Part 2

Mutta talvella, kun joet ja järvet ja jängät ovat silloitetut ja lumi peittää kankaat, on Lapissa liikkuminen paljoa helpompaa. Silloin saattaa peskeihin ja nahkoihin kääriytyneenä ahkiossa istuen päästellä porolla vaikka halki koko niemimaan Ponoihin asti, taikka laskea poikki Kannanlahdesta Kuollaan ja Petsamoon. Pitkien pororaitojen polkema talvitie johtaa Inarista Patsjoen niskalta Suonikylän ja Ristikentän kautta Kuollaan ja sieltä taas halki koko niemimaan, Voroninskin, Leijaurin, Varsinskin, Kuroptejevskin ja Lymbes-sijtin kautta Ponoihin. Talvisia kulkusuuntia on myöskin Kuolajärven Kurtin kautta Koutajärvelle vievä tie, ja sotavuosina Kurtilta suoraan, halki erämaiden Kannanlahteen kulkeva rahtitie, jota myöten Venäjän sotatarpeita tuhansin kuormin kuljetettiin Kannanlahdesta Rovaniemelle. Paljon on myöskin käytetty Kemijoen--Nuortin suuntaa. Sotavuonna 1918 kulkivat sadat punaisetkin sitä myöten Nuortijärven kautta Kuollaan. [Talviteiden pituuksia: Kyrö--Kuolla n. 250 km, Kuolla--Ponoi n. 450 km, Kuolla--Petsamo n. 120 km, Kuolajärvi--Kannanlahti 180 km.]

Kuollan niemimaalla risteilevät talviset raitotiet talvikylältä toiselle sekä osuvat lopulta merenrantojen suuriin liikepaikkoihin. Niinkuin kesäreitit, kulkevat useat talvitietkin suurien vesien seutuja, halkovat järvienselkiä ja noudattelevat jokia taikka jokivarsia ja ojentuvat halki jänkien, kiertelevät tunturien juuria ja pujottautuvat tunturilaaksojen ja kurujen lävitse. Kuollan--Ponoin tie kulkee useasti Jäämerenrannan puuttomien tundraseutujen halki. Tavallisia, asuttujen seutujen valtavia talviteitä eivät suinkaan Kuollan-Lapin tiet ole. Harvaan asuttujen maiden teitä kuljetaan sentään vain niin harvoin. Myrskyt ja pyryilmat monesti ajavat tiet umpeen, mutta tuntureihinsa ja jänkiinsä tottunut Lapin asukas tietää kyllä matkansa suunnan, ja pitkine raitoineen saattaa hän helposti autiolla tundrallakin osua oikeaan, vaikka ei tietä näkyisikään. Tien suunta ja matkan määrä on hänellä päässään ja veressään.

2. SUOMALAISIA UUDISASUKKAITA KUOLLAN-LAPIN SYDÄNMAISSA.

Niinkuin jo edellä on muutaman kerran mainittu, asustaa Kuollan-Lapin laajoissa sydänmaissa useita suomalaisia uudiseläjiä. Siellä he erämaan suuressa yksinäisyydessä elävät joko yksinäisinä erakkoperheinä taikka taas ovat asettuneet pieniksi kyläkunniksi jonkun metsäjärven rannalle. Toiset ovat rajantakaisissa tukkisavotoissa työskennellessään mielistyneet metsänelämään, niin että ovat etsineet sopivan piilopaikan ja jääneet iäkseen korpea raatamaan. Toiset taas ovat Muurmaninrannan kalastusretkillä kulkiessaan kiintyneet taivaltamaansa korpeen ja sinne viimein pysähtyneet ja majansa pystyttäneet. Jotkut ovat "ihmisten ilmoilla" eläessään erehtyneet joitakin pillomuksia tekemään ja sitten niiden seurauksilta ikipäivikseen kiveliöiden kätköihin piiloutuneet. Muutamia taas on ilman aikojaan vain korpi kutsunut niin voimakkaasti, että ovat kotikylänsä jättäneet ja muuttaneet rajantakaisiin koskemattomiin saloihin erämieselämää viettämään.

