Part 5

Iso-Lassi sai sen nähdessään äkkiä uudelleen raivokohtauksen. Hän oli kauhean näköinen. Kun hän veti esiin puukkonsa, luuli Martti hänen uhkaavan hänen henkeänsä ja vetäysi teljon taa. Mutta jättiläinen leikkasi vain poikki rapiköyden. Sen tehtyänsä hän asettausi airoilleen ja souti sitten ulospäin niin pitkin ja voimallisin vedoin, että airot notkuivat kuin pajunoksat ja pienen veneen keula tunkeutumalla tunkeusi laineisiin. Veristävät silmät tuijottivat jähmeinä hänen harmaapartaisista, kalpeista kasvoistaan. Hiki valui suurin pisaroin hänen otsaltaan. Vihdoin alkoi hän asettua, ikäänkuin soutu olisi keventänyt hänen sydäntänsä. He olivat silloin tulleet niin liki proomua, että näkivät sen sinisen värin ja osasivat erottaa siinä olevat ihmiset.

Jättiläinen istui jonkun aikaa rauhassa, airojensa yli kumartuneena. Viimein puhkesi syvä huokaus hänen rinnastaan. Sitten hän loi silmänsä Marttiin, joka istui kalpeana peräteljolla. Omituinen, kova mielenliikutus ilmeni hänen leveistä kasvoistaan, ja kun Martti säälien katsoi häneen, lienee hänen sydämensä tuntenut tarvetta purkautua surujaan ilmoittamaan, vaikkakaan nuori poika ei juuri ollut sopiva hänen uskotukseen.

"Siihen aikaan" -- alkoi hän -- "purjehtivat venäläiset, niinkuin nytkin, Nordlantiin lotjillaan; mutta heidän nähtiin myöskin rannikoilla vaihtelevan ruisjauhojaan kaloihin. Joka vuonossa lojui silloin tavallisesti joku heidän lotjiaan."

"Varanginvuonossa oli eräs niemeke. Sen suojassa asui eräs vaimo, lappalaisleski, ja hänellä oli tytär, kaunis kuin Jumalan aurinko." -- Hän vaikeni hetkeksi, sitten hän kertasi sortuneella äänellä: "kaunis kuin Jumalan aurinko. Neljänneksen päässä sieltä asui nuorukainen, poika, jolla oli vain kaksi kättä, mutta niillä hän voi, kun tahtoi, soutaa kolmen miehen verosta, ja yksinään vastatuulessa hoitaa kuusisoudun. Ja tyttö ja poika pitivät toisistaan. Silloin tuli kerran venäläislotja lahteen ja laivuri -- Vasiljev oli hänen nimensä -- huomasi, että lesken tytär oli kaunis. Mutta kun hän ei voinut saada häntä muulla tavoin, lupasi hän äidille seitsemän mattoa jauhoja ja vähäkangasta, ja sitten hän lupasi naida tytön Venäjällä. Eräänä päivänä, kun lotja oli valmis lähtemään, käskettiin äiti ja tytär kesteihin kajuuttaan. Samassa nostettiin purjeet, ja vienolla tuulella lähti laiva salmesta."

"Kun äiti sitte laskettiin veneeseen, joka oli täynnä ruismattoja ja kangasta, alkoi poika, joka seisoi rannalla, aavistaa pahaa. Hän heitti rautakangen veneeseensä; hän kyllä tiesi, mitä hän sillä aikoi tehdä, kun hän laivan saavutti -- jollei saisi hyvällä, mikä oli hänen omansa. Hän souti, souti, ja nuoremmat ja voimakkaammat olivat aironvedot silloin kuin tänään. Ja soutu kesti koko päivän ja koko valoisan yön. Hän ei tiennyt enää, oliko hänellä käsiä -- ne olivat jo aikaa sitten kuoleutuneet; mutta hän souti lakkaamatta, ja raskas lotja pakeni lakkaamatta hänen edellään. Kerran hän näki tytön lotjan kannella; ja tytön kädet olivat ojennetut, ikäänkuin olisi hän huutanut poikaa avukseen; mutta silloin tuli joku takaapäin ja vei tytön väkisin kajuuttaan."

