Part 10

Mutta komeampi vielä on vaimon päähine, _shaamshad_, punaisesta verasta ommeltu, päälakea peittävä myssy, jonka tuohella kovotettu otsapuoli somana ylöskäyränä kivertyy eteenpäin. Otsapuoli ja otsakäyrä on päärmätty keltaisella ja viheriällä veralla ja koristeltu valkeilla, sinisillä, keltaisilla ja viheriöillä helmiompeluksilla. Takana riippuu lakinreuna alaskäsin niskatukkaa peittävänä helttana, ja sen pinta on mitä kauneimmin helmiompeluksilla kirjailtu, vielä syrjä kokonaan valkoisilla tinapuolukoilla reunustettu.

Nuorilla tytöillä on niinikään oma päähineensä, _perevesk_, vaikka ei suinkaan niin kaunis kuin vaimojen shaamshad. Tyttöjen päähineenä on kiverä otsakäyrä, tuohesta taitettu, punaisella veralla päällystetty, keltaisella ja sinisellä somisteltu sekä kirjailtu monivärisillä helmiompeluksilla. Perevesk kiinnitetään vain pään ympärisidotulla vyöllä, ja tyttären letti riippuu vapaana niskassa; päälaki on avonaisena otsakäyrän takana.

Leskikin käyttää omaa lakkimalliaan. Hän ei koreile punaisilla veroilla, kirjavilla helmillä, eikä kiverillä otsakäyrillä, vaan hän sitaisee surussaan päänsä peitteeksi vain tumman pehmeän myssyn, _poinikin_, ja on siihen tyytyväinen.

Talvipakkasella painaa nainen päähänsä punaisen verkalakin, jonka reunus on revonnahasta, kuten miehenkin lakissa, mutta kesällä hän vain käyttää päähineensä peittona huivia, _räppek_. Omituisen isopäisen näköinenon vaimo ja tytärkin, kun hänellä on huivi korkean kovan lakkinsa päälle sidottuna.

Kaikki nämä komeat lakit ja päähineet ovat taitavan erämaan naisen käsialoja.

Tuohella, _peassesh_, on lappalaisen taloudessa varsin tärkeä merkitys, sillä koltan kodissa on vieläkin hyvin suuri osa talousastioista tuohesta valmistettuja. Tuohen punontaa ei Lapissa osata, mutta tuohilevyn taivuttelussa kaikenlaisiksi ropeiksi, maljoiksi ja pikku rasioiksi ollaan aika mestareita.

Naisten hoitoon kuuluvat tuohiasiatkin, naiset etupäässä ovat Lapin tuohiseppiä, kiskovat valkeat löyhyt järvenrantakoivuista ja niistä rakentelevat talontarpeita: _keylikkiä, poarttia, loastua, kuessia, tsuattia, silleetä_.

Keylikit ovat pussinmuotoisia tuohiastioita, toisinaan isoja, lähes metrinkin korkuisia tötteröitä, joissa säilytetään villoja, untuvia ja vaatteita. Ne on tehty vain kahdesta isosta tuohilevystä, jotka suoni- taikka hamppurihmalla taikka juurella on reunoistaan ommeltu yhteen; useasti tehdään ne vain yhdestäkin pitkästä tuohikiskonnaisesta, joka on keskeltä taivutettu ja sitten reunoista yhteen kursittu.

Toiset tuohiastiat taas ovat ropeen mallisia. Poartti on sievä malja, suusta pyöreä, pohjasta suppeampi, nelikulmainen. Se on notkeasta tuohesta taivutettu; suupuoli on vahvistettu tuohivanteella, joka on pistelty kiinni juurisiteellä, ja pohjan alatse on asetettu kaksi tuohinauhaa ristikkäin, kovokkeiksi ja samalla koristeiksi. Sillä nauhoihin on leikattu kolmi- ja nelikulma-reikiä, joista nauhan ja pohjan väliin pistetyt kissankultalevyt, _sluudit_, kirkkaina kimaltelevat. Poartteja käyttää kolttaemäntä marja- ja ruoka-astioina ja kaikenlaisen pikkutavaran säiliöinä, varrellisia poartteja lypsinastioina.