Aikoinaan kyllä Venäjän valtio antoi luvan yritteliäille Suomen miehille uudistalojen perustamiseen Muurmanille ja Venäjän-Lappiin, jopa soi heille useita verojen helpotuksiakin. Mutta kun uudistaloja rupesi syntymään toinen toisensa jälkeen, pelästyi venäläinen ja rupesi peruuttelemaan lupauksiaan ja kieltämään uusilta tulokkailta asettumisoikeutta, jopa alkoi ahdistella entisiäkin metsäneläjiä pois asuinmailtaan. Mutta kovakorvaiset korvenraatajat eivät totelleet käskyä eivätkä kieltoa kuulleet, vaan pitivät sitkeästi puoliaan ja pysyttelivät itsepintaisesti omassa, itse rakentamassaan metsämökissä. Tämmöisiä "luvatta asuvaisia" on Kuollan-Lapin erämaissa useita, ja he maksavat veroa vain venäläiselle metsäherralle. Mutta toisilla uudisasukkailla, aikaisemmin asettuneilla, on kyllä asumisoikeutensa.

Karjanhoidolla ja kalastuksella sekä metsänkäynnillä nämä erämaan miehet perhettään elättävät, ja aivan hyvin he tulevatkin toimeen. Sillä Lapin suurien jokien varret ja järvien rantamaat sekä maailman alusta saakka koskemattomina olleet suot ovat tavattoman reheväkasvuisia. Suhteellisesti vähällä vaivalla voi niistä kerätä lehmän talvikonnun, ja kesäisillä metsälaitumilla saa karja mitä runsaimman ravinnon, niin että karjanviljaa on metsätalossa aina yllinkyllin. Monella korpitalolla onkin karjaa viisin, kuusin, jopa kymmeninkin lypsävin lehmin, ja useilla on oma hevosensakin. Vain Lapin tavattomat sääski- ja syöpäläisparvet tekevät kesäisin kamalaa kiusaa karjalle; kun se käy laitumella, jopa ne pahimpana räkän aikana tahtovat lehmiltä maidonannon kokonaan tyrehdyttää. -- Lapin viljavat vedet antavat kalaa tavattomasti, ja metsäkin suo runsaasti riistaa pyytäjälle. Pyssymiehinä monet ukot kiertelevätkin saloja, virittelevät ansoja sadoittain "virkateilleen" ja vaanivat kevättalvella metsojen soidinpaikoilla. Vieläpä he rohkeina karhumiehinä käyvät kontioidenkin kimppuun sekä kuusenjuurisiin pesärytöihin että keväthangilla, kun karhu on jättänyt talvisen leposijansa. -- Mutta pellonviljelys ei täällä Pohjan äärillä juuri kannata. Pieni perunapeltonsa, "pottumaansa", on sentään joka talolla, muutamilla niin iso, että se tuottaa kotoiset tarpeet. Useilla on myös oma pieni ohrapeltonsakin, ovatpa jotkut koettaneet kauraakin kasvattaa, ja pitkäksi on kaura rantamaiden mehevässä mullassa noussutkin, mutta heinä- ja elokuun ankarat hallat ovat sen turmelleet. Samoin heinäkuulla Jaakon päivän pakkanen jo painaa perunaan merkkinsä, ja elokuulla Laurin hallat useasti ottavat omansa. Naurista ja sipulia sekä muitakin kyökkikasveja näkee uudisviljelijän pikku peltotilkussa, eikä niitä pakkanen palelluttele.