"Kun aurinko nousi, alkoi viileä aamutuuli puhaltaa, ja lotja eteni. Turhaa oli pojan soutu ollut; turhaan soutaisi hän, sen hän ymmärsi. Ja siinä hän istui, airojensa yli kumartuneena, ja seurasi silmillään poiskiitävää lotjaa, kunnes sen viimeinen purje katosi taivaanrannan taakse... Tytön tähden ei hän tappanut äitiä, niinkuin ensin oli aikonut... Hän ei enää voinut tehdä työtä; hän puuhaili lopettaa päivänsä, mutta silloin hän tapasi 'neuvoksen', joka hyvän sydämensä vuoksi oli kadottanut kaikki rahansa, ja 'neuvos' pelasti hänet ja hankki hänelle paikan Brögelmannin luona."

"Kaksi vuotta sen jälkeen tuli näille seuduille mielipuoli vaimo -- Venäjältä. Hän kulki jalan; hän oli tullut tunturien poikki. Hänellä oli pieni lapsi sylissään. Hän ei viihtynyt missään. Eräänä päivänä hän astui äitinsä mökkiin, mutta lasta ei hänellä enää ollut sylissään. Äitinsä mökissä hän sitten makasi hourien taudin käsissä, ja kun poika puhutteli häntä, hymyili hän niin oudosti ja käski hänen vain soutaa, soutaa, niin kyllä hän hänet viimein saavuttaisi. Samana yönä hän lähti jälleen harhailemaan tunturien ylitse. Ja nyt" -- lopetti Iso-Lassi, ja elämään kyllästyneen huokaus puhkesi hänen rinnastaan -- "nyt tuntuu minusta, että olen soutanut niin kauan kuin olen jaksanut!" --

Eikä hän kauemmin jaksanut. Yhä alakuloisemmaksi kävi hänen mielensä, yhä sekavammaksi hänen puheensa, yhä omituisemmaksi hänen käytöksensä. Ja eräänä päivänä, kun meri kävi vielä ankarissa mainingeissa äskeisen myrskyn jälkeen, työnsi hän vesille vanhan, hataran veneen, astui siihen ja souti kalakarille. Siinä istui hän sitten yksin ja kalasti. Silloin näkivät rannalla seisojat tyrskylaineen kohoavan ja valkoreunaisen, merivihreän muurin kaltaisena nousevan karille. Ja kohta sen jälkeen murtuivat sen suuret, vaahtoavat aallot kumisten pitkin rantaa.

Iltapuolella heitti meri muutamia veneen sirpaleita rannalle. Mutta Iso-Lassin ruumista ei koskaan löydetty.

VII.

RINTANEULA.

Marina oli nyt keski-ikäinen vaimo; hiukan harmaatakin näkyi jo hänen hiuksissaan. Mutta vaikka vuodet merenkarilla olivat paahtaneet hänen poskiansa eikä hän enää ollut solakka kuten ennen, olisi vieras kumminkin ihmetellyt hänen kasvojensa säännöllisyyttä, huomannut koko hänen olennossaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja tullut siihen päätökseen, että vaimo nuoruudessaan oli ollut hyvin kaunis.