Poarttia isompi on loastu, nelikulmainen, matala rove, tehty samoin kuin poarttikin, juurella kursittu ja reuna jäykällä kaksinkertaisella tuohivanteella vahvistettu. Loastu on lappalaisen kala-astia; sillä hän kantaa vasta pyydetyt kalat rannasta kotaan, siinä ne perkaa ja perattuina säilyttää, kunnes työntää ne kattilaan taikka panee suolaan. Jauhoja, marjoja ja suoloja myös loastussa säilytetään. Samankaltainen iso matala rove kuin loastu on kueshshikin ja samoin tehty, mutta se on sangallinen: puusta taivutettu kännin, _keyja_, on lujilla juurisiteillä nidottu laitoihin. Kala-, jauho- ja marjaropeena kueshshia käytetään, ja hyvin monesti sen näkee myöskin vesiastiana, lappalaisen sankona.

Näpertelee tuohiseppä vielä pikkuisia kannellisia rasioita, tshuatteja, nappien, neulojen, suonirihmojen ja muiden pikku kapineiden säiliöiksi. Suonipunontaisella ne ropeen malliin ommellaan, ja kansikin tehdään tuohesta, kaksinkertaisesta levystä, rasian sisään painuvine reunallisineen, ja kansilevyjen väliin on piilotettu pikku kivenmurusia rapisemaan.

Tuohisiivilät, silleet, pienet tuohisuppilot, joilla lampaan ja poronmaitoa siivilöidään havu- taikka sammaltukon lävitse, sekä verkonkivesten kukkarot, _kieptit_, ovat niinikään tuohimestarin näperryksiä. Entisaikoina käytettiin vielä tuohesta tehtyä pöytääkin, _tiellaa_, leveää tuohilöyhyä, joka suurustettaessa levitettiin kotamaalle syömäalustaksi.

Tuohisepän työkaluina on vain puukko, äimä suonirihmoineen, juurisäikeitä sekä pieni luupora, _ueirr_, jolla tuoheen ompelureikiä pistellään. Tuohiteoksensa, poartit, kueshshit, loastut, keylikit ja tshuattit, tekijä aina "ristii", piirtäen puukonkärjellä pohjaan ristiviivan nurkasta nurkkaan sekä vielä toiset piirut laitojen nurkkapuoliin, pohjan kautta laidan reunasta toiseen. Ristit suojelevat rovettä ja ropeen sisältöä.

On vielä sitten muuan hyvin tärkeä käsityöala, jossa koltan nainen saa näppäryyttään näyttää: juurityöt, sillä nekin kuuluvat naisväen hoitoon. Koltta-nainen kupsehtii metsissä ja kaivaa auhtojen tievojen rinteestä poronsarvisella koukullaan pitkiä petäjänjuuri-suikaleita kimpuittain. Ne hän kotonaan puhdistaa, kuorii ja keittää porokattilassa ja halkoo hienoiksi säikeiksi, ja niistä hän sitten kelalla, kiellilla, ja juurivärttinällä, _vadzatem-naldilla_, kelaa ja kiertää pitkiä verkkorihmoja ja vahvoja nuottaköysiä. Hyvin monet kolttatyttäretkin osaavat juuriköyttä kelata, mutta sitten on erityisiä taitureita, jotka pystyvät juurisäikeistä kutomaan astioita, kaikenlaisia sieviä talousesineitä: jauhovakkasta, kansivakkaa, kannellista rasiaa, maljaa, kuppia, sokerirasiaa, joita kaikkia talossa tarvitaan. Kaikki ne ovat juuriastioita, _vuaddi-letteja_, vaikka jokaisella on omat esinenimensä.

