Part 7

Sitten syyskuun lopulla palataan karjojen kanssa syyspaikkojen jäkälämaille, jossa porojen erottaminen toimitetaan. Mutta monesti vielä puuttuu laumasta useita poroja, ja niitä saadaan käydä etsiskelemässä satojen virstojen päästä, Patsjoelta, Petsamosta ja Muotkasta asti, taikka taas toisaalta käsin, milloin mistäkin naapurikylien karjoista, Nuortijärveltä ja Kildinistä, jopa aina Akkalasta ja Imandran mailta. Löytyyhän sieltä aina yksi ja toinen karkulainen, milloin mistäkin tokasta, joista taas vuorostaan on joitakuita metsien vapaita kiertolaisia eksynyt etsijän karjaan. Hyvin useasti harhaantuvat kolttien porot Kuollan-Lapin niemimaata kiertelevien syrjäänien ja samojeedien tuhatpäisiin porolaumoihin, kun ne kulkeutuvat sisämaiden vuomaseuduille kesäisillä ruoanhaku-retkillään. Ja näihin karjoihin kadonneet porot ovat melkein menetettyjä, sillä vaikea on yksinäisen etsijän mennä suuresta villistä laumasta omaansa ottamaan, kun eivät lauman omistajat itse tahdo antaa mitään apua.

Syyskuun puolivälissä, Sviissenjan päivän tienoissa, alkaa poroilla kiima-aikansa, _rohkom-aihk_, "rykimä-aika", ja poromiesten on huolehdittava, että karja on ennen sitä koossa syyspaikoilla. Sillä jos porot metsien vapaudessa pääsevät "rykimään", ovat ne niin villejä, että niitä on kovin vaikea hallita. Varsinkin hirvaat ovat silloin aivan hurjia. Tavallista voimakkaampina, kaulakin hyvin paksuksi turvonneena, kokoavat ne ympärilleen oman laumansa, härätkin samaan joukkoon, hallitsevat ja pitävät sitä ankarassa kurissa kuin itsevaltiaat isännät. Jokaisen elukan, joka yrittää laumasta poiketa, ne sarvillaan tönien ajavat takaisin. Ja jos sattuu samoille maille toinen hirvas, syntyy heti hurja tappelu, jota käydään siksi, kunnes toinen tai toinen vaivaisena lähtee pakoon taikka henkitoreissaan sortuu tantereelle. Ja voittaja jää lauman herraksi. Kamalan äkäinen on rykivä hirvas ihmisellekin, joka uskaltaa sen laumaa lähestyä. Maata möyrien kuin kiukkuinen sonni ja sarviaan heristellen se heti ampaisee kimppuun, heittää nurin ja tallaa jalkoihinsa, ellei ihminen vain ennätä pakoon. Mutta tottunut poromies ei pelkää äkäisintäkään sarvipäätä, vaan heittää sen suopunkiinsa, keikauttaa kankaaseen ja sitten pieksää ja antaa selkään, niin että kiukkuisimmankin hirvaan täytyy lannistua.

Rykimäaikana paimennellaan poroja suurella huolella syystalon läheisyydessä. Vaatimet pidetään sidottuina, ja hirvaitakin vartioidaan; ainoastaan kaikesta välittämättömät härät saavat olla omissa valloissaan. Sitten vasta kun parin viikon huolettava aika, lokakuun alussa, Pokrovan tienoissa, on mennyt ohitse, lasketaan porot vapaammin laiduntelemaan.

Ei kuitenkaan kaikki. Monet pororaukat saavat lähdön "ikuisille laitumille". Lappalainen tarvitsee lihaa sekä syötäväksi että myytäväksi ja taljoja talvipeskeihinsä ja koipi- sekä kallonahkoja kenkiinsä ja kintaisiinsa. Hienoimpien purkapeskien sametinpehmoiset taljat on kyllä nyljettävä jo elokuulla pikku vasoista, mutta tavallisten karkeiden pöykkyrien nahat saattaa kuoraista syys- ja lokakuulla aikaisemmistakin poroista.

