Part 8

Vielä kehnommin käy toisinaan erämaan rosvojen. Suomen poromiehet eivät aina tyytyneet vain siihen, että saivat poronsa takaisin. Ikuiset kiusat ja harmit ja monet kymmenet kadonneet härät, vasat ja vaatimet saattoivat porojen omistajat useasti verisiin kostontöihin. Hyvin helposti voivat he ampua sydänmaan kiveliöissä kohtaamansa kolttaukon, aivan kuin olisivat ampuneet poroja vaaniskelevan suden taikka muun petoeläimen. Ja sinne rannattomiin erämaihin hävisi ikiteilleen koltta. Monta tarinaa ja monta kaameaa juttua kuulee kerrottavan, kuinka kiukustuneet poromiehet ovat lukeneet koltille kovaa korpilakia ja hukuttaneet poronrosvon korpeen kokonaan jäljettömiin.

Niin hävisi jäljettömiin Työrhem-äijäkin ollessaan pyytöretkillään Suomen rajamailla ja hiiviskellessään siellä suomalaisten porotokkia paimentelemassa. Kun ukko lepäili nuotion ääressä, koovaksen suojassa yötulillaan, yllättivät poromiehet hänet ja tekivät, minkä tekivät. Ei ole korpi kertonut, mitä nuotiolla tapahtui. Äijän koovaksen, sammuneen nuotion, keittokattilan sammuneella nuotiolla ja kattilassa tukon äijän hiuksia vain myöhemmin toiset koltat löysivät. Ja tunturilta löydettiin ukon toinen kinnas. Muun kaiken korpi kätki.

Mutta niin kokonaan ei korpi kätkenyt erästä toista kolttaukkoa, jonka suomalaiset poromiehet eräretkillä niinikään yllättivät ja hänen kanssaan oikein korven kävijäin tavalla menettelivät: nuorittivat ukon hänen omalla suopungillaan selin suureen petäjään, pannen kouraan paistetun poronkoiven ja sitoen käden koukkuun, niin että poronkoipi kasvoja tapaili. Siihen he sitten heittivät äijäraiskan äänettömän korven katseltavaksi ja kuunneltavaksi, kun hän hätähuutojaan luikaili. Mutta niin kauhistui kaikenlaisia asioita näkemään tottunut korpikin tätä tekoa, että vuosien kuluttua toi tapahtuman ilmi: löydettiin kerran petäjään sidottu luuranko, joka surkeasti irvistellen näytti vieläkin haluavan hampain tarttua poron koparaluuhun, jota koukistetulla luisella kourallaan piteli naamansa edessä.

Tämmöisiä tarinoita tietää korpi kertoa, vaikkahan ei kaikkia kerrokaan. Monet ottelut ja temmellykset on se vain yksin nähnyt, ja monista synkistä tapahtumista se äänetönnä vaikenee. Miespolvien katkeruuksia, vuosisatojen vihoja on siellä purettu, isienaikaisia kohluja kostettu.

Mutta eivät koltat silti ole vanhaa tapaansa heittäneet.

Siksipä onkin viime vuosikymmeninä rakennettu rajalle pitkä ja vahva poroaita, joka satojen kilometrien pituisena kulkee pitkin suuria selkosia Kuusamon ja Kuolajärven rajamailta aina Inariin ja Norjan rajaan saakka. Aita estää Suomen poromiesten tokkia omin lupinsa menemästä Koltan puolelle hukkumaan, ja samalla se on rajantakaisille poronvarkaille ainakin jonkunlaisena kiusana, kun he suomalaisten porotokkien paimenina tahtovat ajella laumoja rajan yli.

Vaikka eiväthän kyllä aidatkaan estä, kun vanha veri sattuu oikein voimakkaana koltan kohtaamaan. Silloin kun se henki tulee päälle, täytyy koltan kolkata porohärkä vaikkapa oman naapurin tokasta.

Niinkuin ei koltta sitäkin tekisi!