Niin elää suurella Tuulomalla useita Suomen miehiä. Noin 20-25 virstaa Nuortijärvestä alaskäsin asuu joen etelärannalla oikein itsepintainen pielisjärveläinen, Tuhkas-Otto, jota venäläiset ovat monet kerrat ankarasti ahdistelleet ja hätyytelleet pois. Mutta ukko on pitänyt puolensa, asunut vain ja viljellyt perunapeltojaan jo kolmattakymmentä vuotta. Kuivakoskella, puolitoista penikulmaa alempana, asustaa kaksi sitkeätä metsänmiestä, Kuivakosken Huotari ja Ranta-Pekka, ja vielä vähän alempana, Päiväjärven rannoilla, elelee neljä sydänmaan äijää perheineen: Päiväjärven Antti ja Paavo sekä Ranta-Aaretti vasemmalla rannalla ja muuan ukko oikealla.

Luton varrella, Tshuörve-jaurin yläpäässä, erinomaisen rehevässä joen suistomaa-saarekkeessa, tuuheiden lehtometsien ja hyötyisien heinämaiden ympäröimänä, asuu entinen Nurmeksen ukko, _Hulkko-Pekko_ joukkoineen, aivan yksinäisenä metsänerakkona, kesäisin vain järventakainen lapinukko naapurinaan. Hulkko-Pekkokin on eräs "luvatta asuvia", joka on saanut kestää monet taistelut "olemassaolostaan". Ovatpa venäläiset metsäherrat koettaneet lappalaisiakin yllyttää, etteivät sallisi itsepäisen ukon kuusine poikineen asettua mailleen taloksi. Pojat kun muka miehistyttyään saattaisivat ottaa ja vallata lappalaisilta heidän isiensä maan. Mutta lappalaiset eivät ole sentään huolineet ruveta Hulkkoa pois ajamaan, sillä ukko on osannut pysyttäytyä hyvissä väleissä heidän kanssaan. Osoittaa hän heille talossaan kestiystävyyttä, tarjoaa kuumat teevedet ja kalakeitot, vieläpä sallii heidän matkoillaan pistäytyä hänen saunassaankin löylyä ottamassa ja lukemattomia syöpäläisiään karistamassa. Ja kesävaroistansa osittelee ukko naapureilleen jauhoja, ryynejä ja sokeria. Onpa vielä Pekon vanhin poikakin niin "lappalaistunut", että on ottanut emännäkseen järventakaisen naapurin tyttären ja muuttanut lappalaistaloon kotivävyksi, kun työteliäs isäukko ei antanut "laiskaa lapintytärtä" tuoda miniänä kotiinsa.

Talvikaudet raataa Pekko poikalaumoineen tukkisavotoissa, kevätkesän uittotöissä, mutta loppukesän häärivät miehet kotona lehmänkontua hankkimassa. Kiireellisinä heinäaikoina täytyy turvautua naapurien apuun, mutta niin ovat lappalaiset tottumattomia yhtämittaiseen, raskaaseen maamiehen raadantaan, että monesti heittävät työnsä kesken ja lähtevät astelemaan kotiinsa. Taikka sitten istuvat tuntikausiksi joutavia jaarittelemaan. Eivätkä heitä paranna Pekon houkuttelut, ei maanittelut eikä haukkumiset. On Pekko joskus koettanut naapuriansakin opettaa perunaa viljelemään. Muokkasi lapinukolle pienen pellon, pisteli siihen perunaa, ja käski heinäkuun lopulla katsoa ja maistaa. Mutta eihän lapinäijä malttanut odottaa, töhersi jo muutaman viikon päästä -- kun oli Pekon luona saanut uusia perunoita maistaa -- peltonsa nurin, työnsi raa'at siemenperunat kattilaan, keitti ja söi. Sitten noitui Pekolle, että "sun pottu, hyvä pottu, a mun pottu lii koit pashke". Että kun muka narrasit.