Omiksi syötävikseen teurastaa koltta, milloin poron, milloin toisen, jo heti siitä lähtien kun saa karjansa syyskodalleen. Eikä yhdestä porosta isolle kolttaperheelle kovin pitkäksi aikaa olekaan pataanpantavaa. Heti kun eläin on paloiteltu, lyödään iso kattila lihaa täyteen ja sitten syödään, minkä vatsa vetää. Ja seuraavana päivänä tyhjennetään taas samanlainen lihakattila, ja niin edelleen ankara keitto joka päivä. Ja kun poro on loppuun syöty, teurastetaan toinen ja taas lihapatain ääressä kylläisinä herkutellaan. Sillä koltta on kuin "sukulaisensa" karhu tuoreen lihan makuun päästyään melkein täyttymätön.

Syyskodan lähellä on koltalla vartavastinen porojen tappotanner, tasainen kenttä jonkun petäjän juurella. Siihen hän taluttaa poron, vetäisee talutushihnan tiukalle petäjän ympäritse ja survaisee suuren puukkonsa, _jonn-nejpin_, etujalan vieritse suoraan sydämeen, ja siihen poro paikalla keikahtaa. Pehmeäteräinen likainen puukko ei kyllä tahdo paikalla kuolettaa, vaikka sen kuinkakin syvälle sydänlihoihin sysäisi, mutta kirkas kovateräinen suurpuukko surmaa kuin ukkosennuoli. Heti kun poro on kuollut, se nyljetään ja paloitellaan. Sisään, rintaonteloon valunut veri otetaan talteen. Poron rapamaha käännetään nurin ja puhdistetaan, ja siihen ammennetaan kauhalla veri ja mahan suuaukko kuraistaan kiinni. Tämmöisiä verimahoja, _vörr-tshovje_, säilyttää lappalainen jäädytettyinä taikka kuivattuina talven varaksi.

Poron koipea ei koltta katkaise kantanivelestä, vaan vasta ruumiin läheltä polvitaipeesta, sillä tavoin kun saa jalkajänteistä pitempiä suonirihman aineksia. Syksyllä tapettujen koivet talletetaan semmoisinaan aittaan. Sitten vasta talven joutilaana aikana ne nyljetään, kiskotaan niistä jänteet ja lihat.

Vasta talvikelien tultua alkaa kauppaporojen teurastus. Suuren porolauman isäntä saattaa silloin samalla kertaa taluttaa tappopaikalle surmapetäjän juurelle kymmenkunnankin poroa, toisen toisensa jälkeen. Myytäviksi aiotut porot surmaa kekseliäs koltta niskaan pistämällä, sillä silloin ei veri valu rintaonteloon, vaan jää suureksi osaksi lihaan antamaan sille lisäpainoa. Ja lihavien syysporojen kämmenen leveyden paksuisesta selkärasvasta viiltää perso koltta pitkin selkäkappaleiden reunoja paksut suikaleet omaan kattilaansa, ennenkuin vie ja myy lihat Kuollan ryssille. Norjalaista ei kyllä näin saata pettää, sillä hän ostaa poronlihoja vain paloittelemattomina "kruppeina". [Poronlihasta maksettiin Norjassa ennen sotaa 40-50 äyriä kg:sta. Taljoista saatiin Kuollassa 5 rupl. parista, s.o. härän ja vaatimen taljasta.]