Janne taas oli vuosien kuluessa, kenties lämpöisen lakin vahingollisesta vaikutuksesta tullut hiukan kaljupäiseksi. Hänen voimakkaat kasvonsa olivat uurtuneet ja ahavoituneet ruskeaa karia muistuttavaksi, jota meri huuhtoo ja tuuli kuluttaa; hänen hartiakas vartalonsa oli kumarassa ja hänen käyntinsä laahustava, kuten ainakin nordlantilaisen kalastajan, joka alituiseen elää veneessään. Eräänä päivänä, kun Marina ja lapset kauniilla kesäsäällä olivat noutamassa heiniä, kaiveli Janne suurta arkkua, joka muun muassa sisälsi Marinan hääpuvun, ja jonka nurkassa hänellä oli muutamia hopearahoja. Etsiessään näitä, jotka olivat liukuneet vaatteiden väliin, huomasi Janne kummakseen Marinan hääpäähineessä paperikääryn ja sen sisässä kultaisen rintaneulan. Likemmin sitä katsoessaan hän näki siinä kirjaimet T.S., ja paikalla pisti hänen päähänsä, että nimi ei voinut olla kenenkään muun kuin Thor Stuwitzin, joka ennen hänen naimistaan oli ollut rakastunut Marinaan.

Aamupäivän aurinko loisti lämpimästi aukiolevasta ovesta ja valaisi punaruusuisen arkun, johon Marinan nimen alkukirjaimet olivat maalatut, mutta Janne istui arkun laidalla syviin mietteisiin vaipuneena, rintaneula edessään. Tunti kului ja toinenkin, ja yhäti hän istui siinä; hänen katsantonsa synkistyi synkistymistään, ja hänen kasvonsa muuttuivat viimein maankarvaisiksi. Hän muisti, kuinka hän nuoruudessaan oli saanut taistella voittaakseen Marinan, ja kuinka hän oli luottanut häneen niinkuin jumalansanaan; hän muisti myöskin juhlallista hetkeä, jona he olivat upottaneet mereen Stuwitzin lahjat; ja nyt, vuosien kuluttua, hän sai huomata, että tässä kaikessa oli piillyt petosta!

Siinä arkunlaidalla istuessaan hän tunsi osan elämänsä onnesta katoavan; Marinan sydän ei ollut ollutkaan täydellisesti hänen omansa. Jo ajatteli hän suoraan kysyä häneltä oikeaa asian laitaa, mutta -- ei sitä uskaltanut; ja viimein hän kääri neulan jälleen paperiin ja pani kääryn entiselle paikalleen. Koko seuraavan syksyn hän sitten oli synkkämielinen ja harvapuheinen, ja Marina ihmetteli itsekseen hiljaisesti, mikä häneen oli mennyt.

Talven tullen matkusti Janne Sörsalmen maakauppiaan luo myydäkseen kesällä kuivaamansa kalat ja tehdäkseen joulu-ostoksensa. Janne oli hyvin raskaalla mielellä; pimeää oli kaikkialla hänen ympärillään, ja varsin epätietoista oli, voisiko hän saada tavallista luottoa helmikuun kalastuksen kalliisiin varustustarpeisiin. Aina siitä päivästä, jona hän istui Marinan hääarkun laidalla, oli työ käynyt hänelle entistään raskaammaksi. -- Viisisoudun viiden miehen joukossa istui Martti yhtenä. Janne oli peränpitäjänä, niinkuin ainakin.

Lähtiessään he olivat korjanneet koukkureivit karilta ja muun muassa saaneet suuren kalan, joka oli nielaissut vähää ennen koukkuun tarttuneen turskan. Tämä -- oli Iso-Lassi muinoin sanonut -- tiesi myrskyä, ja hänen ennustuksensa kävikin toteen, lltapuolella alkoi toinen vihuri toistansa ajaa, niin että matkamiehet alituiseen saivat kääriä purjeensa ja taas levittää ne.

Myrsky kävi tänään idempää maalta päin ja teki miesten purjehduksen sangen arveluttavaksi. Välttääksensä aavalle merelle joutumista ja samassa varmaa perikatoa, täytyi heidän, myrskyn ankaruudesta huolimatta, yhä edelleen risteillä vastatuuleen, veneen toinen laita veden alla.

Nyt kysyttiin uhreja. Veneen keventämiseksi täytyi jokaisen aluksi heittää puolet kaloistaan mereen.

