Part 4

Vihdoin olivat porot, vaikka jonkinmoisella vaivalla, saatetut aitaukseen, missä ne oli lypsettävä. Muutamat eläimistä paneutuivat siinä tyynesti lepäämään, toiset taasen seisoivat ja töytiskelivät leikillisesti toisiaan sarvillansa. Niskoittelevan vaatimen eli emäporon päähän heitti joku miehistä oikealle paikalleen aina sattuvan suopungin, ja pienen taistelun jälkeen saatiin vastahakoinen eläin lähimmän aidanseipään luo lypsettäväksi. Siinä seisoi auringon paisteessa mustasilmäinen Lyma, suomalaistyttö, kultanauhaisine punaisine myssyineen, lämpöisenä ja työintoisena, ja hymyili sulhonsa, Pellon Iiskon ponnistuksille. Tämä oli tanakka, hyvänsävyisen näköinen mies, yhdeksänsadan poron omistaja, ja hänen kanssaan piti Lyman mennä ensi talvena vihille Karesuannossa, missä heidän talvimajansa oli.

Lymalla oli aina muassaan pieniä tuliaislahjoja Jannen lapsille, ja erittäin hyvä ystävä oli hän vanhimman eli Martin kanssa, joka oli jo olemassa sinä vuonna, jolloin hän pelastui saarelta ja jolloin Marina niin uskollisesti hoiti hänen äitiään. Ensinnä hyväili hän vaadinta ja antoi sille suolaa, sitten lypsi hän sen, ja Martti, joka seisoi hänen vieressään, sai juodakseen lihavaa, hyvänmakuista maitoa.

Parin tunnin kuluttua olivat porot lypsetyt, ja nyt uudistuivat äskeiset temput. Varjot lehtipuiden välissä pitenivät, eläimet kiiruhtivat rinnettä ylöspäin tavallisille rauhallisille laitumilleen tunturin laella -- huudot ja koirien haukunta etenivät etenemistään tyynessä kesäillassa.

Myöhemmin kokoontuivat perheen jäsenet, suuret ja pienet, vieläpä palvelijatkin, vanhuksen teltan edustalle kuuntelemaan seikkailuja ja juttuja. Matti Nutto, joka istui pölkyllä teltan ovella, otti esiin tuluksensa sinisestä, siihen tarpeeseen laitetusta kaulahuivistaan, iski tulta ja sytytti pienen, mustan piippunsa. Vedellen savuja, joita sitten puhalteli illan ilmaan, kuunteli hän vanhaa Sillaa, joka vanhuuttansa vavisten istui ja kertoi sekä silloin tällöin joko alkoi omia aikojaan laulaa hyräillä tai vaipui uneen, jolloin häntä oli heräteltävä.

Toisina iltoina pidettiin "joikauksia", se on: istuttiin ympyrässä kyyrysillään, ja laulettiin pieniä tilapäisiä lauluja -- enimmiten jonkun kunniaksi; mutta usein sisälsivät laulut myöskin joitakuita vihjauksia tai pilkanpistoa. --

Eräänä tällaisena iltana kuuli Martti kerrottavan Hopea-Saarasta, joka kuljeksi ympäri Lapinmaan tuntureilla, hopeinen vyö sielikkonsa alla. Hänellä oli -- sanottiin -- arpakannus, ja hän osasi loitsia. Tämä juttu ja moni muu samanlainen antoi alituista askaretta Martin mielikuvitukselle, ja elintavat tuolla alhaalla Lapinmaassa väikkyivät aina sadunkaltaisessa hohteessa hänen ajatuksissaan.

* * * * *

Yritteliäs Stuwitz oli luonut silmänsä Lapinmutkaan ja huomannut tämän erinomaisen hyvin soveltuvan kauppapaikaksi. Siinä oli näet harvinaisen sopuisasti kaikki semmoiseen välttämättömät edellytykset: hyvä satama, kalakari aivan vieressä, sekä sen ohessa tilaisuutta yhdistää koko sen puoleinen mannermaa siihen lappalaiskaupan liikkeeseen, minkä kalastusretkille ohitse kulkevan rahvaan tarpeet synnyttivät.

