Part 3

Mutta tuli sitten etelästä vahvempia kansoja, tuli kainulaisia, karjalaisia ja venäläisiä, ensin pyyntimiehinä ja veronkiskojina, jopa uuden, tuntemattoman jumalan julistajina. [Kolttien apostoleina tunnetaan munkit Feodorit ja Trifon, jotka 1500-luvun alkupuolella Lapissa käännytystyötä toimittivat. Feodorit perusti Kuollaan luostarin ja Trifon Petsamoon. Viimemainitun luostarin luullaan kuitenkin olleen jo 1400-luvulla.] Ja viimein alkoivat uudet tulokkaat asettua niemimaalle asumaankin, valtasivat rantaseuduilla suojaisia lahtien pohjukoita ja jokisuita olinpaikoikseen. Niin muodostui aikojen kuluessa pitkin rantamaita useita isompia ja pienempiä kyliä ja satamapaikkoja, jopa Tuuloman suulle pienoinen kaupunkikin, ikivanha Kuolla, ja Kannanlahden pohjukkaan jo vanhoista ajoista tunnettu, Kuollan valtatien vartinen _Kannanlahti_. Kuollan ja rantaseutujen asukkaat ovat enimmäkseen venäläisiä, karjalaisia on taas enimmän Kannanlahdessa ja sen seuduilla.

Mutta erämaiden vapaat eläjät eivät niin vain ilmaiseksi ruvenneet luovuttamaan isiltä perittyjä riistamaitaan uusille tulokkaille, eivätkä ryhtyneet mielisuosiolla suorittamaan heille pantuja suuria veroja. Monet kerrat nousivat metsien asukkaat tekemään vastarintaa ja puolustamaan oikeuksiansa. Mutta tulokkaat olivat paljon vahvempia ja paremmin varustettuja kuin köyhät erämaan kiertäjät, jotka asustelivat hajallaan metsissä. Nämäpä sen sijaan turvautuivat viekkauteensa sekä mahtaviin noitakeinoihinsa, ja niiden avulla he monet kerrat pelastivat sukunsa ja omaisuutensa vainolaisten käsistä sekä syöksivät turmioon metsiä kiertelevän vihollisjoukon. Koltilla on vieläkin paljon tarinoita entisiltä vainovuosilta, kertomuksia, miten milloinkin taitava ja ovela lappalainen kavalasti petti ja saattoi surmilleen etelästä tulleen partiolaisparven, taikka miten mahtava lappalaissankari ja velho noitakonsteillaan kokonaan tuhosi pelätävän rosvojoukon.

Niinpä kerran vainomiehet, _tshuittet_, tshuudit, olivat pakottaneet lapinukon soutajakseen, kun Nuortijärveltä olivat matkalla Kuollaa kohden. Lähdettiin Tuulomanniskasta vihaista virtaa keikkumaan alas suurta _Patunanköngästä_ kohden. Ukko selitti soudettavilleen, että nyt tulee paha paikka, koski semmoinen, jottei kärsi kaikkien veret sitä katsoa, siinä kun suolainen vesi ja saivovesi yhtyvät, niin on kova paikka... Paras on mennä huppuun veneenpohjalle. Huppuun peittäytyivätkin vainomiehet, ja ukko laski veneen miehineen hirveään könkääseen, mutta hyppäsi itse putouksen niskassa olevalle isolle kivelle. Tuhansiksi pirstoiksi räsähti vene syöksyessään alas monisylisestä putouksesta, ja sinne hukkuivat kaikki vainolaiset. Olivat Patunan rannan lappalaiskylässä juuri nuoret pallin lyönnissä. Soutajaukko huusi heille kiveltään:

-- Heittäkääpäs jo pallinlyönti ja katsokaapas tuonne koskelle, kuinka siellä ei kuin käsiä ja jalkoja vain vilahtelee!