Suuren Patsjoen varrella elää myös useita satoja suomalaisia raatajia. Yläjuoksun koltanpuolisella rannalla tavataan Kalliaista, Jakolan Mikkoa, Jakolan Jussia, ja Salmijärvellä, Patsjoen alajuoksulla, on kokonainen suomalainen kyläkunta, Heiskareita, Mörsäreitä, Hanhi-Mikkoja, Ranta-Matteja, Portin-Kustuja ja muita, yhteensä neljättäsataa sielua. Monet heistä ovat jo kymmeniä vuosia erämaassaan asustelleet, ja toiset ovat saavuttaneet joltisenkin toimeentulon. Perä-Pohjolan miehiä ovat useimmat, Kittilästä, Sodankylästä ja Kemijärveltä lähtöisin.

Nuortijoen suulla, Nuortijärven yläpäässä, on jo ennen mainittu, pienoinen _Nivan_ suomalaiskylä neljine, viisine taloineen. Se on oikea erämaan kylä, Lapin suunnattomien sydänmaiden piiloinen paikka, jota ympäröivät joka puolella korkeat vaarat ja tavattomat tunturit, tuonnempana pohjoisessa Nuortijärven siintävät selät. Alempana, järven hengessä, joen oikealla rannalla, on pari taloa, Kyllönen ja Malinen, mutta pari kolme virstaa ylempänä, joen vasemmalla rannalla, on kolme taloa, Karhula, Pekkala ja Hietamukka, sekä muuan mökki. Karhula ja Pekkala ovat kylän ensimmäisiä eläjiä, ja ovat he saapuneet erämaahansa Kittilästä jo yli 30 vuotta takaperin.

Tämä syrjäinen kylä on Muurmanille suuntautuvan talvikulun varrella ja Venäjän-Lappiin tukkitöihin vaeltelevien "jätkien" tavallisena majapaikkana. Pitkät matkat on täältä ihmisten ilmoille. Ristikentän "pogostalle", Nuortijärven alapäähän, tulee yhdeksisen penikulmaa, Kuollaan viitisentoista ja lähimpään Suomen puolen kylään, Marttiin, Kemijoen varrella, aina kolmattasataa kilometriä.

Onpa Kuollan-Lapin suurissa erämaissa toinenkin pienoinen suomalaiskylä. Se on _Juonnin_ kiveliökylä, pienen Kuhajärven etelärannalla, Lapin lounaiskolkassa, Akkalan-Imandrasta länteen käsin. Sinne muutti aikoinaan Sallasta _Essakka Sotkajärvi_, rakensi mökin, kääntyi venäjän uskoon ja rupesi metsän asukkaana elämään. Ukon pojat, Harttu, Jussi ja Antti, perustivat myöhemmin kukin oman kotinsa, niin että nykyään on kylässä neljä taloa: vanhan Essakka-vaarin talo ja poikien talot. Eläjiä on täällä lähes viitisenkymmentä, ja karjaa kolmattakymmentä lehmää. Mutta kolmella hevosella toimitetaan kylän ajotyöt, sillä maanviljelystä ei täällä harjoiteta, perunoita vain vähäisen pikku pellontilkkuihin istutellaan.

Ei ole tämäkään kyläihmisten ulottuvilla. Kesäisin on lappalaisia kyllä hyvinkin läheisinä naapureina, mutta talvella on lähimpään lappalaisten asuinpaikkaan, Akkalaan, matkaa 35 virstaa, Sasheikkaan 95 v. ja Kannanlahteen puolitoistasataa. Sama matka on Sallan kirkollekin, lähimpään suomalaiseen suurkylään. Mutta erämaan asukas on tottunut pitkän matkan juoksija, häntä eivät taipaleiden tavattomuudet kovin helposti pelästytä. Mikä "ihmisten ilmoilla" eläjästä tuntuu jo miltei mahdottomalta sydänmaamatkalta, se on metsänasukkaalle vain miltei mitätön naapurissakäyntitaivaL Niinpä saattaa Juonnin ukko kiireimpänä heinäntekoaikana tupakantuskassaan juoksaista Sallan kirkolle tupakan noudantaan. Eihän matkaa tule kuin vain sataviisikymmentä kilometriä mennen tullen, metsäpolkuja, vihaisia virtoja ja tiettömiä sydänmaita.

