Part 11

Pöydästä noustua taas monikertaan ristitään silmiä ja jumalan edessä kumarrellaan. Muori korjaa ruokakupit ja kaukalot pois ja sivauttaa pöytää hiukan märällä vaatteella. Sitten vasta ruvetaan kenkiä jalkoihin sonnustamaan, mutta ukko vain edelleenkin sukkasillaan tassuttelee. Käväisee emäntä ja tytär, käväisee vanha akkakin rannassa kasvonsa pesaisemassa, mutta takkuista tukkaansa eivät kampaa. Semmoiseen suuritöiseen toimeen viitsitään vain harvoin ryhtyä. Ja lautsojen makuuvaatteet kääräistään kokoon ja työnnetään nurkkaan.

Mutta pirtti on vielä lakaisematta. Ottaa muori varsiluudan, sipaisee sillä hiukan keskilattiata, luutien kokoon enimpiä rikkoja ja heittäen ne ovesta ulos. Lautsojen aluksiin muori ei viitsi puuttua: niiden ikuinen roju ei olisi vähällä selvitelty. Eikä niihin puututa lauantaisinkaan, jolloin pirtin lattia pesaistaan, keskisiltaa vain vähän vedellä huuhtaistaan, ei niinkään paljoa, että paksuimmat likakasat irtautuisivat. Ikkunoita ei pestä eikä hyllyjä tomusta puhdisteta, vaikka ikkunoissa saattaa olla vuosien lika ja akkunalaudoilla ajelehtia monien viikkojen kuivuneita kakunpalasia.

Ja jumalanpäivä on jo puolissa. Lapin aurinko jo Nuorrum-tunturin päältä paistaa, suvituulen, _sauv-pieggan_, mailta. Aika rientää täällä niinkuin muuallakin, aurinko pitää yhtämittaista pitkää kesäpäivää, ja talon pitäisi töitään toimittaa. Päivä pitäisi saada kiinni.

Emäntä käy kutomaan raanua, joka on aloitteella keskellä pirttiä telineissään, muori ottaa kengän ommellakseen, tytär alkaa taivutella tuohesta poarttia, ja pojat tuovat pirttiin vanhan verkon, jonka repeämiä rupeavat korjailemaan. Mutta ukko heittäytyy lautsalle loikomaan, ja lapset juoksentelevat ovessa edestakaisin.

Mutta ei huvita nuoria miehiä kauan resuisen verkon repeämien etsiskeleminen. Jo heittää toinen ikävän työnsä, ottaa hyllyltä haitarin ja rupeaa "kaatrellaa" vetämään; jo siitä kyllästyy toinenkin, heittää työnsä hänkin ja käy laulamaan soittajan säveltä. Siitä jo vanha muorikin innostuu. Mutta ei osaa hän nuorten renkutuksia, hänellä on vain omat laulunsa. Kenkää kurova akka rupeaa joikaamaan. Matalalla äänellä hän ensin itsekseen jouottelee, mutta kohta hän venyttää kaulansa ja innostuu kovemmin laulamaan. Jo kurottaa kaulansa tytärkin ja rupeaa muoria avustamaan, jopa innostuvat pojatkin, jotka muorin joikatessa ovat oman pelinsä heittäneet ja tarttuneet taas verkkoonsa, ja kohta kaikuu pieni pirtti neljän hengen yhteisestä äänessäolosta. Se on vain semmoista työskentelijäin yhteistä laulunjonotusta, joka syntyy itsestään ajan vietteeksi, kun ei tarvitse ajatuksiaan työhön kiinnittää. Vanhalla vapisevalla äänellä muori jouottelee, tytär kimakammin seuraa mukana, mutta pojat toisinaan miehen kurkulla kajauttavat.

Mutta jo taas rupeaa miesten mieli pöytään käymään. Ottaa toinen poika samovaarin, sytyttää siihen tulen ja laittaa teevehkeet pöytään, noutaa siihen kuivaa poronlihaakin aitasta. Ja taas juodaan teetä viisin, kuusin lasein, syödään leipää ja raastetaan poronlapaa.

