

Naisväen nahkavalmisteita ovat myöskin porontaljaiset makuupeitot, _ruovggas_, roukkoset, joita talvisin tarvitaan; ne ovat isot, pehmeät, päällyksettömät vällyt, joiden alapää on ommeltu lämpöiseksi pussiksi makaajan jalkoja varten.

Taljatöitä ovat vielä monet naisten laukutkin, jotka useasti ovat varsin sievästi valmistettuja. Laukun pohjapuoli on ommeltu somista erivärisistä pikku palasista, lampaan mustista ja valkeista karvaisista koipitilkkusista taikka vasankoivista, ja päärmätty punaisilla ja keltaisilla verkatereillä. Suupuoli on notkeampaa parkkinahkaa, ja suukappaleina, _laukk-tshuarvina_, on käyrät, monilla piirroksilla koristellut poronsarven palaset. Laukuissaan säilyttävät naiset ompelutarpeitaan, neuloja, äimiä, suonirihmoja, vaatetilkkuja, lankakeriä, saksia, pauloja, verkonkäpyjä, petäjännylkimiä, kaulahelmiä ja kaikenlaista pikkurihkamaa.

Ommellaan myös isompiakin miesten selkälaukkuja sekä poron selkälaukkuja ja poronnahkaisia pusseja, _kiisoja_, jotka kurenauhalla vetäistään umpeen. Kiisoissa säilytetään villoja ja pieniä vaatekappaleita.

Pikku tyttäret kurovat itselleen nahkatilkkusista sieviä pikkuruisia kirjopusseja, _tsougas_, säilytyspaikaksi leikkitarpeilleen ja ompeluksilleen. Ja oikein kauniita pieniä kukkaroita näkee nuorien tytärten varastoissa; ne ovat joutsenen koipinahasta ommeltuja taikka kuikan kirjavasta kaulanahasta kurottuja kuikkapusseja, _toohtig-tshougaksia_.

Kesällä käyttää lappalainen parkkinahkaisia kenkiä, ja nekin ovat alusta alkaen kaikki naisväen valmisteita.

Nahat nivotetaan kesällä järven lämpöisessä rantavedessä, ja kun karva on saatu pois, kaavitaan ja hangataan, _nieskätään_, niitä jieggiöllä tai _nieskemillä_ ja pannaan parkkiin. Johonkuhun kalojen suolaamisastiaan keitetään parkkilientä koivun sekä pajun kuorista, ja siinä liotellaan nahkaa viikko, pari-kolminen, aina silloin tällöin hämmennellen ja lisäten parkkia. Jotkut panevat parkkiin koivunpakkulaakin, että nahasta tulisi kestävämpää. Parkista otettua nahkaa vielä nieskätään ja voidellaan keittokalan rasvalla, sekä kääritään se kokoon. Lopuksi nahkoja pehmitellään _päägenillä_. Se on omituinen vartavastinen koje, kankaalle kannonpäähän rakennettu, kannon nokkanavassa kerinpuuna pyöritettävä pölkky, jonka keskustassa olevan reiän lävitse parkkinahkaa edestakaisin kiehitellään. Sitten on nahka valmis käytettäväksi, mutta useasti on paksun nahan sisus aivan kypsymätöntä ja raa'an näköistä. Nyt käy lapineukko nahan kimppuun, sivaltaa siitä parhaasta paikasta kengänpohjalliset ja leikkaa laitapuolista taikka ohuemmasta nahasta päälliset ja ruojuut. Sitten hän pehmittää nahkoja vedessä ja hampain niitä venyttelee, repien pois nahan pinnasta liikoja lihakappaleitakin, mitä on nieskätessä sattunut jäämään. Ei muuta kuin äimä ja suonipunontainen käteen ja ompelemaan, ensin kantapuoli kokoon ja ruojus kiinni ja lopuksi päällinen paikoilleen.

Parkkinahasta ompelee eukko miehelleen _puvsatkin_, housut sekä säärysteet ja samanlaiset itselleenkin. Kesällä, varsinkin vetisillä nuottaretkillä, ne ovat varsin tarpeelliset. Myöskin monenlaiset pussit, pienistä suolapusseista alkaen isoihin villa- ja vaatepusseihin asti, ommellaan parkkinahasta. Samoin miesten selkälaukut ovat monesti parkitusta nahasta. Ja pienen kietkamensa päällystää äiti ohuella ruskealla nahalla.

Ja muut kesäpukineet?

Loppuun kulutetut ovat jo kolttien kansalliset kesäpuvut. Naiset käyttävät venäläismallisia olkanauha-hameita ja mitä milloinkin sattuu, ja miehet komeilevat tavallisten ihmisten takeissa, housuissa, liiveissä, lakeissa ja villapaidoissa, kesälläkin. Taikka ei saata sanoa: komeilevat, sillä kun he haalivat mitä vain saavat kaikenlaisia ketineitä, joita sitten verhokseen vetävät, ovat puvut monesti mitä mahdottomimpia, kovin resuisia ja paikattuja. Ja mitä merkillisimmin paikattuja: ukon sarkatakin selkämystässä taikka housujen takalistossa saattaa nähdä huolimattomasti kursitun, punaisen hamekankaan kappaleen. Sillä vaikka koltan nainen onkin taitava turkkuri ja kenkäseppä, ei hänestä ole kangasräätäliksi, eipä paikkariksikaan, puhumattakaan kankaan kutomisesta. Itselleen hän sentään ompelee puvut sekä miesväelleen alusvaatteet, käsin vain kursien neulalla ja ostorihmalla. Onpa joillakuilla koltilla oikein jo ompelukonekin, käsikone, jolla on sijansa jossakin pirtin pölyisessä nurkassa taikka lautsalla vaateresujen joukossa.

Näkee joskus vielä jonkun vanhan äijän nuotalle lähtiessään vetävän päälleen vanhan kuluneen lapintakkinsa, likaiseksi piintyneen sinisen taikka harmajan _mahtsakin_, joka kaikessa kuluneisuudessaankin heti tekee ukosta ympäristöönsä soveltuvan lapinmiehen. Sepaluksen ryhjäytyneet kirjonauhat ja harteuksien punakeltaiset päärmeet kertovat vielä entisestä eloisasta värikkyydestä. Samoin on nainenkin nuottapuvussaan, pitkässä valkeassa _kohtu_-hameessaan, oikean lapineukon näköinen.

Lakkimestareina ovat muutamat lapinnaiset mainioita: he laittelevat sekä miesten komeita talvisia kolttalakkeja että naisten omituisia kansallisia päähineitä. Ja siihen työhön tarvitaankin erikoista taitoa ja näppäryyttä sekä kauneudenaistia, niin että vain harvat siihen pystyvät. Nuortijärvellä on muutamia sellaisia mestareita ja Suonikylässä Koaistjen Evvankan eukko. Kolttamiehen talvinen päähine on harvinaisen komea, korkeapohjainen korvallispuuhkalakki, _piellji-kahpper_. Sen pohja on mustaa, sinistä taikka harmaata verkaa, otsimus ja korvalliset punaisella ja keltaisella veralla koristeltu, otsimus lisäksi pienillä sinisillä, punaisilla ja valkeilla lasihelmillä kirjailtu. Sisäpuoli ja reunapuuhka on ruskeasta revonnahasta ja sisus täytetty pehmeillä untuvilla.