Entiseen aikaan poroja myös lypsettiin syksyllä, kun ne oli kesälaitumilta kerätty, sekä kesälläkin, jos porokarjalla oli kesätalon läheisyydessä oma aitauksensa ja poroliakkansa. Pahkasta koverrettuihin, varrellisiin pyöreihin lypsinkuppeihin, _pattshem-nappeihin_, taikka tuohesta taivutettuihin varsiniekka _poartteihin_ vedeltiin vaatimista toisensa jälkeen pieni maitotilkkanen kustakin, ja maidosta tehtiin juustoja taikka tallennettiin sitä talven varaksi jäädytettynä poronmahoissa. Viime aikoina on porojen lypsäminen jo jäänyt vähemmälle; jotkut Suonikylän koltat ovat sitä vielä vähin toimittaneet. Pahkaiset komeat lypsinastiatkin ovat jo monelta joutuneet hukkaan.

Syksyllä toimittaa lappalainen hirvaiden kuohitsemisen eli puremisen, kaatskemisen, ja tekee sen hyvin alkuperäisellä tavalla. Ei hän tarvitse siihen teräviä puukkoja eikä tulisia rautoja, ei mitään tervoja ja rasvoja, eikä kuoharin loitsuja, keikauttaa vain hirvaan kentälle ja yksinkertaisesti hampaillaan pureskellen toimittaa koko tehtävän, niin ettei synny vähäisintäkään verihaavaa, karvoja vain saa kuohari tuon tuostakin suustaan syljeskellä. Ja lappalaiset väittävät puremismenetelmäänsä kaikkein parhaimmaksi keinoksi kylmässä pakkasen maassa.

Puremistoimituksella on villistä rajusta hirvaasta saatu lauhkea porohärkä, _jierkki_.

Porohärät ovat porokarjojen työmuurahaisia, joiden täytyy toimittaa kaikki raskaat ajotyöt. Silloin kun muut porot saavat metsissä talvikautensa kuljeskella ruoanetsinnässä, täytyy härkien myötäänsä olla kiskomassa raskaita ahkioita milloin milläkin suunnalla. Heti kun syystalven lumilla päästään ahkioilla ajelemaan, alkaa porohärkien ankara työaika. Pitkiä viikottaisia retkiä tekevät koltat yli tunturien Jäämeren rannoille, milloin Kuollaan, milloin Petsamoon taikka Norjaan. Omia lapintavaroitaan he vievät myytäviksi ja tuovat palatessaan leipäaineita sekä muita talontarpeita. Norjasta, Kirkkoniemestä, Patsjoen suulta, tuovat he taas palatessaan tavaroita Inarin kauppamiehille sekä tukkiyhtiöille. [Ennen sotaa maksettiin raitoahkion kuormasta Kirkkoniemestä Inariin n. 5 kr.] Samoilla härillä ei kyllä monta tällaista pitkää Jäämeren retkeä tehdä; Norjan--Inarin matkallakin Suonikylän pororaito saa taivaltaa 400-500 virstaa. Parisen tämmöistä suurtaivalta kun talvessa tekee, on siinä jo yksille porohärille tarpeeksi.

Leveillä raitoahkioilla, _raidu-kerris_, koltta kuljettaa kuormansa, parikymmentäkin härkää kollostettuina peräkkäin samaan pitkään raitoon, perimpänä vielä muutamia varahärkiä tyhjillään astumassa. Hiljalleen jutaa kuormitettu raito eteenpäin, edellä mies hiihtämässä taikka ajamassa, perässä toinen pitämässä silmällä, että kaikki kulkee mukana. Sillä monesti käy niin, että jonkun jälkiporon ahkio sattuu tarttumaan puuhun tai kantoon, ja silloin käy vetäjälle pian hullusti, ellei raitoa pysähdytetä: etupää kun yhä kiskoo, saattaa poro helposti kiristyä kuoliaaksi. Taikka sattuu joku pororaiska kesken matkaa uupumaan, jolloin sille käy, ellei perämies ole huolehtimassa, yhtä kehnosti: se kaatuu ja laahautuu pitkällään mukana ja hirttyy, kun edellä kulkijat vain vetävät. Hirttynyttä, tukehtunutta poroa koettaa koltta saada henkiin siten, että työntää peukalonsa poron peräsuoleen ja sitten panee toimeen tekohengityksen, poron vatsaa ja kylkiä koko painollaan runnoen ja rutistellen; niin hän useasti saakin poron palautetuksi henkiin. Jos taas henki ei palaudu, nylkee koltta poron ja myy lihat norjalaiselle taikka ryssälle hyvästä hinnasta ja hyvänä lihana. -- Samoin kaupittelee lappalainen suden tappaman poron raadon sekä semmoisen poron, jonka "nuoli" on iskenyt.