3. KUOLLAN-LAPIN SYRJÄÄNEISTÄ JA SAMOJEEDEISTA.

Kuollan-Lapin sisämaassa, Lu-jaurin tunturiseuduissa [Lu-jaurille tulee Imandralta matkaa 70-80 virstaa itään, ja tie kulkee Ump-jaurin kautta, tunturien laaksoja ja vesistöjä pitkin] asustaa myös joukko syrjäänejä. Viime vuosisadan lopulla, 80-luvulla, saapuivat he tänne siirtolaisina Vienanmeren takaa, Petshoran Izhmajoelta. Siellä kun pororutto kerran kamalasti raivosi ja uhkasi koko karjaa surmalla, jätti silloin 60-70-lukuinen joukko entiset asuinmaansa ja lähti porokarjoineen kaikkineen matkaan uusia elinpaikkoja etsimään. Valkeanmeren ympäritse, pitkin rantaseutuja, Äänis- ja Kannanlahden pohjukoitse he kiersivät Kuollan niemimaalle ja asettuivat loppuksi Lovozerskiin, Lu-jaurin rannalle asumaan. Siellä oli jo ennestään iso lappalaisten talvikylä, mutta tulokkaat rakensivat samaan kylään oman ryhmänsä ja niin täyttivät suurine porolaumoinensa läheiset tunturiseudut. Sillä uudessa asuinmaassaan alkoivat toimeliaat syrjäänit elää isiensä tavalla: hankkivat elatuksensa poronhoidolla ja kaupankäynnillä.

Päämajaansa pitävät syrjäänit -- lappalaiset sanovat heitä heidän entisen kotipaikkansa mukaan "iizentsöiksi", "izumetseiksi" ja "iizemskiläisiksi" -- Lovozerskissä, mutta heidän poropaimenensa kiertelevät tuhansine komeine laumoineen ympäri niemimaan tunturiseutuja, aina Terinrannan Jokonskia ja Ponoin seutuja myöten. Kesät, talvet kulkevat vartavastiset paimenet -- pojat tai palkkalaiset -- porokoirineen porokarjan kintereillä. Kodat -- riuvut ja niiden varaan pystytettävät nahkalouteet -- ja koko metsäläistalous on mukana. Hyvä laidunmaa kun tavataan -- Kuollan niemimaalla onkin vielä paikoin valtavia jäkäläkankaita --, niin siihen kodat nostetaan ja asetutaan taloksi. Nahkalouteet levitetään riukujen tukemina keilakodaksi, ja tulisijaksi kotaan asetetaan iso rautalevy parin puupölkyn päähän. Mutta kun taas tulee muutto, puretaan asumukset, ladotaan ne porokelkkoihin ja lähdetään uusille laitumille. Kesälläkin ajaa laskettelevat paimenet kelkoillaan, porovaljakot edessä. Ja jos sattuu eteen joki, jonka toiselle rannalle pitäisi päästä, taikka pieni järvi, jota kävisi ikäväksi kiertää, painetaan suoraan aaltoihin ja uidaan ylitse, koko karja edellä ja paimenet perässä porojen vetämissä kelkoissaan kelletellen. Kesät näin laidunnellaan kaukaseuduilla laajalti, mutta syksyn saapuessa kotiudutaan Lu-jaurille, jonka ympäristöillä talvikausi kierrellään.