Mutta ukon päässä eivät "tehkit" anna elävää rauhaa, ellei niitä vähän ahdistella. Emäntä istuu tsattsalille, ukko heittäytyy sillalle pitkäkseen, painaa päänsä eukon syliin, ja siinä alkaa akka ukon tuuheassa takkutukassa ankaran ajometsästyksen: suurella puukolla raaputellen käy hän läpi koko pään ja saa tuon tuostakin esille isomman purijan, jonka armotta naksauttaa. Onnellisena ja tyytyväisenä ukko siinä kellittelee, käännähtää vain selälleen, kun eukko raaputtaa parrankin.

Sitten siinä taas yhtä ja toista puuhaillaan, raanua kudotaan, verkkoa paikataan, rovettä ja verkon tuohikukkaroa rakennetaan; ukkokin noutaa puukappaleen ja alkaa veistellä nuottalautaa, muori taas, saatuaan kengän valmiiksi, ottaa kuosalin, sitoo siihen roivaskuontalon ja istuu tsattsalille värttinää kieputtamaan. Mutta kauan eivät miehet jaksa yhteen menoon työskennellä, pian rupeaa "raataminen" raukaisemaan, niin että täytyy heittäytyä hetkeksi lautsalle pitkälleen. Ja vaihteeksi taas nuoret miehet, kun emäntä käy raanunkudetta värttinällä kehräämään, ottavat kudevyyhden ja alkavat kutoa raanua. Naiset eivät juuri jouda lautsalle loikomaan, he sentään ovat aina toimessa.

Mutta kun iltapuoli alkaa joutua, kun päivä tunturin päältä laskeutuu lounaiselle, _loitt-kirtijn_, "linnunlentoon", rupeaa raatajia taaskin nälkä ahdistamaan. Muori pistää kattilan tulelle, ukko noutaa aitasta kuivan hirvenkontan ja kirvestää siitä kappaleen kattilaan, ja kun se on kypseksi kiehunut, keittää muori siihen kauranryynihutun. Muori leipoo ja paistaa vielä pari leveää kakkuakin, ja pojat hommaavat teeveden valmiiksi. Niin päästään taas pöydän ääreen: muori, ukko, pojat ja tytär, mutta emäntä lasten kanssa vain tsattsalilla aterioi.

On juuri päästy syömästä ja taas ruvettu yhtä ja toista tehdä tuhertamaan, kun erämaa yhtäkkiä työntää vieraita -- mikä on aivan harvinainen tapaus täällä salojen yksinäisyydessä. Astuu metsästä viisi, kuusi kolttaa, miehiä ja naisia, peräkkäin painatellen kankaan polkua, sääskipussit, _tshuosk-kahpperit_, päässä, raskaat taakat jokaisella selässä: kenellä laukkua, kenellä säkkiä, kenellä kantamus nuoritettuna _roshniin_, pihlajasta taivutettuun kantokehykseen, joka nahkaisilla taikka vaatteesta ommelluilla viilekkeillä ja nuorilla on sonnustettu hartioille. Petsamoon Pedarinpäiville, satojen virstojen päähän, tunturien taakse, Jäämeren luostariin, ovat miehet matkalla, mutta naiset ovat vain ilman aikojaan lähteneet sukulaisiin kylästelemään. Pihakentälle kellauttavat kaikki kantamuksensa ja astuvat pirttiin, kun joku joukosta on ensin pienellä kapulalla viskata kopsauttanut oveen, että pirttikansa saisi tietää jotakin olevan tulossa; muuten varsinkin arat naiset säikähtäisivät, kun äkkiä tämmöinen joukko korvesta astahtaa. [Koltan naiset ovatkin kovin herkkiä säikähtämään. On monia kertomuksia siitä, miten he äkkisäikähdyksessään ovat milloin minkin harkitsemattoman turmantyön tehneet joko itselleen taikka muille.] Sitten vasta astutaan sisään. Ja siellä kun ilostutaan.