Keveämpiä matkoja, jolloin ei kuormaa tarvitse kuljettaa, tekee koltta komeammalla, selkänojaisella ajoahkiolla, _vueijim-kerriksellä_, jossa saattaa mukavasti poronnahkoihin kääriytyneenä istua.

Mutta syrjääneiltä on koltta viimeaikoina oppinut uuden ajotavan: _porovaljakolla ja saanilla ajamisen_.

Siitä on jo kohta kolmekymmentä vuotta, kun tämä merkillinen kulkutapa nähtiin ensi kerran Suonikylässä. Tuli sinne asumaan muuan kolttapoika, joka oli ollut renkinä eräällä iizemskiläisellä Muotkassa, ja hänen luonaan oppinut porovaljakolla ajamaan. Poika näytti heti Suonikylän ukoille ihmeellsen taitonsa: valjasti opetetun härkänsä rinnalle kaksi kylänmiesten poroa ja sitten komeasti ajella laukotteli sinne tänne kylän ympärillä, pitkällä sauvalla ohjaillen ja sohikoiden ajokkaitaan. Koko kylä katsoi kummissaan tätä merkillistä menoa, joka oli kuin suuri ilmestys heidän erämaassaan. Pian ruvettiin itsekin uutta kummaa opettelemaan.

Nyt on koltta valjakolla-ajamisen taidossa melkein yhtä suuri mestari kuin itse iizemskiläinenkin. Korkeakaplaisen pitkän syrjääniläiskelkan eteen valjastaa hän joko _troikan_, kolme poroa, taikka _tshitverkan_, neljä, viisi poroa, jopa joskus _tshetjoikinkin_, kuusikin härkää rinnakkain, toinen toiseensa selkävyöstä sonnustettuina. Länkien sijasta on poroilla pehmeästä nahasta ommeltu, heinillä täytetty länkivyö, _keäsas_, joka on pujotettu kainaloitse -- ei länkien tapaan kaulaan, kuten ahkiolla ajettaessa ja josta käy karvaisesta lehmännahasta leikattu vetohihna, _koaraz_, saaniin. Selässä rinnan ympäritse on komea leveä selkävyö, joka on länkivyöhön kiinnitetty niinikään komeasti kirjaillulla niskavyöllä. Vasemmalla puolella on valjakon johtohärkä, _aang-piel-jierkki_, hankapuolenhärkä, toisista hiukan etukynnessä. Sen vasemmalla kyljellä, selkävyöhön ja länkiin napitettuna, päitsiin kiinnitettynä, käy ajajan ohjaushihna, _vuojim-labtshi_. Muilla ajokkailla ei ole ohjaushihnaa, sillä vain johtohärkää tarvitsee ohjata, ja se taas hoitaa muut ajokkaat: vasemmalle poiketen vetäisee se toiset mukanaan, oikealle käännyttäessä tönäisee se toisia, niin että niiden täytyy syrjäytyä, vaikkapa umpihankeenkin, kun vain ajaja ja johtohärkä ovat sitä mieltä. Ajajalla on kädessä oppi-isiensä tapaan pitkä, luunuppinen ajosauva, _hääri_, jolla hän valjakkoaan sekä ohjaa että hoputtaa, milloin viittoen, milloin uhkaavasti heristellen, milloin taas sarviin kalauttaen taikka takapuoleen tönäisten. Varsinkin valjakkoa opetettaessa survaistaan sauvalla tuon tuostakin ja sarviin kalautellaan.