Sillä kun on oikein mestari, niin se mestaroi itse varkaankin. Ja senkin saattaa koltta kyllä tehdä, kuten on monesti nähty.

Niinkuin silloinkin kun Evvankan Jaahk kähvelsi rajan ylitse Suomen puolelta joukon poroja ja kätki ne omiin piiloihinsa sydänmaille kiekeröön, kiinnittäen puihin, etteivät pääsisi karkuun. "Sittenpähän käyn perimässä kun joudun." Mutta piilon sattuikin keksimään kaikki nuuskiva Rohvima-ukko, varasti ja kuljetti elukat omien korpiensa kätköihin. Kun sitten Evvankan Jaahk tuli omiansa korjaamaan, löysikin hän vain tyhjän kiekerön, mutta arvasi heti, ettei sitä kukaan muu ole voinut keksiä kuin Rohviman roisto. Ja meni ja etsi Rohviman piiloisen kiekerön, kuljetti porot jälleen omiin hoteisiinsa ja teurasti joka sorkan, jotta sittenpähän ainakaan eivät enää ole Rohviman saatavissa.

Joskus saattaa koltta kähveltää poron melkeinpä omistajansa nenän edestä, kuten kerran Petsamon matkalla tapahtui. Oli neljä Suonikylän ukkoa raitoretkellä ja kovassa pyryilmassa yöpyivät he korpeen. Pistäysi siinä iltasella muuan ukko vähän etemmäksi katsastamaan porojansa. Toisetpa sillä aikaa keikauttivat äijän lihavimman ajohärän, kuoraisivat nahan selästä ja paloittelivat lihat pataan; nahan he kätkivät ahkioonsa, sorkat ja kallon korvineen, sarvineen, työnsivät he suureen nuotioon. Ukon palattua takaisin yhdessä sitten hyvällä lihakeitolla herkuteltiin. Aamulla äijä kyllä, kun ei härkää mistään löytynyt, ihmetteli, mihin kummaan se on saattanut joutua. Ja kummastelivat sitä kovin toisetkin.

Elokuulla, jolloin on paras purkapeskien hankinta-aika, kiertelevät monet koltat pitkin selkosia ja tuntureita, missä porotokat liikehtivät, ja ammuskelevat vasoja nylkien ne peskitaljoikseen. Eivätkä miehet suinkaan aina katso, kenen vasan he keikauttavat, sillä vasa kuin vasa, kunhan vain hyvän peskinahan siitä saa. Nahka vain kuoraistaan ja raato heitetään metsään taikka kuopataan maahan. Satoja vasoja saattavat samat miehet yksillä matkoilla ammuskella, ja monet koltat kadottavat kymmeniä vasoja kesän kuluessa. Varsin helposti joutuvat "hukkaan" porot ja vasat semmoiselta henkilöltä ja perhekunnalta, joka ei itse oikein hyvin kykene karjastaan huolehtimaan. Huoteri-ukollakin Tshuörve-jaurilla oli ennen viidettäsataa poroa, mutta kun äijä sitten kuoli, jäi koko karja lesken ja lapsipahaisten huonoon hoitoon. Ja niin huono oli hoito, että muutamassa vuodessa tokka hupeni -- yhteen ainoaan häränkantturaan. Hyvät naapurit ja kylänmiehet olivat sekä kesällä että talvella poron toisensa jälkeen korjanneet.

Ei osaa lappalainen antaa porolaumoille oikein täyden omistusoikeuden arvoa, niinkuin muulle naapurin omaisuudelle. Porot kun laukkoilevat metsien vapaudessa melkein puolivilleinä kesäkautensa, ovat ne miltei kuin yhteistä omaisuutta, kuten metsäpeurat, ketut, saarvat ja muut metsän eläimet. Siksi ei hänestä niin kovin suuri ilkiteko olekaan, jos silloin tällöin jonkun metsässä kohtaamansa porohärän, vasan taikka vaatimen, nuijaisikin, vaikkapa se olisikin vierailla piellji-tiehteillä merkitty.