Skorpöllä asuvat perheet saivat hänestä siten yhteisen vihamiehen.

Stuwitz tahtoi hyvällä tai pahalla saada pois saaren nykyiset asukkaat, jotka olivat asettuneet juuri parhaimmalle kauppapaikalle. Tämä ei kumminkaan ollut mikään helppo asia, sillä tässä tuli monien etu kysymykseen.

Lapinmutkasta hän sai kovan vastuksen, suomalaisen puolta kun vielä pitivät lappalaisetkin, jotka eivät mistään hinnasta tahtoneet kadottaa vanhaa porotietään eikä vanhoja laidunpaikkojaan. Janne ja Marina taas, jotka rakastivat kotoansa ja kalakariansa, vastasivat vältellen, että he aikoivat jäädä Skorpölle, niin pitkäksi aikaa kuin suomalainenkin; sillä hinta, minkä Stuwitz heille tarjosi, ei riittäisi pitkälle, heidän kun oli jossakussa toisessa paikassa alkaminen uudestaan.

Stuwitz koetti nyt saada ostamalla omakseen koko saaren; mutta tämäkin tuuma raukesi, sillä saari oli pappilaan kuuluvaa alusmaata.

Nyt alkoi hänen puoleltaan kiusantekoa ja rettelöitä, jommoisia siihen aikaan mahtavan kauppiaan oli aivan helppo panna toimeen talonpoikapoloista vastaan. Hän osti velkakirjan, jonka Janne oli antanut Sörströmmenissä kalanpyydyksistä, ja pani sen hakemukseen. Kun oikeudenpalvelijat tulivat mökille ja kirjoittivat kaiken, mitä siinä oli, kasvoi velkasumma kulunkien kautta kaksinkertaiseksi. Huutokauppa oli odotettavissa.

Kohta sen jälkeen saivat Janne ja Lapinmutkan suomalainen manuun muutamista pitkästäsiimoista, jotka Stuwitzin kalamiehiltä olivat Stamsalmessa turmeltuneet. Jannea ja suomalaista syytettiin näet siitä, että olivat leikanneet poikki siimat ja vieneet kappaleen rihmaa mukanaan.

He olivatkin todella eräänä päivänä viime talvena leikanneet poikki muutamia Heggelundin merkillä varustettuja reivin mutkia. Mutta tämä oli silloin -- kuten niin usein merellä -- ollut välttämätöntä. Reivistä he kumminkaan eivät olleet ottaneet vähintäkään. Nyt väittivät Stuwitzin kalamiehet nähneensä kappaleen tätä, siihen aikaan jotenkin harvinaista reivirihmaa rapinuorana Jannen johtamassa nelihankaisessa.

Manuuta ei olisi tehty, vielä vähemmin olisi siihen liitetty varkauden syytöstä, jollei Stuwitz kaikin keinoin olisi tahtonut päästä skorpöläisten kimppuun. Mutta Janne vannoi mielessään, että vaikka jäisivätkin vaille vaatteita ja kalastusneuvoja, kuten ensiksi Skorpölle tullessaan, ei hän kumminkaan antaisi ajaa itseänsä pois kodistaan eikä kalakarilta; ja Marina oli samaa mieltä. Hän arveli että tästä pälkäästä heitä kyllä auttaisi _Hän_, joka on Stuwitzia voimallisempi.

Tästä kaikesta ei Heggelund tiennyt mitään. Hänen asioitaan hoiti, niin suuria kuin pieniä, yksinään Stuwitz.

V.

MERILAPPALAINEN IISKO.