-- Tierv!

-- Tierv! Tierv!

kaikuu kahden puolen. Mutta ensin on jumalia tervehdittävä, ristittävä ja kumarreltava, ennenkuin talonväkeä käydään kädestä pitäen tervehtimään. Miehet kattelevat miehiä ja naisia, mutta naiset tarttuvat syliksi ja suutelevat toisiaan poskille, ensin vasemmalle, sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle.

Sitten vasta alkaa haastelu. Ja kyllä siinä puhetta riittääkin, kysymistä ja vastaamista ristiin ja rastiin. Paljoahan ei erämaan yksitoikkoisuudessa ole tapahtunut, yhtämittaista arkipäiväistä raatamista, kalanpyytämistä ja kalan syömistä on elämä siellä aina ollut, mutta sittenkin on tapahtunut niin paljon, josta pitäisi muillekin kertoa. Onhan niin monta kuukautta jo kulunut siitä, kun talvikylässä viimeisillä kevätkeleillä erottiin. Eivätkä sen jälkeen monet ole kertaakaan toisiaan tavanneet.

Vieraiden tultua on muori heti lennättänyt teeveden tulelle, ja emäntä käynyt kakkuja leipomaan. Ja kohta istutetaan vieraat pöytään, itsekin joukkoon istuutuen sen kuin sopii, miehet ensin ja naiset vasta sen jälkeen. Tarjotaan teetä ja vastaleivottua kakkua, kuivaa kalaa, keittokalaa, ja poronlihaakin aitasta noudetaan. Kelpaa ruoka ja kelpaa tee vieraille, pitkän matkan käyneille, kelpaa se talonväellekin, vaikka se vastikään on syömästä päässyt. Lasin lasin jälkeen saa emäntä taikka isäntä samovaarista laskea, ja kakkukin lohkeaa nopeasti, kalat ja lihat katoavat. Mutta sokeria koltta käyttää säästellen, vain hitusen sitä kerrallaan palasestaan puraisee. Viisi, kuusi, seitsemänkin lasia janoisimmat vieraat juovat, ennenkuin, hikisinä ovat saaneet kyllikseen. Silloin he kääntävät lasinsa kyljelleen taikka kumoon, merkiksi, etteivät enää halua, ja jättävät kuppinsa viereen pöydälle pikku palasen sokeria ja kalaa taikka leipää, kun eivät nimittäin tahdo viedä talon osaa. Ja pöydästä noustuaan vieraat kädestä pitäen kiittävät talon muoria, isäntää ja emäntää, nuoria poikia ja tytärtä, vieläpä lapsiakin.

Eivät ehdi Petsamon pyhiinvaeltajat talossa sentään pitempään vierailla: pitkä on matka ja taipaleet tiettömät, jalkaisin ja veneillä kuljettavat. Iltamyöhällä jo miehet veneellä lähtevät järveä soutamaan. Kädestä pitäen taas hyvästellään ja sanotaan:

-- Kuodd tiervan!

-- Mon tiervan!

vastataan siihen. [Jää terveeksi! -- Mene terveenä!] Rantaan mennään lähtijöitä saattamaan ja siinä kauan aikaa seisotaan ja katsotaan soutajien jälkeen. Vielä järveltä huudetaan:

-- Kuodd tiervan! Ja Mon tiervan! siihen rannalta vastataan.

Lyhyt se oli, mutta hauska vaihtelu metsien yksinäisyydessä eläjille, tämä kaukaisten naapurien pistäytyminen talossa, ja hauskinta on se, että naapurin naiset jäävät siksi, kunnes miehet Petsamosta palaavat, taloon vierailemaan.