Samankaltaisen surman tuotti vihollisille _Einvodtunturilla_ muuan Petsamon koltta. Olivat tshuudit ryöstöretkellä Petsamon seduilla ja ottivat lappalaisen opastamaan heitä korkean tunturin yli. Suuri oli tshuudien joukko, yhtä vaille 70 rosvoa, ja poroilla he ajoivat, mies joka poron pulkassa. Tshuudit pitivät ajaessaan pahaa elämää, ja siitä tunturinhaltia suuttui ja nosti kovan ilman, Einvodin haltia kun on semmoinen äreä ja suvaitsematon. Silloin opas esitti, että on paras ruveta kollooseen, sitoa porot kaikki peräkkäin samaan raitoon, jottei pyryssä eksyttäisi toisistaan. Ja opas asettui itse edellimmäiseksi. Hän tiesi tunturilla erään kamalan jyrkänteen, jonka vieritse raitotie varoen kulkee. Sitä kohden lennätti koltta kollostettua raitoa täyttä laukkaa ja lasketti samaa huimaa vauhtia koko ajokunnan jyrkänteeltä alas rotkoon. Mutta juuri ennen alassyöksymistä silpaisi hän itse puukolla poikki omaan pulkkaansa kiinnitetyn jälkiporon hihnan ja käännätti ajokkaansa syrjään. Tunturin rotkoon rymähtivät kaikki miehet, ja sieltä sitten vähissä hengin heidän päällikkönsä noitui: -- Vielä on tässä yksi muukin surmansa saava, että seitsemänkymmentä tulee täyteen!

Ja ajoikin sitten kerran samaan surmaan muuan pimeässä ja pyryssä kulkeva lappalainen.

Nuortijärvellä, Luttolahden suussa, _Tshueht-piel-njargalla_ -- Sadanpetäjänniemellä -- oli ennen suuri lappalaiskylä. Siinä asui muiden muassa lapinukko, Njalli, kahden väkevän poikansa kanssa. Olivat he kerran, ukko ja pojat, majavanpyydössä ylhäällä Potsjoella, ja ukko näki unta, jotta jos kaksi mustaa majavaa on käynyt pyydykseen, niin tshuudeja on tulossa, ja hän, ukkopaha, menettää henkensä. Pyydyksessä olikin kaksi mustaa majavaa. Lähdettiin siitä paikalla ajamaan kotiin. Mutta rauhassa on kotikylä järven törmällä, ei näy ainoatakaan vihollista, ovatpa kylän tyttäret ulkona kentällä kisailemassa, kuten ainakin. Mutta vainomiehet olivatkin kylässä piilossa, ja tyttäret olivat heidän pakottaminaan pihalla kisaamassa, ettei mitään epäiltäisi. Miehet ajoivat pihaan, ja siihen heti tshuudit piilostaan syöksähtivät, aikoen tappaa. Ukko ja toinen poika pyöräyttivät pakoon, mutta toinen jäi sissien kanssa tappelemaan, tempaisi suuren puukkonsa ja tappoi monta miestä. Tshuudien päällikkö lähti ukon jälkeen, jolloin ukko hädissään kiipaisi suureen petäjään Njallikalliolle, jonne hänet tshuudipäällikkö jousellaan ampui. Mutta siihen jo ehtivät pojatkin, tappoivat isän ampujan ja ajoivat sitten päälliköttömän vainolaisjoukon pakoon.

Vieläkin muistavat Nuortin koltat Njallikallion, tietävätpä sen petäjän kannonkin, johon Njalli-ukko oli paennut. Onpa Tuulomalla, Patunankönkään luona, vielä nähtävänä suuria, mahdottomia kiviäkin, joita ukon pojat, vahvat miehet, ovat huvikseen lohipatoon kanniskelleet.