Lövön Iisko, merilappalainen, oli elinajakseen kadottanut rauhansa tuona yönä, jona hän Busensalmessa erosi korpraali Stuwitzista ja tämän pojasta. Hänelle selvisi vuosien kuluessa yhä selvemmäksi, että hän piilottamalla tytön oli tehnyt rikoksen, joka sekä omantunnon että lain edessä oli verrattomasti suurempi kuin tuo toinen eli haaksihylyn rosvous, jota hän oli pelännyt, minkä ohessa hän, jos asia tulisi ilmi, syyttömästi saattaisi joutua syytökseen laivan pohjalautojen rikkomisesta. Mitä hän taasen Stuwitzin rikoksesta tiesi, siitä hän ei voinut mitään näyttää toteen. Stuwitzin tarvitsi vain, kuten vanha korpraali oli sanonut, rohkeasti väittää, ettei kanteessa ollut mitään perää. Mutta Marinassa sitä vastoin oli Stuwitzilla elävä todistus häntä vastaan. Ja tästä oli Stuwitz pari kertaa tavatessa osannut Iiskolle huomauttaakin. Pelko oli sentähden saanut Iiskon vaikuttamaan Marinaan siihen aikaan, jolloin Stuwitz tälle tarjosi avioliittoa. Jos Stuwitz naisi Marinan, olisi, niin tuumaili merilappalainen, viimeinenkin vaara poistunut. Että Stuwitzissakin oli samanlaisia aikeita vaikuttamassa, siitä ei Iisko tiennyt mitään. Hänestä oli kuin olisi salamoita sisältävä ukkospilvi alinomaa uhannut häntä, ja tämä karkoitti ilon hänen maallisesta elämästään sekä huolestutti hänen mieltään tulevaiseen elämään nähden samassa määrässä kuin hänen voimansa alkoivat riutua. Mutta Stuwitzia, joka oli syypää kaikkeen tähän pelkoon ja alakuloisuuteen, vihasi hän koko sydämestään; ja tämä vihantunne kasvoi hänessä kasvamistaan, kuta selvemmin hän näki, ettei hän vihatulle mitään voinut.

Iisko oli nyt vanha ja vaivainen, mutta vastahakoisesti laskeusi hän kumminkin vuoteellensa, sillä maatessaan hän kuuli selvemmin kuin muulloin omantuntonsa nuhteita. Eräänä syysaamuna hän jäi kuitenkin vuoteeseensa tavallista kauemmin makaamaan, ja siinä valtasi hänet ajatus, ettei hän enää nouse. Hän oli kovin levoton ja mietti, mitä lienee miettinytkin; mutta viimein pani hän sanan Marinalle, että tämä tulisi kiireesti hänen luoksensa, koska hänen päivänsä lähestyivät loppuansa. --

Tie oli pitkä, mutta tuuli hyvä; ja Marina lähti sanan saatuansa kohta matkalle, Iso-Lassi ja Martti soutajina. Janne jäi kotiin Skorpölle.

Kun Marina saapui Iiskon luo, oli tämä vähän virkeämpi. Siinä kesti puhetta vuoteessa makaavan ja vuoteen vieressä istuvan kesken kauan, ja siinä tuli vihdoin ilmi, ettei Iisko ollutkaan Marinan oikea isä. Ja Iisko sanoi, ettei hän voinut elää eikä kuolla rauhallisesti, ennenkuin oli saanut Marinan anteeksiannon, ja että hän tahtoi purkaa sydämensä papille, koska hänen päivänsä nähtävästi olivat loppumaisillaan. Mutta Marinan tuli luvata sekä sydämellä että suulla, ettei ilmaisisi asiasta mitään, ennenkuin vanhuksen silmät olivat sulkeutuneet kuolemaan, -- ei edes miehelleen, jonka kanssa vuoteella makaava sanoi rehellisenä miehenä niin monta kertaa samassa veneessä soutaneensa. -- Rintaneulan, joka oli pistetty hartiahuiviin, otti hän sitten esiin ja antoi sen Marinalle.