Porovaljakollaan ajelee koltta -- ainakin Suonikylän ja Nuortijärven koltta -- enemmän vain huvikseen, pitkät raitoretkensä ja rahdinajonsa hän vieläkin suorittaa ahkioilla. Toisinaan vain näkee raidon johtomiehen ajavan edellä saanivaljakolla. Mutta matkatessaan naapurikylään kesteihin taikka toisella eräjärvellä elelevää toveriaan tervehtimään taikka Kuollaan tai Petsamoon viinanhakuretkelle, laukottaa koltta valjakollaan. Ylpeänä ja itsetietoisena istuen pitkän saaninsa perässä, komeissa peskeissä ja korvalakeissa, hän hurjasti lennättää halki erämaiden, aukeiden aapojen, läpi metsienkin, niin että kova ryske ja rytinä vain kuuluu. Ja niin ovat porot tottuneet, etteivät metsiä laukotettaessakaan mene niin tiheään ryteikköön, mistä eivät pääsisi lävitse. Täyttä vauhtia päästelee ajaja kyläkujasillaankin ja pyöräyttelee äkkimutkia ja kiepauksia monilukuisten rakennusten, aittojen ja hökkelien välitse, nurkitse ja ympäritse.

Mahtaillen näyttelee koltta komeata porovaljakkoaan ja ylpeätä ajotapaansa Inarin lappalaisellekin, kohdellen häntä hiukan halveksienkin, koska hän ei näin suurenmoisesti osaa porojaan käytellä.

Härkien näin ollessa ankarissa ajotöissä saavat toiset porot juoksennella vapaina talvisilla laitumilla. Suurissa tokissa kunkin porot eri paikoissa jäkäläisillä kankailla kuljeskelevat ruokaansa etsiskellen ja etäytyvät usein penikulmien päähän talvikylästä, viisin, kuusinkin penikulmin suurimmat porolaumat. Käyvätpä Moshnikovien ja Fofonovien karjat aina Suomen rajamailla asti. Omin päinsä saavat porotokat metsissä liikuskella. Ja kun on rauhanaika, _rauh-aikk_, etteivät metsien suuret susilaumat poroja ahdistele, niin silloin tällöin vain, viikon parin päästä, käydään kotoa karjaa katsastamassa. Porolla ajetaan parissa miehin laidunkankaalle ja katsotaan, että kaikki ovat tallella, ja palataan taas saman tien takaisin. Mutta jos rauha rikkoutuu, ja metsän harmaaturkkiset rumahiset ilmestyvät seutukunnalle tuhotöitään tekemään, silloin ei sovi kallista metsäneloa jättää kaitsijatta. Silloin seuraavat paimenet koirineen porotokkaa erämaissa, hiihtelevät ympäri, huutelevat, hoilottavat ja joikaavat pitääkseen rosvolaumaa loitommalla. Eikä öisinkään joudeta istuskelemaan nuotiolla. Silloin juuri, pimeässä pakkasessa, nälkäinen susilauma ympäristöillä ulvoen retkeilee, ja nälkäiset pirunsilmät killistelevät pensaikoista ja kivien takaa. Kamaloilla pyryilmoilla, oikeilla "sudenilmoilla", metsänrosvot tekevät suurimmat tuhotyönsä. Silloin saattaa yksinäisiä poroja helposti eksyä laumasta, ja heti ovat syrjässä vaanivat hukat harhautuneen kimpussa.

Pahoin käy poroille myös silloin, kun syksyllä suveaa ja jäätää ohuen lumen, niin ettei poro voi koparoida jäkälää esiin. Silloin kuolee poroja paljon nälkään. Yhtä hullusti käy myöskin, jos keväällä tekee niin kovat hanget, ettei poro jaksa niitä puhkaista. Joukoittain silloinkin poroja kuolee nälkään, vieläpä kesälläkin, kun ne nälkiintyneinä joutuvat syöpäläisten kiusattaviksi.