Toisen kerran taas tulivat tshuudit suurella joukolla _Nvortijärvelle_ -- Nuortijärvi olikin heidän varsinaisia Kuollan kulkureittejään -- ja hävittivät koko kylän, tappaen kaiken kansan. Vain yhden vaimonpuolen he jättivät ja lähtivät häntä joukossaan kuljettelemaan, ruuanlaittajana muka. Luton suulla he levähtivät yöpyen autioon pirttiin. Rupesi siinä akka miehiä säälittelemään, jotta kovin olette, raukat, likaisia ja siivottomissa ketineissä, jotta eikö sopisi nyt pestä kaikki vaatteet puhtaiksi, kun on täällä kyllä vettä ja kattilaa? Hän kyllä pesee. -- Ka, hyvähän se, sanoivat miehet ja riisuivat kaikki vaatteensa, jääden ilkialastomina saunaan kellettelemään, akan lähtiessä pyykinpesuun. Mutta ämmä survoi rääsyt, kattilat ja kaikki avantoon, ja lähti pakoon. Viimein huomasivat saunakyöpelit pyykinpesijän ilkityön, lähtivät ajamaan häntä takaa, mutta paleltuivat kaikki talvipakkaseen. Muuan ennätti juosta aina Rippisalmelle asti, ennenkuin kontistuneena kaatui jäälle.

_Vuolujaurillakin_ oli suuri lapinkylä. Sinnekin, järven etelärannalle, osui kerran kaksi "tshuudipohteria", vahvaa jättiläistä, jotka surmasivat koko kylän väen. Vanhan ämmän vain heittivät henkiin ja sanoivat: -- Ämmä saa meidän puolesta olla pystyssä siksi kunnes itse kaatuu. Tekivät "pohterit" sitten suureen rantapetäjään taian ja sanoivat:

-- Tämä petäjä seisokoon pystyssä siksi kunnes itse kaatuu, mutta joka sen kaataa, sen pitää veteen hukkuman.

Petäjä saikin olla pystyssä, ei kukaan uskaltanut koskea tuohon vanhaan kärrikkääseen. Mutta sitten, vain vuosikymmen takaperin, Kaurel-ukon pojat rohkaisivat itsensä ja löivät männyn mäkeen. Mutta eipä ollutkaan vanha taika mahtiaan menettänyt. Heti seuraavana syksynä hukkui vanhempi hakkuumies järveen, aivan lähelle petäjää, ja seuraavana keväänä oli nuorempi poika hukkua saman järven jäihin koko pororaitoineen.

_Hirvasjärvellä_, Nuortin lisäjoen, Hirvasjoen latvoilla, asui lappalaisia eräällä saarella. Siellä vanha muori illalla kalakeittoa laitellessaan tekee taian ja keksii:

-- Paljon vieraita tulee aamulla!

Siitäpä tietää hän olla varuillaan, katsoo, katsoo järvelle: jo tulee yöllä miestä metsästä rantaan, aitan repivät ja hirsillä kelletellen lähtevät uimaan saarta kohden. Ämmä kotaan kiireen kyytiä, huutaen:

-- Hirvastokka on uimassa saareen!

Siitä heti kaikki veneeseen ja järvelle "hirvaita" tappamaan, jopa riennättää joukkoon vanha muorikin purjelouteen kainaloonsa hotaisten. Uimamiehet kolhitaan upoksiin, mutta muutamat ennättävät kumminkin sitä ennen sukeltaa veneen alle ja sohia pohjaan reikiä. Ne kuitenkin muori heti louteellaan tukkii. Yksi sentään, itse päämies, yrittää päästä pakoon ja on jo saaren rantaan nousemassa, mutta siellä pieni poikanen jouselläan häntä uhkailee.

-- Jäl battshe ettshed! huutaa uimamies pojalle, että muka, älä ammu isääsi.

-- I lii ton ettshe! sanoo jousimies ja ampua piukahuttaa, ja puunuolen rautainen piikki sattuu miehen kaulasuoneen, niin että siihen keikahtaa hänkin.