Tavattomat ovat syrjäänien porokarjat ja suurta, entisen kotimaan tummaa komeaa rotua, isompaa kuin Suomen ja Venäjän lappalaisten porot, niin ettei "missään maailmassa ole niin kauniita poroja kuin heillä". Ja järkevällä hoidolla ovat ne nopeasti lisääntyneet. Jopa niin, että varakkaimmat poroisännät ovat paisuneet oikein äveriäiksi pororuhtinaiksi, semmoisiksi kuin "Polikarppa" ja Iivan Namovits ja Stepan Jakovits, jotka kukin omistavat jopa 4000-5000:n porolauman. Ja tuhantiset ovat tokat monella muullakin syrjäänillä. Nämä laumat ovat saaneet lisäystä, paitsi omistaan, myöskin lappalaisten porokarjoista. Kesäisin kun iizemskiläiset kiertelevät karjoineen kautta koko Kuollan niemen, eksyy yksi ja toinen metsiä harhaileva lappalaisten poro heidän laumaansa. Omistajat kyllä syksyn tullen käyvät kadonneitaan etsimään ja porotokan isännältä kysymään:

-- Onko minun poroani karjassasi?

-- Ka, ota pois, jos lienee! sanovat isännät. Mene katsomaan ja ottamaan! En minä tahdo pitää poroasi.

Mutta vähätpä voi lappalainen ottaa omaansa tuhatpäisestä, vieraasta ja villistä metsäläislaumasta.

Ja niin katoavat lappalaisten porot väkevämmän karjaan. Se tietysti lappalaisia kovin harmittaa, ja monet kerrat ovat he käyneet oikeutta ja yrittäneet häätää uusia tulokkaita pois omilta ikimuistoisilta asuinmailtaan, mutta eivät ole onnistuneet. Syrjäänit ovat älykkäämpinä ja varakkaampina aina pitäneet puolensa, pysyneet valtaamillaan mailla, kierrellen karjoineen kuten ennenkin. Ja yhä vain laumaansa lisäten. Ja lisääntyneet itsekin. Jopa niin että nykyään asustaa Lovozerskissä neljä-, viisisatainen syrjääniläinen yhteiskunta. Uusia asumuksia on kylään kohonnut entisten lisäksi,niin että syrjääniläisryhmä käsittää jo 40-50 taloa. Ja monet taloista ovat kuin palatseja lappalaisten pahaisiin hirsimökkeihin verrattuina, komeita kaksikerroksisia rakennuksia, vanhan kotimaan malliin laitettuja. Semmoisia ovat edellä mainittujen pororuhtinasten talot.

Nämä kolme poromiestä ovatkin koko tunturien takaisen yhteiskuntansa varakkaimmat eläjät, ja ovat jo ensimmäisten tulijain mukana meren takaa saapuneet. Varsinkin Polikarppa on oikein upporikas, 60-70 vuotias äijä, ison perheen isäntä ja suuri kauppamies, joka on poronhoidolla ja kaupalla paisunut koko seudun pohataksi. [Ennen sotaa oli Polikarppa-äijällä talletuksia pankissa n. 500,000 ruplaa.] Poronhoito onkin iizemskiläisen koko elämä, siihen sisältyy kaikki, mitä tämä tunturimaailman asukas tarvitsee. Joka syksy ja talvi teurastaa hän laumoittain poroja ja kuljettaa lihat ja nahat merenrannan markkinoille. Takavuosina oli rikkaimmilla poromiehillä, Polikarpalla ja muilla, tapana ostaa naapureiltaan omiensa lisäksi poroja, joita sitten suurin laumoin joka talvi ajattivat Vienan-Karjalan Koutajärvelle, jopa aina etelämmäksi, Sipretinjärvelle asti, ja siellä vasta ne teurastivat ja sitten hevoskuormittain ajattivat Ouluun. [Porokarjaa teurastuspaikalle ajamassa oli koko paimenjoukko ja perhekin mukana, jopa eukotkin kuomusaaneissa ajellen. Tapahtui kerran semmoisella matkalla, että Polikarpan emäntä teki pojan Soukelojärvellä. Ajokkaat vain hetkiseksi pysäytettiin, ja sitten asian tapahduttua taas jatkettiin matkaa.] Oulusta taas matkasivat ukot tavaroineen, lihoineen ja nahkoineen Pietariin ja Moskovaan.