Pakkasessa peitti pärske yhä paksummalla jäällä veneen, joka tästä tuli yhä raskaammaksi ja hankalammaksi liikehtimään. Uhkasipa vielä uusi vaara jonkun ajan kuluttua, kun purjehtijat joutuivat paksuun sumuun, niin etteivät olleet varmat suunnasta. Janne lopetti sentähden risteilemisen ja laski laitaiseen, toivoen siten saapuvansa Fuglöhön tahi ainakin pääsevänsä sumusta, mikä viimeksimainittu myöskin onnistui. Mutta meri liotti, ja itätuuli oli ankaran kylmä, joten oli luultavaa, että yhä kasvavan jääkerroksen tähden vene ei voisi aamuun asti pysyä veden päällä. Martti, jonka silmät olivat tarkat kuin ilveksen, väitti kahdesti nähneensä etäällä edessä valkoisten vaahtolaineiden taittuvan, ja kohta sen jälkeen luulivat toisetkin näkevänsä samaa. Se saattoi olla Fuglötä, mutta Janne arveli mielessään paljon luultavammaksi, että heillä oli edessään kuohu, joka vaahtoili jonkun salakarin yli.

Myrsky kääntyi nyt luoteiseksi ja puuskaiseksi; meri vyöryi raskain aalloin heidän jälkeensä. Väliin pyrysi. Vihuri syyti pitkiä laineita milloin veneeseen, milloin veneestä pois; äyskäri liikkui alituiseen ja keulamiehellä oli yllin kyllin tehtävää. Nyt saatiin selville, missä oltiin, ja suunta asetettiin Tinasaarille päin, eräälle Heggelundin omistamalle ulkoluodolle, jossa kalastuksen aikana pidettiin pientä kauppaa.

Niiden tyrskyjen läheisyydessä, joita Martti oli nähnyt, ja joista vaahtopyörteitä alituiseen kohosi uunista tupruavan savupilven kaltaisina, huomasivat purjehtijat ylösalaisin olevan veneen, jonka talalla kolme apua viittovaa miestä makasi. Heidän huutonsa ei voinut vastatuuleen kuulua. Keulassa oleva mies laittoi heittokuntoon köyden ja viskasi sen heille samassa kuin vene raskaan laineen selässä kiiti noiden hädässäolijain ohitse. Siihen sai ainoastaan perimmäinen talalla makaavista kiinni, hänet hinattiin veneeseen; mutta hänen molempia tovereitaan odotti yhä kuolema kuohujen keskessä.

Silloin Janne työnsi ruorinvarren oikeaan ja huusi: "kääntäkää!" -- toverien kauhistukseksi, jotka kumminkaan eivät voineet muuta tehdä, kuin noudattaa käskyä. Uhkarohkeaa näet oli heidän mielestään tässä asemassa kääntö tuuleen. Kun Janne oli saanut kallistuvan aluksen riittämään asti tuulta päin, käänsi hän sen. Hän oli päättänyt antaa jäätyneen veneensä kulkea kohtisuoraan kaatuneen aluksen talan poikki ja sitten kestää törmäyksen, jos veneet tarttuisivat toisiinsa. Hän pani alttiiksi paljon, muun muassa veneen ruorin ja myös henkensä.

Janne käytti hetkeä mestarin tavoin. Juuri kun hänen oma veneensä nousi laineen harjalle ja toinen laskeusi laineen pohjaan, syöksi edellinen kaatuneen köliä kohti. Kuoleman kynsissä olevat nostettiin samassa veneeseen, yksi kummaltakin puolen. Sitten asetettiin suunta Tinasaaria kohti, jonka kalastuspaikalla toivottiin saatavan yösija. Yksi pelastetuista oli aivan hervoton; hänessä näkyi tuskin ensinkään elonmerkkiä. Toiset kaksi makasivat veneen pohjalla uupumukseen asti riutuneina.