_Nuortin_ syrjäjoen varrella, sydänmaassa, elelee lapinukko, väkevä mies, pohteri oikein, eukkoineen ja lapsineen. Hän aina varoittelee akkaansa, että eläpäs heitä vain virtaan lastuja, ei koskaan pidä jokeen lastua heittää, sillä tshuudit näkevät ja tulevat tappamaan. Mutta akkapa aina ukon poissa ollessa uhallakin lastuja virtaan syytelee.

Ja siitä keksivätkin vainolaiset lastut ja saapuvat sydänmaan asunnolle juuri kun ukko sattuu olemaan metsällä, täyttävät talon molemmat pirtit, elämöivät ja iloa pitävät ja päällikkö akkaa naurattelee. Tulee siitä ukkokin kotiin, eikä tiedä mitään, pirttiin vain astuu. Siellä ovat vainomiehet ovipielessä vahtimassa ja nappaavat miehen kiinni, sitovat käsistä ja jaloista ja heittävät nurkkaan makaamaan.

Niin tulee yö, ja tshuudipäällikkö menee akan viereen, mutta mies kyhjöttää nurkassa. Hän kutsuu tyttärensä ja kuiskaten pyytää veistä. Mutta tytär sanoo: Vai veistä sinulle! Odotahan, kun minä sanon uudelle isälle, niin kyllä näet, veitsen tahtoja!

Aamulla vainolaispäällikkö pilkkaa nurkassa nukkujaa, kysäisten:

-- Millaisia unia olet, äijä, nähnyt?

Tulee taas yö, päällikkö menee taas akan viereen, mutta ukko kyhjöttää nurkassaan nuoritettuna. Kun toiset jo nukkuvat, kutsuu ukko poikansa ja kuiskaten pyytää veistä. Poika tuo terävän veitsen, ja sillä ukko silpoo siteet poikki ja hiipii ulos. Siellä hän kaataa toisen pirtin, jossa vainolaiset nukkuvat, kumoon ja niin saavat nämä siinä surmansa. Mutta sitten palaa mies päällikön pirttiin ja karjaisee:

-- Nousepas nyt ylös ja koetetaan, kuinka mies köytetään!

Päällikkö ponnahtaa pystyyn, tempaa miekkansa ja täydellä terällä lyödä huimauttaa, mutta mies kumartuu, syöksähtää syliksi ja paiskaa päällikön nurin ja hänen omalla miekallaan silpaisee kaulan poikki.

Silloinpa akkakin hypähtää ukkonsa luo ja laatii:

-- Hyvä toki oli, ukkoseni, että pääsit hengissä!

Mutta ukko sitoo akan suureen juurakkoon kummastakin jalasta ja heittää hänet virran vietäväksi, saman virran, johon akka oli lastuja syydellyt.

On koltilla vielä tarina _Vesaisenkin_ kuulusta, onnettomasta retkestä _Kuollaan_.

Se oli mainion iso ja väkevä mies se tshuudipäällikkö, kova ja julma pohteri. Nuortia tuli hän joukkoineen ja sitten Tuulomaa myöten laski Kuollaan. Tuulomalla, Patunan luona, oli silloin kaksi suurta lappalaiskylää, toinen könkään päällä, toinen sen alla. Molemmat kylät hävitettiin maata myöten, niin ettei ole enää kuin sijat jäljellä. Rahat ja rikkaudet ryöstettiin, ja rahat kasasi päällikkö isoon vaskikattilaan, jonka piilotti suuren kiven alle Patunan taipaleelle, nostaen mahdottoman kiven ylös, työntäen kattilan sen alle ja kääntäen kallion jälleen kohdalleen, että "sittenpähän palatessa otan".

