Part 4

Mutta kun tulee laskiainen, jonka jälkeen pitkä ja ankara paastoaika seuraa, nousee ilo ja huoleton remuaminen ylimmilleen. Sillä pyhänä paastona ei saa tanssia eikä remuta, ja siksi pitääkin sitä ennen ottaa oikein kyllikseen. Viikon päivät pidetään yhtämittaista hulinaa, sitä ankarammin, mitä lähemmäksi paaston alku tulee. Tanssitaan, ryypätään ja ajellaan, viisi, kuusi, jopa kahdeksankin poroa valjastetaan saanin eteen, ja saani täyteen miehiä, naisia, lapsia, kaikenikäisiä ihmisiä, akkojakin pikku komsiolapsineen, ja sitten lennätetään täyttä karkua kylän läpi laidasta toiseen, niin että lumi pyrynä sinkoilee, poronkoparat napsavat ja kellot paukkuvat. Huudetaan ja hoilataan, joikataan ja lauletaan, minkä kurkusta ääntä lähtee. Ja sepä mies, jonka porovaljakko edelle ennättää. Kylän laidassa pysähdytään, käännetään valjakot, otetaan ryypyt ja sitten taas samalla metelinpidolla täyttä laukkaa läpi kylän toiseen laitaan. Ja taas ryypyt ja remuava rynnäkkö kylän lävitse.

Se on tunturikansan laskiaisen viettoa.

Mutta siihen sitten koltan ilonpito loppuukin. Koko paasto on ankarata työaikaa ja raitoretkillä ja metsästysmatkoilla raatamista.

Kevätpuoleen kyllä taas, kun ilmat kirkastuvat ja päivä käy lämmittämään, pitävät nuoret kisojaan ulkonakin lumisella päiväpaisteisella kyläkentällä. Silloin on hauskaa temmeltää; keräydytään piiriin, niin pojat kuin tyttäretkin, ja pannaan nuoraleikki, _nuoirr-siirre_, käymään, taikka juostaan _pohtpiehsklem-siirree_, kilpajuoksua piirin ympäritse, taikka heitetään palloa, _pallu-siirree_. Ja keskenään heittävät pojat ja nuoret miehet painia, _oajp_. Painiminen onkin lapinpoikain tavallisimpia talvikisoja, sekä sylipaini että rintapielistä heitteleminen, ja muutamat nuoret miehet ovatkin aika mestareita toisiansa hankeen heippaamaan.

Mutta lyhyeksi käy kolttien iloinen yhdessäoloaika.

Sillä kun pääsiäinen, suuren paaston remuinen loppujuhla, painuu ohitse ja korkealle kohonnut päivä alkaa yhä enemmän pehmitellä Lapin paksuja lumihankia, kun metsot pitävät ahojen hangilla soidintaan ja teeret kuusenlatvassa kukertelevat, kun keväinen tuntu alkaa liikkua kirkkaankuulakkaassa ilmassa ja koivunvarvut alkavat punoittaa, silloin jo taas korpi rupeaa kansaansa kutsumaan.

Tulee muutto _kevätpaikoille_, pitää joutua taipaleelle ennen kelirikkoa. Koltta kokoaa porokarjansa, valjastaa raitonsa, työntää tarpeelliset tavaransa, ruokavaransa, keittovehkeensä, suksensa, sivakkansa ahkioihin, ahtaa niihin lapsensa, naisensa ja lampaansakin, ja painuu niin pitkänä kuormitettuna kulkueena porokarjoineen, paimenineen ja koirineen salolle. -- "Monn tiervan, monn tiervan!" ("Mene terveenä!") toivottavat jäljelle jäävät, jotka koko joukolla ovat saapuneet lähtöä katsomaan, lähtijää saattamaan ja hänelle hyvästiä heittämään. Kohta lähtee toinenkin perhekunta, kohta kolmas ja neljäs ja niin edelleen. Kaukaisimpien salojärvien asukkaat kiirehtivät ensin taipaleelle, lähimailla asuvaiset voivat viipyä myöhempään. Ja niin jää taas vasta niin eloisana remuava talvikylä aivan autioksi kesäiseen hiljaisuuteensa. Sen asukkaat ovat taas hajaantuneet ympäri suurien salojen. Ken on lähtenyt länteen, ken ajanut itään, kuka on painunut pohjoiseen, kuka taas suvenpuolelle siirtynyt.