Oli yö, kun vene vihdoin lähestyi Tinasaaria. Ahtaan sisäväylän edustalla oli, kuten tavallista, muutamia pieniä kareja, joille linnut olivat laatineet pesiänsä. Mutta myrskyssä istuvat linnut karien tyynipuolella, elävänä mattona täyttäen kaikkialla louhet. Pimeässä etsi Janne turhaan väylää; kaikkialla hän kohtasi vaahtopäisiä tyrskylaineita; myrsky, joka taasen oli kääntynyt itäiseksi ja kylmäksi, yltyi yhä.

Näin hän oli kuoleman ja elämän vaiheilla pari tuntia risteillyt luodon edessä, kun hän huomasi, ettei paksussa jäässä oleva vene kauemmin voisi välttää uppoamista. Kävi miten kävi, nyt ei muuta neuvoa, kuin laskea suoraan karille.

Vene käänsi laitansa tuuleen päin; lisää purjeita vedettiin mastoon. Sisäänpäin kävi kulku suhisevaa vauhtia, kosken tavoin kohisevien kuohujen lomitse. Ei aikaakaan, niin kiiti vene tavattoman laineen harjalla karin hietasärkälle, johon se seisahtui niin voimallisella törmäyksellä, että masto natisi tuhdon kohdalta. Janne heitti ankkurin, kiinnitti pingoitetun köyden keulaan ja juoksi, kun laine taas vetäysi takaisin, maalle, pitäen toisella kädellään kiinni köydestä, toisella vyötäreistä Marttia. Kohta sen jälkeen seisoivat kaikki rannan hiekkasärkällä ja vetivät veneen maalle sen verran, etteivät laineet voineet sitä viedä mukanansa.

Pian huomasivat he, etteivät olleetkaan tulleet itse Tinasaarelle, vaan eräälle sen edustalla olevalle pienelle luodolle; silloin tällöin luulivat he näkevänsä valkean vilahduksia kauppapaikalta.

Luodolla raivosi myrsky niin tuimasti, ettei kukaan voinut seisoa pystyssä, ja vaahto kasteli heitä. Monien ponnistusten perästä he viimein saivat viisihankaisen käännetyksi; sen suulle levittivät he sitten purjeen, niin että ainakin pääsivät katoksen alle ja suojaan myrskyltä. Siellä he koettivat lämmitellä viluisia jäseniään asettautumalla makaamaan niin likitysten toisiansa kuin mahdollista. Hervoton haaksirikkoinen, jonka kangistuneissa jäsenissä ei huomattu vähintäkään elonmerkkiä, jätettiin veneen ulkopuolelle.

Martti houraili väliin. Voidaksensa paremmin lämmittää häntä oli Janne asettunut makaamaan purjeen viereen. Alusta yötä hän ei levottomilta ajatuksiltaan saanut unta, vaikka oli peräti väsynyt; hän makasi kuunnellen, kuinka myrsky yhä vain yltyi. Jolleivät olisi päässeet maalle, olisivat he menehtyneet merellä; mutta täällä ulkokarilla olivat he paleltumisen vaarassa. Hän ajatteli katkeralla mielellä, kuinka raskaaksi Herra voi tehdä köyhän miehen elämän, ja kuinka surullisen jouluaattoillan Marina saisi, vieläpä jos he terveinäkin pääsisivät kotiin, sillä ruokaa oli niukalti; ja kenties poika sairastuisi.

Maatessaan siinä levottomana, hän nosti hiukan purjetta ja katseli ulos yöhön. Tämä oli, kylmän itäisen myrskyn raivotessa, säkenöivän kirkas tuikkivine tähtineen, mitkä juuri tekevät talvitaivaan näissä pohjoisissa seuduissa niin omituiseksi. Hänen silmänsä kiintyivät yksinäiseen, keltaiseen tähteen, joka suurena ja valoisana loisti muita kirkkaammin. Martti sopersi unissaan puoli-ääneen muutamia sanoja virrestä, jonka Marina eräänä jouluna oli opettanut lapsilleen, ja Janne luki hiljaa itsekseen koko värssyn. Kohta sen jälkeen laskeusi nostettu purjeen lieve sekä väsynyt käsi alas. Janne oli vaipunut uneen.