Lähdettiin sitten Kuollaa hävittämään. Mutta Kuollassa tiedettiin olla varuillaan. Oli kaupungin ympärille rakennettu vahva puinen suojamuuri, ja Tuuloman varrelle, _Karaulivaaralle_, oli koottu suuri heinäkasa, jonka vartija sytytti tuleen, kun kuuli vihollisjoukon tulevan. Kun vainomiehet saapuivat kaupungin edustalle, oli sieltä muurien kaikista aukoista mustat pyssynsuut uhkaamassa, niin että miehet peloissaan piiloutuivat kivien taakse. Mutta suuri päällikkö ei pelännyt, ryntäsi ypöyksinään, hyppäsi korkealle muurille, heitti kaupunkiin palavan tulisoiton ja lähti astumaan takaisin miestensä luo. Kaupungista kyllä yritettiin ampua, liksutettiin piilukkoja, mutta ei pyssy lauennut: tshuudipäällikkö oli pyssyt siltä varalta noitunut. Silloin keksi muuan lappalainen:

-- Tappakaa vasa ja voidelkaa sen verellä pyssyt!

Paikalla vasa penkkiin ja pyssyt veriseen voiteeseen ja taas paukkumaan. Ja heti osuikin luoti ja nappasi tshuudipäällikön reisiluun poikki. Mutta tämä vain toisella jalallaan konkkasi väkensä luokse noituen ja manaten, ja vihoissaan surmasi hän puolet miehistään, kun ne pelkureina kivien takana kyyköttelivät.

Eikä siinä auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle. Vaivainen päällikkö makasi veneessä, miehet soutivat vastavirtaa ja kovissa koskissa sauvoivat ja kiskoivat köysillä. Mutta kun vene koskissa kolahteli kiviin, koski päämiehen jalkaan kipeästi, ja siitä kimmastuneena hän aina heti surmasi miehen, kuka vain sattui lähinnä olemaan. Siitä jo soutajat oikein alkoivat tuskastua. Tultiin taas Patunalle, vedettiin vene könkään niskalle, ja taas aiottiin ryhtyä soutamaan... Mutta silloin miehet äkkiä nappasivatkin nuorat poikki, työnsivät veneen päällikköineen virtaan, ja sinne sortui Patunan pauhuihin suuri ja pelätty tshuudilaispäällikkö.

Mutta kiven alle kankaalle, vaskikattilaan, jäivät päällikön kätkemät rahatkin. Ei ollut miehissä kiven liikuttajaa. Ja siellä ne ovat vielä tänäkin päivänä, ja mahtavana kalliomöhkäleenä makaa kiviaarteensa päällä.

Aikoja myöhemmin sitten kerran löydettiin tshuudipäällikön reisiluu Purjis-njargasta, pari virstaa könkään alapuolelta, ja se luu oli aina seitsemää korttelia pitkä.

Kun päällikön joukko sitten palasi kotitienoilleen, vei se vainajan äidille tiedon, että poika oli saanut surmansa sodassa.

-- Millä surmalla poikani kuoli? kysyi muori.

-- Sota tappoi! sanoivat.

-- Se ei ole totta! äsähti muori. Ei ole se poika tavallisella surmalla kuollut.

Oli muori paraillaan pyykkiä pesemässä, ja kolmet vanttuut olivat juuri käsissä; niistä hän väänsi vettä, kiersi ne kerrassaan poikki ja sanoi: Se on tuommoisissa käsissä kasvanut, se poika. Eikä se ole tavallisella kuolemalla kuollut.

5. KOLTTAIN ASUINPAIKAT.

Pieni, tuskin parituhantinenon enää kolttien lappalainen sukuhaara, joka Kuollan niemimaalla asustaa hajaantuneena ympäri tämän äärettömän tunturimaan. [Kuollan niemimaan pinta-ala on n. 150,000 km2 eli enemmän kuin kolmasosa Suomea. Koko niemimaalla on n. 15,000 asukasta. Näistä on n. 9,000-10,000 venäläistä, n. 2,000 suomalaista, 1,700-1,800 lappalaista, karjalaisia muutamia satoja, syrjäänejä n. 500, samojeedeja 30-40, norjalaisia pari sataa.] Heidät jaetaan kolmeen eri ryhmään kielimurteensa mukaan, sillä suuren erämaan heimot ovat häipyneet niin etäälle toisistaan, että kielimurrekin on muodostunut hyvin erilaiseksi. Ja niin on taas Kuollan lappalaisten kieli paljon erilaisempaa kuin muu lappi, niin ettei esim. Inarin lappalainen ymmärrä kaukaisen Venäjän lappalaisen haastelua.

