Part 14

Lapintalon tavaroihin, saannin ja pyynnin tuotteisiin, on miehellä ja vaimolla omat omistusoikeutensa. Niin ovat miesten omaisuutta ja kauppatavaraa porot sekä porontaljat ja koipinahat, metsäeläinten nahat, linnut ja joutsenennahat. Mutta naiset saavat tehdä kauppaa ja vaihtaa vaatteita, ompelutarpeita y.m.s. itselleen villoilla, vanttuilla, kengänpauloilla, kenkäheinillä, sekä poarteilla ja muilla tuohiteoksillaan, vieläpä valmiilla kengilläkin, joita ovat miesten omistamista koipinahoista ommelleet, samoin käsilaukuilla ja muilla pikkutavaroilla, joita niinikään ovat miesten tavaroista valmistelleet. Lampaat ja lampaiden tuotteet kuuluvat naisväelle.

Samoinkuin miehillä ja vaimoilla on erikoisomaisuutensa, voi heillä olla myös omat velkansakin, joista itse vastaavat. Niin saattaa vaimo sanoa miehensä velasta:

-- Toht lii Evvan vielki, mon ton im maavset! Se on Evvanan velka, minä sitä en maksa.

Hyvä ja ystävällinen on yleensä kolttamiehen ja vaimon keskinäinen suhde. Harvoin kuulee heidän vihaisia sanoja toisilleen viskelevän, harvoin näkee kiukkuisen katseen heidän välissään välkähtävän. Mies tekee tehtävänsä, mikä hänelle kuuluu, ja joutessaan loikoilee lautsalla, niinkuin on jo pienestä pitäen nähnyt isäukonkin tekevän. Ja vaimo valmistaa miehelle vaatteet, tuhertaa kotiaskareita, hoitaa lapsia ja lampaita, hakkaa puita ja käy nuotalla miesten kanssa, tekee kaikki, niinkuin ovat äidit ja äidin-äiditkin tehneet. Ja hyvin mielellään pitelee hän ukkonsa pörröistä päätä polvellaan ja hartaana isolla puukolla penkoo takkuista tukkaa ja naksauttelee hengiltä ukkoparkaa kiusaavia syöpäläisiä.

Mutta joskus sentään saattaa sattua, että aviopuolisoiden välille syntyy eripuraisuutta. Niinpä äkkipäinen Moissein Jaahk, joka Nuortijärvellä asustaa, monesti vihapäissään syöksähtää vaimonsa kimppuun. Mutta akka on siksi viisas, ettei antaudu ukon pieksettäväksi, vaan juoksee pakoon. Ukko vihaisena noituen ja haukkuen köpittää perässä, mutta ei saavuta nopeajalkaista eukkoansa, vaikka pari tuntiakin näin perätoukuria laukataan ympäri kenttää. Viimein väsyy ukko turhaan yritykseensä, menee pirtin lautsalle loikomaan ja pikastumistaan pois puhkumaan. Ja kun akka jonkun ajan päästä ilmestyy pirttiin, ei kumminkaan puolin enää koko kilpajuoksua olla muistavinaankaan.

Taikka voi parikunnan kesken tulla sellainen kommellus kuin Koaistjen Evvanalle ja hänen Marfalleen, jotka Vuelu-jaurilla kesällä asustavat. Oltiin ryyppyhommissa isossa kolttajoukossa kerta, niinkuin monesti ennenkin. Miehet ja naiset nakkelivat ryyppyjä, ja Marfa, reipas ja jämerä akka, heitti ryypyn niinkuin miehetkin, mutta ei silti menettänyt älyään, niinkuin Evvan, joka juovuspäissään pahasti töhri Marfan vasta ompelemat sisnahousut. Ja se leikkasi eukkoa niin, että hän kaikkein nähden aikalailla könisteli ukkoa. Mutta sitä ei ukko saattanut antaa anteeksi, vaan meni kantelemaan pogostan papille, että hänellä eukko on ylen paha ja riitaisa ja vielä kovin surkea juopottelemaan. Ja sen sai äijä aikaan, että hänen Marfansa piti käydä Kuollan papilta synninpäästöä saamassa ja vielä olla saapuvilla, kun häntä Ristikentän kirkossa kaiken ristikansan kuullen manattiin pahentavaisesta elämästä.