-- Pienen kauppapaikan puodissa istui tänä yönä "vanha Stuwitz", joksi häntä nyt yleisesti nimitettiin, suljettujen luukkujen takana ja suoritti homeisessa kynttilänjalassa palavan talikynttilän valossa omia yksityislaskujaan. Vuosittain joulun edellä oli hänellä tapana käydä Tinasaarella järjestämässä puotia talvikalastusta varten ja valvomassa pari yötä omain raha-asiainsa takia. Tähän hänellä ei ollut -- omasta mielestään -- niin sopivaa tilaisuutta M--nsalmella Heggelundin luona; ja hän käytti aina yön hetkiä näihin omiin toimiinsa.

Tänä yönä hän kirjoitti vuositileihinsä menopuolelle sen summan, mikä hänen oli täytynyt maksaa tunturilappalaisen seteleistä.

Hän istui nojaten kyynärpäätänsä pöytää vastaan. Suuren, pyöreän päänsä hän tuki puristettuun käteensä; peruukki oli liukunut hiukan syrjään sille puolelle, missä hänellä oli sokea silmänsä. Moni vanha, muinainen asia kulki siinä hänen sielunsa silmäin ohitse, ja muutamat mutisevat äänet, jotka silloin tällöin pääsivät hänen suustaan, ilmaisivat, että hänen muistonsa olivat synkkiä ja vastenmielisiä, mutta että ne hänessä pikemmin synnyttivät vihaa kuin katumusta. Hänen ajatuksensa kiersivät taapäin kauan sitten kuluneeseen aikaan -- ylös pohjoiselle merelle, missä ne mustien petolintujen kaltaisina laskeutuivat uppoamaisillaan olevaan laivaan.

Stuwitz mietti lopputiliä vailla olevaa asiaansa lappalaisen kanssa, se kun tämän yhäti jatkuneesta ja kestävästä pakotuksesta oli kasvanut suuremmaksi kuin vain paljaaksi rahamääräksi; sillä niin kauan kuin lappalaisella vielä oli noita seteleitä huostassaan, oli hänellä samalla todistuskappaleita, jotka, niin vanha kuin asia jo olikin, voisivat rasittavina ja vaarallisina ilmestyä Stuwitzin tielle, jos ne todellakin tulisivat päivänvaloon.

Myrsky vinkui, akkunaluukut pieksivät pieluksiaan, ja silloin tällöin vapisi yksinkertainen huone, mutta yhä edelleen istui Stuwitz lukitussa puodissaan, syviin mietteisiinsä vaipuneena. Kenties vaikutti yön erikoisuus, että hän nyt tarkasteli kulunutta elämäänsä syvemmältä kuin tavallisesti. Hänen ajatuksensa palasivat siihen aikaan, jolloin hän, vaikka jo viidenneljättä vanhana, oli Brögelmannilla kosinut kaunista Marinaa. Hänen silloin saamaansa haavaa kirveli vielä. Mutta nämä ajatukset poistuivat pian niiden tieltä, joiden keskipiste lappalainen oli. Äkkiä nosti hän päätään, ikäänkuin kuunnellakseen. Kuului kuin olisi joku huutanut hätäänsä; mutta huuto ei uudistunut, ja yönä semmoisena kuin tämä ei mikään pelastus ollut mahdollinen. Kohta sen jälkeen hän oli vaipunut laskuihinsa, ja aamupuoleen yötä hän sai vuositilinsä lopetetuksi. Tulos oli loistava; mutta alati kasvavan summan suuruutta eivät tienneet muut kuin hän yksin. Tässä toimituksessa, joka oikeastaan oli hänen vuotuinen joulujuhlansa, oli Stuwitzilla ennen aina ollut iloinen ilme. Tulosta ajatellessaan koetti hän nytkin iloita. Hän nousi ja kulki edestakaisin pimeässä huoneessa, mutta asettui pian jälleen istumaan. Summan vieressä hän oli näkevinään yhä suurenevan kysymysmerkin, joka vähitellen kaivautui syvemmälle, kuten mato pähkinään. -- Eipä ollut edes omalla tavallansakaan onnellinen se mies, joka nyt laskeusi tiskin alla olevaan vuoteeseensa lepäämään. Hänen unensa oli levoton, ja myrskyn pauhatessa oli hänestä kuin olisi huoneen perustus huojunut; hän koetti sitä tukea, mutta -- turhaan!

