Part 3

Kävi niinkuin oli ennustettu. Jonkun aikaa tämän jälkeen meni Brögelmannin tytär kihloihin ylioppilas Heggelundin kanssa. Vanha Brögelmann sanoi tähän aikaan ikuiset jäähyväiset pohjanpuoliselle kaupalleen. Pari vuotta ennen kuolemaansa osti hän vävylleen kauempana etelässä olevan M--nsalmen kauppapaikan ja antoi lisäksi hänelle kauppavaltuutettunsa kaupanhoitajaksi ja asiain varsinaiseksi ohjaajaksi. Täten joutui Heggelund varovaisen appensa suhteen jonkinlaiseen siveelliseen sitoumukseen ja samalla koko elinajakseen kauppavaltuutetun salaisen ja usein kylläkin raskaan holhouksen alaiseksi. Mutta Heggelundilta itseltään puuttui sekä kykyä että -- kuten tulevaisuus osoittikin -- tarpeellisia tietoja asiainsa hoitamiseen, voidakseen vapauttaa itsensä tästä holhouksenalaisuudesta.

III.

BERGINGENIN KALAKARI.

Vanhan Brögelmannin ajoista oli kulunut vuosikausia. Hänen tyttärensä, joka oli vaimona Heggelundilla, emännöi nyt suurta taloa M--nsalmessa.

Janne Sakarinpoika ja hänen vaimonsa olivat päässeet eteenpäin maailmassa jonkun matkaa; he olivat myötä- ja vastoinkäymisistä suoriutuneet jokseenkin hyvin; he tekivät ahkeraan työtä, suuri lapsilauma ympärillään.

Jannen maja oli meren rannalla, tunturihalkeamassa, joka käy Skorpön kapeimman kohdan poikki. Jos liuskavuori aikojen aamuna olisi tehnyt halkeamansa muutamia syliä syvemmäksi, niin olisi rotko muodostanut luonnollisen kanavan meren ja kapean salmen välillä, joka eroittaa Skorpön mannermaasta. Nimi "Krogene", joksi seudun sisävesistöä sanotaan, on syntynyt siitä, että se oikkuisissa mutkissa kiertelee koko joukon saaria ja karia, niin ettei silmä etäämpää voi nähdä, missä se yhtyy salmeen; tunturipuoli taasen on pitkät matkat verhoutuneena leppoisiin ruohokenttiin ja lehtimetsiin. Vesilinnut pesivät sokkelomaisen vesijakson pikkusaarilla, joiden välillä aina löytyy suojaisia paikkoja niiden poikasten sukellella. Tällaisissa seuduissa ei pyssyn laukausta kuulu, ja sen tähden ovatkin rauhoitetut haahkatelkät rakentaneet pesänsä Janne Sakarinpojan rappusten ja seinien alle, hänen venehuoneeseensa, niin, vieläpä hänen eteiseensäkin. Lintuparvet -- haahkat, punasääriset rantaharakat, haikarat, riskilät, kajavat ja merimetsot -- lähtevät äkkiä, milloin syystä, milloin syyttä lentoon kymmeniäkin kertoja päivässä ja täyttävät silloin ilman korvia särkevällä kirkunallaan ja kaakotuksellaan.

Asuinpaikkansa oli Janne valinnut samalla vaistolla kuin vesilintu; -- hän tahtoi karttaa kahta ankaraa vihollista: luoteismyrskyä ja tätä talvisin seuraavaa lumipyryä. Ja talvella kävikin lumipyry aina rotkon yli siltä puolelta, jonka seinuksen viereen hänen huoneensa oli rakennettu, joten hän myrskyisimpinäkin talvina pääsi tunturiseinän suojassa meren rantaan. Huoneen ympärillä oleva pieni maatilkku oli nykyiselle paikalleen kannettu saaren muilta tienoilta, ja itse huone -- joka siinä kaltevasti nojautui tunturia vastaan -- oli, sen huomasi kohta, kokoonpantu vanhan kajuutan jäännöksistä, joihin oli liitetty lisärakennuksia asianhaarain mukaan. Alaspäin riippuvan, maitiaisia kasvavan katon alta pilkottivat pienet vihreät ikkunat, suolaveden puoleksi soentamien silmien kaltaisina, jotka tuijottavat tuuhean ja takkuisen otsatukan alta; ja polku, joka vihreän hauran peittämältä venetelalta vei asuintupaan, muistutti laivan laskutikkaita. Alempana, ihan rannalla, seisoi tuohilla verhottu venesuojus, kattopainona raskaita kiviä myrskyn varalta.