19. LASTENHOIDOSTA.

Vaikka kolttain vähäväkinen suku, niinkun koko lapinkansan kolmikymmentuhantinen joukko, kulkee hiljalleen kansallista kuolemaansa kohden, on se silti ylimalkaan tervettä ja elinvoimaista väkeä, joka jotenkin nuorena menee naimisiin ja saa lapsia niinkuin muukin ihmissuku. Kolttainkin erämaassa sentään vuosittain useampi ihmissielu näille ilmoille ilmestyy kuin kätketään kalmiston multiin.

Ei kyllä kolttaperhe -- enempää kuin muukaan lappalaiskoti -- ole niin lapsilla siunattu kuin esim. Suomen Perä-Pohjolaa kansoittanut kainulainen, jonka kodissa saattaa vielä tavata semmoisia vanhankansan emäntiä, jotka ovat jälkipolvea lisänneet neljällä-, viidellätoista, jopa kahdeksallatoistakin elävällä ihmissielulla. Kuusi ja seitsemän perillistä on lapintalossa jo suuri lapsien paljous, kahdeksan, yhdeksän on jo aivan harvinainen määrä; joskus on jonkun pirtissä telminyt tusinakin, niinkuin Suonikylän Gaurilovilla, jolla oli seitsemän poikaa ja viisi tytärtä. Kolme, neljä, viisi on useinkin lasten lukumäärä, eikä koltta enempää juuri kaipaisikaan, mutta "ku satte päärnah", kun sattuu tulemaan niitä.

Helposti niitä tuleekin kolttavaimolta, niinkuin ainakin terveeltä metsänasukkaalta. Ei siinä kaivata tohtoreita eikä koulunkäyneitä naisapulaisia. Kotoiset eukot vain ovat apua antamassa taikka niiden puuttuessa miehet, mutta monesti toimii vaimo aivan yksinään, kenenkään avustamatta. Ne Lapin erämaat ovat niin ihmeellisiä. Kesällä vaimo sanan puhumatta pistäytyy metsään, ja jo vähän ajan kuluttua palaa sieltä takaisin helmassaan pienoinen koltan alku. -- "Miehtsest mon tan kavnim", metsästä minä tämän löysin, selittää hän vain toisille vesoille, kun ne kummissaan kyselevät, mistä äiti sellaisen on saanut. Ja yhtä ihmeellisiä ovat talvisetkin koltanmaat. Niiden laajoilla lumikentillä saattaa vieläkin pieniä "Tähtisilmiä" ajelehtia. Sillä monta kertaa löytää lapineukko niiden paksuista kinoksista pikkuisen kolttaparan. On sattunut monesti, että vaimo pitkältä raitoretkeltä palatessaan tuo mukanaan pienen parkuvan käärön. Jopa saa hän aikansa täyteen joskus aivan yksinään talvitaipaleita ajellessaan, pysäyttää ajokkaansa ja pyöräyttää perillisen, pesaisee sen lumella ja kääräisee nahkoihinsa, istahtaa ahkioon ja ajaa edelleen, toimittaa asiansa ja sitten vasta palaa kotiin.

Eivätkä koltan kurjat ja hatarat pirtitkään ole suinkaan lapsensaantilaitoksiksi varattuja: tuuli puhuu sisään seinänraoista ja ryöpyttää lunta hatarasta ovesta, reppanasta ja ikkunoista. Ja lapsivaimoilla on tavallisesti tilansa ovinurkassa. Useita viikkoja saa hän siinä viettää, ennen kuin on kelvollinen menemään miehensä luokse ja muiden joukkoon.