Sillä tarkoin ovat koltat keskenään laajan erämaansa jakaneet, jokaisella suvulla on omat kesäkautiset olinpaikkansa ja kalavetensä. Niinpä Suonikylän seitsemän sukua, _Moshnikov, Fofonov, Gaurilov, Feodorov, Semenov, Sverlov ja Kiprianov_ ovat ositelleet pyyntimaansa ja asuinpaikkansa siten, että Moshnikovit asustelevat _Nahtshasjoella, Puoldzik-, Algaz- ja Nahtshas-jaureilla_, Suomen rajamailla; Fofonovit _Madzasjoella, Madzas-, Tshuokkal-, Souvel-, Vuosku- ja Passe-jaureilla_, niinikään Suomen rajoilla; Gaurilovit _Karnjoella, Karn-, Loun-, Alli-, Nevsi-, Kallu-, Vuernis-, Pietsh-, Jungus- ja Vuolu-jaureilla_ Luttojoen kahtapuolta; Feodorovit asuvat Luton pohjoispuolella, _Tshosk-piel-jaurilla_ ja molemmilla _Njannam-jaureilla_; Semenovit alempana, _Vuenni-jaurilla_, Luton eteläpuolella sekä _Nuortijärvellä_, Luton suupuolella; Sverlovit _Akku-, Nieskem-, Vilkis- ja Kuhkis-jaureilla_, Luton pohjoispuolella, ja Kiprianovit _Vuolu- ja Tshuörve-jaureilla_ ja _Ruvt-mennalla_, Luton keskijuoksulla. Nuortijärven talvikylän asukkaat taas ovat omistaneet ja ositelleet _Nuortijärven, Nuorti-, Jauru- ja Hirvasjokien_ vesistöt sekä _Tuuloman_ varret. Ja kevään tullen kulkeutuvat kauimmaiset, kuten Samson-ukko, Lehmi-Siman ja Kiurun-Meetrej, aina _Hirvasjärvelle_ ja Talvijärven Teppana _Talvijärvelle_, Sodankylän ja Kuolajärven rajamaille asti. Akkalan lappalaiset hajaantuvat Imandran eteläosan ympärille sekä Imandraan lännestä laskevan suuren vesistön, _Kala-, Kantas-, Salmi- ja Pirijärvien_ rannoille.

Suurien järvien rannat ja kalavedet on jaettu useammallekin suvulle. Niin esim. 9-10-penikulmaisella Nuortijärvellä asustaa useita erisukuisia Nuoth-sijtan kolttia, lisäksi Luton suupuolella muutamia Suonikylän sukujakin. Lutto vesialueineen on nimittäin Suonikylän erämaata, Nuortijärvi taas ja Nuortijoki lisävesineen on Nuoht-sijtan pyydysmaita, ja pyyntimaiden raja käy Rajaniemessä, Nuortijärven pohjoisrannalla, n. 15 virstaa Ristikentästä länteen. Vuolu-jaurilla asustaa pari eri sukua: Kiprianov pohjois- ja Gaurilov etelärannalla. Mutta suuria järviä ovat suuret suvut kokonaan vallinneet. Niin esim. Fofonovin veljekset sukukuntineen omistavat suuren Madzas-jaurin ja monet ympärysjärvet kalavesineen.

Kevätpaikat, _kidda-paik_, ovat tavallisesti pienien metsäjärvien seutuvilla, kankaan taikka suuren suon laidassa. Pienoinen pirtti taikka turvekota, jopa joskus vain seipäistä ja nuvuista kyhätty keilakota on asuntona, ja pari pientä aittaa metsänreunassa tavarasuojina. Järven rannassa on vene sekä kalanpyyntivehkeet.