Seuraavan iltapäivän hämärtäessä astui Janne, parta kaulukseen jäätyneenä ja miltei tunnoton mies selässään, huuruiseen kamariin, johon jo kahden muun venekunnan miehet olivat turvautuneet. Hänen toverinsa seurasivat häntä enemmän tahi vähemmän väsyneinä; he kantoivat ruumista, jonka asettivat eteiseen. Kolmas kaatuneen veneen köliltä pelastetuista oli Heggelundin sisarenpoika, joka muutamia vuosia takaperin oli tullut näille seuduille. Hän oli, vene täynnä kauppatavaraa, ollut matkalla kalastuspaikalle, jonka kauppapuodin hoito oli kalastusajaksi hänelle uskottu. -- Hänet saatettiin nyt puotirakennuksessa olevaan omaan kamariinsa, missä hän pian viinan ja peitteiden avulla saatiin hikoilemaan.

Janne ja hänen toverinsa riisuivat yltään märät ja jäätyneet vaatteensa, asettivat ne takkavalkean eteen kuivumaan ja vaipuivat pian huumauksen kaltaiseen uneen. Sill'aikaa kuin muutamat toiset kylmässä varastopuodissa puuhailivat tainnoksissa olevan ääressä, istuivat toiset, mikä missäkin, pienessä tuvassa, jossa vesihuurujen takia tuskin voivat toistensa kasvoja erottaa, ja söivät eväslaukuistaan tai polttivat leikellyillä tupakanlehdillä täytetyitä piippujaan. Illempana, kun tainnoksissa ollut mies jälleen oli herännyt eloon, alkoi muuan iloinen veitikka soittaa huuliharppua, jonka hän oli ostanut jouluksi, mutta voittava väsymys teki pian ilosta lopun.

Hylkeenrasvalampun levittäessä himmeää valoansa höyryisessä, ummehtuneessa huoneessa, jonka seinänviereisillä makuulavoilla kaikki nukkuivat väsyneen unta, veti myrsky viimeisiä hengähdyksiään ulkona merellä, missä moni vieläkin tänä yönä taisteli henkensä puolesta.

Seuraavana päivänä, kun meri taas, kaksi vuorokautta kestäneen myrskyn jälkeen, jälleen oli tyyntynyt, kerrottiin lukuisista onnettomuuksista.

Aamun valjetessa oli merellä outo näky nähtävänä. Siellä kiersi muuan vene lakkaamatta ympyrää, eteenpäin pääsemättä. Veneessä, joka oli viisihankainen, istui kaksi miestä, houriotilassa samalta puolen soudellen. Toinen miehistä oli nääntynyt, kun pelastusvene saapui hätään; kolme kuollutta makasi veneen pohjalla. Elossa olevat olivat kestäneet talviyön myrskyn köyttäytyneinä kiinni mastoon.

Päivemmällä ajoivat laineet rannalle kaatuneen, tyhjän veneen, jonka kölissä törrötti viisi eheää puukkoa ja yksi taittunut. Puukoista olivat veneessä olleet pitäneet kiinni niinkauan kuin jaksoivat.