Koltilla niinkuin monilla muillakin alkuperäisten olojen kansoilla on ikivanha tapa muodostella vastasyntyneen pehmeätä päätä mieluisemman näköiseksi. Jos se ei ole aivan oikeassa muodossaan, puristellaan ja pyöristellään sitä käsin painellen ja sidotaan sitten pikku lakki päähän, että se pysyisi uudessa mallissaan.

Kun naapurin vaimot saavat kuulla, että uusi ihmislapsi on taas maailmaan ilmestynyt, tulevat he kiireesti sitä ja sen saajaa katsomaan ja tuovat tullessaan pikku tulokkaalle kaikenlaisia lahjoja: huivia ja vaatetta sekä verkaa ja pieniä lasihelmiä, joilla äiti voi pienoisen kietkamen koristella, antavatpa vielä rahaakin, _vielki-teihk_, velkarahaa, kymmenen, viisitoista, parikymmentä kopeekkaa, jotkut hyvät sukulaismuorit puoliruplasenkin.

_Kietkam_, kätkyt, on pienokaisen olisijana pitkät ajat. Se on oikea lappalainen lapsenkehto, puunkoperosta ja nahoista laitettu. Itse isäukko kovertaa petäjästä pienen keveän ruuhen, kuin pikkuruisen ahkion, ja asettaa sen pääpuoleen, joka vastaa ahkion keulaa, pari suojavannetta. Äiti sitten laittaa kietkamen valmiiksi: päällystää kokonaan ohuella, ruskeaksi värjätyllä parkkinahalla, koristelee ja nauhoittaa. Pääpuolen vempeleille vedettynä muodostaa nahka lapsen päätä suojaavan koperon, ja ruuhen reunoissa sekä jalkapuolessa on pehmeät karvaiset vasannahka-kaistaleet, joilla pieni peitetään. Koperon reuna on kirjonauhoilla, helmillä ja kirjavilla verkatupsuilla koristeltu, ja jalkapuolesta pään suojuksen etureunaan ulottuu yli kietkamen kolmiosainen, korea, palmikoitu _sierr-labtshi_, leikkinauha, johon lapsen iloiksi, kun se rupeaa ymmärtämään, ripustellaan kaikenlaisia helyjä: renkaita, lasihelmiä, pikkutiukuja, vanhoja kellonrattaitakin. Samalla niiden helinä ja kilinä, samoin kuin kietkamen pohjaan leikatut ristitkin, suojelevat lasta pahoilta voimilta.

Jängältä kerää lappalainen valkeata suosammalta, _saungal_, jota käyttää kietkamessa pehmikkeenä. Riepuja vain panee äiti sammalen peitoksi, taikka talvella pehmeän vasannahan, ja riepuihin käärii hän pikkuvauvansa. Reunojen nahkakaistaleilla peittää äiti lapsen ja kuroo sitten _kietkam-karstokilla_, kätkytremmillä, jonka pujottelee reunoihin kiinnitettyjen silmukkain lävitse, kaistaleet tiukasti lapsen peitoksi, käärien jalkapuolen vielä ympäriinsä jalkaremmillä. Ja niin on pieni koltta asuinkoperoonsa sonnustettu, ettei pääse sieltä omin voimin tikahtamaankaan. Pieni pyöreä näköpää vain nenän nypykköineen ja ruskeine silmineen katselee kummastellen nauhojen lomitse ja raskaiden nahkojen alta ihmeellistä maailmaa.