Sillä kevätasunnoilla oltaessa alkaa kohta kalanpyynti. Koko talvi onkin mennyt vedenviljan puolesta viimekesäisten ja syksyisten pyyntien varassa, kuivalla ja suolakalalla, niin että keväinen kalansaalis kolttaa jo oikein houkutteleekin. Suliin salmiin ja jokiensuihin hän ensinnä vie pyydyksensä, saa haukea ja on tyytyväinen.

Kevätpaikoilla, maan vielä pälvissä ollessa, tapahtuu myös tärkeä porojen vasominen. Hirvaat ja porohärät on jo laskettu vapauteensa, mutta poikivia porovaatimia paimennellaan kotapaikan läheisyydessä pälvisillä jängillä ja kankailla, kunnes vasat on merkitty ja niin varttuneet, että voivat emonsa jäljessä vapaina metsissä juoksennella.

Mutta kun järvet ovat jäänsä luoneet ja kesä rupeaa siinä juhannuksen seuduissa Lappiin saapumaan, kokoaa koltta taas tavaransa, sonnustaa itsensä, heittää hyvästit parikuukautiselle kevätasunnolleen ja siirtyy _kesämajoille_, jättäen kevätkotansa vuorostaan autioksi. Vain kapakalakasa jää aitan loukkoon talven varoiksi. Muuttomatka toimitetaan veneillä vesiä pitkin sekä pitkin jänkiä ja kankaita perävilkkaa painatellen, raskaat tavarataakat hartioilla, lampaat joukossa juoksemassa.

Kesäpaikat, _kess-paaudas_, ovatkin vain muutamien virstojen, virstakymmenisen päässä kevätasunnoilta. Suurimpien, kalaisimpien järvien rannoille ne on rakennettu, hyvin useasti päiväpaisteiselle pohjoisrannan aholle, aivan veden äyräälle. Siinä on pirtti taikka turvekota ihmisten olinsijana, monet nelijalka-aitat tavarasuojina, turvehökkeli lammasläävänä, rannassa monet veneet, nuottaulut ja verkkohäkkyrät sekä kalojen kuivausvartaat kuusen juurella; lisäksi katoksia, kalapuoreja, luövveja, kattilakiviä ja leivänpaistouuneja. Ja metsän reunassa, syrjimpänä, korkean kannon nokassa, nähdään hauska "njolla".

Kesäpaikka samoinkuin talviasunto onkin paremmin varustettu kuin lyhytaikainen kevätasunto, ovatpa jotkut varakkaat lapinukot kesärannalleen rakentaneet oikein kaksoispirtinkin. Kesäjärvellään oleskelee koltta koko kesäkautensa ja pyytää enimmän osan talvisista kalavaroistaan; hän käy järvellä joka ilta, syö kalaa, minkä jaksaa, laittaa loput suolaan taikka asettaa vartaille kuivumaan. Muutapa työtä koltalla ei kesällä juuri olekaan kuin kalanpyynti ja kalastusvehkeiden kunnossapitäminen. Ja syöminen ja makaaminen, juominen ja joikaaminen. Naiset kyllä väliaikansa askaroivat kaikenlaisissa käsitöissä, ja jotkut taitavat kolttaukot veistelevät veneitä taikka rakentelevat ahkioita ja saaneja sekä omiksi tarpeikseen että naapureillekin.

Mutta lyhyt on Lapin kesä ja väleen se vierähtää. Toukokuun lopulla alkaa kyllä jo Lapin pitkä, kuusi-, seitsen-viikkoinen ihana päivä, jolloin aurinko alituisesti valaisee, paistaen sekä etelästä että pohjoisesta ja lämmittäen poloista maata, niin että tuota pikaa puhkee lehti puuhun, ruoho maahan, rentukan keltainen kukka järven rannalle, jopa tuoksuva kukka tuomeenkin ja viimein heinäkuun lopulla pienikasvuiseen pihlajaankin. Variksenmarjat ja juolukat järvien ja soiden rantamilla, sekä mustikat ja puolukat kypsyvät lappalaisten herkuiksi, jopa viimein hillatkin kaunistavat täyteläisenä "lapintoukona", ihanan keltaisena, kenttänä, Lapin suunnattomia soita.