Keväällä kun maa alkaa mennä pälviin, ja koltta karjoineen asustaa kevätpaikoilla, on porovaatimilla poikimisaikansa. Silloin poroja hoidellaan kevättalon läheisyydessä pälvisellä jängällä, vaatimet tavallisesti eri paikassa nuoralla puuhun lieattuina, kunnes ovat vasoneet. Mutta sitten ne pikkuvasoineen lasketaan kesäiseen vapauteensa, ja samoin porohärätkin, joilta jo aikaisemmin on loppunut raskas talven raadanta. Muutamat koltat saattelevat koko karjansa tuntureille saakka, mutta toiset antavat niiden mennä omia menojaan. Ennen vapauteen laskemista on vastasyntyneet vasat merkittävä, etteivät jäisi "peurakorviksi" ja joutuisi alttiiksi vieraan merkinnälle.

Jos on poroilla talvella vastuksensa, niin on niillä kiusansa kesälläkin, vaikka saavatkin vapaina erämaissa kuljeskella minne mieli viepi. Syöpäläiset ovat silloin niiden pahimpia vihollisia. Ja niitä on porojen mailla enemmän kuin kylliksi. Jo juhannuksesta alkaen, ja varsinkin heinäkuun polttavilla helteillä, on koko Lapinmaa kuin syöpäläisillä täytetty. Silloin pahimman "räkän" aikana ilmassa ihan kuhisee kaikenkaltaista purevaa ja pistävää pientä pirua, turhannäköisestä, mutta sisukkaasta inisevästä sääskestä suureen pörisevään paarmaan asti. Ja missä tahansa ja mitä ikinä ne elävää olentoa tapaavat, niin armotta ne käyvät heti kimppuun, kaikkein kiukkuisimmin suojaisissa järvien rantalehdoissa sekä helteisissä metsissä jänkien reunoilla. Sakeana, surisevana pilvenä ne ympäröivät uhrinsa ja pitävät sitä helvetillisessä piinassa. Ei ole poroillakaan silloin muuta neuvoa kuin juosta korkeille tuntureille, joissa viileä tuuli ajaa kiusanhenget pois, taikka ahtautua pahimmaksi ajaksi poroliakan suojaan, jos semmoista sattuu lähimailla olemaan. Eikä Lapin syöpäläisille tahdo loppuakaan tulla: kun sääskien päivät päättyvät, alkaa pienien mäkäräisten vuoro, ja kun ne taas ovat aikansa ilkeilleet, tulevat vielä pienemmät polttiaiset, "sävulinnut", kuten lappalainen sanoo. Ja paarmoja on ainakin kolmea lajia: isoja pöriseviä paholaisia, pienempiä kiukkuisia poropaarmoja ja pieniä harmaita suppupaarmoja. Ja poroille ovat kaikkein kiusallisimpia poropaarmat eli kurmupaarmat [oik. saivartajia l. kiiliäisiä], joita porot kaikkein kovimmin pelkäävätkin, väliin ihan villeinä laukaten niitä pakoon. Ja syytä on pelätäkin. Sillä paarmat pistelevät muniansa porojen nahkaan ja karvoihin, ja itseään nuoleksiessaan saa poro niitä suuhunsa ja vatsaansa. Siellä ne kehittyvät ilkeiksi madoiksi ja vähitellen kulkeutuvat ihon pinnalle, josta ne keväällä joukoittain, suurina kamalina kurmutoukkina, _uurmeina_, puskeutuvat nahan lävitse ulos ja putoavat maahan. Ja tulevat ne ilmoille suunkin kautta, koskapa poro toisinaan köhiessään yskäisee kokonaisen kasan ilkeitä toukkia hangelle. [Suusta syöksyvät toukat ovat toisen saivartajan, nenäsaivartajan toukkia.] Tavatonta tuskaa tuottavat kurmut poroille, pitäen niitä laihoina ja kurjannäköisinä; lamppuöljyllä ja viinalla koettavat koltat valella porojen nahkaa ja sillä tavoin kiusantekijöitä ahdistella.

