Part 5

Mutta vähitellen katoavat kodat koltankin mailta. Moni koltta asuu jo kesäkautensakin hirsistä salvetuissa pirteissä, _port_. Ne ovat kyllä vain semmoisia matalia hirsihökkeleitä, että aivan hyvin nekin sopeutuvat kohtalaiseen ympäristöönsä ja lappalaismaailmaan. Pieni neliseinäinen pöksä, jonka pyöreistä hirsistä hatarasti salvetut seinät monessa mutkassa kömmistelevät; nurkanpäät törröttävät eripitkinä, pari pientä tuohella paikattua ikkunaa katselee tavallisesti etelää ja itää taikka länttä kohden, särkylautainen vesikatto on useasti niin hatara, että sadevesi valuu sisään, ahtaassa oviaukossa lonkkaisee ovi puusaranoissa kitisten, oven edessä ei ole eteissuojaa eikä minkäänlaista lautakatosta, vaan pirtistä astutaan suoraan pelkkään jumalanilmaan.

Näkee kyllä siellä täällä joitakuita uudempia pirttirakennuksia, jotka on paremmin ja huolellisemmin laitettu: seinät ovat suorat, joskus veistetytkin, ikkunat ehyet ja katto niin tiivis, ettei heti ensi sade ala pirtin asukkaita ahdistella.

Jotenkin samansuuruisia kuin kodat ovat pirtitkin pohja-alaltaan. Tapaa pikku tupia, joiden seinäin pituus on alle kolme metriä, joskus taas niinkin "ison" asunnon, että lattian leveys on yli neljä metriä. Tavallisin mitta on kolmen ja neljän metrin välillä, ja korkeutta on sisästä vain puolitoista -- pari metriä.

Yhtä vaatimaton kuin on koltan pirtti ulkoa, yhtä yksinkertainen se on sisästäkin. Alla musta silta, _saldde_, yllä karkea, tavallisesti kaksitaitteinen laki, _lahk_, parin _maatitsan_ varassa. Mustan pirtin merkillisyyksiä ovat seinänviereiset makuulavat ja avonainen tulisija, lapintakka, oviloukossa. Tulisija, _taakke_, on maakivistä muurattu; seinäin kulmaukseen on vain kasattu kiviset kupeet, joita laen alla jonkunlaisena holvina yhdistää suuri otsakivi, ja holvista vie avara savutorvi ulos, niin lyhyt ja matala, että tuskin vesikaton ylitse kohoaa. Takanpohja ei ole paljon lattiaa korkeammalla, ja otsakiven edessä taikka alla on patakoukun kannatinpuu, joskus takkapielessä käännettävä kattilankannatin. Makuulavat, _lauddes_, ovat kuin saunanlauteet, metriäkin leveä lava, sivu- ja useasti peräseinänkin vieressä, mutta niin alhaalla, että soveltuvat hyvin istumasijoiksikin, ollen vain puolisen metriä korkealla lattiasta, niskapuiden ja jalkojen varassa. Omituinen on myös pirtin _arnis-saje_, joka vastaa kodan samannimistä peräosaa. Pirtissä se on takkaseinän vieressä, tsattsalilla muusta lattiasta eroitettu. Samoinkuin kodan arnis-saje, on pirtinkin arnis-saje pohjustettu katajanhavuilla, ja käytetään sitä kaikenlaisten talousastioiden säilytyspaikkana. Toisinaan on arnis-sajen peräpuoli poikkipuulla eroitettu eri komeroksi, jolla on nimenä _lyops_, sekin periytynyt vanhasta kodasta, jossa lyops oli kodan peräosan ja takaoven nimenä.

Joitakuita hyllylautoja on pirtin seinillä: takkaseinällä kaukalohylly, peränurkassa jumalhylly, toisessa parilautainen hylly, _tshulan_, vieläpä oviseinälläkin muuan hylly. Ruoka-astioita, laseja, kahvikuppeja, tuohiropeita, leipää ja sokeria näkyy hyllyillä.

Vaateorsia on pirtin laessa ja seinissä puunauloja, joihin vaatteet tavallisesti ripustetaan. Paljon on vaatteita myös makuulavalla, kaikenlaisia sekä makuu- että pukuvaatteita. Ja makuulavan alla lattialla on juuri- ja tuohiastioita, kiisoja ja laukkuja, poronlänkiä, kenkiä, kehruukuosaleita ja lautapalasia, vaateresuja ja kaikenlaista rojutavaraa.