Suomen porojen alituisena kähveltäjänä ja Suomen poromiesten monesti takaa-ajamana ja ahdistamana on erämaan järvillä yksinään asusteleva koltta käynyt kovin araksi ja pelkuriksi kaikkia vieraita kävijöitä kohtaan. Niin tapahtuu monesti, että kun vieras saapuu salojärven taakse venettä huhuilemaan, ei kolttatalosta kukaan uskalla lähteä ehättämään, ja kun vieras viimein järven kierrettyään saapuu talolle, tapaakin hän sen autiona. Koko talonväki on kaapaissut metsien piiloihin. Joku uskalikko saattaa kyllä jostakin salaisesta komerosta vieraita silmällä pitäen killistellä.

Ja lieneepä tämä kolttain arkuus ja pelkuruus osaksi kaukaisempaakin perua -- muistoja muinaisista verotuskäynneistä, tshuudilaisvainoista ja Vesaisen ryöstöretkistä.

11. LAMPAANHOITO.

Paitsi poroja on jokaisessa kolttatalossa kotieläiminä vielä lampaitakin, _sautsoja_ eli _labbeksia_, jotka, niinkuin muutkin koltat, erämaan ikuisina kiertolaisina kulkevat asuntopaikalta toiselle, talvikelillä poron ahkiossa ajellen, kesällä taas muun muuttoväen joukossa metsäpolkuja kapistellen taikka veneellä matkaten järvien ylitse. Kepeäjaikaisina metsäpolkujen juoksijoina voivat ne helposti seurata muuttavaa joukkoa samoinkuin pienet kolttapojat ja tyttäretkin, ja veneissä sekä ahkioissa ne kuljetetaan kuten muutkin perheen jäsenet. Kolme, neljä lammasta voidaan aina yhteen ahkioon peitellä.

Hyvässä talossa saattaa lampaita olla kymmenkunta, viisi-, kuusitoista, jopa parikymmentäkin karitsojen kanssa, mutta pikkutalossa on vain viisi, kuusi villanantajaa, jopa joskus ainoastaan pari vain. Kevät-, kesä- ja syksypaikoilla asuttaessa saavat lampaat juoksennella vapaina talon ympäristössä järven rantakentältä ruokaansa etsiskellen. Kauemmaksi kotipihasilta ne eivät kaikkoa, siinä vain liikuskelevat lähettyvillä, enintään käyden metsänreunaan kangasruohoja näpertelemään. Kuumimman päivänhelteen sekä viileän yön makailevat sautsat pienessä turvepeitteisessä kodassa, _sautsapuoressa_, joka aituuksineen on kyhätty kentälle metsänreunaan, taikka lepäilevät ne _suovvun_ ympärillä, jonka kolttaeukko on turpeista ja lastuista laittanut kiusallisten sääskien, _tshuushkien_, varalta, taikka toisinaan ne vieri vieressä märehtien kyhjöttävät pirtin varjoisalla seinustalla.

Kesäruohon lisäksi, jota lampaat kentältä saavat, annetaan niille -- samoin kuin koirillekin -- kaikenlaisia ruuanjätteitä, kalanlientä ja kalakeiton tähteitä, kalojen sisälmyksiä, taikka keitetään niille kalanpäistä ja totkuista oma vellinsä, _sautsa-vierra_. Sautsapuoren aitauksessa on pitkä ahkionmuotoinen kaukalo, _sautsa-kaarad_, josta sautsa-vierrat ja ruuanjätteet lampaille tarjotaan.

Kesällä kerätään lampaille talvenvaraksi järvien, jokien ja jänkien rannoilta heiniä ja kortteita sekä kankailta jäkäliä, joita säilytetään _jeilpuoressa_, jäkäläpuurissa. Samoin kaikki kalanpäät ja ruodot ja muut kalanjätteet kuivataan ja talletetaan talvenvaraksi. Kapakalojen päät, kun kalat ovat kuivaneet, irroitetaan lampaiden varaksi omaan kasaansa, ja kalan sisälmykset taas kootaan totkuastioihin samoin lampaiden talvitarpeiksi.