Lappalaisen kietkam onkin mitä käytännöllisin kätkyt. Se on niin kevyt, että äiti saattaa sitä semmoisenaan hyvin liikutella ja kanniskella. Kotipirtissä hän sitä kiikuttelee polvillaan, ja kun kietkam rupeaa kovin levottomana ääntelemään, avaa hän povensa ja työntää rinnan koperon alle, taikka ripustaa kietkamen nuoralla katosta riippumaan ja siinä kiikuttelee, kunnes koperon asukas tyyntyy. Rauhallisena ollen saattaa kietkamen hyvin asettaa vaikkapa lautsalle taikka arnis-sajeen taikka mihin tahansa. Silmivaate vain pannaan kasvojen peitoksi, etteivät sääsket pääse puremaan. Jalkamatkoilla kantaa äiti kietkamen selässään, levähtäessään sitten ripustaen sen puunoksaan taikka asettaen seisomaan kiven tai kannon varaan. Ja kalaretkillekin voi vaimo kietkamen ottaa mukaansa: pistää vain veneen kokkaan pystyyn ja asettuu itse soutamaan. Talviretkillä taas sidotaan kietkam taljoihin kierrettynä ahkion keulaan, niin että kasvot ovat äitiin päin, joka ahkiossa istuu ajajana. Eikä tule pienen talvimatkailijan kovilla pakkasillakaan kylmä, niin on se karvaisiin nahkoihin kääritty kuin metsänpentu, kasvotkin suojattuina vaatteella, ettei viima koske. Levähdyspaikoissa äiti vain avaa kietkamensa, ruokkii ja hoitelee, sonnustaa sitten jälleen kiinni ja pistää kinokseen pystyyn tulen loimuun lämmittelemään.

Lapsen kastamisella ei pidetä niin kiirettä. Jos lapsi sattuu syntymään kesämailla, niin vasta talvikylille palattua viedään hänet papin luokse. Monesti myös, jos saapuvilla sattuu olemaan joku kirjamies -- sotapalveluksessa ollut taikka muuten kirjalle opastunut -- toimitetaan pyhä tehtävä vain kotona. Kirjamies kastaa lapsen, panee pyhän ristin kaulaan, ja kummeina on joku sukulaismies vaimoineen. Nimeksi annetaan se nimi, minä päivänä lapsi on syntynyt, taikka jos se ei sovi sukupuoleen, otetaan poikalapselle seuraava nimi edestäkäsin, tyttölapselle seuraava jälkipuolesta.

Venäläisestä kalenterista ovat koltat saaneet ristimänimistönsä ja sen oman ääntämisensä mukaan muodostelleet. Niin on heillä miehiä semmoisia kuin: _Elj, Evvan, Ehrem, Hoomes, Illep, Issak, Ivtsa, Jaahk, Javgar, Jermij, Joohmi, Kaurel, Karppi, Koaistje, Kotraht, Laur, Luihk, Mahtvej, Meetrej, Mihkal, Miikla, Moissej, Oakka, Oski, Olsander, Olssi, Peaht, Pedar, Poavel, Reehk, Semman, Sergej, Teahpan, Tem, Vaisk, Uontrej, Ärhip._ Ja naisen nimiä: _Annj, Ellj, Iirisk, Kaht, Kaisj, Maarj, Nastj, Oaijes, Ohklem, Ohkemij, Taarj, Vaarvan, Veara_.

Kumminlahjaksi antaa isäkummi ristilapselleen, sitten kun se on kasvanut isommaksi, poron, ja äitikummi kutoo sukat ja vanttuut. Ja lapsen oma isäkin, kun pienoinen saa ensimmäisen hampaansa näkyviin, iloissaan nimittää hänelle vaatimen, _painn-aldun_, hammasvaatimen, jonka vasta syntyvät vasatkin lapsi saa nimikoikseen.