Mutta yhtä sukkelaan kuin kesä saapuu, yhtä nopeasti se kiiruhtaa poiskin. Heinäkuun lopulla saattaa jo kylmä uho öisin uskaltautua suurille suon selille hillojen poimintaan, ja elokuun öinä käy jo halla jängillä valkeita huurreverhojaan vetelemässä.

Ja yöt käyvät yhä pitemmiksi ja pimeämmiksi.

Mutta koltta viipyy päivänpaisteisella kesäkentällään syksypuoleen saakka, pyytää kalaa, saa rasvaista taimenta ja siikaa, harria ja haukea, ja syö niitä viisi, kuusi kertaa päivässä sekä keitettyinä että paistettuina ja kuivattuina. Aitat varataan täyteen kapakalaa, ja suolakalaa kerätään mataliin, maahan salvettuihin kalapuoreihin.

Elo- ja syyskuun vaiheilla tulee majanmuutto. Taas kokoon kilut ja kalut, kittilät ja kattilat, ja perävilkkaa taipaleelle metsää, suota tarpomaan sekä veneillä vesiä soutamaan.

Muutetaan _syystaloille_. Kesäkenttä jää taas autioksi, kesäjärvi yksinään syysmyrskyissä myllertämään, veneet rannalle kumolleen ensi kesää vartomaan.

Syyspaikat, _sohks-paik_, on varattu suurien jäkäläkankaiden laitamille, jonkun pienen metsäjärven rantamalle taikka lähimaille, taikka jonkun metsäpuron äyräälle. Vain matalahko turvekota, pahainen pirtti taikka pieni kotatupa on täällä synkän petäjikkökankaan asuntona, lisänä joku aittanen, muuan katos sekä lammassuoja. Ja syksykodillaan koltta kuitenkin ottaa vastaan Lapin pimeimmän syksyn, pitkän synkän yön, auringottoman "kamma-ajan", Turjan tuiman talven pakkasineen ja pyryilmoineen. Mutta tunturimaan eläjää ei pimeys eikä pakkanen peloita, sillä tyytyväisenä hän vain asustelee pimeässä korvessaan ja pyytää kalaa lähijärviltä, työntäen verkkojansa jään allekin.

Syyspaikkojen jäkäläkankaille kootaan tuntureille ja metsiin hajaantuneet porot, ja sitten paimennellaan koko tokkaa lähiseuduilla. Onkin syksykodilla ääntä ja elämää, sen sijaan kuin kesäjärvellä aika kului aivan hiljaisesti. Täällä kymmen-, jopa satalukuinenkin porokarja on ympärillä temmeltämässä, paimenet ja koirat elämöimässä. Autio pirtti, joka koko talven, kevään ja kesän on äänetönnä korvessa levännyt, on yhtäkkiä herännyt henkiin, vakavan harmaapartaisen korven sydän on ruvennut sykkimään, syksyllä, kun kaikki muut ovat vaipumassa talviuneensa.

Mutta monelle porolle on syyskodalle joutuminen surmaksi, sillä silloin koltta toimittaa suuret syysteurastuksensa. Poro paran toisensa jälkeen hän taluttaa surmapaikalle ja työntää sydämeen julman puukkonsa.

Ja taas tuoretta poronlihakeittoa kaukaloon.

Se onkin lappalaiselle mitä mieluisinta herkkua taas pitkän kesäisen paaston perästä, jolloin kaukalossa oli kalakeitto kalakeiton jälkeen jokaikisenä päivänä. Jopa saattavat jotkut vähävaraiset metsäjärvien asukkaat olla niin talvella varattujen kesäeväiden, jauhojen, ryynien ja sokerin puutteessa, että aina heinä- ja elokuusta alkaen on vain pelkkä kala ja kuiva poronliha sekä petäjäinen ainoana ravintona.