Heggelundin sisarenpojan pelastuksen tähden tarjosi Stuwitz Jannelle tavaroita velaksi; hän ilmoitti myös mahdolliseksi, että oikeusjuttu voitaisiin jättää sikseen. Niin kova kuin hätä olikin, olisi Janne tuskin sittenkään vastaanottanut mitään lahjaa Stuwitzilta, ja nyt oli tämän hänen verivihollisensa äänessä -- ja tuskinpa satunnaisesti -- jotakin, joka viittasi siihen, ettei Janne suinkaan olisi ryhtynyt pelastukseen, jollei olisi toivonut siitä itsellensä hyötyä. Janne vastasi sentähden lyhyesti ja jyrkästi, että mitä hän oli tehnyt, ei ollut tapahtunut rahojen tähden, ja ettei Stuwitz voisi vapauttaa eikä langettaa häntä varkaudesta -- sen kyllä tekisi esivalta. Sen sanottuaan Janne valmistausi lähtemään. Sörsalmella, kumma kyllä, hänen onnistui saada velaksi mitä hän talvikalastustansa varten tarvitsi. Syytä tähän ei Janne voinut tietää; mutta se piili pienessä kirjeessä, jonka nuori Antti Heggelund, kuultuaan Stuwitzin ja Jannen keskustelun, oli kirjoittanut ja lähettänyt Sörsalmelle erään Jannen omassa veneessä kulkevan kanssa.

Kun Janne ja Martti jouluaattona tulivat kotiin, tunnusti Marina olleensa kovin levoton heidän tähtensä hirmumyrskyn raivotessa.

Suuresti oli Marina iloissaan siitä, että Jannen oli onnistunut Sörsalmella saada kalastustarpeensa, mutta vielä enemmän siitä, että hän oli pelastanut kaksi miestä kuolemasta. Sitten tiesi Marina puolestaan kertoa, että vanha Lövön Iisko oli kuollut, mikä tapaus koski skorpöläisiä hyvin likeltä. Mutta kun Marina illalla joulukynttilän sytytettyänsä kertoi Jannelle, mitä kasvatusisä oli hänelle uskonut -- minkä hän nyt oli oikeutettu kertomaan -- ja sitten otti hääpäähineestään esiin rintaneulan, niin Janne nosti hänet äkkiä polvelleen, ja Marina näki kummaksensa, että kyynel kiilsi hänen silmässään. Muuten aina niin maltillisen miehen tavaton mielenliikutus huolestutti ja peloitti häntä.

Martti koetti turhaan saada selville, mikä isään oli mennyt, kun hän oli äkkiä muuttunut niin ihmeen iloiseksi; mutta Marina osasi siitä ottaa selvän. Ja Janne otti sitten esiin viulun ja soitti ainoan polskan, minkä hän osasi, ja lapset tanssivat. Tuli rätisi takassa jouluruoan kiehuessa; makeisia tarjottiin, ja ihmeteltiin pöydällä seisovaa joulukynttilää -- ainoaa, jonka Marina oli valanut. Tuskin sanottavaa valoa se jaksoi luoda ulos pienten, himmeäin ikkunalasien läpi; mutta niiden silmät, jotka jouluiltana taistelivat merellä, näkivät varmaankin valon loistavan vuoren halkeamassa olevasta köyhästä, matalasta majasta meren rannalla.

* * * * *

Kaikkialla kerrottiin sen jälkeen, kuinka Janne Sakarinpoika oli pelastanut Antti Heggelundin hukkumasta tuossa kauheassa myrskyssä, laskemalla suoraan viisihankaisen kölin päälle. Tämä oli uhkayritys, joka sai kummastumaan nekin, jotka tiesivät, että tuollaista oli muka ennenkin tapahtunut. Vouti -- pieni, paksu herra Rawn -- "mietti", kuten hän sanoi, vallan kaksi vuotta, tulisiko hänen esittää "pelastusmitalin" antamista Jannelle. Ja kun hän viimein päätti tehdä sen, oli asia jo tullut liian vanhaksi.