Talvikylissä on lampailla omat, hirsistä salvetut sautsapuorensa. Kesällä kootuilla heinillä ja jäkälillä sekä kesäkalastuksen tuotteilla niitä ruokitaan. Kalanpäistä ja totkuista keitetään velliä, joka "suurustetaan" jäkälillä, ja sitä annetaan lampaille aamuateriaksi. Mutta kirkkaina talvipäivinä saavat lampaat juoksennella omia aikojaan ulkona pirtin ympäristöillä ja kyläkentällä, ja jyrsiskellä pihamaalle rakennustarpeiksi vedätettyjen petäjien kaarnaisia runkoja sekä näperrellä huoneiden seinuksilta talonväen kylmettyneitä "nurkantakaisia", toimien siten kylän terveyslautakuntana. Kylmillä ilmoilla kutsutaan seinustain puhdistelijat pirttiinkin, aterialle, ja tarjotaan niille kala- ja jäkäläkeittoa isosta kaarasta. Palkaksi saadaan useita kasoja pyöreitä papanoita. Illalla ajetaan lampaat puoreensa ja heitetään heinätukko niille iltasyönnöksiksi.

Talviruokinnan aikana tapetun lampaan liha ei koltalle oikein maista, tullen ehkä liiaksi "nurkantakaiselle". Siksi hän sen myykin ryssälle taikka norjalaiselle. Mutta kesälaitumilla, kesäheinillä ja kalalla kasvanut lammas on hänestä sentään syöntikelpoinen, vaikka ei kyllä vedä vertoja porolle.

Lampaittensa paksuista villoista värttinöi kolttaemäntä paksua villalankaa, josta kutoo vanttuita ja sukkia sekä vahvoja villaraanuja.

Useat kolttaemännät käyttävät lammasta maidonantajanakin. Syksymmällä kesää, kun karitsat jo ovat kasvaneet isommiksi, sitovat emännät lammasemon utaret, niin ettei karitsa niitä enää saata nilkoa, ja itse he sen sijaan pari kertaa päivässä tiristävät niistä tuohikupposeensa pikku tilkkasen, noin kahvikupillisen lampaasta. Tuohisuppilolla, jonka pohjaan on työnnetty sammalia taikka vaatetukko, he siivilöivät tilkkasensa, ja varsin mielellään sillä sitten koltat teetänsä maustavat. Joskus näkee kolttatalolla pikku tyttöjen sekä poikastenkin lammasta heruttelemassa; toinen pitelee maidonantajaa kaularemmistä ja toinen kyköttää totisena lypsäjän hommissa. Hyvillä mielin sitten lähdetään maitotilkkasta teenjuojille tarjoamaan.

12. RUOKATALOUS.

Koltalla on kokonaan omalaatuinen ruokalistansa. Hän kun ei pidä lehmää, puuttuu ruokataloudesta kaksi niin tärkeää tekijää kuin maito ja voi, ja kun hän ei osaa kasvattaa perunoitakaan, on ruokajärjestys vailla kolmattakin yhtä yleismaailmallista syötävää. Kala ja poronliha ovatkin pääasiallisimmat koltan jokapäiväisessä ruokakomennossa.