Mutta vieraiden oleskeleminen talossa ei suinkaan estä talonväkeä töitään tekemästä. On vielä toimittamatta päivän tärkein tehtävä: nuotalla käynti, joka juuri onkin myöhäisen illan puuhia. Vaikka aurinko jo on rientänyt lännen pielten ohitse ja laskeutunut luoteiselle, _uorjal_-puolelle, lähtee koltta järvelle kalanpyyntiin. Kaksin venein sinne mennään, ukko ja tytär toisessa veneessä, muori ja poika toisessa. Pari tuntia, kolmekin siellä vierähtää, ja päiväkin jo lähenee pohjaisia tuntureita, _davve-pieggan_, pohjoistuulen, maita, kun kalamiehet, useita apajia heitettyään, taas soutavat kotirantaan. Haukea ja ahventa, siikaa ja taimenta on nuotta vetänyt, ja isolla loastulla kantaa ukko kalat pirttiin. Mutta naiset jäävät nuottaa uluille asettelemaan, poika tarpoimia ja muita vehkeitä paikoilleen laittamaan.

Pirtissä on kastuneilla kalamiehillä lämmin vastaanotto. Siellä tuli takassa iloisesti loimottaa ja kuuma teevesi on pöydällä. Ukko heittää pois märän mahtsakkinsa ja muori riisuu kastuneen kalahameensa; toisetkin vaihtavat kuivaa päälleen, ja niin pääsevät sekä kalankävijät että kotiväki ja vieraatkin teetä, ja kakkua maistamaan, ottamaan semmoisen sydänyön-hetken välipalan, joka vahvistaa vartomaan kalaretken saalista.

Sillä vielä on päivän pääateria syömättä: tuores kalakeitto, koltan kesäinen himoruoka.

Heti käydään illan saalista perkaamaan, ja isoimmat sekä parhaimmat kalat työnnetään kohta kattilaan. Emäntä pistäytyy ulkona puuta pilkkomassa, tuo pirttiin, ja ukko laittaa hyvän tulen kattilan alle; kauan ei viivykään, ennenkuin tavaton kaukalollinen höyryävää kalaa on pöydällä, isoa punaista taimenta, siikaa ja suurta haukea.

Kaukalon ympärille käydään kohta kaikin, minkä suinkin sovitaan, ja ne, jotka eivät pöydän ympärille mahdu, tyhjentävät emännän ja lasten kanssa toista kalakaaraa tsattsalilla. Vaikka koltta olisikin syönyt hyvänlaisesti pitkin päivää, niin nyt hän vasta oikein syötävänsä syöpi: iso kaukalo tyhjenee yht'äkkiä, vieläpä saa toinen ja kolmaskin kyytinsä.

Iltasen jälkeen on naisilla vielä yhtä ja toista puuhaa. Emäntä ennättää heittää vielä raanuunsa muutaman kirjoraidan, tytär korjaa ruoanjätteet pöydältä, ja muori laittaa takkapankolle kuivaa koivunkääpää savuamaan, että inisevät sääsket pakenisivat pirtistä. Sitten levittää muori makuuvaatteet lautsoille, ja laittelee niitä lattiallekin poikia varten, kun vieraat saavat sijansa lautsoilla. Vielä pistäytyy muori ulkona pönkittämässä louteet ikkunoihin ja heittämässä katerääsyn savupiipun peitoksi.

Kengät ja sukat riisutaan jalasta ja viedään ne, koska ilma näyttää pysyvän kirkkaana, ulos luövville taikka seipään nenään kuivamaan, ja päällysvaatteet asetetaan ulos ovipieleen seinälle naulaan. Tehdään sitten vielä jumalan edessä muutamia kumarruksia ja silmäristejä ja vetäydytään raanujen alle.

Ja niin päättyy koltan kesäinen päivä, pitkä, 16-17-tuntinen pyöreä päivä, ankaraan kalakeittoon. Tyytyväisenä laskeutuu metsäpirtin eläjä lautsalle loikomaan. Mitäpä hänellä on täällä hätää? Erämaa on niin, rauhallinen ja omilleen antelias, järvikin antoi taas yltäkylläisen vatsan, soipa vielä osan talvenkin varalle.