Siksipä onkin varsin iloinen asia, kun pakkanen tulee ja jäätää järvet, silloittaa suot ja jängät, ja kun sitten taivas heittää pehmoisen lumipeitteen, niin että päästään poronahkioissa ajelemaan. Heti valjastaakin nälkäinen koltta raitonsa, kuormittaa ahkionsa kaloilla, poronlihoilla ja nahoilla sekä metsänriistalla, ja laskettelee yli tunturien ja tundrain Jäämeren rannalle vaihtamaan kuormiansa jauhoihin, sokeriin ja teehen, suolaan, tupakkiin ja viinaan, ja palaa tyytyväisenä takaisin syksypirtilleen, jossa emäntä saa taas leipoa leveän lapinkakun lihaliemen kanssa haukattavaksi, ja jossa jälleen saadaan teetä juotaessa sokeripalasta puraista.

Heti ensi keleillä saapuvat syyspirteille myöskin kiertelevät kauppasaksat, suonikyläläinen lapinmies Moissei-Jaahk, Luton suulta, sekä karjalainen kauppamies Miikkula pororaitoineen, purkavat ahkioistaan sokeria, teetä, tupakkaa, vesirinkeliä, vaatetta, jopa viinaakin, ja saavat metsän eläjiltä sijaan heidän hyviään: porontaljoja, koipinahkoja, joutsenennahkoja, lintuja, villaa, vantutta, kenkiä, kenkäheiniäkin. Vaihtokauppaa vain tehdään, rahaa ei juuri liikuteta, annetaan tavaraa tavarasta sopimuksen mukaan ja erotaan molemmin puolin hyvillä mielin.

Marraskuun lopulla painuu päivä taivaanrannan taakse ja heittää koko Lapinmaan ja kansan omaan pimeyteensä. Heikko kajastus vain eteläisellä taivaalla keskipäivän aikana kertoo pimeän pirtin asukkaille, että ihana aurinko siellä jossakin kaukana etelänmailla liikkuu ja lämmittää.

Mutta lappalainen on silti tyytyväinen, hänellä on kirkas kuutamo, vilkkuvat tähdet ja ennen kaikkea komeat revontulet, jotka säihkyvät kirkkaina ja sähisten, miltei jokaisena selkeänä iltana, pohjoisella taivaalla. Lapinmies laskettelee raidollaan tunturien yli, taikka päästelee saanivaljakollaan metsien halki, oppainaan taivaan tähdet ja tienviittoina tunturien kaukaiset huiput.

Sydäntalven pitkänpimeän lopulle elelee lappalainen syystalollaan, ruvetakseen vasta tammikuulla, venäläisten joulun ja uudenvuoden lähestyessä, muuttopuuhiin. Nousevan päivän koitto, synkän talviyön aamunsarastus alkaa taas kutsua erämaan lapsia yhteiseen suureen kotikylään kovimman talven aikaa yhdessä viettämään. Ja koltalla on taas pitkä muuttomatka edessä. Niinpä alkaa suurkylän talvisille tanterille saapua salolta pitkiä kuormitettuja raitoja toinen toisensa jälkeen. Joka suunnalta, kaksin, kolmin raidoin ajavat varakkaat lappalaiset kotiinsa, ahkiot täytenään kesäkauden saalista, porokarjat paimenineen mukana. Kellojen kalkatellessa, ilohuudoin, saavutaan tutulle kotoiselle kankaalle ja kotipirtille. Siellä ovat jo aikaisemmin koteutuneet koko joukolla vastaanottamassa ja tervetulleeksi toivottamassa. Ja miehissä ovat hyvät kyläläiset tulokasta avustamassa: pian on porot päästetty valjaista, tavarat autettu aittoihin ja vastatulleet saatettu pirttiin.