Kenkäheinien, _kämmu-suein_, hankinta ja valmistelu on myös naisten toimia. Järvien rannoilta, pajuisten lahdenpohjukkain varjopaikoista he niitä, muuatta sitkeää saraheinää, lyhyellä käyrällä viikatteella, kessalla, leikkelevät ja veneen täysin soutavat kotirantaan. Kotikentällä, kiven varassa, taikka pirtissä arnis-sajen hirrellä, he kirvespohjalla taikka puukurikalla hakkaavat heiniä pehmeiksi, hierovat niitä käsissään ja taas hakkaavat ja hierovat, sormauksen kerrallaan. Valmiiksi pehmitetyt sormaukset kierretään isolle renkaalle, _sueini-vierriin_, ja viedään aittaan talven varaksi. Monta isoa heinärengasta tarvitaan isossa talossa talven kuluessa, sillä tilavat kenkänsä lappalainen täyttää ja tilkitsee heinillä varsia myöten. Ja kun "heinäkenkä" on yhdet täytteet kuluiksi astunut, vaihtaa hän toiset sijaan.

Kaikkien käsityöpuuhiensa ohessa riittää lapinnaisella aikaa vielä kotiaskareisiinkin, lastenhoitoon ja kalaretkiin. Jopa he joutavat silloin tällöin heittämään verkonkäpyäkin, kuromaan vanhaa rikkinäistä kalanpyydystä taikka pistämään muutaman silmän käsillä olevaan verkonkudelmaan. Ja jossakin välissä on taas riennettävä rantakentälle kattilan ääreen, työnnettävä tuli alle, poroa ja parkkia ja kuusenkäpyä kattilaan ja ruvettava verkkoja ja köysiä roukaamaan.

Ja kun tämä työ on toimitettu, on jo monta muuta varalla vartomassa.

14. MIEHET ASKARTELEMASSA.

Mitäpä kolttamiehille enää jääkään tehtävää, kun naiset ovat semmoisia monitaitureita: karvareita, nahkapeittureita ja turkkureita, suutareita ja räätäleitä, köydenpunojia ja tuohiseppiä. Valmiina saavat miehet kaikki naistensa näppäristä käsistä.

Yhtä ja toista sentään täytyy miestenkin yrittää ja näyttää, että hekin jotakin saavat aikaan.

Ainakin kotipirtissä tarvittavia puisia astioita, kapustoita, kuppeja ja kaukaloita, he kavertelevat, kopsivat kokoon kala-astioita, veistelevät pölkyistä ja oksikkaista puunrungoista istuinpöliköitä, ja muuta kodan ja pirtin sisustusta rakentelevat. On heillä kirveskalsunsa, puukkonsa, kovertimensa ja sahansa, jopa joitakuita pieniä höylänkin näköisiä työkaluja.

Tavallisin koltan pöytäkalustossa on kaara, _kärri_, pitkähkö, nelikulmainen kaukalo, koivunkyljestä taikka käyrästä koivunjuuresta veistetty ja koverrettu. Paljon ei siinä ole koperoa, mutta pääpuolet kohoavat hiukan ylös, niin että sillä hyvinkin voidaan pöytään kantaa keittokalaa taikka poronlihoja, pieniä kalojakin poikittain pinottuina. Tarpeellisia pöytäkaluston astioita ovat myöskin _nähppit_, isot ja pienet puukupit, joita miehet koivun ja petäjänpahkoista kovelolla kovertelevat. Huttua ja velliä, kalalientä, hillateetä sekä muuta liemiruokaa niistä tarjotaan, ja isoissa leveissä pahkavadeissa sotkee emäntä lapinkakkutaikinansa. Ja pitkävartisella kapustalla, _kapst_, ammentaa keittäjä kalat, lihat, puurot kuppeihin, mutta liemet lippoo syvemmällä varsikupilla, _liemm-juokkum-kuhksella_. Niitäkin miehet pikku pahkoista nävertelevät, samoinkuin pieniä ryyppykupposia, _juokkum-tserkkiä_. Poroja lypsetään myöskin puukuppeihin, isohkoihin, varrellisiin, pallomaisiin maljoihin, jotka ovat suustaan kapeampia, ettei maito lypsyhommissa liikuttaessa niinkään helposti pääsisi maahan läikkymään.