Mutta jäljessä käy koltan aika Lapin auringon ajasta. Koltta rupeaa ottelemaan vasta iltauniaan, kun aurinko jo on seuraavaa päivää nostattamassa korkealla koillisella, jopa lähenee jo itääkin, _nuirtij-pieggan_ puolta.

16. "OIKEAUSKOINEN" KOLTTA.

Koltat kuuluvat venäläiseen "oikeauskoiseen" kirkkoon. Sen yhteyteen on heidät jo ammoisina aikoina kastettu ja käännytetty. Vuosisatoja ovat venäläiset papit kolttien erämaista kadonneita lampaita etsineet, ripustaneet heidän kaulaansa pyhän ristin ja opettaneet heitä ristimään silmiänsä ja molimaan pyhiä rukouksia, kumartamaan pyhää _Miiklaa_, pyhää _Jovgoria_ ja _Pedaria_ sekä pyhää _Elljaa_, tuoneet heille pyhän _Pooretsin_ kuvia ja muita pyhiä _kaavaksia_, joiden edessä on silmiä ristien kumarrettava ja rukoiltava.

Komeita kirkkoja on kolttien suuriin keskuspaikkoihin, pogostoihin, pystytetty ja pienempiin talvikyliin rakennettu isohkoja tsassounia, tsassania, joissa pappi silloin tällöin käy jumalanpalvelusta pitämässä. Vielä on sinne tänne erämaihin, lohien kalastuspaikkoihin ja merenrannan kalastamoihin, laitettu pikku tsassania, joihin hyvän saaliin saanut kalamies saattaa astua kiittämään jumalia hyvästä onnestaan taikka pyytämään parempaa kalaonnea.

Ja tämä tunturimaita kiertelevä pakanallinen kansa on saatukin niin perinpohjin käännytetyksi oikeauskoiseen oppiin, että se hartaasti aina silmiään jumalankuvan edessä ristii ja kumartelee, muistaen sekä suuret että pienet paastot ja niitä myös koettaen noudattaa. Muistaapa se vielä pyhäpäivät: _passe-pejvet_, ja suuret _praasniekat_ ja ne pyhittää.

Niin on oikeauskoisen koltan muistettava ja pyhitettävä _roshtev_, joulupäivä, _odda-pejv_, uusivuosi, ja _veerest_, loppiainen, sekä _Trefan-pejv_, Trifonin päivä. Ja sitten on hänellä _majtt-niahtel_, maitonetäli, laskiaisviikko, jolloin suuri seitsenviikkoinen paasto, _jonn-paast_, alkaa ja kestää ohitse _Olssi-pejvin, Spoor-niahtelin_ ja _straasnaipjätnetsin_ eli pitkän perjantain aina _eije-pejviin_, äijä-päivään eli pääsiäiseen asti, josta lappalainenkin laskee kevään alkavan. Ja keväällä on koltalla _reatnets-pejv_, joka on sama kuin karjalaisten raatintsa eli vainajain pääsiäinen, sitten _Jovgor-pejv_, pyhän Yrjönpäivä, ja _Mihkel-pejv_, pyhä Miikkula, sekä _troits-pejv_, joka on sama kuin helluntai. Kesällä taas on kauneimman Lapin kesän _Evvan-pejv_, juhannus, ja _Pedar-pejv_, sekä _Ellje-pejv_, joka lappalaiselle jo kääntää kesän syksyksi. Ja syksypuolen merkkipäiviä on _Spaasse-pejv_, Kristuksen kirkastamisen päivä, _Lassn-pejv_, Laurin päivä, _Poorets-pejv_, karjalaisten pohorotsa eli neitsyt Marianpäivä, ja _Sveesnäi_, Fiishoi eli ristinpäivä, ja vielä _Pookrov-pejv_, karjalaisten Pokrova, synkän syksyn juhlapäivä. Sitten jo taas pian saapuukin pitkä joulupaasto jouluineen, uusine vuosineen ja uusine praasniekkoineen. [Trefanin päivä on vanhan luvun helmik. 1 p:nä. Olssip. helmik. 14 p. Spoorn. helmik. puolivälissä. Raatnets toista viikkoa jälkeen pääsiäisen. Jovgor huhtik. 23 p. Miikkula toukok. 9 p. Pedar kesäk. 29 p. Ellje heinäk. 20 p. Spaassep, elok.6 p. Lassnp. elok.10 p. Poorets elok. 15 p. Sveesnäi syysk. 14 p. Pookrov lokak. 1 p.]