Ja kun talviaamun aurinko taas ensi kerran kohoaa katsomaan talvista lapinkyläänsä, on erämaiden hajaantunut lauma jälleen koossa. [Nuortijärvellä näkyy aurinko ensi kerran tammikuun puolivälissä.] Eivät kuitenkaan kaikki, jotka viime keväänä korpeen kaikkosivat. Aina on surma jonkun joukosta saavuttanut, ja hän on saanut viimeisen sijansa jossakin hiljaisessa järven saaressa taikka rannan poukamassa, missä jo ennestäänkin on muuan matkansa päättänyt vainaja odottamassa. Mutta korpeen joutuneiden tilalla on uusia tulokkaita: yhdestä ja toisesta ahkiosta nousee lapineukko sylissään pieni parkuva kietkamen asukas.

Iloiten tervehtii talvikylä taas uutta päivää, vanhaa päiväkultaa, joka etelän tunturien ylitse kuin arastellen vain puolella silmällä kurkistelee, mutta kuitenkin niin ihanan kirkkaana ja vanhana hyvänä tuttuna hymyilee.

Mutta uuden vuoden mukana tulevat uudet muuttoretket: sama kierto kevät-, kesä- ja syksyasunnoille ja samat kevät-, kesä-, syksy- ja talvimuutot.

Yhtä ikuinen kuin on vuodenaikain vaihtelu, on tunturien kansan kiertokulku.

Mutta talvikylä on kuin yhteinen suuri koti, joka aina kerran vuodessa kokoo korpeen kadonneen kansansa.

Ei ole talvikyläkään ikuisiksi ajoiksi sijalleen istutettu. Saattavat koltat tehdä senkin, että muuttavat koko suuren kyläkuntansa kokonaan toiseen paikkaan: lyövät pirttinsä, aittansa ja muut kömmänänsä hajalle, latovat hirret ahkioihin ja ajavat, minne mieli tekee, missä ovat luulleet keksineensä mukavamman talvehtimispaikan. Niin on esim. Suonikylän talvisijaa jo useat kerrat siirretty: vielä neljättäkymmentä vuotta takaperin se oli Lutolla, pari penikulmaa nykyisestä paikastaan alaspäin, jängän reunalla, pienen Erri-jaurin rannalla. Mutta koltille tuli kylän muuttomieli, vereksen asuinpaikan halu. Toiset tahtoivat muuttaa alaspäin, Tshuörve-jaurin pohjoispuolelle sydänmaahan, Puozivaaralle, Puozi-jaurin rannalle, ja jopa sinne jotkut siirtyivätkin pirttipöksineen, kaikkineen, mutta enemmistö kylänmiehistä ei sinne mielinyt. He ajoivat hirsiahkioineen ja tavarakuormineen Luttoa ylös ja asettuivat kylän nykyiselle paikalle, pari virstaa Akkujoesta itään, pienen korkearantaisen Pohteljoen varrelle, muutamia virstoja Lutosta pohjoiseen. Ja sinne lopulta raitioivat pirttinsä ja kilunsa ja kalunsa Puozi-jaurillekin muuttaneet.

Erri-jaurilla, Suonikylän entisellä sijalla, on vielä kylän vanha tsassouna pystyssä: pieni harmaa huone kyhjöttää siinä yksinään jängällä kallellansa ja huoneen peräseinällä valvovat monet pyhät jumalankuvat tsassounaa ja entistä asuinseutua. Ja lähellä, Luton korkealla rantatöyräällä, on kylän vanha kalmismaa hautaristeineen ja arkkuineen. -- Näkyypä Puozi-jaurillakin vielä kolttien entisiä asuinsijoja.

Ovatpa Suonikylän ukot ja akat viimeaikoinakin keskustelleet, että jo pitäisi taaskin lyödä kylä kasaan ja lennättää se toiseen paikkaan, Lutolle, Tshuörve-jaurin alapuolelle, Sijtkosken rantakankaalle, joka nimestä päättäen on jo kerran aikoinaan ollut kyläpaikkana. Kun porolaumat ovat jyrsineet jäkäläkankaat kylän ympäriltä ja kuivat pökkelöt kylän ääreltä on tärvätty polttopuina, niin mitäs lapinukot muuta kuin rojauttavat kolmi-nelikymmentaloisen kylänsä ahkioihin ja muuttavat vieraanvaraisempaan paikkaan, jossa on rehevämpi jäkälä ja polttopökkelö käden ylettyvillä.