Marina istui hyvin liikutettuna. Ja kun lappalainen pyysi hänen anteeksiantoaan, vastasi hän voivansa, kiitos Jumalan, täydestä sydämestänsä antaa kaikki anteeksi; lausuipa vielä lisäksi herttaisimmat kiitoksensa, sillä eihän hän Iiskon avutta olisi tullut pelastetuksi haaksihylystä, eikä hän olisi saanut Jannea, joka hänelle oli kaiken maailman loistoa kalliimpi.

Kotimatkalla istui Marina veneessä monenmoisiin ajatuksiin vaipuneena. Väliin loi hän tutkivasti silmänsä Marttiin, ikäänkuin olisi tällä ollut osansa näissä hänen ajatuksissaan. Vaikkakin vanhan Iiskon ilmoituksissa oli paljon sellaista, jota hän ei voinut selittää, oli niissä kumminkin yksi kohta, johon hänen ajatuksensa aina kiihkeästi palasivat. Minkä tähden oli Stuwitz Brögelmannin luona tahtonut naida hänet? Pelkäsikö hän, että asia tulisi ilmi? Luuliko hän jotakin voittavansa?

Kun hän tuli kotiin, oli hän kovin rasittunut siitä, että oli juhlallisesti luvannut kasvatusisänsä kuolemaan saakka salata Jannelta, mitä matkallaan oli saanut tietää.

Mutta vanha Iisko reipastui, kun oli rikoksensa tunnustuksella saanut keventää sydäntään, siihen määrään, ettei pitkään aikaan ollut tuntenut itseänsä niin terveeksi. Hänestä tuntui kuin olisi Herra jälleen päässyt sisään hänen asuntoonsa -- Stuwitz saisi tehdä, mitä hän ikinä tahtoi.

Eräänä päivänä monta vuotta takaperin oli tunturilappalainen Matti Nutto sangen surullisella äänellä valittanut Iiskolle vahinkoa, johon hän oli joutunut. Hän oli, lappalaisilla siihen aikaan vallitsevan tavan mukaan, salannut rahansa erään pyhänä pidetyn paikan läheisyydessä olevaan kiviraunioon, ja niiden joukossa oli ollut 400 riksiä paperirahaa. Kun nämä kivirauniossa rupesivat pilaantumaan, oli hän lähtenyt Tromsöhön erään kauppiaan luo vaihtamaan ne hopearikseiksi; mutta Tromsössä hän oli kuullut, että setelit -- mikä usein tapahtuu lappalaisille -- jo aikoja sitten olivat käyneet kelpaamattomiksi. Hän oli, sanoi hän, sattunut saamaan nämä rahat monta vuotta sitten, myydessään vuotia ja poroja Stuwitzille. -- Iisko ei ollut Nuton valituksiin vastannut mitään, olipa niinikään tällä kertaa jättänyt ilmaisematta, mitä hän näistä rahoista ajatteli.

Kun tuli tiedoksi, että Stuwitz vainosi skorpöläisiä, ja että hän oli riitaantunut Nuttojen kanssa, joilla oli saarella laitumia, johtui tuo vanha tapaus Iiskon mieleen ja vihjasi hänelle, miten hän saattaisi saada Stuwitzin pulaan, tämän tietämättä, ketä hänen tuli siitä syyttää. Matti Nutto majaili kesäisin mannermaalla, ja kun Iisko kerran, ikäänkuin sattumalta, kulki hänen majansa ohitse, otti hän uudelleen asian puheeksi.

Lappalaisen silmät loistivat, kun Iisko sanoi tietävänsä ja vieläpä ilmoittavansakin hänelle keinon, miten hän saisi rahansa takaisin, jos vaan Nutto valalla vakuuttaisi, ettei hän missään tapauksessa hänen nimeänsä mainitsisi. Puuttumatta likemmin asian eri mutkiin, vakuutti hänelle sitten Iisko, että Stuwitz suuresti pelkäsi setelien tulevan viranomaisten nähtäviin. Nuton tulisi sen tähden mennä Stuwitzin luo ja kahdenkesken pyytää, että tämä vaihtaisi setelit hopearahoiksi; jollei Stuwitz tähän suostuisi, tarvitsisi Nutton vain uhata voudilla, "koska hän hyvin tiesi, että näiden setelien numerot olivat esivallan kirjoissa."