Eivät ole kovin erikoisia ne pyhän praasniekan pyhittämiset, joita koltta erämaan järvillä asuessaan toimittaa. Jumalankuvan edessä olevat pikkukynttilät, _vielkij-tuovvaz_, valkeat tuohukset, hän sytyttää palamaan ja suitsuttaa sitten laatanalampun, _kaadnetsin_, pyhällä savulla koko pirttinsä, varsinkin sen peräpuolen ja _arnis-sajen_. Savustaapa hän vielä jokaisen perheen jäsenen kaularistin, koska "puörreb lii tiervas jielli", parempi on terve elämä silloin ja parempi terveys. Ja koko perhekuntansa kanssa, pikkuisista vesoista alkaen, hän jumalan edessä pitkät rukoukset molii, ristii ja kumartelee, osaapa vielä joku joukosta pyhää virttäkin laulaa, jolloin toisetkin koettavat parhaansa pannen mukana pysyä. Toistamiseenkin vielä vähän ajan päästä hän pyörähtää jumalan eteen kumartamaan ja rukoilemaan, ja sammuttaa sitten tuohuksen, jättäen vain pikkuisen tuikun tuikuttamaan. Mutta iltapäivällä jo talon nuori mies tuhauttaa senkin sammuksiin, ottaa haitarin, istuu lautsalle ja alkaa vetää kaatrellaa.

Näin koltta viettää yksinäisissä metsissään praasniekkapäivät, semmoiset kuin Jovgorin, Mihkelin, troitsan, Evvanin ja Ellje-päivän ja muut. On vain vielä useilla pyhillä oma muistettava merkityksensä. Niinkuin Evvanillakin, jolloin ei kenenkään suinkaan pidä mennä järveen uimaan -- hukkuu helposti, niinkuin ennenmuinoin oli seitsemän pappia hukkunut. Oli ollut yksi uskomaton pappi, joka oli uhalla mennyt Evvanina järveen näyttääkseen, ettei huku. Mutta olikin vajonnut ja ruvennut apua parkumaan. Silloin oli toinen pappi mennyt auttamaan, mutta vajonnut hänkin ja ruvennut parkumaan. Siitä oli mennyt kolmas apuun, mennyt neljäs, viides, kuudes ja viimeinenkin aina toistansa auttamaan, mutta kaikki olivat vajonneet ja parkuen hukkuneet. Miksikäs menivät pyhänä Evvanina järveen? Molemmat Evvan-päivät, sekä ensimmäinen, _ueivhtemmes-Evvan_, päätön Evvan, että seuraava päivä, vain pelkkä Evvan, ovat yhtä vaarallisia uimamiehille. Ja syksypuolen juhlista on Sveesnäi tärkeä poromiesten ja metsänkävijäin päivä sekä vanhain erämiesten peurapäivä. Silloin keitetään ja syödään poronlihaa ja metsänsaalista. Jos satutaan silloin olemaan eräretkellä taikka porometsässä, ei tehdä muuta kuin makaillaan nuotiolla lihakattilan ääressä ja täysinäisistä vatsoista lasketellaan miehekkäitä röyhtäyksiä. Siitä metsä antaa hyvät saaliit edelleenkin, ja porot menestyvät hyvästi. Sveesnäistä alkaa porojen rykimäaika, päättyen Pookrovana, joka myös on poromiesten merkkipäiviä.