Kalakarillensa olivat Janne ja Marina sen merkityksen tähden, mikä sillä oli ollut heidän elämässään, antaneet nimen "Bergingen" [Norjankieltä; suomeksi: pelastettu], jolla nimellä merikartatkin sen vielä tänään tuntevat. Mutta varmaankin kuuntelisi kartanpiirtäjä tai merimies, joka myrskyisenä yönä passarilla mittailee merikarttaa, pysyäksensä tarpeellisen etäällä vaarallisesta salakarista, epäilevästi hymyillen kertojaa, joka selittää, että laiva, joka nimestä päättäen tänne kerran oli pelastunut, ei ollut muuta kuin -- kahden nuoren rakkaus. Ja kumminkin liittynee useihin rannikkomme lukemattomien karien ja saarien nimiin monta tarinaa, monta liikuttavaa, kansamme huomaamattomassa elämässä tapahtunutta tapausta, joita kenties pidettäisiin vielä epäiltävämpinä.

"Bergingenille", johon kuuluu kolme eri syvyydessä olevaa, rivitysten saalista vakoilevaa salakaria, oli vain kaksi tai kolme neljännestä Skorpöltä. Huoneista voivat kotona olevat, s.o. Marina ja hänen lapsensa -- joita oli kolme; yhden pojan ja yhden tyttären oli Herra kutsunut luokseen -- nähdä veneen, millä isä ja Iso-Lassi aamuin illoin kalastelivat: laskivat ja kokivat pitkääsiimaansa tai asettivat kalat karille, jonka matala harja tavallisesti oli lokkien ja muiden vesilintujen peitossa.

Väliin kauniilla kesäsäällä seurasivat äiti ja lapset huvikseen isää; mutta toisin oli laita ollut ensi vuosina. Janne oli siihen aikaan sairastanut kaksi erää, kuusi kuukautta kerrallaan, ja silloin -- Stuwitz kun ei antanut velkaa -- oli Marinan täytynyt toimittaa miehensä tehtävät ja kalastajan puvussa puhkia merellä, oli ilma mimmoinen tahansa.

Kesäilloin istui nyt Marina tavallisesti huoneensa aukiolevan oven suussa. Ja kun aurinko ihmeen kauniine pilvisaattoineen laskeusi kullankeltaiseen tahi sinipunervaan mereen, oli hänestä kuin olisi Janne veneinensä tuolla ulkona ollut taivaan rajojen sisäpuolella. Semmoisina kauniina iltoina istui Marina tavallisesti kynnyksellä, hyräili jotakin laulun pätkää, kudelma tahi ompelus kädessään, lasten leikkiessä vieressä.

Muulloin hän eli alituisessa levottomuudessa myrskysäiden takia, jotka saivat alkunsa mantereen vuoristosta, sekä korkeiden ärjyaaltojen tähden, vieläpä luimuisten salakarienkin, joita kuohut kirkkaimpana päivänäkin aivan odottamatta saattoivat huuhtoa. Ja samaa levottomuutta ylläpitivät hänessä vaivaloiset matkat, joita Jannen joka vuosi joulun aikana täytyi tehdä, saadakseen kalansa myydyksi Sörströmmenissä asuvalle maakauppiaalle. Sinne oli vesimatka vaikeampi kuin M--nsalmeen; mutta Heggelundin puoleen ei Janne tahtonut kääntyä siitä saakka kun Stuwitz oli häneltä kieltänyt lainan. Ja paitsi sitä Stuwitz moitti aina hänen kalojaan ja tinki niiden hintaa.

Jannen ja Iso-Lassin veneessä istui tähän aikaan tavallisesti kolmaskin henkilö, joka, niin pieni kuin olikin, teki hyötyä panemalla syöttejä koukkuihin.