Kesällä on koltta kalamies ja elää melkein pelkällä kalalla, syöden sitä sekä keitettynä että paistettuna, kuivattuna ja suolattuna. Joka ilta laittaa hän nuotalta tultuaan vahvan kalakeiton. Saaliinsa parhaimmat ja isoimmat kalat huuhtaisee koltta vedessä, leikkaa vasempaan vatsapuoleen viilun, vetäisee sisälmykset pois ja työntää kalan kattilaan; kaikista kaloista hän ei poista sisälmyksiäkään, vatsaviilun vain leikkaa ja panee pataan semmoisenaan. Suolaa pannaan vain vähäisen, ja keitosta kaukaloon ammennetut kalat syödään leivättä, pistellen suuhun puukoin ja sormin; lopuksi ryypiskellään leivän kanssa kalankeittolientä kupilla kattilasta. Kahdella kaukalolla tuodaan kalat pöydälle, isommat toisella, pienemmät toisella. Ensin pistellään pienempiä, sitten isommilla täytetään vatsa. Kenen mielestä kala on liian suolatonta, hän ripistelee suoloja eteensä pöydälle ja kastaa siihen kalapalaansa. Jauhoja ei juuri kalakeittoon tuhlata, joskus vain panee emäntä kalakattilaan leipäkakun kiehumaan, ja sitten lientä ryypittäessä antaa siitä kappaleen syöjille. Mitä illallisesta kalakeitosta jää tähteitä, ne seuraavana päivänä pistellään teetä juotaessa eine- ja päivällispaloina.

Paistettua kalaa syö lappalainen vain välipaloinaan kotihommissa toimiessaan taikka eräretkillä liikuskellessaan. Hiilillä käristäen ei koltta kalaansa polta eikä sen rasvaisuutta hukkaa kuumaan nuotioon, vaan pistää kalan pitkään puurassiin, jonka viistosti tukeaa maahan, taikka takassa paistaessaan takkakiven rakoon, niin että kala paistuu ja kypsyy vain tulen kuumasta loisteesta. Ja täten tuleekin hyvästä kalasta tavattoman herkullinen syötävä: rasva kun on kaikki jäänyt kalaan paistumaan. Pieniä kaloja seivästää hän rassiin keskeltä vieri viereen koko _toarakin_, "tarakan", ja paistaa ne yht'aikaa.

Kuivaa, kavattua kalaa kuluttaa koltta paljon sekä kesällä että talvella. Pitkin kesää hän sitä syö, ja kokonaiset kasat hän varaa sitä taivitarpeikseen. Teetä juotaessa jyrsitään kuivaa kalaa vain siltään leivän asemesta, eikä se silloin mitään keittämistä eikä paistamista kaipaakaan, muuta kuin siinä tapauksessa, ettei se ole kylliksi kuivanut. Matkaeväikseen työntää koltta konttiinsa koko kasan kapakaloja, taikka heittää kimpun selkäänsä vain semmoisenaan; yötulillaan hän sitten niitä kärventelee, kastaa kuumaan veteen, että kala tulisi pehmeämmäksi, ja syö sitä sitten teen ja poronlihan kanssa. Ja kun sattuu semmoinen välipää, ettei talossa ole tuoretta kalaa -- ettei esim. pahan ilman takia ole päästy nuotalle -- lyödään kattilaan kuivaa kalaa ja keitetään ja syödään sitä tuoreen asemesta. Taikka keitetään siitä kalavelli.

Talvella, varsinkin pitkänä paastoaikana, kun lihansyönti on kiellettyä, syö koltta sen sijaan kalaa, keittäen siitä vellit iltasekseen, ja päivällä taas jyrsiskellen sitä teen ja leivän kanssa keittämättä.

Taikka syö hän suolakalaa. Ja sitä syötäessä haukataan aina leipääkin, jos vain leipää on talossa. Kesälläkin pistellään välipaloiksi suolakalaa, ja matkaeväiksi otetaan sitä tuohilevyyn kääräistynä.

Osaa kolttaemäntä valmistaa kalakukonkin, _kuöllikurnehkin_, taputtaen leipätaikinasta kuoren, latoen sisään siikaa taikka muuta hyvää kalaa ja paistaen sen niinkuin leivänkin uunissa, taikka tulen loisteessa kuten kakun. Kalakukkoakin tavallisesti erämies ja matkantekijä kantaa laukussaan. -- Kalanmätiäkin koltan ruokapöydällä käytetään, piristellään siihen hiukan suolaa ja syödään leivän kera teetä juotaessa.