Mutta lautasten kulmauksessa lattialla on juurakkojalkainen pieni pöytä ja siellä täällä sillalla muutamia pölkynpäitä istuimina.

Onhan pirtti jo makuulavoineen, pöytineen ja istuinpölkkyineen, pikku ikkunoineen ja tulitakkoineen paljon mukavampi asustelupaikka kuin savuinen matala kota. Vaikka eihän pirttikään varsin suuria mukavuuksia tarjoa, eikä parempiin oloihin tottunut siinä suinkaan mielikseen elelisi. Yksinpä Inarin lappalainenkin, jolla itsellään on muka paljoa korkeammat ja komeammat asunnot, puhuu halveksien kolttien asumuksista. Mutta koltta on kotiinsa tyytyväinen, makaa resuisella lavallaan, keittää lihaliemensä ja kalavellinsä, paistaa kalansa ja lapinkakkunsa takkatulella ja teevetensä samovaarissa kiehuttaa, syö ja juo ja joikaa, käy kalalla ja makailee lautasilla. Jos katto joltakin kohdalta sattuu vuotamaan, saattaahan silloin siirtyä semmoiseen paikkaan, missä pysyy kuivana. Ainahan joku kohta katosta on tiiviimpikin.

On kyllä jo useita semmoisia paremmanpuoleisia kolttapirttejä, joissa on oikein seinään salvetut sängyt, _krovatit_, nurkissa, kaksittainkin, toinen ovi-, toinen peränurkassa. Mutta monesti on sänky kovin lyhyt, jopa niin, ettei pienikasvuinen kolttakaan sovi siinä suorana makaamaan. Ja semmoisessa pirtissä saattaa nähdä muutakin "ylellisyyttä": seiniä on sieltä täältä sievistelty liisteröimällä niihin venäläisiä sanomalehtiä, keisarinkuvia ja muita venäläisiä koreita papereita, teeliikkeiden ilmoituskilpiä y.m. Näkeepä joskus talon sotilaspojan valokuvankin vahvoilla rautanauloilla ikkunanpieleen iskettynä. Ja pimeähkössä peränurkassa kiiltelee kullattu jumalankuva.

Mutta tämmöinen koti onkin jo _boohatan_ koti, jossa ei köyhyydessä elellä. Voipa vielä isolla isännällä olla kaksoispirttikin, toisessa oikein mestarin muuraama venäläismallinen tuvanuuni, jossa emäntä saattaa paistaa leipänsä.

Tapaapa joskus omituisia kodan ja pirtin välimuotojakin, kotapirttejä, semmoisia kuin Ann'-Evvanan pikkuruinen kolmimetrinen kesähökkeli Nieskemjaurilla. Pirtin kuusikulmainen hirsikehys on toista metriä korkea, ja turvekatto on harjakodan tapaan rakennettu, valddokeineen, pierjis-lautoineen ja valddukos-keineen. Mutta ovipielessä on lapintakka, peräseinässä pieni ikkuna ja makuulaudat seinien vieressä. Ja koko hökkelin korkeus lattiasta harjaan on vain 185 cm. Mutta pieniä ovat pirtin asukkaatkin: vanha pikkuruinen muorinrupelo täysi-ikäisen pienikasvuisen poikansa kanssa.

Hauskannäköisiä hirsirakennuksia lappalaisen kesäkentällä ovat monet aitat, _aittit_, kolme, neljä, viisikin pikkuista huonetta korkeiden kantojen nenässä kentällä, järvenrantamalla. Neljän, puolen metrin ja metrinkin korkuisen jalkakannon, _juelggin_, nokkaan on asetettu aluspuu-pari, _kietkamet_, joiden varaan on aitan seinät salvettu. Ovi on ahdas, neljin ryömin kuljettava, ja aukkoa sulkeva lautalevy on useasti syrjään työnnettävä kuin vetoluukku. Pienimmät aitat ovat vain puolitoista metriä seiniltään, isoimmat saattavat olla neljättäkin metriä. Aitan edessä on useasti porraspuuna sarvekas juurakkorunko.