Mutta jo toisella vuodellaan, parivuotisena, saa pieni koltta tuntea ensi kerran tämän maailman kovuutta: hänet pakotetaan luopumaan parhaimmasta ravinnostaan. Äidillä on jo toinen tuntemuksissa, ja siksipä hän armottomasti heittää ressunsa ja lähtee monipäiväiselle matkalle, talvella pitkälle Jäämeren rannan retkelle, taikka poropaimenten luokse erämaihin, syksyllä taas miesten mukana porojen erotuspaikkaan. Ja kun äiti taas palaa kotiin, on pikku koltta tavallisesti jo alistunut kovaan kohtaloonsa, eikä enää muistakaan mieluisinta ruokailupaikkaansa, vaan pistelee niinkuin muutkin pirtin asukkaat kalaa ja poronlihaa kaaralta, ryypiskelee rasvaista lientä ja särpää lasimäärin teetä. Mutta jos pahaisella peskiniekalla ei ole kilpailijaa tulossa, saattaa hän pysyä äidin suosioissa ja ravinnoissa aina kolmivuotiaaksi, jopa vanhemmaksikin.

Mutta surkeimmin käy niiden pikku raukkain, jotka vallan pieninä kokonaan menettävät oman vaalijansa. Silloin täytyy jopa viikon vanhankin ihmistaimen ruveta totuttelemaan aikaihmisten ravinnoille: teetä ja leipäpurua työnnetään kietkamen asukkaan kitisevään suuhun, pistetään siihen kalaa ja poronlihaa ja makeaa poronydintä, jopa tuota terveellistä ja voimakasta, lihakeitosta kuorittua rasvaista lientäkin. Mutta ei pieni lapsi, vaikka metsäneläjäksikin syntynyt, tahdo hyväksyä heti näin liikanaista hyvyyttä. Tavallisesti se kuolee pois tästä yltäkylläisyyden maailmasta.

-- Kurkkutauti tuli ja surmasi pienen sekä vei äitinsä luokse, sanovat hyväntahtoiset hoitajat.

Onhan pienellä metsänväellä kurkkutauteja jos muitakin. Heitä eivät ole oppineet lääkärit hoitelemaan, eikä sairaaloista ole kuultu puhuttavankaan. Itse vain omassa keskuudessa keinotellaan niillä tiedoilla ja taidoilla, joita on metsäläiselämässä opittu, koetetaan parannella ja lievitellä lapselta "kurkkutauteja" ja päänkipuja, korvanpakotusta ja hampaankolotusta, vatsanvaivoja, yskää ja vilustumista.

Kurkkutauteihin hienonnetaan tulikiveä, liitua ja suolaa, sekoitetaan pulveriksi ja luuputkella puhalletaan kipeään nieluun, ja kun päätä kivistää, noudetaan märkää savea ja sidotaan otsalle kääreeksi. Korvanpakotus heittää, kun jääkappale kääräistään huiviin ja sidotaan korvalle; pakottavaan hampaaseen painetaan taas palavan taulan kappale, pannaanpa se joskus kivistävään korvaankin. Mutta vatsanväänteisiin annetaan karhunsappi- ja pippuriviinaa, jota saadaan Kuollasta. Yskää parannetaan suolalla -- hienoa suolaa vain sormella hivaistaan kurkunpäähän ja kitalakeen. Vilustuneelle annetaan lämmin viinaryyppy. Mutta jos pienellä on umpitauti, puristellaan saippuasta teräväpäinen pulkka, joka työnnetään peräsuoleen, joka pian kyllä antaa vastauksen.

Näitä tällaisia pieniä kipeyksiä, jotka eivät ole kuolemaksi, saatetaan kyllä parannella, mutta oikeille jumalan sallimille sairauksille ei mahdeta mitään. Jumala ottaa pienen pois. Ja se tapahtuukin koltanmailla usein. Moni pieni elämänsä ensi taipaleita asteleva ihminen, vastaiseksi poropaimeneksi taikka kotipirtin raatajaksi aiottu, saakin leposijansa jossakin metsäjärven rannalla.