Kaloja keitettäessä kootaan monesti keitosta rasvaa pulloihin ja käytetään sitä mausteeksi huttuihin sekä ohukaisten paistinrasvaksi. Vaahto, mikä kalakeitossa nousee pinnalle, kuoritaan kapustalla pois ja heitetään tuleen, se kun on pirun ruokaa. Sillä ennen vanhaan, kun jumala ja piru olivat vielä niin sovinnossa, että keittivät kaloja samalla kattilalla, tahtoi piru valita parhaat päältä, jolloin jumala antoi hänelle, minkä hän pyysi: kuoraisi valkean vaahdon.

Mutta syksy ja talvi tuovat tullessaan toiset syötävät. Kalanpyytäjä muuttuu poromieheksi ja poromiehellä on omat eväänsä. Jo heti kun on saatu metsänelo kootuksi syystalon ympärille, alkaa kala vaihtua lihakeittoihin. Ja rikkaalla poroisännällä riittää lihapanos kattilaan miltei joka päivä. Silloin koltta vasta on täysin tyytyväinen elämään ja tuntee voivansa hyvin, kun saa oikein täyden ja rasvaisen lihakattilan tyhjentää vatsaansa. Se on sittenkin talvisen tunturimaan asukkaalle toista kuin ainainen kalanahmiminen.

Niinpä onkin koltalla oikein juhlapäivä, kun syksyllä ensi porot lyödään lihoiksi ja pitkästä aikaa taas päästään tuoreen lihan ja veren makuun. Eipä aina tahdota malttaa vartoa, kunnes poro on kokonaan paloiteltu, vaan monesti jo etukäteen työnnetään kattilaan poron sydänkalut: keuhkot, maksa ja muut niihin kuuluvat kappaleet, ja niitä jo ensi hätiin ahmaistaan, jotta jaksettaisiin odottaa, kunnes oikea lihakeitto saadaan tulelle.

Lihankeittokattilaansa vartioi lappalainen huolellisesti. Pinnalle nousevaa rasvaa kapustoi hän ahkerasti liemikuppiin, ettei se kiehuisi kattilan laitoihin; rasvakuppiaan hän hoitelee tulen luona lämpöisessä. Sitten kun liha on kypsynyt, ammentaa emäntä sen isoon pahkakuppiin, ja sen jälkeen seuraa isännän vuoro. Isäntä, porokarjanomistaja -- taikka, jos on metsänlihoja keitoksena, pyynnin saaja -- paloittelee itse lihat kupissa, sylissään vain, ja latelee ne kaukaloon syötäviksi. Samoinkuin kalakeitto, on lihakeittokin vähäsuolaista, ja leivättä sitä syödään, puukolla leikaten pala kerrallaan, ja hyppysin kastaen se -- puukonkärjessä ei lihapalasta saa käyttää -- liemikuppiin, johon lihakeittoa kiehutettaessa on rasvaa ammennettu. Lopuksi taas leipää haukaten ryypitään liemikuppi tyhjäksi ja vielä ammennellaan lisälientä kattilasta.

Ja silloin lappalainen vasta oikein tuntee elävänsä, kun saa eteensä rasvaisia _toinkke_-makkaroita, valettuja poron umpisuoleen veritaikinasta, johon on hakattu höysteeksi poronkuuta, taikka kumppoksia, samasta makkarataikinasta kattilassa kiehutettuja kokkareita. Molemmat nämä ovat rasvaisen ja yltäkylläisen teurastusajan teoksia ja lappalaisen himoruokia.