Aitoissaan säilyttää lappalainen kalanpyydyksiään, vaatteitaan, ruokavarojaan ja kalleuksiaan. Niinpä ovat parhaiten salvetuissa aitoissa koltan sokeri- ja teevarastot, jauho-, ryyni- ja suolasäkit, toisessa taas kalliit peskit, kintaat ja sukat, poronkoipikengät sekä muut talvivaatteet. _Koshk-kuöll_-aitassa taas säilytetään kuivia kaloja. Sitten säilytetään vanhoissa, pyöreistä hirsistä koirankaulalle salvetuissa aittapahasissa, joita koltta nimittää nimellä _kaadas_ -- katos --, verkkoja sekä muita kalanpyyntivehkeitä, poronvaljaita, kenkäheiniä, vanhoja kenkiä ja vaatteita ja kaikenlaisia astioita. -- Ja aittojen alustat ovat kesällä tavallisia ahkioiden säilytyspaikkoja.

Arvokkaimpia tavaroita sisältävät aittansa rakentaa lappalainen useasti etemmäksi asunnostaan, järvenniemeen taikka yksinäiselle saarelle. Siellä ne säilyvät turmiolta, jos tulipalo sattuisi taloa tuhoamaan.

Talvikylän aitat ovat eri perusteilla. Kannattavien jalkakantojen asemasta on aitan alla pyöreistä hirsistä rakennettu salvos, jonka päällä vasta on varsinainen aitta. Alakerros on useasti yläkertaa kapeampi, mutta on taas monesti sitä leveämpikin, miten vain on rakennusmestarille hirren pituus sattunut. Ala-aitassa säilytetään tavallisesti poronjäkäliä. Hauskimpia lappalaisten aitoista on _njolla_, korkean yksinäisen kannon nenään kohotettu pieni aittanen, johon kiivetään oksikasta puunrunkoa taikka tikapuita, _puerdis_, myöten. Puolikolmatta, joskus lähes kolmekin metriä korkean petäjänkannon nenään on poikittain asetettu kietkam, sen päihin taas kaksi poikittaista korvapuuta, _piellji_, ja niille sitten pikku aitta rakennettu, vain puolitoista, pari metriä seiniltään, toista metriä korkea harjan kohdalta. Särjetyistä paksuista laudoista on seinät, ohuista särkylaudoista katto.

Kapakaloja, kuivattua poronlihaa tallettaa koltta njollassaan, ja siellä ne hyvin säilyvätkin ovelan ahman varastelulta.

Njolla on vielä hyvin tavallinen rakennus kolttalais-alueella. Monen kesäkentällä se etempänä metsänreunassa seisoo, merkillisimpänä lappalaisrakennuksista. Useasti näkee sen myös yksinäisellä järvensaarella, saaren kummana kyhjöttävän, taikka jängällä noin 200-300 metrin päässä talosta.

Njolla on lappalaisaitoista alkuperäisimpiä. Näkee joskus uudempia, kahdellekin jalalle rakennettuja njollia, ja samoin myös tavallisia lapinaittoja, jotka on salvettu samaan tapaan kahden matalan kannon nokkaan. Mutta kahdella kannolla seisova isohko aitta on kovin horjuvilla perusteilla, ja niinpä onkin lapinukko huomannut varmemmaksi asettaa tukevan jalan joka nurkan alle ja siten saanut nelijalkaisen aittansa.

Mutta njollan alkumuotoja on ollut entisaikainen _luövvi_, "lava", joita koltat peuroja metsästellessään erämaihin salvoivat lihojen säilytyssuojiksi. Niiden jäännöksiä tapaa vieläkin sattumalta metsissä: toista metriä korkean vahvan kannon, jonka nenässä on kietkam ja kietkamessa pielljit. Pielljien varassa on ollut toistametrinen, matala oveton salvos, joka on laudoilla peitetty tasakattoon, ja puita sekä kiviä lyöty päälle painoksi. Luövviin on sälytetty tavaraa, joko lattiapuuta kohottamalla taikka kattolautoja purkamalla. -- Vielä alkuperäisempiä luövvejä, vain pelkkä lava matalan kannon nenässä, on vieläkin joskus lappalaisen asuinkentällä. Siihen heitetään milloin mitäkin tavaraa, mitä ei tahdota maahan viskata: poronvaljaita, vaatteita, tuohiropeita. Ja leipää ulkona paistettaessa asetetaan siihen paistettavat ja paistetut leivät, kunnes ne ehditään korjaamaan aittaan.