Ovatpa Polikarppa ja naapurin pohatta, Iivan Namovits, keksineet toisenkin tulolähteen: perustaneet kyläänsä "sampsosavotan", jossa jalostavat poronnahkoja mustankiiltäväksi "sampsoksi". Sitä lähettävät ukot tuhansin kiloin Arkangeliin ja Pietariin sekä muuallekin Venäjän markkinoille. Tehtaansa raaka-aineet hankkivat äijät sekä omasta laumastansa että muilta ostamalla. Sampsosavotassa keräytyneet poronkarvat taas toimitetaan Arkangeliin. [Sampsosavotassa on koko kylän ainoa hevonen käyttämässä tehtaan hevoskiertoa.]

Kesät talvet ajelee Lu-jaurin iizentsä kotimaansa tapaan korkeakaplaisella saanillaan, neli-viitinen komea porovaljakko vetämässä, pitkällä "hare"-sauvallaan ohjaten ja halliten villin valjakkonsa menoa. Pitkät ovat hänen talvitaipaleensakin. Milloin on matka Kannanlahteen viinan tai pirtun noudantaan, milloin Kuollaan taikka Petsamoon taikka aina Norjan talvisatamiin asti porotuotteiden tarjontaan, milloin taas Teriberkaan tavarannoudantaan. Toisinaan joutavat isännät satalukuisina porohärkineen rahdinajoonkin, jopa joskus tukki- ja paperipuusavottoihin. Niin olivat kerran Vuojintunturin tukkisavotassa iizentsä-isännät tuhansin poroin, sadoin miehin työmaalla olleet, ja oli siinä liikkeessä ollut eri vilkasta elämää. Tukki kerrallaan oli työnnetty porovaljakon kelkkaan ja sitten lähdetty sitä täyttä laukkaa lennättämään laskupaikkaansa; pitkin metsiä vain, tietä kysymättä oli laskettu, niin että pensaat ja pienet puutkin olivat lakoilleet.Tukki tukin perästä oli näin pitkänä jonona ryminällä viety rantaan ja taas laukattu toisia noutamaan.

Arkangelista ostavat syrjäänit viljavaransa ja muut elintarpeensa, mitä ei omasta maasta eikä karjasta lähde. Itse käyvät isot isännät Vienan kaupungissa kaupat tekemässä [Polikarppa joskus lähettää tyttärensäkin Arkangeliin kauppa-asioille. Niin kävi tytär sotakesänä 1914 Vienassa ja teki 60:n jauhosäkin kaupan.] ja tuovat sitten laivoilla Teriberkan satamaan, jossa heillä on isot varastohuoneet. Sieltä sitten talven tullen porokuormittain ajetaan kotiaittoihin niin suuret määrät, että osa riittää vähävaraisille naapureillekin myytäväksi. [Teriberkan satamakylä on Jäämeren rannalla, samannimisen joen suussa, n. 60 virstaa Kuollasta itään. Kylässä on noin 50 taloa, kymmenkunta kauppapuotia, kaikki enimmäkseen venäläisiä.]

Syrjäänit ovat toimeliasta väkeä ja hartaita oikeauskoisia. Kylässä on komea kirkko ja venäläinen kansakoulukin, jota syrjäänien lapset käyttävät paljoa ahkerammin kuin kylän lappalaisten nouseva suku. Ja kaikissa kylän yhteisissä asioissa ovat älykkäät syrjääniryhmän miehet aina etumaisina toimihenkilöinä.