Suurina praasniekkoina tekevät koltat pyhiinvaellusretkiä Petsamon pyhään luostariin, missä sen perustaja pyhä Trifon on haudattuna, taikka muihin merkkipaikkoihin. Niinpä heinäkuussa, Pedarin päivänä, useat kolttamiehet lähtevät pitkälle Petsamon retkelle. Erämaan järvet he halkovat veneillä ja soutaa mutkittelevat jokia myöten kymmenin penikulmin sekä astuvat maataipaleet jalkaisin raskaat kantamukset hartioilla. Muutaman päivän he siellä viipyvät, käyvät kirkoissa kuulemassa jumalanpalvelusta, tekevät kauppoja, ostavat viinaa ja pirtua sekä juovat.

Mutta kun praasniekat sattuvat talviseen aikaan, jolloin talvikylissä yhdessä elellään, vietetään juhlaa oikein juhlana, käymällä ensin kirkossa ja sitten pitämällä iloista elämää, ajelemalla porovaljakoilla ja juomalla. Kaikkein hurjimmin eletään laskiaisena, suuren paaston alkujuhlana, jolloin varustaudutaan tansseilla, juonneilla ja ajeluilla sekä vankoilla lihakeitoilla ottamaan vastaan ankaraa paastoa. Vihdoin sitten taas pääsiäisenä, paaston loppujuhlana, oikein iloitaan ja remutaan, ja täytetään kurisevat vatsat valtavilla lihamäärillä. Niissä suurkylissä, joissa ei ole pappia, vaan joissa vain joku kirjantaitava koltta toimittaa papilliset tehtävät, astuu tämä tsassanin peräpuoleen, _voltarin_ luo, ja siellä lukee rukouksia ja luiluttaa kirkkolauluja. Ja seurakunta hartaana kuuntelee "pappiansa", avustaen laulussa, ristien ja kumarrellen.

Joulupyhän aikana on koltan varoen elettävä. Silloin, pimeinä pakkasöinä, ovat peloittavat kummitukset ja kaikenlaiset henget kulkemassa, niin ettei ole hyvä pitää kovin pahaa elämää eikä yksinään liikkua ulkona. Jopa vaatteetkin, jos niitä on ulkona kuivattava, on käännettävä nurin, etteivät öiset henget niihin kajoaisi. Uudenvuodenaattona on koltalla ankara tehtävä: pitää saada koko vuoden synnit ja räähkät anteeksi. Iltamyöhällä, maatamenon lähestyessä, hän käy kylässä joka pirtissä kanssaveljeään puhuttelemassa ja sanoo:

-- Proistje muureähksam! Anna anteeksi minun syntini.

-- Boh proistij! -- Jumala antaa anteeksi, vastaa toinen, ja niin on kaikki sovittu. Lyödään siitä vain kättä ja toivotetaan toisilleen onnea ja menestystä alkavalle vuodelle.

Varsin tärkeä juhla on loppiainen, veerest, jolloin saadaan oikein pyhään oikeauskoiseen tapaan käydä _Jordanassa_. Silloin pappi astuu kirkosta, ristinkantaja edellä ja toinen perässä, ja menee mukanaan kokonainen kansanpaljous lähellä olevalle järvelle taikka joelle, johon on puhkaistu avanto "Jordanaksi"; pappi siunaa jäisen veden ja kastaa siihen pyhän ristin. Kiireesti silloin hyökkää avannolle sekä akkaa että ukkoa astioineen, pulloineen ja poartteineen ottamaan siunattua vettä, _rist-tshaatsea_, jolla sitten kotona pirskoitetaan pirtti ja jumalat sekä kaikki pirtissä asuvaiset. Pannaanpa vettä talteenkin, ja otetaan sitä aina aamulla suuruksettomaan suuhun tilkkanen -- se on nimittäin erittäin terveellistä ja parantavaa, oli sisuksissa mikä kipu tahansa.