Neuvostaan ei Iisko vaatinut mitään muuta kuin ettei Nutto hänen nimeään asiaan sekoittaisi. Ja Nutto vannoi sen.

Sitten he erosivat. Matti jäi istumaan pölkylle, ja siinä siirteli hän edestakaisin lakkiaan ja hymyili itsekseen Iiskon pahanjuonisuutta. Kuta enemmän hän sitä mietti, sitä paremmilta ja varmemmilta näyttivät hänestä aseet, mitkä hän oli saanut käsiinsä. Kävihän niitä käyttäminen hiukan pitemmällekin kuin Iisko oli ajatellut, niillä kun sopi torjua Stuwitz pois Skorpöltä. Rahanvaihdon jälkeen tarvitsisi hänen vain huomauttaa Stuwitzille, että hänellä oli jälellä muutamia seteleitä, joita sopi käyttää, jos Stuwitz ei lakkaisi kiusaamasta häntä ja hänen sukulaisiaan.

Mutta Iisko ei sittenkään saanut rauhaa, ennenkuin oli käynyt rovasti Müllerin luona ja keventänyt sydämensä tunnustuksella. Kukaan muu kuin Müller ei kelvannut, sillä ei kukaan pappi nauttinut kansan kesken semmoista kunnioitusta kuin tämä.

Iiskon rippitunnustus hämmästytti suuresti rovastia. Hän oli Heggelundin ystävä ja oli tämän luona usein tavannut Stuwitzin, joka ei koskaan ollut henkilöllisyydellään häntä miellyttänyt. Stuwitzin olennossa oli jotakin kauhistuttavan salaperäistä, ja rovasti luuli nyt, kun oli saanut luoda silmäyksen hänen elämänsä vaiheisiin, voivansa selittää sen syyt ja synnyn.

VI.

KESÄKÄRÄJÄT. ISO-LASSI.

Kaksi kertaa vuodessa pidettiin oikeus- ja vero-asiain ratkaisemiseksi yleisiä käräjiä Heggelundin luona M--nsalmessa; ja näinä aikoina osoitettiin vanhuksen talossa mitä suurinta vierasvaraisuutta. Kansaa kokoontui suurissa parvin. Vuono oli täynnä veneitä, mitkä kaikkialta lähestyivät salmea. Sillan venepaikat olivat pian täynnä, ja rannan peittivät sitten pitkissä riveissä toinen toisensa taakse maalle vedetyt veneet. Ylösalaisin käännettyinä ja purjeet etuseininä muodostivat useat näistä tilapäisiä asuntoja, jotka tarjosivat kattoa öisin kahvipannujen kiehuessa päivisin niiden edustalla. Kivien lomiin tehtyjen nuotioiden ympärillä nähtiin alati koossa paljon pakisevia ihmisiä. Suurimmaksi osaksi olivat nämä nordlantilaisia, kiiltonahkahatuissaan ja uusissa, sinisestä sarasta tehdyissä takeissaan, jotka jättivät väriänsä käsiin ja paidan kauluksiin, suomalaiset taasen olivat tavallisesti puetut nordlantilaiseen tapaan, jotakin lappalaista lisänä. Tavattiin siellä lappalaisiakin. Näiden joukossa oli nuori, hyvämuotoinen nainen, joka kultareunuksisine, punaisine päähineineen ja somine, viheriästä vaatteesta tehtyine, keltanauhoin kirjailtuine kesäpukuineen veti huomion puoleensa. Helminauha kosketteli hänen kaunista silkkirinnustaan, ja vyötärettä ympäröi leveä, kallis, hopealangoilla kaunistettu vyö, jossa veitsi ja ompeluneuvot riippuivat. Olkaa kiertävästä nuorasta, joka rinnalla vaihtui helmivyöhön, hän kantoi komseaan, missä lapsi makasi. Nainen oli Lyma, joka sukulaistensa kanssa oli saapunut käräjille, sinne kun hänen isänsä, suomalainen, oli saanut haasteen.