Koltta ei ole kovin puhtautta harrastava eikä lapsiaan liiaksi saippuoilla ja pesuvesillä kiusaa. Pientä rintalasta kyllä alussa joka päivä ahkionmuotoisessa pesukaukalossa huuhtaistaan, mutta sitten isompana ei heidän puhtaudestaan paljoakaan välitetä. Saavat itse pesasta kasvonsa ja kätensä, jos haluavat. Niinpä ovatkin pienet kolttavesat usein hyvinkin tuhruisen näköisiä, niinkuin ainakin takanporossa rypevät tuhkimukset ja kaikissa mutarapakoissa kahlailevat paljaskinttuiset vekarat, joihin milloin mistäkin tuherruspaikasta on kaikenlainen ryönä ja rokahdus tarttunut. Niin näkeekin hyvin useasti lapsia, joiden kasvot ovat ruvissa ja rohtumissa, ja vielä useammin sellaisia, joiden koko pää on rupikaarnan peitossa. Monen tytön ja isonkin pojan pää on niin kokonaan visvaiseen rupeen kaarnoittunut, ettei tukalla juuri ole sijaa. Kun he kasvavat isommaksi, ja kaarna karisee pois, jää pää melkein paljaaksi. Siksipä onkin moni koltta, naispuolinenkin, jo pienestä pitäen paljaspäinen.

Muutamilla koltilla on vielä muuan toinen omituinen vika: he ovat _yösokeita_, semmoisia kummallisia katsojia, jotka näkevät kyllä kirkkaalla päivällä, mutta heti kun tulee hämärä ja pimeä, ovat aivan upposokeita. Lappalaiset luulevat tämän vian johtuvan siitä, että lapsi on heti synnyttyä viety takkavalkean ääreen, jolloin kirkas valo on heikot silmät häikäissyt. [Yösokeus muuten on Lapissa jotenkin yleinen. Luullaan sen johtuvan kirkkaiden keväthankien häikäisystä.]

Isät veistelevät leikkikaluja lapsilleen, pieniä leikkiporoja, _sirr-puozia_, ahkioita ja mäenlasku-kaukaloita sekä suopungeita ja muita mielitavaroita. Tyttärille ompelevat äidit pieniä tilkkupusseja, tuohirasioita ja _sirr-päärniä_, "leikkilapsia", pieniä puupalikoita, joiden päälle puetaan nukenvaatteet ja niitä pikku kietkamessa soudatellaan. Isommat lapset kykenevät jo itsekin leikkivehkeitään veistelemään ja ompelemaan. Pojat tekevät tuohesta pikku veneitä, joita järvenrannassa uittelevat, vuoleskelevat jousipyssyjä ja valmistelevat nuorapäisiä _vihpps_-keppejä, joilla pitkiä nuolia korkealle ilmaan lennättelevät. Ja tytöt askaroivat kesällä ulkona käpylampaiden ja pikku porojen kanssa.

Talvella kun asutaan yhdessä, on lapsilla hauskaa. Silloin koko joukolla ollaan kylänlaidassa mäkeä laskemassa pikkuahkioilla ja pesukaukaloilla, suksilla, laudanpalasilla ja pelkällä peskinhelmallakin. Taikka ajetaan niinkuin aikaihmisetkin pororaidolla. Toiset ovat poroja ja toiset poromiehiä. Porot pitävät poronsarvea otsassaan ja laukkaavat ympäri kenttää, poromiehet juoksevat jäljessä ja tavoittelevat heitä kiinni suopunkiaan viuhautellen, ja kun porot on saatu kiinni, valjastetaan ne pitkään raitoon ahkioiden ja pesukelkkojen eteen. Sitten mies joka ahkioon, ja siitä huutaen ja meluten ajamaan pitkin kylän raittia, niinkuin ainakin aikamiehet parhaana laskiaispäivänä.

Mutta pienet lapsenressukat, jotka eivät vielä kykene muiden mukana ulkona reuhaamaan, saavat aherrella kotipirtin permannolla. Käypä heille väliin niinkin surullisesti, että yksinään kotona häärivä äiti, ulos asioille lähtiessään, sitaisee lapsensa jalkaan nahkaremmin, jonka toisen pään kiinnittää lautsan patsaaseen. Ja siinä saa pieni liekaan pantu vanki pitkät ajat ypöyksinään parhaansa mukaan aikaansa kuluttaa.