Nykyisten talvikylien muuttaminen ei kyllä enää olisi niin yksinkertaista ja helppoa kuin ennen. Onhan useassa kylässä jo hyvänlaisesti rakennettu koulutalokin ja tsassouna, jopa pieni kirkkokin, joiden kokoonpanoon ei erämaan äijien äly ylettyisi, joskin he osaisivat raastaa ne maahan ja kuormittaa poroahkioihinsa.

6. KOLTTAIN RAKENNUKSET.

Kota! Lappalaisen alkuperäinen asuinsuoja.

Mikäpä olisi Lapinmaa ilman kotaa? Sillä kota ja lappalainen kuuluvat yhteen. "Kota-Lapiksi" jo vanhoissa kansanrunoissa ja tarinoissamme Lapinmaata sanotaan, ja Lapin asukkaita "kota-lappalaisiksi".

"Tuotapa ennen Lappi lauloi, kotapoika poimetteli",

kuulemme Vienan ukonkin laulavan.

"Kota-Lappiin" kuuluu Kuollan-Lappikin, ja "kota-lappalaisina" useat koltat kesäkautensa asuvat.

Alkuperäisimmän kotamuodoista, seipäistä ja riuvuista kyhätyn _keilakodan_, oikean "lapinkodan", tapaamme vielä joskus koltan asuinsuojanakin, semmoisen kuin Huoterin Vaiskin kevätkodan Ruvt-mennalla, Luton keskijuoksulla. Se on vain hatara riukukartio, kolmisen metriä pohjaltaan, puolenkolmatta korkea, ulkopuolelta kuusenkuorilla ja turpeilla päällystetty. Keskellä kotamaata on kivillä reunustettu tulisija, muu osa permantoa on peitetty männynhavuilla. Ja siinä viettää Vaiski perheineen parikuukautisen kevätvuoronsa, pitäen lämmittävää nuotiota ja nukkuen permannolla ja yöksi sulkien oviaukon vanhalla louteella. Ei tämä hatara kotus liene kylminä kevättalven öinä kovinkaan lämmin, mutta kirkkaina kevätpäivinä on aurinkoinen aho niin mieluisa, ja etelään päin olevasta oviaukosta pääsee ihana päivä kodan asukastakin niin suloisesti lämmittämään.

Mutta varsinainen kolttalainen kota-asunto on turpeilla päällystetty harjakota, turvekota, joksi sitä sanotaan. Sen tapaamme varsin useasti sekä kesä-, että kevät- ja syyskotana, ja se on oikeata kolttaa ja koltan-lappia kotamaasta savuiseen reppanaan ja turvekerrokseen ja oksikkaisiin peittopuihin saakka. Sen kun näkee järvenrannalla kyhjöttävän ja savua harjastaan suitsuttavan, tuntee heti, että tämä nyt on oikea "lapintalo" ja oikea koltan asuinmaja.

Turvekotansa, _kuatti_, peruskerroksen, _seinas_, rakentaa koltta hirsistä kolmi-, nelikertaiseksi salvokseksi. Salvos on tavallisesti kuusikulmainen, joskus kahdeksan- ja viisikulmainenkin, mutta hyvin paljon näkee myös neliseinäisiä kotakehyksiä. Vanhinta perua lienee kuusi- ja kahdeksakulmio, sillä kodan alkuperäistä pyöreää pohjamuotoa ovat ne lähinnä. Kehyksen varaan kahdelta puolelta pystytetään viistoon vastakkain kaksi paria vahvoja käyrähköjä -- tai suoriakin -- runkoja, _valddak_, ja niiden nojalle, yläosaan, kahtapuolta harjaa ladotaan katoksi vaakasuoraan lautoja, _pierjislouddi_; reppänäaukko, _reäppen_, vain heitetään väliin. Mutta alaosa peitetään pystylaudoilla, _valddu-kosk_, jotka asetellaan pierjislouddien ja kehyshirsien varaan. Päätypuolet täytetään niinikään pystylaudoilla, jotka seisovat kehyshirrellä ja ovat nojallaan valddakkeja vasten. Toisessa päätypuolessa on ahdas oviaukko, _uks_, joka kahtaalle avautuvilla, puutapeissa liikkuvilla lautalevyillä suljetaan. Ja sitten ei muuta kuin petäjänkuorta peitoksi ja vielä paksu kerros turvetta päälle ja turpeiden päälle painoksi paksuja puunrunkoja, _tieddam-muorra_.