Käräjille oli myöskin saapunut rikas venäläinen Vasiljev, seurassaan pari vähäarvoisempaa venäläistä. Hän -- Heggelundin vieraita hänkin -- oli tullut saadakseen oikeuden todistuksen erään proomunsa karille-joutumisesta. Pitkine kauhtanoineen ja korkeine päähineineen liikkuivat venäläiset kirjavan väkijoukon keskuudessa, jossa norjan, lapin, suomen ja venäjän kielestä itsestään syntynyt omituinen sekakieli surisi.

Heggelundin rannassa oli kaksi siltaa; toinen niistä oli määrätty niitä talonpoikia varten, jotka tekivät kauppaa meripuodissa, missä Stuwitz yksinvaltaisesti piti komentoa; toinen taasen oli vieraita varten, jotka siitä puiston kautta, jonka valkoiseksi maalattu veräjä aina oli auki, kulkivat vierasvaraisen isännän asuntoon.

Kun pitkä, hontelo, vääränenäinen Heggelund, musta hännystakki yllään, pinkohuivi kaulassaan ja suuri merenvahapiippu kädessään, saattoi tuomarin tai vieläpä joskus maaherrankin -- jotka aina siinä tilaisuudessa olivat puetut kullalta loistaviin univormuihin -- rannalta asuntoonsa, niin seisoi kaikki käräjäväki, kuten tapa vaati, päät paljastettuina, samoin kuin myös "korkean oikeuden" kulkiessa kortteerimajastaan käräjätupaan, mikä tapahtui kahdesti päivässä.

Kunnialaukausten paukkuessa ja lippujen liehuessa saattoi Heggelund paraikaa maaherraa asuntoonsa, kun kookas Vasiljev, jonka valkoinen parta peitti hänen kasvonsa niin kokonaan, että silmiä, otsaa ja terävää könönenää ainoastaan hiukan näkyi, äkkiä heittäysi maahan pitkäkseen korkean herran eteen. Vanha starovertsi -- joksi sanotaan oikeauskoisia venäläisiä, jotka tunnustavat kirkkonsa vanhoja opinkappaleita -- suuteli sitten, venäläisen tavan mukaan, "korkean oikeuden" jalkoja, maaherran koettaessa kaikin tavoin päästä mokomasta kunnianosoituksesta.

Heggelundin talossa vietettiin näinä päivinä kemuja, niin sanoaksemme, illasta iltaan. Päivällispöydässä istuivat viranomaiset, valtuutetut ja oikeudenpalvelijat vieressänsä, rovasti, apulainen, asianajajat ynnä muut vieraat, joita oli kosolta ja kaikkialta.

Kahvinsa juotuaan piti "oikeus" tavallisesti istunnon käräjätuvassa, missä lautamiehet odottivat ja voudin palvelija istui veroja kooten. Kun siellä oli yhtä ja toista toimitettu, julistettiin käräjät siksi päivää loppuneiksi, sillä aamu-istunto oli ollut pitkä ja rasittava. Illallispöytä oli sillä välin katettu, ja kun sen herkkuja oli nautittu, odottivat herroja pelipöydät ja toti sekä valmiiksi täytetyt piiput ynnä näitä varten pikku lautasille ladotut sytytinpaperit. Otolliseen aikaan vetäytyivät korkean oikeuden jäsenet tavallisesti makuuhuoneisiinsa, jättäen muun seuran iloa jatkamaan.

Silloin tällöin täytyi nimismiehen lähteä ulos, vangitsemaan ja sulkemaan tilapäiseen vankihuoneeseen jonkun rahvaasta, joka oli saanut aikaan toraa ja tappelua. Eräänä iltana kerrottiin salissa, että Iso-Lassi oli joutunut nimismiehen käsiin, hän kun oli raivostunut ja tahtonut karata Vasiljevin kimppuun. Raivostaan oli Lassi tosin pian tointunut, mutta nimismies oli varmuudeksi pitänyt huolen siitä, että hänet vietiin pois käräjäpaikalta.