Lännessä, suomalaisten lähimpinä naapureina, asustavat _Tuuloman_ lappalaiset. Heidän suuria keskuspaikkojaan, "sijtoja", ovat _Patsjoki_, Patsjoella, lähellä Salmijärveä, _Petsamo_ ja _Muotka_ Jäämeren rannalla, Petsamo- ja Muotkavuonoilla, sekä _Suonikylä_ Luttojoella ja _Nuortijärvi_ Ristikentän tienoilla, Nuortijärven alapäässä. [Suurkylien lappalaiset nimet: _Pats-jok, Pietsam, Muodka, Suongil ja Nuoht-jaur_.] Suomen naapuruudessa asustavat myöskin, _Akkalan_ eli _Imandran_ lappalaiset, joiden suurkyliä ovat _Akkala, Jokostrova ja Maaselkä_ Imandralla sekä _Pollujauri_ Pollujärvellä. [Lappalaisnimet: _Aihkel, Tshuik-suol, Maa-seilg ja Pollu-jaur_.] _Kuollan_ lappalaiset asuvat Kuollan kaupungin seuduilla ja sen itäpuolella, ja heidän suuria kyläpaikkojaan on _Kildin_ Kuollan lähimailla sekä idempänä sisämaassa _Lovozero_, suuren tunturijärven, Lu-jaurin rannalla, _Voroninsk_ ison Voronjejoen juoksulla, _Ljavozero_ Harlovkan latvoilla ja _Varsinsk_ Jokongajoen latvoilla, Kalmi-jaurilla. [Lappalaisnimet: _Kildints, Lu-jaur, Kord-jok, Lei-jaur, Ars-jok_.] Sitten itäisinnä elävät _Turjan_ lappalaiset _Jokongassa_ Joukjoella sekä _Kamenskissa, Kuroptejevskissa, Lumbovskissa ja Ponoissa_ suuren Ponoijoen vesistön varsilla ja suulla ynnä _Sosnovetsissa_ niemimaan kaakkoisrannalla, Ponoista etelään. [Lappalaisnimet: _Jovkuj, Kintus, Kiottem-jaur, Lymbes, Pionne, Sosniofke_.]

Lapinkävijä joutuu miltei ihmetyksiin, kun hän päiväkausin, viikkomäärin samoiltuaan Lapin suunnattomia saloja, joissa on tavannut vain yksinäisen turvekodan taikka pienen pirttipahaisen siellä, toisen täällä, virstojen, penikulmienkin päässä toisistaan, yhtäkkiä sitten pohjastuu metsän aukeamalle ja näkee edessään kokonaisen suuren kyläkunnan, mitä suurimpien sydänmaiden keskellä, soiden saartamana, tunturien ympäröimänä.

Se on kolttalainen talvikylä, _sijt_.

Merkillinen metsien kiertäjäkansan kylä, joka ei muusta maailmasta paljoakaan tiedä, ja josta muu maailma ei tiedä mitään.

Kymmeniä matalia mökkejä, pikkuisia vanhoja neliseinäisiä pirttipöksiä on sikin sokin kankaalla, rakennettuina noin vain mihin sattuu; joitakuita uusiakin pirttejä, jopa kaksi- ja kolmihuoneisia "talojakin", on joukossa ja kymmenittäin pieniä aittoja kylän keskellä sekä reunapuolissa.