Kodan paljaan maapermannon jakaa lappalainen puunrungoilla useampaan osaan. Kodan perästä, _poashshosta_, oveen ulottuu pitkin keskimaata kaksi rinnakkaista runkoa, _tsatt-sal_, joita peräpuolessa yhdistää poikkipuu. Sivupuolille niinikään on poikkipuita aseteltu: _ueives-muorra_, pääpuu, peräpuoleen ja _juölges-muorra_, jalkapuu, ovipuoleen. Siten jakautuu kodanpohja yhdeksään eri osastoon, joilla kullakin on oma nimensä ja omat tarkoituksensa. Keskellä on kivillä ympäröity tulisija, _tollu-saje_, jonka yläpuolella riippuu keittokattila puukoukussa taikka rautahaahloissa. Tulisijan vieressä, perässä, on _arnis-saje_ -- aarnesija --, kodan entinen pyhä paikka, katajanhavailla pohjustettu, kattilain, vesisankojen, samovaarin säilytyssija. Ovensuussa taas, vastapäätä arnis-sajea, on halpa kynnysalus, _uks-koddas-vualus_, polttopuiden pitopaikka. Kummallakin puolella keskustaa on kolme sivuosastoa: perässä _poashsh-käddat_, keskellä _loiddot_ ja ovipielissä _uks-käddat_. Käddat sekä loiddot on pohjustettu männynhavuilla ja koivunlehdeksillä, ja poashsh-käddoja käytetään kaikenlaisten tavarain säilytyspaikoiksi. Nähdään niissä talousastioita, tuohimaljoja ja ropeita, puukuppeja, laukkuja, ompelulippaita, vaateresuja, villamyttyjä, jopa leipääkin. Loiddot ja uks-käddat taas ovat kotaväen päivittäisiä oleskelupaikkoja ja yöllisiä makuusijoja, ja siksi niissä onkin lehdeksien peittona porontaljaa ja vaateresua. Oikeanpuolinen loiddo on kodan arvokkain osa, isännän ja emännän taikka kodanvanhimman paikka ja makuutila. Vain arvokkaalle vieraalle he sen luovuttavat. Vasen loiddo sekä ovikäddat kuuluvat kodan nuorelle väelle ja lapsille. Vain pienimmät kolttavesat oleskelevat ja nukkuvat isän ja äidin loiddossa.

Kodan poashshossa, alhaalla, on pari kolme hyllyä, semmoisia kuin _kaavas-ildde_, jumalhylly, jolla pyhät jumalankuvat asustavat, sekä tavarahyllyjä, joilla pidetään lusikoita, kahvikuppeja, pulloja, sokeriastia, teekannu, kampa, sokeria, teetä ja muuta pikkutavaraa.

Ylhäällä valddokista toiseen on pari riukua, _ortstok_, joiden varassa on kattilakoukkua kannattava _suovvu-muorra_, savupuu. Ja vielä on ovipuolessa pari petäjänlevyjen kuivausortta sekä pari vaateortta.

Semmoinen on turvekota, jossa koltta päivänsä askaroi ja yönsä nukkuu. Kovin väljät eivät siinä tilat ole, sillä vain 2,5-4,5 metriä on kotamaa halki mitaten. Ja monesti saattaa saman turvekeon suojassa asustaa toistakymmentäkin sekä suurta että pientä kolttaa. Silloin onkin koko kotamaa yönaikana "ylösotettu", on yhtenä kuorsaavana raanu- ja porontaljarykelmänä.