Isot lapset taas eivät talvikylässä asuttaessa enää joudakaan koko päiväkautta pororaidoilla ajelemaan eikä mäessä rehkimään. Heidän pitää istua osa päivästään koulunpenkillä, ummikkovenäläisen opettajan johdolla oppimassa venättä sekä puhumaan että kirjoittamaan, lukemaan ja lukua laskemaan. Oikein ylpeillen näyttelee kolttapoika koulussa tuherrettuja kaunokirjoitusvihkojaan ja ynnä-laskuharjoituksiaan, ja ihastellen isä ja äitikin katselevat poikansa suurta oppia. Että mikä siitä lapsesta voi tullakaan, kun nyt jo noin osaa!

Paitasillaan taikka pahainen kolttu päällä, paljain kintuin pienet lapset useinkin kesäkentällä juosta kipittelevät. Ja avopäin. Isommilla pojilla on housut jalassa, takkikin päällä, ja tytöillä hameet, röijyt, huivit niinkuin aikaisillakin. Jo kolmen, neljän vuoden vanhoina, kun rupeavat kykenemään kenttiä laukkomaan, saavat pojat omat housunsa. Mutta isotkin pojat, samoinkuin monesti aikamiehetkin, häärivät kesäisin kotikentällä avopäin, paksu tukka vain pään peittona. Pikku tytöillä on tukka takana palmikolla, samoin isoillakin, mutta heillä on jo päänpeittona otsalla perevesk. Neljän-, viidentoista ikäisenä isompikasvuiset tyttäret sen jo päähänsä painavat ja lukeutuvat aikaihmisiin, mutta pienikokoiset turjakkeet odottelevat 16-17 ikävuoteensa asti. Silloin jo myöskin tyttäret hankkivat sormuksiakin sormiinsa ja renkaat, _piellji-pilttikit_, korviansa koristamaan. Neljin, viisin sormuksin monet koreiluhaluiset niejtat upeilevat, ja nuorilla vaimoilla on niitä väliin kuusin, seitsemin, kihlasormuksen, _porutshenni-suormaksen_, lisäksi. Ja vanhoina muoreinakin vielä kannetaan ohuita litteitä koristeltuja hopeaisia korvarenkaita, joissa useasti on lisäkoristeena ja taikakaluna vielä pieni valkea taikka ruskea joutsenen tai hanhen untuvatukkonen, otettu linnunselästä, pyrstön juuresta.

Lappalaiseen raadantaan täytyy lasten, niin tyttöjen kuin poikienkin, jo pienestä pitäen tottua sen mukaan kuin kykenevät. Heti kun he rupeavat jaksamaan, saavat he lähteä kalajärvelle nuottavenettä soutaa kiskaltamaan, ja kotipirtissä on heidän istuttava verkonkäpyä käyttelemässä. Talvella taas on toimena porojen hoito ja porolla ajaminen sekä kaikenlaiset lapinkansan talviset askareet.

20. TAUDIT, KUOLEMA JA HAUTAAMINEN.

Korvessa on koltta syntynyt, ja korvessa hän tavallisesti saa viimeisen leposijansakin, "metsästä löydetty" hän on, ja metsään hän katoaakin. Minkä erämaa on antanut, sen se taas vaatii takaisinkin.

Vanha koltta kuolee kyllä itsestäänkin, taudin tappamatta. Surma saattaa kulkea hänen seurassaan, missä hän liikkuneekin, kotikentällä, kalavesillä, metsänkäynnissä. Voi se heittyä ahkiokumppaniksi, kun äijä lähtee raitoretkelle erämaahan, ja uuvuttaa sinne ukon lumikentälle taikka yksinäiseen metsäpirttiin. Niin otti surma Nuortijärven ukon, kun hän yksin oli syyspirtillään käymässä, otti vielä ukon seuraksi hänen kuusi poroaankin, jotka äijä oli puuhun pirtin luokse sitonut. Surmaa vastaan taistellessaan oli äijä polttanut pirtin pöydät, jakkarapölkyt ja tahkopuut ja sitten piisin eteen kontalleen kuollut.