Miesten teoksia ovat myöskin monet kaukalot, _kaarad_, lammaskaukalot, joista lampaita juotetaan, sekä lasten pesukaukalot ja vaatteiden pesualtaat. Petäjän puoliskosta ne veistetään ja hakataan onteloksi pienellä käyräteräisellä kuokkakirveellä, _vietkalla_. Poroahkioonsa on lappalainen niin mielistynyt, että laittaa pesu- ja lammaskaukalonsakin samanmalliseksi: toisen pään tasaperäksi, toisen suippokeulaksi. Nuorankin vielä sonnustaa keulapäähän, josta sitten saattaa kaukaloa liikutella ahkiona.

Ja pirttiinsä laittelevat ukot "huonekaluja". Kantavat sopivan pölkyn sisään ja tekevät siitä _stuulin_: hakkaavat sen pari, kolme korttelia korkeaksi kappaleeksi ja veistävät ympäriinsä keskeltä hoikemmaksi, tuntilasin muotoiseksi istuinsijaksi. Taikka löytää ukko juurakon, tuo sen pirttiin ja veistelee siitä oikein "jalkastuulin", taikka keksii mukavan oksikkaan rungon, josta rakentelee pitkän _skammin_. Pöydänkin, _poordin_, jalkapuun koltta usein tekee oksikkaasta rungosta taikka juurakosta. Näkee kyllä jo edistyneempää ja "uudenaikaisempaakin" huonekalutyyliä: stuuleja ja skammeja, jotka on tehty lankunkappaleesta neljälle jalalle, samoin nauloilla kokoon iskettyjä nelijalkaisia pöytiä. Onpa joskus saatu oikein maalikin, punainen väri, pinnalle vetäistyksi.

Mutta omissa vanhoissa isiltä opituissa lapintöissään on koltta-ukko sentään vielä vanha mestari. Poronsarvea hän käsittelee taiturin tavalla. Siitä hän nävertelee mitä hauskimpia poronvaljaiden esineitä: _skierguja, varvuja,_ sarvinappeja, päitsien pankoja, samoin laukun sarvisuullisia, vuedkimia, norttomuksia, värttinänpäitä, lusikoita, sarvinauloja, neulakoteloita ja sukkapuikkoputkia, ja kaikki ne mitä somimmin piiruilla ja pistelmillä ja hammastuksilla koristelee. Samoin koltta myöskin käyttää vanhaa kirjailutaitoaan veistellessään värttinöitä, kuosaleita, nuotan perälautoja, leikkuulautoja y.m. Kolmiokoloja niihin useimmin näkee leikatun sekä piiruja ja hammastuksia, joskus jonkun puunkin kuvan tyylitellyn, ja nuottalauta on lisäksi vielä suojattu viisikannalla sekä omistajan monikoukeroisella puumerkillä, _tiehtellä_.

On sitten erityisiä mestarimiehiä, jotka osaavat rakennella veneitä, ahkioita ja saaneja, itselleen ja naapureilleenkin. Heillä on asuinkentällään työpaikkansa, _tuoiji-saje_, jossa koloiset työpölkyt, _tuoiji-tshosk_, aina ovat valmiina. Niiden ääressä näkee kolttamestarin kesäpäivänä köykyttelevän, milloin venettä valmistellen, milloin ahkioita laatien. Siinä on mestarilla puukot, kirveet, sahat, taltantapaiset, höylät, sujutinpuut ja puristimet sekä jousiporat. Siinä on myöskin, reunapuolessa, ahkiopuita ja veneenlaitoja kivien varassa, kivillä painettuina kaltoiksi ja käyriksi, päiväpaisteessa kuivamassa.