Aittojen alkuperäisimpiä ovat myöskin _kuölli-puornat_ ja _kuölli-puoret_, suolakalan säilytyssuojat. Vanhoja kalapurnuja tapaamme vielä entisillä kotakentillä, hyvin yksinkertaisia, pyöreistä hirsistä rakennettuja salvoksia, parin metrin pituisia, 70-80 cm levyisiä ja noin puolta metriä korkeita, pohjakin hirsistä salvettu. Purnun sisässä on sitten vielä laudoista eri salvos, ja siihen on lyöty suolatut kalat vain paljaaltaan, pantu painoa päälle, ja purnun peitoksi tasakattoon ladottu lautoja ja niille kiviä painoksi. Samanlaisiin purnuihin laittoivat lappalaiset säilöön syksyisin myöskin poronlihoja talven varaksi.

Kalapuoret ovat suurempia suolakalojen säilytyssuojia, toiset kodan tapaan kyhättyjä, toiset taas salvettuja kuin pienet aittaset. Kodanmallisissa puoreissa on käyrät valddokit vain työnnetty tyvin maahan, naulattu latvoin toisiinsa ja sitten pantu pierjis-laudat, valddu-koskut ja turvetta paksu kerros peitoksi sekä painopuut päälle. Hirsistä salvetuissa kalapuoreissa ei ole jalkoja, kuten aitoissa, vaan on ne vain suorastaan nurmeen laskettu. Pienimmät ovat tuskin metrin suuruisia, harjakattoisia huonehuisia, isoimmat kolmekin metriä seiniltään. Puoreissa säilyttää koltta suolakala-astiansa ja -tynnyrinsä, tuohilevyillä ja kivillä peitettyinä.

Kotamuotoonsa on koltta niin kiintynyt, että hän useasti rakentaa samaan malliin paitsi kalapuoren myöskin lammassuojansa, _labbes-puore_, joko keilakodan tapaan taikka niinkuin harjakodan, ja mättää sitten turpeita peitoksi. Kesäkentillä on toisinaan myös hirsistä salvetuita, hyvin pieniä matalia lammaskömmänöitä.

Keilakodan malliin on pystytetty myöskin jäkäläkota, _jeil-puore_, jonka toisinaan kesäkentällakin näkee.

Omituisia lappalaisia laitteita ovat _kaadakset_, katossuojat, joiden varjossa verkkoja säilytellään sekä kaloja kuivatetaan. Toiset niistä on rakennettu hatarasti harjakodan malliin, toisissa on taas katto päätyhirsineen kohotettu neljän patsaan varaan. Kaadaksien katto on tehty koskutlevyistä ja päälle ladottu painoriukuja. Katon alla on joukoittain orsia ja orsilla verkkoja riippumassa sekä pitkät kalarivit kuivamassa. Näkee orsille ripustettuina myös köysiä, vaatteita, säkkejä, sukkia, kenkiä, ja maassa ahkioita, suksia ja kelkkoja, poronsarvia ja koipinahkoja, kehruukuosaleita, ja tuohia kivien alla painumassa sekä kaikenlaista rojua. Pienet kaadakset ovat vain kaksi kertaa kolme metriä kattoalaltaan, mutta isot saattavat olla parin, kolmen metrin levyisiä sekä viiden, kuudenkin pituisia.

Kaikkein suurimpia ja merkillisimpiä kohtalaisista rakennuksista on poroliakka, _puozi-liakka_, jonka joskus näkee kesäkentän lähimailla, järven rannalla taikka jängän reunassa kankaalla. Kantojen ja patsaiden nenään on, lähes pari metriä korkealle, rakennettu pitkä katos, jota vastaan seinät viistosti nojaavat, kaikki tehty vain riuvuista ja sitten peitetty sammalilla, turpeilla, havuilla ja painopuilla. Poroliakan leveys on pari, kolme, neljäkin metriä, mutta pituutta saattaa olla 7-8, jopa joskus parikymmentäkin metriä. Heinäkuun helteillä, pahimman räkän aikana, kun paarmat ja syöpäläiset oikein ahdistelevat, menevät metsiä samoilevat porot polttavimman päivän ajaksi omasta halustaan katoksensa varjoiseen suojaan. Ja porokarjan erittämä kitkerä hiki karkoittaa pian koko katoksesta kaikki kiusanhenget, jotka sinne ovat tokkaa seuranneet.