Monesti surma ennusteleikse tuloaan vanhalle, joskus nuorellekin jo etukäteen: antaa pyydykseen marraskalan, mahdottoman suuren siian tai muun kalan, taikka työntää tammakon maajärvestä, taikka panee vanhan höperöissään kiertämään kengänpaulansa nurinkäsin, taaksepäin nilkkojen välistä. On kyllä ukko erehdyksen huomattuaan sen rukouksia lukien korjannut, mutta ei se aina ole auttanut, enempää kuin marraskalan onnetonta saajaakaan, vaikka hänkin rukoillen on peloittavan kalan takaisin järveen työntänyt.

On sitten kaikenlaisia tauteja, joiden avulla surma saattaa ihmisen saavuttaa, vaikkei hän ole vielä varsin vanhaksikaan ehtinyt, semmoisia jumalantauteja, joille eivät parhaat tietäjätkään mahda mitään, vaikka kyllä muita kipuja kykenevätkin korjaamaan. Ne kyllä vievät uhrinsa manalle. Vain joskus voi niistäkin pelastua, niinkuin Evvankan Onttaskin, joka ankarassa jumalantaudissa teki lupauksen käydä rukoilemassa pyhässä monasterissa, kaukana Valkeanmeren takana. Ja Onttas paranikin ja porovaljakolla lähti heti ajamaan monien satojen virstojen päähän Koudan taakse Valkealle merelle ja sieltä luostariin, joka siellä on, missä lienee kaukaisessa meren saaressa. Viikkoja viipyi Onttas pitkällä pyhiinvaellusretkellään, mutta eipä ole sitten enää sairaaksi tullutkaan.

Monet taudit kulkevat tuulen matkassa. Suvisina lauhoina talvina ne liikkuvat, tuuli tuo, mistähän tuonee pahoilta vierailta mailta, semmoisia pieniä näkymättömiä eläviä olioita ja panee niitä lappalaiseen, niin että hän tulee kipeäksi ja kuolee. Moni koltta kuolee keväisin tuulen tuomaan tautiin. Ja vieraat matkalaiset, jotka koltanmailla liikkuvat, saattavat joskus taudin liikkeelle, varsinkin jos käyvät vanhoissa kalmistoissa. Luitahan he niistä ottavat mukaansa ja jauhavat niitä omassa maassaan hienoksi, mihin sitten käyttänevätkin. Mutta eihän lappalaisen luiden tomu vieraalla seudulla viihdy. Vapaaksi päästyään se rientää, niinkuin vieraille maille viety erämaan porokin, jälleen takaisin omaan korpeensa, ja matkallaan tartuttaa ihmisiin tauteja.

Myöskin maasta ja vedestä saattaa tarttua tauteja. Maalle, vainajien, manalle menneitten ihmisten leposijalle, on annettava arvo ja rauha. Sitä ei saa häpäistä, eikä varsinkaan mennä sitä yökasteen aikana kaivelemaan: voi saada syyhyn taikka pahempiakin kipuja, jotka eivät parane, ellei mene takaisin samaan paikkaan, mistä on tartunnan saanut, ja siellä rukoile pahoista pääsemistä. Samoin on vedellekin, järville, joille ja kaikenlaisille kaltioille annettava rauha. Nekin voivat rauhanrikkojalle ja pilkkaajalle kostaa, sillä helposti saattaa tshattsi-jielli antaa taudin, jos auringonlaskun jälkeen menee uimaan taikka tarpeettomasti vettä molskimaan.