Kuten tunnettua, antaa lappalainen poroille omat nimityksensä eri ikäkausien ja sukupuolen mukaan. Ensikesäisenä, emon jäljessä laukkaajana, on pikku poro vain vasa, _vuass_, sukupuoleen katsomatta, mutta toiskesäisenä on sillä jo eri nimet: urosporo on _oorehk_ ja naarasporo _vuennil_. Kolmantena kesänä on urosporo _vueires_ ja naaras _vuennilai_, sitten neljäntenä _kooddas_ ja _aaldu_. Naarasporo on sen jälkeen edelleenkin vain aaldu, mutta viisikesäinen uros on _koeskas_; sitten siitä tulee _nommo-lopp_, nimiloppu. Nuorta naarasporoa sanotaan myös vaatimeksi, _vaattsim_, ja purematon uros on _sörves_, hirvas, purtu taas _jierkki_, härkä. Maho-poroa, joka ei ole koskaan vasonut, sanotaan _stainikiksi_, ja se on tavattoman raju ajoporo. Nämä nimitykset kyllä paljon vaihtelevat lapin eri murteissa, mutta pääpiirteissään ne ovat samankaltaisia koko lappalaisalueella.

Sitten on vielä ainakin ajohärillä omat erikoisnimensä, joilla ne muista eroitetaan. Semmoisia porojen kolttalaisnimiä kuulemme lukemattomia. Väreistä saatuja on esim. _Tshähpskos_, musta, _Tshuoyjikos_, sinikko, _Vielkij_, valkko, ja _Pujtij_, valkea kuin kärppä; vielä _Uhts-vielkij_, pikkuvalkko, _Koddi-vielkij_, peuravalkko, _Russ-vielkij_, ruskeahko, ryssän-valkko ja _Rist-kallu-vielkij_, ristipäävalkko. Sitten on semmoisia nimiä kuin _Poilm-kaatllsij_, nilkkahousu, karvat ulottuvat nilkkoihin, ja _Moohtshed-pietska_, komeapeski, sekä _Kirji-kallu_, kirjokallo, _Kirji-tshailm_, kirjosilmä, ja _Kalp-njon_, pilkkanokka. Sarvien muodosta saadaan taas nimiä: _Harri-tshuarv_, haarasarvi. _Moilhke-tshuarv_, mutkasarvi, ja _Koomehk_, sarvet eteenpäin kaarella. Luonteenominaisuudesta otettuja nimiä on esim. _Laashkhan_, laiska, _Paaishted_, paistettu, laiska, _Paassnik_, paha, kiukkuinen, vielä _Jienn-paarne_, äidinpoika, aina emonsa lähellä oleva, sekä _Aahk-paarne_, akanpoika, emonsa kintereillä pysyttelevä ja _Jienn-jierkki_, äidinhärkä. Vielä kuulemme nimiä _Uhts-samujed_, pikku-samojeedi, vasana samojeedeilta saatu -- "samujeediksi" sanotaan myös tummaa komeaa poroa --, sekä _Kaarnas-kaatskik_, korpin-purema, jota on korppi vasana purrut.

10. POROJEN VARASTELEMINEN.

Koko Perä-Pohjolassa ja Lapissa on koltta hyvin huonossa huudossa, koko koillinen rajamaa tuntee hänet kavalaksi poronvarkaaksi, joka niinkuin nälkäinen susi hiiviskelee rajaseutujen erämaissa vaaniskellen suomalaisten poroja, ja sitten niinkuin viekas kettu tassuttelee omalle puolelleen ja esiintyy koko asiasta aivan tietämätönnä. Eivät häntä peloita mitkään lait eikä asetukset, eivät pidätä mitkään rajat eivätkä raja-aidat. Syksyn pimeöissä saattaa hän raastaa raja-aidan maahan ja aukosta ajaa kokonaisen lauman omille sydänmailleen ja sitten sen siellä sutena teurastaa ja käyttää nahat ja lihat omiksi hyvikseen. Jo elokuulla hän kyyristellen kuljeskelee Suomen porotokkien kintereillä ja ammuskelee pikku vasoja ja nylkee niiden pehmeät taljat peskinahoikseen.