Mutta asuinsuojien alkuperäisimpiä on kolttalainen _koovas_, maahan iskettyjen, toisiaan vastaan nojaavien riukujen varaan pingoitettu vaateloude, _loouda_ eli _varju_. Kesäkentillä kun esim. verkkoja roukaillaan, asetetaan koovas tuulensuojaksi, ja poromiehet pystyttävät sen metsissä rakovalkean, _nuertshin_, ääressä lepäillessään.

Lappalaisiin rakennuksiin saattaa myöskin lukea _arddun_, omituisen katottoman telineistön, orsirakennelman, joka useasti on koltan kesäkentällä, jonkun ison petäjän suojassa taikka yksinäänkin järvenranta kankaalla, toisinaan aidantapaisella ympäröitynä. Siinä on sekä pystyseipäitä ja patsaita että vaakasuoria orsia, joita käytetään kalojen kuivattamiseen, verkkojen, vaatteiden ja köysienripusteluun samoinkuin kaadastakin.

Kesäkentän rakennelmia ovat vielä nuotta-ulut, _nueht-olg_, rannassa veden äärellä, sekä ylempänä ranalla verkko-orret, _saim-olg_, ja vielä monet _suonarvit_, oksikkaat, kuivat puunrungot, joihin verkkoja, köysiä ja vaatteita ripustellaan kuivamaan. Ja lopuksi kentän useat kattilasijat, kattilatelineet ja paistinuunit.

Itse ovat koltta-ukot kotansa ja pirttinsä, aittansa, njollansa ja kaadaksensa, purnunsa ja puorensa rakennelleet, itse pirtin takkansa sekä kenttäuuninsa maakivistä saven avulla muurata rötistäneet. Monet vanhat aitat, njollat, puoret ja pirtit, ovat isien perintöjä, entisten ukkojen käsialoja. Ja näkeepä heti, että niiden mestarit eivät suinkaan ole suurten opissa olleet. Kovin kömpelösti on salvainten hakkuu samoinkuin koko rakennustyökin toimitettu. Milloin ovat salvainkolot liian suuret, milloin taas sattuneet väärään paikkaan, niin että on täytynyt hosaista uusi loukku. Mutta pienistä syrjäheitoista ei ole perustettu, on vain lyöty hirsi koloonsa ja käyty uutta iskemään. Siksipä saattaakin seinä heittää pikku mutkan milloin sisään, milloin ulos, milloin taas koko seinä kallistua eteen taikka taakse, vastaavan seinän seisoessa suorana. Hirsien varaukset ovat myös kovin hatarat ja epätasaiset, sammalta on vain vahvasti työnnetty täytteeksi. Onpa varauksen viereen, hirteen, joskus heitetty kahtapuolta vahvat oksantyngät, jotta muka hirsi paremmin pysyisi paikoillaan. Ja liitokset sekä ovien ja ikkunoiden pielipuut ja puitteet ovat samankaltaisten mestarien käsialoja. Mutta eihän saata Lapin salvumiehiä moittia. Kirves kourassa he vain ovat heiluneet, ei ole ukoilla ollut edes kunnon sahaakaan, puhumattakaan vatupasseista, seinävaroista, mittapiirtimistä ja muista salvumiehen työkaluista. Isäinsä opeilla ja työneuvoilla ovat äijät vain ahertaneet, ja niinpä ovat tuloksetkin tulleet isien aikuisia.

7. KALASTUKSESTA.

Kalastus on koltan ensimmäisiä elinkeinoja, jopa sellainen elatustoimi, joka parhaiten pitää koltan kylläisenä, mutta myöskin sellainen, joka saattaa koltan ikuiseksi erämaan kiertolaiseksi. Sillä kalajärveltä kalajärvelle käy alituisesti koltan elämäntaival.

Kesäinen oleskelu kiess-paaudaksella suurten erämaan järvien rannoilla on parasta kalanpyynnin aikaa. Silloin ei koltalla ole juuri mitään muuta tehtävää kuin makailla ja käydä kalalla.