Aamulla, kun rasittava aamupäivän istunto oli alkava, nähtiin tavallisesti vielä "istujia" milloin minkin pelipöydän ääressä. Käräjäkirjuri -- joka kuului, niinkuin käräjäkirjurit yleensä siihen aikaan, erikoiseen, erittäin lahjakkaaseen ja kestävään ihmisrotuun, mikä nyt on aivan katoamaisillaan -- nousi, sanottavaa väsymystä osoittamatta, pelipöydästään ja istuutui ikävän kirjuripöydän ääreen käräjätuvassa. Hän ei ollut koko yönä ummistanut silmiänsä, mutta kumminkin kirjoitti hän aivan selvästi pöytäkirjansa, vaikka asiat seurasivat toisiansa nopeaa vauhtia ja aamuistunto kesti monta tuntia vielä sen jälkeen, kun jo päivä oli ollut puolessa.

Janne Sakarinpojan ja suomalaisen kuulustelu oli määrätty viimeiseksi käräjäpäiväksi. Edellisenä kahtena päivänä oli Martti, joka oli saanut seurata isäänsä, nähnyt paljon uutta sekä usein ollut Lyman kanssa lappalaisperheen, s.o. vanhan tuttunsa Matti Nuton omaisien luona. Hän oli vielä niin kokematon ja lapsellinen, että rihkamapuodin loisto huikaisi hänen silmiänsä. Sinne sisään hän ei kumminkaan mennyt, sillä siellä hääräili silmäpuolinen Stuwitz ja kaksi kauppapalvelijaa. Mutta kauppapalvelijan ammattia onnellisempaa -- jos vaan ei Stuwitzia olisi ollut olemassa -- Martti ei tiennyt.

Hän ei ollut saapuvilla, kun Iso-Lassi otettiin kiinni, mutta hän näki, kun tämä asetettiin veneeseen kotiinvietäväksi, ja hän sai heittää hänelle veneeseen isän tupakkamassin hyvästiksi.

Kolmantena käräjäpäivänä kuulusteltiin Jannea ja suomalaista.

Janne kutsuttiin ensinnä esiin, sitten suomalainen. Heitä kehoitettiin tunnustamaan -- rangaistus olisi silloin oleva helpompi. Väkijoukossa, vähän matkaa isästä, näkyivät Martin valkoiset, nyt pelästyneet kasvot; vastapäätä Jannea todistajien vieressä penkillä istui Stuwitz, eteenpäin kumarruksissa ja kädet ristissä polvien ympärillä, tarkasti kuunnellen asiain menoa.

Tunnustamisen kehoitukseen vastasi Janne, että hän oli rehellinen mies, ja uskalsi sitten, heittäessään silmäyksen Stuwitziin, lisätä, että hyvä olisi, jos jokainen huoneessa oleva voisi todenmukaisesti sanoa samaa itsestään. Stuwitz ymmärsi silmäyksen, jota hän koetti välttää, ymmärsi, että Jannesta sai olla varuillansa.

Sitten astuivat todistajat esiin, toinen toisensa jälkeen. Heidän puhuessaan nousi hikihelmiä Jannen ahavoituneille kasvoille. Silloin tällöin hän heitti terävän silmäyksen Stuwitziin, joka -- joko tahallansa tahi sattumalta -- ei häneen katsonut. Jannen vieressä seisoi suomalainen ääneti ja uhkaavana. Ei kukaan todistajista ollut itse nähnyt mitään; kaikki sanoivat kuulleensa asian toisilta, joista muutamia mainitsivat.