Lappalaismestarin höylät, _tueill_, ovat vain pieniä, hyvin yksinkertaisia työkaluja: puukappaleeseen hakattuun silmäreikään on kiilattu tylsä terä. Mutta niillä vain ukko teoksistaan veistosjäljen silittelee. Reikiä poraa koltta hauskalla vanhankansan kehrottimella, _juhs-ueirrella_, jousiporalla. Siinä on pyöreässä varressa pitkäkehrotinjouseen kiinnitetty nahkaremeli, jonka avulla poraa kehrätään edestakaisin, ja varren päässä on reikää kaivava kauhaterä. Sujutuspuut, _naib_, ovat loukkureunaisia puukappaleita, joilla ahkionkaaria taivutellaan, ja puristimilla, _kljeseillä_, kiristetään veneen ja ahkion laitoja naulattaessa tiukemmalle.

Kolttien kiikkerät veneet, _voonas_, ovat kaksi- ja kolmilaitoja, tavallisesti neljän, viiden metrin pituisia, mutta näkee joskus alussuikelon, joka on kuusi metriä pitkä, sekä taas pikkuisen, alle kolmimetrisen purtilon, jolla kolttaukko huovaten joella ja pikku järvillä soutelee ja kalaa pyydystelee.

Ennen vanhaan liittivät kolttien venemestarit venelaudat toisiinsa hamppuuuoralla ommellen: kehrottelivat vain reikiä lautojen reunoihin, kokasta perään saakka, pujottelivat niihin nuoran, kiristivät tiukalle ja iskivät puutapin reikään. Nyt näkee harvoin tällaista _seulu-voonasta_, joskus vain jonkun viimeisiään palvelevan vanhuksen metsäjärvellä taikka rikkinäisen raajun rannassa kumollaan. Mutta niiden tekomiehiä vielä elää, vanhoja ukkoja, jotka nuorilla päivillään ovat nuoraveneitä suutaroineet. Semmoisia on Nasarkka-ukko Nuortijärvellä, 70:ssä oleva äijä, joka vanhoilla päivillään on heittänyt pois nuoruus-aikaisen hamppunuoransa ja ruvennut naskaamaan veneitä rautanauloilla, niinkuin muutkin venesepät.

Veneen emäpuun veistää koltta petäjästä, limittäen suoraan pohjakappaleeseen kiveräksi kokaksi ja loivemmaksi peräpuoleksi käyrähköt juurakkopuut ja lujittaen liitoksen neljällä, viidellä nelikulmaisella puutapilla. Sitten laittaa hän paikoilleen suorasta lylyttömästä kangaspetäjästä halotut, veistetyt ja höylätyt laudat, jotka aholla kivien varassa, painokiviä sopivasti asetellen, on taivutettu kalttokäyriksi. Taikka on hän sujuttanut ne vartavastisiin paininpuihin, _koalttov-muorriin_. Tervaa sivelee ukko laitasaumoihin, levittää sammalla tiivisteeksi ja puristaa laudat yhteen kljeseillä ja iskee kiinni rautanauloilla. Sen jälkeen vasta tekijä sovittaa paikoilleen viisi vahvaa petäjän juuri- tai oksakäyristä veistettyä kaarta ja kiinnittää ne lautoihin paksuilla petäjän sydänpuusta pilkotuilla puunauloilla. Viimeiseksi venemestari panee hangat, teljot, ja lopuksi sivelee sisäpuolta hiukan tervalla, pyyhkien voidettaan ulkopuolellekin saumoihin ja naulauskohtiin. Ei raahdi ukko alustaan kokonaan tervalla töhriä, sillä tämä sitkeä voide on Koltassa kovin kallista. Jotkut ukot sitä kyllä itsekin pihkaisista petäjänkannoista polttaa käryyttelevät, _piegga-törvaa_, tuulitervaa tuhertavat ahonlaidassa pienessä pitkähkössä, turpeilla peitetyssä haudassa, johon tuulen annetaan tarpeen mukaan päästä ja toisesta vuorotellen puhaltaa.