Mutta kun koltta teurastaa poroja myytäväksi, ei hän ehdi niiden verta kerralla kumppoksina eikä makkaroina ahmia, vaikka parastansa paneekin. Silloin kootaan veri puhdistettuun poron mahalaukkuun, jäädytetään -- taikka kuivataan -- ja sitten talvenselällä niistä kumppoksia laitellaan. Eräretkellekin mentäessä heitetään vain jäätynyt verimaha ahkioon, sulatetaan se yötulilla oltaessa, sotketaan jauhojen ja rasvan kanssa ja kiehautetaan kumppoksiksi.

Luiden ydin, _ottem_, on myös lappalaisen mieliruokaa. Oikein mielihyvää tuntee sivullinenkin nähdessään, millä innolla kolttaukko askaroi ydinluun kimpussa: kornailee sitä puukolla, rassailee tikulla ja koputtelee puuta vasten, imee ja puhaltelee, kunnes viimein nuijaa luun kirvespohjalla palasiksi ja loputkin ydintä suutaan maiskutellen nautiskelee. Kaikkein herkullisinta on lappalaisesta ydin silloin, kun se on syksyllä teurastetun poron koipiluussa saanut talven pakkasessa kuivaa ja kypsyä. Kevätpuoleen kelpaa se keittämättäkin nautittavaksi. Poronkoparoita ja sorkkia koltta keittää ja syö talviaikanaan. Koparakeitosta keräytyvän rasvan hän kokoo talteen ja käyttää muihin ruokiin sekä lihakeittojen kastinrasvaksi. Pyssynvoiteeksi se myös on mainiota.

Poronaivotkin ovat herkkuruokia; niihin sotketaan ja vanutetaan jauhoja, paistetaan ne, ja saadaan näin rasvainen aivokakku, _vueveshn-kaahk_.

Samoinkuin poronlihaa, käyttää koltta lampaanlihoja, sekä myös metsäneläinten, peuran ja hirven lihoja, milloin niitä sattuu saamaan. Lampaanliha ei kyllä koltan mielestä koskaan vedä vertoja poronlihalle, enempää kuin metsällisenkään liha, eivätkä monet koltat sitä voi ensinkään syödä, ei kesälammastakaan, elleivät ole aivan nälkään kuolemassa.

Kalaa ja lihaa, ei poron eikä metsällisen, ei saa koskaan keittää samassa kattilassa yhdessä. Se olisi hirveä teko, ja siitä menettäisi pyytäjä sekä kala- että metsästys- ja poro-onnensa. Sillä vedenvilja, metsänvilja ja porovilja eivät voi sietää toisiansa. Eipä saa samoilla vartailla lihoja ja kaloja edes kuivata, vaan eri orret pitää olla kullakin viljalla. Niinpä talven saaliista säilyneet poron- ja hirvenlihat kuivataan pirtinseinillä taikka omilla vartaillaan kevätahavissa.