Viimeinen todistajista oli vaalea mies, johon Stuwitz koko ajan kiinnitti raskaat, melkein uhkaavat silmät. Tämä todisti empivällä ja sopertelevalla äänellä, että hän Jannen veneessä oli tavannut rihmanpätkän, jonka toisessa päässä oli merkki. Kirjuri oli juuri piirtämäisillään pöytäkirjaan tämän raskauttavan todistuksen, kun Martti, joka koko ajan korvat pystyssä oli kuunnellut syytöksiä, äkkiä huudahti:

"Isä, rihma on vielä veneessä; se on juuri sama, minkä saimme Sörsalmessa; saavat nähdä sen."

Tämän sanottuaan hän juoksi veneelle, hinasi ylös harkin ja vei käräjätupaan rihmanpätkän. Kun sitä oikeuden edessä tarkastettiin, myönsi todistaja -- joka silminnähtävästi oli Stuwitzin vihaisesta katseesta niin hämmästynyt, ettei osannut kauemmin hänen mieltään noudattaa -- että nuora oli ihan sama, jota hän oli tarkoittanut; mutta siinä ei ollut ensinkään mitään merkkiä eikä jälkiä, joka olisi osoittanut sen pitkästäsiimasta leikatuksi.

Maaherra kutsui Martin luokseen, silitteli, niinkuin kaikki mielellään tekivät, hänen kellervää tukkaansa ja kiitti häntä älykkääksi pojaksi. Sitten hän antoi hänelle kirkkaan hopeariksin.

Kun Stuwitz nimitti useampia todistajia, julistettiin, että asia uudelleen otettaisiin tutkittavaksi tuomarin konttorissa joulun aikana.

Myöhemmin jälkeen puolenpäivän astui Stuwitzin luo puotiin, missä tämä yksinään oleskeli, hänen vanha tuttavansa Matti Nutto. Peskin rinnuksesta hän otti esiin vanhan lompakon, joka oli seteleitä täynnä, ja pyysi saada vaihdetuksi yhden. Hän piti kaksin käsin lompakkoa eikä tahtonut lähestyä tiskiä, jolle hän oli vienyt setelin. Stuwitz vastasi, että seteli oli liian vanha ja jo aikoja sitten käynyt kelpaamattomaksi; mutta, kummapa se! hän oli kalpea kuin ruumis, kun hän tämän lausui ja hiki helmeili hänen otsallaan. Mutta lappalainen huomautti siihen uhaten ja korkeammalla äänellä, että Stuwitzin taitaisi olla parasta vaihtaa koko lompakon sisältö, jos hän muuten tahtoi, että entisessä ystävyydessä pysytään. Kun Stuwitz, tämän kuultuaan, kiireesti tahtoi sulkea puodin oven, vetäysi lappalainen nopeaan ulos. Stuwitz meni nyt konttoriinsa ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä kädessään suuri joukko sinisiä ja keltaisia seteleitä, jotka hän vitkallisesti luki tiskille, ja otti sitten vastaan setelit, mitkä olivat piilleet Nuton lompakossa. Mutta vastoin Stuwitzin vaatimusta pisti lappalainen poveensa muutamia seteleitä, pujahtaen sitten nopeasti ulos.

Sitten saivat skorpöläiset kuulla, että Stuwitz oli peruuttanut kanteensa suomalaista vastaan. Että tämä oli Matti Nuton toimia, sitä he eivät voineet aavistaa; mutta Janne piti sitä suurena vääryytenä, että hän yksin jäi syytöksen alaiseksi.

* * * * *

Käräjäpaikassa häntä kohdanneen tapauksen jälkeen oli Iso-Lassi monta päivää hajamielinen ja kuumeisen levoton käytökseltään. Hän kulki ympäri elämäänkyllästyneenä ja kamalia asioita hautovan näköisenä. Saattoipa tapahtua, että hän illoin palasi kalakarilta kokematta pitkääsiimaansa. Mikä häntä vaivasi, ei voitu saada selville.

Eräänä päivänä, kun Martti oli hänen kanssaan ongella, näkivät he näillä vesillä harvoin tavattavan venäläisproomun.