Veneen airoja, _ajr_, osaa tavallinenkin koltta tehdä, hakkaa vain petäjästä airon pituisen kappaleen, pälhii sen kahdelta puolelta aironmalliseksi, sitten halkaisee kahtia ja veistelee kumpaisenkin puolikkaan airoksi.

Ahkioitakin kolttalais-mestari työtanhuallaan rakentelee, sekä ajo- että raitoahkioita.

Ahkion emäpuun, _kerris-pingal_, ahkiolylyn, tekee koltta petäjänlylystä. Hän etsii käyrän petäjän -- sitä paremman ja liukkaamman pohjan saa, kuta kovemman lylyn löytää -- ja veistää siitä kokkakäyräsen emäpuun. Toisinaan kyllä, jos ei satu löytymään sopivaa kasvantakäyrää, ukko hakkaa suoran petäjän tai koivun ja painaa sen käyräksi hyvin yksinkertaisella tavalla: vitsastaa vain emäpuun kokkapuolen vahvaan hirteen, pistää pölkyn päittäin hirren ja taivutuskohdan väliin, rytkyttää kantapuolen hirttä lähemmäksi ja sitoo köydellä kiinni.

Ahkion kaaret mestari vuoleksii sitkeästä tyvikoivun pinnasta, sujuttelee ne tuoreeltaan naibilla valmiiseen muotoon, sitoo nuoralla ja panee kuivamaan. Matkoillaankin saattaa ukko niitä joutohetkinään veistellä, vuoleskella, taivutella ja tuoda taakkansa lisänä kotiin kokonaisen kimpun hartioillaan. Laitaliisteet ukko veistelee ja höyläilee samoin koivusta, joskus petäjästä, mutta korkean, kuperan selkänojan kovertaa hän paksusta petäjästä.

Päinvastoin kuin venettä valmistaessaan koltta ahkiota rakentaessaan ensin kiinnittää emäpuuhun kaaret, iskien ne puunauloilla, sujuttaa sitten vasta niiden mukaan laitaliisteet ja naulaa jokaisen puutapilla kuhunkin kuuteen kaareen. Lujalla hamppunuoralla taikka poronjänteellä tiukkaa mestariliisteiden latvat kokkapuun koloon, samoin "kuroo" selkäsuojan reunaan liisteiden tyvet kiinni _kuorrom-seululla_, kuromasiimalla. Selkänojan taakse hän vielä kiinnittää kollosraksin ja kokkaan poraa jukkoreiän, _jokka-raigin_, ja niin on ajoahkio valmis, isketty kokoon rautanauloitta. Ahkion pituus on lähes pari metriä, leveys perästä 50-60 cm, ja syvyys 25-30 cm. Liisteitä on tavallisesti kahdeksan kappaletta, neljä kummallakin puolella emäpuuta.

Samalla tavalla tehdään raitoahkiokin, jolla kuormia kuljetetaan, mutta se on vain matalaperäinen taikka selkänojatonkin sekä pitempi -- 2,50 m:kin pitkä --, keveämpi ja matalampi, ja karkeammin tehty kuin ajoahkio. Raitoahkioita tarvitsee isoinen poromies paljon: kolme-, neljäkymmentäkin niitä saattaa olla hyvän talon ajokaluvarastossa.

On sitten koltalla vielä pulkkakin, _pulkke_, ja lukkoahkio, _lokk-kerris_. Pulkka on vain tavallinen ajoahkio, jonka ylle, tuomisten vempeleiden varaan, on purjevaatteesta pingoitettu myrskyiltä ja sateilta suojaava katos. Matkustavaisia "herroja" niillä koltat tavallisesti kyyditsevät. Lukkoahkio taas on kannellinen ja lukollinen ajoneuvo, jossa muuttoretkillä tähdellisimmät tavarat kuljetetaan.