Kylän laidassa on "kirkko", matala harmaa rakennus, jonka harjalla venäläiset vinoristit törröttävät. Toisessa laidassa, ryteikköisellä kankaalla, on kylän kalmismaa, ja kolmannella sivulla levittäytyy puuton vetelä aapa, joka ulottuu aina etelässä siintäviin tuntureihin asti. [Suonikylässä, joka Suomen ja Venäjän välisessä Petsamon rajankäynnissä luultavasti tulee jäämään Suomen puolelle, on neljättäkymmentä pikku pirttiä ja talontapaista. Niiden kylänkeskeiset nimet ovat, Jänkäniemestä alkaen joen puolella: _Outa, Saahkar, Uolli, Javgar, Väiskin-Evvan, Huoter, Mehkavan-Uontrei, Mehkavan-Evvan, Pitkä-Teahpan, Moissein-Jaahk, Pikku-Sergei, Karppi-Kaurel, Vaiskin-Uontrei, Olssin-Pedrin-Huoter, Oafanas, Mahtvei, Pikku-Uolli, Jilssin-Oski_. Ja taas toista laitaa, kankaan puolta takaisin etelään käsin: _Trofim, Evvankan-Huoter, Timmaksen-Illep, Kova-Evvan, Pikku-Illep, Olssin-Pedrin-Kaurel, Vaiskin-Evvanan-Sergei, Pikku-Evvan, Pikku-Meetrei, Karppi-Huotarin-Illep, Jaahkin-akka, Trofim, Vaassil, Annin-Evvan, Huoterin-Vaiski, Koaistjen-Evvan, Kuosmin-Oski ja Kuosmin-Illep_. Sitten on kolmihuoneinen tsassouna itälaidassa ja länsipuolella uusi koulurakennus, jossa on opetussali eteishuoneineen sekä opettajan asuntona kamari ja keittiö.]

Mutta autio on tämä lapinkylä, äänetön ja kuollut. Ei kohoa savusuitsu mökin matalasta piipusta, ei ärhentele äreä pystykorva pihamaalla, eikä liiku kylän käytävillä ainoakaan ihmisolento, ei katso kukaan pienestä pirtinikkunasta, eikä kukaan ovissa käyskentele.

Kylällä on kesäinen lepohetkensä, kesäisten päivien hiljainen erämaan rauha.

Sillä asukkaat ovat heittäneet kylänsä kymmenet mökit ja pirtit ypöyksikseen kankaalle ja kaikonneet kauas sydänmaiden järville, kesämajoilleen kalastelemaan. Sieltä saisit, jos tahtoisit tavata, satojen virstojen päästä, järvienpoukamista, lahtien pohjukoista heitä etsiä. [Jäämeren rantapuolien kylien, kuten Kildinin, Varsinskin, Voroninskin, Jokongan, Lumbovskin, Ponoin asukkaat taas muuttavat kesäksi Jäämeren rannoille kalamiehiksi.] Mutta saattaa silti Lapin matkamies autiossa kylässä kyllä levähtää, vaikka viikommankin. Sillä useimpien pirttien ovet ovat avoinna ja sisässä on kaikki silleen heitetty. Eihän nyt enää Lapin erämaissa tshuudeja eikä muitakaan ryöväreitä retkeile, ja mitäpä he hyötyisivätkään autiosta ja köyhästä pirttipahaisesta, jossa on vain harmaakivinen lapintakka oviloukossa, vaateresuilla peitetyt makuulavat seinien vieressä, pieni pöydäntapainen ja pari kolme pölkynpäätä jakkaroina, seinähyllyllä muutamia tuohiropeita ja juuriastioita ja peräseinässä pikkuruinen lasi-ikkuna. Sillä lappalaisella on niin vähäiset mukavuuden vaatimukset.

Niissä lappalaiskylissä, jotka ovat seutunsa "pogostoina", kirkonkylinä, on pienoinen valkea kirkkonsa, papin ja lukkarin taloineen. Niin esim. Nuortijärven Ristikentässä, Patsjoella, Petsamossa, Lu-jaurilla, Ponoissa. Mutta tyhjille seinille saavat papit kesäisin molintansa toimittaa: seurakunta on eksynyt kauas korpeen omaa palvontaansa pitämään.