Nuotta, _nueht_, on ahkerimmin käytetty kalanpyydys, ja näkee sen jokaisen kesäkentän järvirannassa pitkille riuvuille, _nuottauluille_, ripustettuna, povi pitkässä, järvelle pistäyvässä _puov-muorrassa_. Varakkaassa lapintalossa saattaa olla pari, kolme, jopa neljäkin nuottaa, eri pyyntijärvillä kukin. Niinkuin aina, on koltankin nuotta suuritöinen ja kallis laitos, satasylinen saartovehe, pari, kolme syltä korkea. Tiheäsilmäinen nuotanpovi, _puov_, on kolmisen syltä, vähän harvasilmäisemmät rinnat, _raddas_, 15-16 syltä ja harvasilmäisimmät siulapuolet, _seul_, 25-30 syltä. Sitten ovat vielä pitkät kiskomaköydet, _kieud_. Nuotan alareunassa on tuohikukkarokivet, _kiepti_, mutta yläreunassa taas nuottalaudat, _nueht-loud_, erimalliset siuloissa, rinnassa ja povessa: siuloissa pitkänpyöreät, käyrähköt kappaleet, rinnassa soikeat, useasti leikkauksilla koristellut lapukat, ja povimerkkinä komea, leikelty pyöreä kurikka taikka vielä komeammin koristeltu puolipyöreä kaksoislauta, _kolptsas_.

Lapin kirkkaina kesäpäivinä, jolloin aurinko täydeltä terältään paistaa hellittää, lepäilevät Lapin kirkasvetisten järvien kalat rauhallisina syövereissään, ja vasta sitten, kun aurinko on alentunut läntiselle ja painunut matalimmilleen peräpohjaiselle, lähtevät syöverien eläjät piiloistaan öisille saaliin hakuretkille. Ja silloin lappalainenkin lähtee nuottineen liikkeelle, öiselle saalistamisretkelle hänkin, päivän helteen piileskeltyään varjoisessa pirtissään. Nyt on paras saaliin aika sekä kalalla että kalanpyytäjällä, ja nälkä ajaa kumpaisetkin liikkeelle.

Illalla kahdeksan, yhdeksän, jopa vasta kymmenenkin aikaan sonnustautuu koltta kalalle. Naiset vetävät päälleen ja vyöttävät pitkän, valkean, purjevaatteesta ommellun, paidantapaisen hameen, ja miehet kiskovat ylleen vanhan lappalaisen umpitakin. Miesten vasta pukeutuessa kiiruhtavat naiset jo rantaan, laittavat veneet kuntoon, työntävät vesille ja asettelevat nuotankin uluilta veneeseen. Sitten vasta itse miehet astua källeröittävät saapuville ja istuvat veneen perään huopailemaan, kun naiset taas asettuvat soutimille. Kaksin venein lähdetään, kaksi henkeä kummassakin veneessä, soutaja sekä huopaaja, mies ja nainen taikka mies ja kolme naista. Saattavat kyllä naiset yksinäänkin semmoisen asian kuin nuotanvedon toimittaa. Joskus on nuottueen mukana apulainenkin: pieni kitisevä koltta kietkamineen veneen kokassa, joskus vielä toinenkin, vähän isompi, toisessa veneessä istumassa. Äidin on täytynyt ottaa pienensä opintoretkelle, ja niin on koko kotaväki käynyt kalaa pyytämään.

Mutta kalamiehet soutavat syvälle ja heittävät nuottansa apajalle, tekevät suuren kaarroksen, vetävät, vinnaavat ja saavat "sadan taimenta, tuhannen pieniä kaloja". Sekä taimenta että siikaa he todella saavatkin, rautua ja harria, jotka Lapin suurissa järvissä ovat niin verrattomia. Mutta vetääpä nuotta myöskin haukea ja ahventakin.

Sitten taas nuotta apajalle ja uusi veto, ja taas ja taas, aina puoleen yöhön asti, jopa siitä ohikin, ellei vedenjumala ole oikein anteliaalla tuulella.

Sivu sydänyön hetken on aika jo vierähtänyt, ja pohjoisella taivaalla punoittava aurinko on jälleen aloittanut uuden kiertonsa, kun kalamiehet saapuvat kotirantaansa. Ja naiset ovat taas soutimissa, miehet perässä huopaamassa.

Miehet astuvat suoraa päätä pirttiin, mutta naiset jäävät rantaan asettelemaan raskasta märkää nuottaa uluille ja kalastusneuvoja laittamaan korjuuseen, ja sitten vasta he kalakoria kantaen joutuvat tupaan.