Samoinkuin koltta on syrjääneiltä ja samojeedeiltä oppinut porovaljakolla ajamisen, samoin hän on myös heiltä saanut saanin mallin ja oppinut saanin teon, niin että jotkut kolttamestarit osaavat iizemskein tapaan panna kokoon komean porovaljakkokelkan. Petäjästä ja koivusta koltta rakentaa tämän omituisen näköisen ajoneuvon, pari metriä pitkän, kapeapohjaisen kelkan, jonka tukevat jalakset kuitenkin liukuvat lähes metriä leveällä. Peräpuolessa on lyhyehkö, kelkan puoliväliin ulottuva istuinlava, jota korkeat -- n. 40 cm -- takaviistot ketarat kannattavat, ja istuinlavan sivuina ovat juurakkorungoista veistettyjen kaustojen käyrät, joiden väliin taas korkea ja kapea perälauta on naulattu, sekä eteen matala jalkopuu. Tavaraa ei tällaisessa pikkutilaisessa kelkassa saata paljoa kuljettaa, hyvä kun itse ajaja vain vahvoissa talvitamineissaan sopii siinä yksinään istumaan. Ja hyvin pitääkin ajomiehen olla vaatetettuna, kun hän istuu lisäverhoitta ja jalkapeitoitta saaninlavalla ratsastaen, pitäen karvakenkäkoipiaan jalaksilla. Ja porovaljakon laukatessa, porojen lennättämässä ryöpyssä, muuttuu ajomies tuota pikaa kelkalla kiitäväksi lumiukoksi.

Kuormain kuljettamista varten tekeekin koltta matalampiketaraisen saanin, jonka pohja on pitempi ja leveämpi ajokelkan pohjaa. Sitä hän käyttää kuormaraidossa, milloin ei raitoahkiolla tahdo tavaroitaan ajattaa. Ja tällaisen laajapohjaisen saanin laittaa koltta _shaan-pulkkeksi_, kun on "herroja" lähdettävä kyytiin: pingoittaa pohjan ylitse vanteiden varaan purjelouteen katteeksi.

Miesten teoksista on vielä mainittava sukset. Ne ovat koltanmailla niin yksinkertaista laatua, etteivät juuri vaadi mestareikseen erikoisia ammattimiehiä, vaan niitä värkkää melkein kuka mies tahansa, ken vain on tottunut vähänkin kirvestä ja höylää käyttelemään.

Koltilla on kahdenlaatuisia suksia: sileitä sivakoita ja nahalla pohjattuja kalhuja. Sivakat, _savek_, tekee koltta männystä, suorasta kangaspetäjästä taikka lylymännystä. Ne ovat vain paksut ja painavat tölisköt, niinkuin meilläkin sydänmaalaisten hiihtoneuvot semmoisilla seuduilla, missä hiihtoa vähän harjoitetaan. Pituutta on puolikolmatta metriä, leveyttä 10-11 cm kärkipuolessa, kannassa 7-8 cm. Pohjassa ei ole hiihtosuksen uraakaan, vaan on se aivan sileä, hiukan kuperahko, eikä ole sivakassa suksen ponnahtavaa joustavuutta. Niilläpä kuitenkin koltta lumimaillaan hiihtää kalhuttelee, työntää karvaisen tassunsa tuohitetun pälkään vitsamäystimeen ja lähtee porotokkansa perässä laukkomaan.

Mutta metsästysretkillään, keväisillä kinoksilla hiihdellessään, luikuilee koltta kalhuilla, _kolloksilla_. Ja ne ovat vielä niitä isienaikaisia suksia, oikein peskipukuisen lapinmiehen hiihtimiä, karvaisella nahalla päällystettyjä niinkuin itse hiihtäjäkin. Sillä kalhujensa anturan on koltta pohjustanut hylkeennahalla, "norjannahalla", napsinut pienillä nauloilla nahan kalhunreunoihin kiinni, kärkipuolessa kuroen sen nuoralla päällispuolitse.