Kala ja liha etupäässä pitävät koltan kylläisinä, mutta tärkeä tehtävä on kyllä leivälläkin sekä jauhoruoilla, että lappalainen voisi hyvin ja jaksaisi suorittaa tämän ilmaisen vaelluksensa. Minkäänlaista viljaa ei koltta kasvata, harvat lienevät koskaan mitään viljalajia nähneetkään, puhuttavan ovat vain kuulleet "heinästä", joka "jauhosiemeniä" kasvattaa, ja riihestä, "jauhosiemenpirtistä", jossa "jauhoheinistä jauhosiemeniä" irti kolistellaan. Ostoviljoja ovat koltan leipä- ja puuroainekset. Koltan tavallinen, jokapäiväinen leipä on leveä "lapinkakku", _kaahk_, jonka emäntä aivan sukkelasti saattaa pyöräyttää, milloin vain leiväntarvetta tulee. Isoon pahkakuppiin panee kakuntekijä jauhoja ja vettä, sotkee ja vanuttaa taikinan kovaksi möhkäleeksi, sitten pöydällä taikka muulla leveällä laudalla painelee ja puristelee -- ei saata sanoa: leipoo, sillä taikina on niin kovaa, ettei se tavallista leipomista tottele -- sen litteäksi leiväksi. Ottaapa leipoja kakun kainaloonsakin ja siinä kuin hyväillen sitä pyöristelee ja tasoittelee ja sitten taas laudalla sormien keskinivelillä puristelee, ja pistelöimenä käyttää vain etusormeansa. Kakun asettaa leipoja tulenloisteeseen kaltevalle laakakivelle taikka lautapalaselle paistumaan samaan tapaan kuin Suomen emännät leipäjuustojaan kypsentävät, ensin puolelta, sitten toiselta. Kakun paistuessa alustaa eukko pahkakuppiinsa uuden taikinan ja taputtaa toisen kakun, sitten kolmannen ja neljännenkin, jos tarvitaan. Kesällä saattaa leipoja toimittaa tehtävänsä ulkona kentälläkin, eikähän siinä suuria varustuksia tarvita: jauhopussi, vesimalja ja lautapalanen, ja paistaminenkin voi tapahtua kentällä tulen ääressä. Hyvin leveitä, yli parikorttelisia ovat tämmöiset rieskaleivät, ja teen, kala- ja lihaliemen sekä suolakalan kanssa niitä syödään; ainakin kerran päivässä joutuu emäntä niitä valmistamaan. Eikä kakun pyöräyttäminen suurta taitoa kysy: äidin poissa ollessa pikku tyttäretkin siihen pystyvät, näkeepa joskus pienen pojannaskalinkin aivan toimekkaasti kakkuja taputtavan.

Vähemmän kuin rieskaa, "lapinkakkua", käyttää koltta hapanta leipää, jonka valmistaminen vaatii enemmän vaivaa, huolta ja vartomista. Ei joka talossa ole edes leivänpaistouuniakaan, _lejp-paastu-kivgenia_, ja useimmissa, missä sellainen on, se on kesäkentällä taivasalla, ollen kuin yksinäinen laakakivistä muurattu riihenkiuas järven rantamalla. Pieni on taikinapyttykin, _vaishn-astij_, jossa emäntä valmistaa ja sotkee taikinan ja sitten pirtin pöydällä leipoo kolme, neljä, isossa "talossa" kymmenenkin paksua leipää. Happamuutensa ja käymistoimintansa saa taikina heti alkuun iänkaiken pesemättömästä juuripytystä, mutta useasti on koltan leipä kovin epäonnistunutta, puolikypsää ja likisattunutta. Kun sattuu kylmä ilma, ei taikina ota hatarassa pirtissä oikein noustakseen, ja toisinaan taas saa emäntä käytellä teoksiaan sateessa, kun kypsentelee niitä kenttäkiukaassa.

Puuro on koltalla huttua, _huht_, ja sitä hän keittää suurimoista, kaura-, riisi-, hirssi- ja ohrasuurimoista. Riisiryynit ovat _vielkes-suuromia_, "valkeita suurimoita", ja karkeat litistetyt kauraryynit _piehts-suuromia_, "petäjäsuurimoita", ne kun muistuttavat survottuja pettujauhoja. Mutta kun koltalla ei ole maitoa puuron särpimeksi, eikä liioin voitakaan silmäksi, keittää hän puuronsa kala- taikka lihaliemeen, ja lusikoi sen vain semmoisenaan kupistaan. Taikka työntää hän kattilaan kuivattua hirven tai poronlihaa, kiehuttaa sen kypseksi ja keittää siihen paksun puuron. Syödessään hän sitten sormittelee lihapalat keitostaan ja kaluaa luut puhtaiksi.

Talkkuna, _taalhken_, on matka- ja erämiehen eväitä. Huivissa taikka juuriastiassa he kuljettavat jauhoja matkassaan ja tekevät niistä kuppiinsa kuumaan teehen vetelän vellin, jota sokeria haukaten särpävät, taikka sekoittavat talkkunansa puuroksi ja pistelevät sen lusikalla. Hilla-aikana tehdään talkkuna hilloihin.