Mutta eiväthän miehetkään pirtissä ole suinkaan toki laiskoina olleet: teeveden ovat he valmiiksi kiehauttaneet, kalaa ja kakkua pöytään laittaneet, niin että naisilla on heti, kun sisään saapuvat, lämmin teevesi juotavana.

Sitten käydään illan saalista käsittelemään. Parhaimmat kalat, isoimmat taimenet, harrit, raudut ja siiat, työnnetään keittokattilaan, mutta hauet ja ahvenet sekä pienet harrit, siiat ja taimenet heitetään suolaan pantaviksi taikka kuivattaviksi. Siika, taimen ja harri on parasta suolakalana, hauki ja ahven taas kuivattuna.

Ja seuraavana iltana tehdään taas samanlainen kalaretki. Joka ilta, jos vain ilma suinkin myöten antaa, jopa pyhäpäivän iltanakin, käy koltta nuottaa vetämässä, viipyen siellä aamupuoleen yötä ja sitten päivänsä makaillen.

Syksyllä taas, kierän jään aikana, vedetään nuottaa jään alta. Isosta avannosta, _nueht-kaldijsta_, lasketaan nuotta jään alle, uitetaan pitkien salkojen avulla pikku avannolta toiselle pitkäksi kierrokseksi ja tuodaan takaisin isolle avannolle, josta se sitten kiskotaan ylös.

Verkko, _saim_, on kolttalaisen toinen tärkeä kalanpyydys. Joka talossa on verkkoja kymmenittäin, jopa neljään, viiteenkymmeneen varakkaalla ja ahkeralla pyytäjällä. Iltapäivin käydään verkkoja laskemassa järvien rantaheinikkojen reunaan, matalille kareille, salmiin ja jokien suihin, useampiakin verkkoja yhteen jataan, _jaatuun_. Toisinaan vielä, kun verkot on potkettu, soutaa loiskutellaan heinikkoa pitkin, järven rantapuolia, niin että kalat hätäyksissään uivat pyydykseen. Aamupäivin käydään verkkoja kokemassa. Verkkojen potkemista ja kokemista saattavat hoitaa naiset yhtä hyvin kuin miehetkin. Entisaikaan, kun käytettiin keveämpiä painokiviä, laskettiin verkot jokiin pitkin virtaa,kun eivät muuten olisi virrassa kestäneet, mutta nykyään, kun käytetään raskaampia tuohikukkaroita, potketaan verkot poikkivirtaan.

Keväisin laskee lappalainen verkkojaan salmien sulapaikkoihin ja suliin jokisuihin ja saa keväistä kutukalaa, haukea, ahventa ja harria pitkän talvipaaston perästä. Syysasunnoilla eläessään kiertelee koltta syksyjärvillään siikojen kutusijoille verkkoja laskemassa. Ja kun tulee talvi, päästelee hän porolla järvelle pyydyksineen ja heittää verkot jään alle, uitellen niitä avannosta toiseen. Tällaistakin, käsiä paleltavaa pakkastyötä saattavat kyllä monet arkailemattomat koltta-naiset toimittaa. Niinkuin Koaistjen Evvanan eukkokin, joka nelisenkymmentäkin verkkoa työntää jään alle, yli Vuolu-jaurin selän, ja niitä yksinään kokee ja hoitelee.

Syyspyynnin kaloja säilyttää koltta jäädytettynä pahimman sydäntalven varaksi, sillä silloin, pimeimpänä aikana, ei mikään kala liiku, eikä silloin verkkoja lasketa eikä nuottaa vedetä.

On koltalla kolmaskin kalanpyydys, _merta_. Se on petäjän päreistä kudottu suppilo, jolla kevätsulasista pyydetään kutukalaa; syksyllä viedään se siian kutupaikoille.

Onkimista ja uistamista eivät entisaikaan kolttien kalajärvet suvainneet, vaan saattoivat pelästyttää pahan pyytäjän kovin suurilla kaloilla taikka tavattoman runsaalla saaliilla. Niinpä pelästytti vedeneläjä erään Nuortijärven kolttapojan, joka uistimella uskalsi mennä kaloja yrittämään: antoi paljon kalaa ja suuria kaikki. Ja sitten vielä kuuli poika kaiken yötä kovaa kolkutusta ja läiskettä, niinkuin olisi järvellä uistinta soudettu ja kaloja veneeseen viskelty. Ei uskaltanut poika enää uistimineen mennä järvelle.