Poroisännät liikkuvat talvisin komeissa syrjääniläispeskeissään, jaloissa pitkävartiset, kauniisti päärmätyt poronkoipisaappaat, "jaarat", ja päässä poronvasannahkainen lakki, jonka pitkät korvaviilekkeet riippuvat alas ryntäille. Varin tullessa heitetään lakki niskaan viilekkeiden varaan. Tällaisessa muhkeassa puvussa sattui takavuosina joka talvi aina silloin tällöin näkemään Polikarppa-ukonkin Kuollan tai Kannanlahden kaduilla astuskelemassa asioillaan. Monesti olivat äijän asiat vain viinanhakumatkoja. Tuhansien ruplien arvosta saattoi hän kerralla kuormittaa saaniinsa viinaa ja pirtua. Pitihän muka talvisilla tuntureilla ja pitkillä talottomilla erämaan matkoilla olla ruumiin lämmikettä ja mielen nostaketta.

Lappalaisten kanssa eivät syrjäänit juuri mene naimisiin,vaan ottavat omaa sukuaan. Poropaimenet useasti iskevät silmänsä isännän tyttäreen, ottavat omakseen ja perustavat oman perhekunnan ja pystyttävät oman pirtin entisten lisäksi. Ja pojat taas menevät naapurin tyttäriin ja kohottavat oman kodin. Niin suku kasvaa ja lisääntyy nopeasti. "Ja iizentsät kun lihaa ja rasvaa paljon syövät ja raakaakin lihaa syövät ja lämmintä verta juovat, niin ne ovat hyvin kauniita, lihavia ja punaverisiä sekä miehet että naiset. Ja sen tähden he ovat niin hyviä sikiämäänkin".

Elinvoimaista kansaa on Lu-jaurin iizemskiläinen, kasvaa ja lisääntyy yhtä nopeasti kuin hänen suuri porokarjansakin. Ja vaurastuu ja rikastuu. Jos se saa rauhassa tunturimaillaan porojaan paimennella, saattaa alkuaan pienestä siirtolaisjoukosta kasvaa ja kehittyä hyvinkin merkittävä Kuollan-Lapin sydänmaiden kansoittaja. Kuollan-Lapissa asustelee myös pieni joukko samojeedeja, noin 40-50 henkeä arvion mukaan. Samoinkuin syrjäänit elävät hekin suuria porokarjoja hoitamalla ja ajelevat komeilla porovaljakoilla. Heistä eivät koltat paljoa tiedä. Taikka oikeammin koltat heistä aina jotakin tietävät, mutta he sekoittavat samojeedit syrjääneihin, puhuvat kumpaisistakin, niinkuin ne olisivat samaa kansaa, sanoen heitä milloin "samujeedeiksi", milloin "iizemskoiksi". -- "Se on sama, samujed ja iizemski. Iizemski on vain oikea nimi, ja samujed on haukkumanimi, joka on sama kuin itsen-syöjä."

4. KOLTAT JA HEIDÄN TARINANSA.

Mutta Kuollan niemimaan varsinaisia, alkuperäisiä asukkaita ovat lappalaiset, Kuollan eli Venäjän lappalaiset, koltat, jotka ovat jo harmaassa muinaisuudessa vallanneet koko niemennön suuret salot asuinpaikoikseen ja erämaikseen, omistaneet ensiksi tulleen oikeudella järvet ja joet kalavesikseen, riistaiset metsät pyyntimaikseen, jäkäläiset kankaat porolaitumikseen, järvien rannat asuinsijoikseen ja tunturit, kalliot ja pahdat pyhiksi paikoikseen.

Ja kenenkään häiritsemättä eleli vähäväkinen Lappi mahtavana omassa villissä vapaudessaan suunnattomassa tunturivaltakunnassa, jossa ei tuntunut olevan ääriäkään. Eli ja vaelteli, kuten muutkin erämaan eläjät, saalista etsien paikasta toiseen. Eikä tiennyt juuri muuta maailmaa olevankaan. He vain ja heidän erämaansa ja jumalansa.