Mutta jos matkamies saapuu tänne sydäntalven pakkasilla, tammi- ja helmikuussa, saa hän nähdä lapinkylän täydessä elämässään. Silloin sankat savupatsaat puskeutuvat pirttien piipuista pakkasilmaan, hallit kentällä haukkuvat, porokellot poukkavat, peskipukuiset oliot käydä kepsuttelevat kyläraitilla, ja kohta joka kömmänän ovi lennähtää auki ja sieltä syöksähtää nuorta ja vanhaa, ukkoa ja akkaa ja lasta outoa kulkijaa kummastelemaan.

Metsien asukkaat viettävät talvensa yhteisessä suurkylässään ja toimittelevat talvitöitänsä. Ja nyt vuorostaan ovat erämaiden asunnot autioina ja kylmillään.

On koltalla talvisia toimia. Toisten talvi kuluu metsiä kierrellessä alituisina porotokan paimentajina, toiset taas tekevät pitkiä raitoretkiä Jäämeren rannan satamiin, Teriberkaan, Kuollaan, Petsamoon ja Norjan puolelle Kirkkoniemeen, taikka taas Kannanlahteen ja Umbaan sekä Valkoisenmeren suuriin rantakyliin. Viikoittain saattaa tällainen monisatavirstainen matka kestää, monessa pitkässä raidossa kun hiljalleen judetaan halki soiden, halki maiden, yli järvien, yli monien tunturijuottojen. Talviset kuukaudet ovat myös suurten metsästysretkien aikaa, jolloin hiihdellään hirviä sekä kierrellään penikulmittain sydänmaita kaikenlaista metsänriistaa ajellen. Mutta naiset häärivät kotoisissa toimissa, hoitavat lampaita, paistavat leipää, laittavat ruokaa ja ennen kaikkea askartelevat ahkerasti käsitöissä, kutovat sukkaa, vantutta, raanua, muokkailevat nahkoja ja niistä kintaita, ompelevat kenkiä ja peskiä.

Ja aikansa ottaa juominenkin ja ilonpito. Sillä kun on taas pitkästä yksinäisyydestä yhteen päästy, yksille kylätanhuville, iloitsee siitä ukko ja akka, ja nuoret ovat varsin hyvillään. Monet pitkät vuorokaudet vierähtävät pelkässä juomisen turinassa, johon ottavat osaa sekä miehet että naiset, nuoret ja vanhat. Varsinkin silloin kun Jäämeren rannan raitomiehet palaavat pitkältä retkeltään ja tuovat Norjan taikka Kuollan "tuliaisia", tyhjennetään pullo toisensa jälkeen. Vuoron perään kiertää ryyppylasi ympäri pirttiä, ryypynottaja nyökäyttää joka sielulle, pienille lapsillekin, ja sanoo: "Tierv jaalak!" Ja tervehdittävä vastaa: "Juhke tiervan!" ("Terveenä elä!" "Juo terveydeksesi!") Ja niin kauan kestää "terveisten" vaihto ja ilonpito kuin pullosta on viimeinenkin tilkka tirautettu. Lopulta jo useimmat ovat saaneet "terveisiä" kyllikseen ja uupuneet jonnekin nurkkaan taikka pöydän alle. Niin miehet kuin naisetkin.

Sillä koltat ovat, niinkuin muutkin luonnonkansat, mahdottomia tuliliemen tuttavia.

Ja iltasilla, miltei joka päivä, pitävät nuoret tanssejaan, kokoontuen milloin mihinkin pirttiin; haitarimies retuuttaa hurjasti kimakkaa käsipeliään ja toiset tanssivat "kaatrellaa" ja "ristisiirree", aina aamuyöhön saakka, niin että heidän milloinkaan saunaa näkemättömästä ihosta hiki valuu virtana, pöykkyrin selkä höyryää, ja karvaiset kengät litsahtelevat kostealla lattialla.