Mutta kaikkein terveellisintä on itse käydä pyhässä Jordanan avannossa. Roikaistaan vain päältä peskit ja kaikki muutkin vaatteet, niin että ainoastaan _pajit_ ja _lein-puvsat_ jäävät ylle, ja sitten puljahdetaan avantoon umpisukkeloon, noustaan heti ylös ja kiireesti kirmaistaan kirkon lämpöiseen eteissuojaan pukeutumaan. Eikähän avannossa olekaan kylmä, vaikka muualla onkin kymmenien asteiden pakkanen, "siellä on samanlainen lämmin kuin on jumalassa... muu vesi on kyllä kylmää... Ja se on niin terveellistä reahkaiselle ihmiselle". Useat miehet ovat monesti käyneet Jordanassa, ja moni nainenkin on pyhästä avannosta apua etsinyt.

Niissä suurkylissä, joissa ei ole pappia, käy pogostan pappi talven kuluessa joitakuita kertoja jumalanpalvelusta toimittamassa. Niinpä ajaa Nuortijärven Ristikentän pappi Suonikylään kolmesti talvessa: jouluna, loppiaisena ja Trifonin päivänä, ja palvelee Herraa kylän kansan kanssa tsassounassa. Loppiaisena toimittaa hän kylän pienellä Pohteljoella suuren Jordananjuhlan.

Talvisten praasniekkain aikana käydään myös vieraissa naapurikylien sukulaisissa ja tuttavissa. Helisevin tiuvuin ja kilisevin kulkusin porovaljakolla komeasti ajetaan monipenikulmaiset metsä- ja tunturimatkat, jängät ja järvenselät, jopa joskus oikein koko karavaanissa, useista kylän taloista kun on yht'aikaa vierailuretkelle lähdetty.

Suurella hartaudella ja arvonannolla, niinkuin ainakin oikea kirkon lapsi, puhuu koltta pyhimyksistään ja jumalistaan, kirkosta ja tsassanista. Ovatpa muutamat vanhat koltat niin hartaita jumalien palvojia, etteivät matkallekaan uskalla jumalatta lähteä. On heillä pikkuinen laatikko, ahkionmuotoinen kannellinen _kaavas-koolag_, jumal-ahkio, johon he sulkevat pienen pyhimyksenkuvan sekä pyhää lootanaa; niin kätkevät he laatikon ahkioonsa ja saavat täten jumalan matkaansa. Ovatpa jotkut kolttaäijät olleet niin pyhiä ja hurskaita Herran palvelijoita, että ovat omin päinsä rakentaa rytkäyttäneet tsassaninkin. Tosin vain pienen ja vaatimattoman, mutta tsassanin sittenkin. Semmoinen hurskas äijä oli ollut ennen Nieskem-Evvan Nuortijärven yläpäässä, kaakkoisrannalla. Satakunta vuotta, ylikin, lienee jo siitä kulunut, kun ukko oli järvellä elänyt perheineen, asustaen siellä aina samalla paikalla yksinäisenä erakkona kuin metsänhaltia; talveksikaan hän ei muuttanut muiden seuraan Nuohtsijtaan, Ristikentän luo, missä silloin ei ollut vielä ollut kirkkoakaan, tsassouna vain. Tämä ukko oli salvanut lähelle kotaansa, korkealle rantakummulle, pikku-pikkuruisen pyhäkön, vain sylen seiniltään olevan ja toista korkean, kartiokattoisen hökkelin, ja hankkinut sen peräseinälle pyhiä kuvia. Pyhälle Pedarille oli rakentaja tsassaninsa pyhittänyt, ja Pedarin päivänä olivat Nuortijärven koltat siellä käyneet rukoilemassa, olipa joskus pappikin siellä palvontaa pitänyt. Mutta tästä huolimatta oli hurskas tsassanin rakentaja vanhana joutunut pahojen valtaan, karannut metsään ja sinne kuollut.