Siksipä Perä-Pohjolan ja Lapin rajaseutujen poromies vihaakin kolttaa, vihaa miltei vielä enemmän kuin sutta, suurta porojen surmaa. On vihannut jo ikimuistoisista ajoista asti.

Mutta koltta on ovela kettu, joka monta kertaa sukkelasti pettää perä-pohjolaisen poromiehen. Niinkuin petti kerrankin. Ajaa kolttaukko pitkässä raidossa rahtikuormia Suomen puolen kauppiaille ja palaa taas muutaman päivän kuluttua samaa talvitietä takaisin tavarakuormineen. Siellä rajalla, poropirtillä, asustelee suomalaisia poromiehiä. Niiden kanssa haastellaan, ryypätäänkin ryssänviinoja ja haukuskellaan tunnettuja kolttalaisia poronvarkaita, ja poromiehet avaavat ja sulkevat rajaveräjän, jotta äijän-raato pääsee raitoineen kulkemaan. Mutta kun koltta ehtii oman puolensa piiloihin, päästää hän miehineen rehevän naurun.

Olisivatpa poromiehet älynneet mennä penkomaan ahkioita, niin jopa olisivat löytäneet sieltä omia härkiään louteitten alle nuoritettuina. Miksikäs oli poromiesten tokka juuri yötulilla oltaessa sattunut tulemaan lähiseudulle? Eihän koltta voinut vastustaa vanhaa vertansa ja haluansa kolkata muutamia härkiä kuoliaiksi, kalauttaa sarvet pois ja sitten semmoisinaan kätkeä ahkioihinsa louteen alle. Mutta saattaa viekkaan koltan väliin käydä nolostikin. Olivatpa he kerran koko joukolla ajaneet ison tokan Ponku-Matin poroja omalle maalleen, sitoneet kiinni ja heittäytyneet nuotiolle nukkumaan. Mutta Ponku olikin sattunut juuri olemaan miehineen liikkeellä, oli ajanut jälkiä myöten ja hiipinyt nukkuvien korpirosvojen yötulille, leikannut hihnat poikki ja kuljettanut varastetut porot takaisin omaan karjaansa.

Aamulla, kun poronvarkaat olivat heränneet, olivat he kovin kummissaan ja noloina katselleet, kun poroista ei ollut muuta kuin hihnanpätkät jäljellä. Mutta eivät Suomen poromiehet aina näin helposti saa varastettuja elukoitaan takaisin. Koltta voi ne varsin hyvin kätkeä omiin kiveliöihinsä niin visusti, etteivät ole suinkaan etsijäin käsitettävissä. Niinkuin teki muuan Nuortin ukko, jonka jäljille suomalaiset pääsivät. Ei löytynyt poroja eikä porojen taljoja mistään, eikä ukkokaan ilmaissut, vaikka häntä kuinka olisi kiusattu, puristeltu ja pieksetty, kielsi vain koskaan kuulleensakaan, että Suomen miehiltä olisi poroja kähvelletty. Mutta silloin poromiehet hakkasivat järveen kaksi avantoa, pujottivat suopungin avannosta toiseen, ja sitoivat sen pään koltan kainaloihin ja uhkasivat uittaa äijän jään alatse, ellei hän paikalla tunnusta, mihin on varastamansa porot kätkenyt. Mutta niin oli koltta itsepintainen, että vasta sitten, kun jo oli aivan avantoon menossa, kontallaan kolkon reiän reunalla, avasi suunsa ja ilmaisi kätköpaikkansa.