Petäjästä on kalhutkin veistetty, mutta jos on kuusta löydetty, niin on ne tehty siitä, sillä "kuoss lii raabsab, imurtu, a piehts lii raissab" -- "kuusi on sitkeämpi, ei murru, mutta petäjä on rapeampi", tietää kolttakin. Samanpituiset ovat kalhut kuin sivakatkin, samanlevyiset, suorat tuohipällikkäiset vitsaraksiset hiihtimet, ei vähääkään jalkavat.

Mutta kalhunsa kun koltta sonnustaa kannantakaisilla jalkoihinsa ja lähtee vaaranmaisille metsäretkilleen lipikoimaan, niin saapa olla kumppanina aika kiva sileän sivakan, petäjäisen lylyn taikka koivuisen suksen työntelijä, joka hänen kanssaan pystyy kilpailemaan. Ja sauvoitta kalhumies vain kaahaisee jyrkkääkin mäkeä ylös ja taas alamäet pyrynä lentää. Eikä karvapohjainen kalhu hangessa kahise, äänetönnä kuin vaaniva metsänelukka hiihtelee koltta ja surmana syöksähtää toisen metsänelukan kimppuun.

15. KESÄPÄIVÄ KOLTAN ASUNNOLLA.

Jo aikoja sitten on aurinko sivuuttanut kaukaisimman käyntipaikkansa peräpohjoisella ja hipaissut etäistä tunturinhuippua ja lähtenyt taas kiirimään sinistä korkeutta kohden. Torkahtanut erämaa on jälleen avannut silmänsä, ja metsän linnut nousseet lyhyestä levostaan. Kaikki ovat taas täydessä päivän toimessa.

Mutta järvenrannan yksinäinen koltta-asunto vetelee vielä öisiä uniaan. Yhä kirkkaammin paistava aamun päivä ei ole päässyt tunkeutumaan louteilla peitetyistä pienistä ikkunoista pimeään pirttiin nukkuvaa taloa nostamaan. Eivät Lapin suunnattomat sääskiparvetkaan ole sisään osanneet, kun savupiipunkin katteeksi on vetäisty vaaterääsy.

Sillä talohan valvoi illan, valvoi sydänyönhetken, näki aamupäivänkin paistavan, ja sitten vasta laskeutui levolle. Ja nyt se tahtoo nukkua. Vaikka koko muu Lappi ihanaa aamuansa viettää. Vasta kun aurinko on korkeimmilleen kohoamassa, kun se mahtavien etelän tunturien, Njuurromin, Tshörrem-ueivin, kohdalle rupeaa kohoamaan, herää nukkuva talo.

Vanha muori, pirtin perälautsalla nukkuja, ensin nousee, tsattsalille istahtaa, ruopii mustaa takkuista tukkaansa, selkäänsä raapii, pukeutuu, menee ulos, vetäisee louteet pois ikkunasta, kaahaisee tikapuita katollekin ja heittää savupiipun peiton syrjään. Sitten pistää akka teeveden tulelle. Siitä jo taas lautsojen raanupeitteiden ja resuisten vaatteiden kasa liikahtaa, ja unista kolttaa kohoaa niiden alta: nousee talon isäntä peräpuolesta, emäntäkin sieltä ilmestyy, tytär sivulautsan raanuista kohoaa, poika astuu ovipuolesta, joku lapsikin sieltä täältä pujahtaa. Ja kaikkien täytyy ensin ruoputtaa, raappia ja kyhnyttää päätä, selkää, kainaloita: "tehki porr, tehki porr". Täit kun eivät anna rauhaa.

Saavat siitä nousijat yhtä ja toista päälleen, ristivät silmänsä jumalhyllyn edessä ja käyvät teelle, jonka muori on pöytään laittanut. Leipää haukataan ja illallista kalaa, ja varia teetä lasi lasin jälkeen lasketaan menemään.

Kömpii sieltä vielä, toisten jo teetä särpäessä, ovipuolen lautsalta muuan myöhästynyt nukkuja, nuori mies, puksut vetäisee päällensä, ristii silmänsä ja istahtaa pöytään muiden joukkoon.