Tämä kolmas oli kodin ilo, kultatukkainen vilkas Martti. Aina hän oli virkeä, kaikkeen valmis ja aina livertelevänä. Ja aina hän puuhasi jotakin: milloin pieniä kalalampia, milloin linnunansoja ja muuta, mitä mieleen johtui. Skorpö-saari, omituisen luikertavat vedet, jotka erottivat luodot toisistaan, ja kalakarit tuolla ulompana -- siinä hänen maailmansa. Hän tiesi paikalleen, missä kampela majaili, kun hän oli pyydystämässä niitä; hän tiesi vesilintujen tavat; tunsipa muutamia itse linnuistakin -- niitä, jotka saarella syntyneinä vuosittain palasivat vanhaan pesäänsä, lähteäksensä kesän kuluessa merelle, nuoret poikaset mukanansa. Kun pohjoisempaan siirtyvät muuttolinnut saapuivat, olivat karit täynnä harvinaisia lintuja, joista Martin mielestä suokukko oli omituisin; ja hän mietti ja ihmetteli, mistä nämä siivelliset tulivat -- mistä kaukaisista maista. Viimein saapui joutsenkin, joka, sen tiesi hän, oli kaunein kaikista linnuista.

Yhdentoista vanha hän oli, kun hän ensi kerran kävi Sandeidin kirkossa ja näki kokoontuneen kirkkoväen. Hänen huomioonsa tarttui silloin koko joukko asioita: kirkossa oli kolme ovea, joista ryhmä toisensa jälkeen purjehti sisään ja asettui suljetuin rivein istumaan toinen toisensa taakse, aivan niinkuin vesilinnut karilla tuolla kotona, mustat, s.o. miehet toiselle, ja valkoiset, naiset, toiselle puolelle. Hän oli melkein vakuutettu siitä, että kalaparven tullessa koko ryhmä täältäkin lähtisi lentoon -- kirkuen, aivan niinkuin tuolla kotona. Mutta sitten ei hän katsellut muuta kuin mahtavaa rouva Heggelundia, joka silkkipuvussa, paksut, raskaat kultaketjut rinnallaan, istui aivan saarnatuolin alla, pitäen sylissään pientä tyttöä, joka hymyili ja osoitti sormellaan häntä.

Kun hän tuli kotia, sai hän ensi kerran eläessään selkään. Hän oli kivistä laatinut saarnatuolin ja saanut nuoremmat siskonsa kuulijoikseen, vihkiessään lampaan ja porsaan pariskunnaksi -- matkien pastoria. Isän antama kuuluva korvapuusti teki äkkiä lopun tästä juhlallisuudesta, joka sitten päättyi tuntuvaan selkäsaunaan.

Kesin sattui usein, että Martti ja Iso-Lassi olivat kahden merellä, joko kokemassa pitkääsiimaa tai uistelemassa. Miehenkarilas istui tavallisesti ääneti, joll'aikaa Martti, isänsä sarkanuttuun puettuna ja patalakki päässä, ihmetteli milloin mitäkin tai luki jaaloja, jotka kulkivat kesin ja syksyin tästä ohitse, lastattuina kuivilla kaloilla, mitkä oli ripustettu pitkin päämastoa ylöspäin.

Jo aikaisin oli poika Marinan johdolla ruvennut lukemaan. Ensimäiset kirjaimet, jotka hän oppi tuntemaan, olivat nuo suuret, halenneet, mitkä puusta tehtyinä olivat kiinnitetyt savuisen ja ahtaan mökin katon rajalla olevaan seinälautaan. Laudan toinen pää oli katkennut, mutta yhteen sommiteltuina muodostivat kirjaimet sanan "Tulevaisuus"... Ja se, sanoi Marina, oli Jumalan kädessä. -- Nyt oli Martti jo ehtinyt "selityksiin" [Pontoppidanin selitykset = katkismus], ja läksyään luki hän veneessä, uistimen siima kiinnitettynä veneen hankatappiin.

Niin istuivat he eräänä juhannusyönä tuolla ulkona. Ilma oli mitä ihanin. Kello 12 lepäili keskiyön aurinko raukeana, punaisena pallona taivaanrannalla lännessä, ja sinipunertavia hyökyjä vyöryi merellä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kohta sen jälkeen "syttyi" aurinko uudelleen; pitkät ja loistavat olivat sen säteet, seurassaan rusko, joka nosti kultaisia pilvipatsaita taivaan ja meren välille. Laineet lipoivat tulenhohtavina kielinä venettä, missä äänettömät kalastajat istuivat, alla päilyvän veden kuvatessa heidän muotojaan. Iso-Lassi veti samalla ylös ison punakalan.

Kun hän oli saanut sen veneen laidan yli, kysyi hän äkkiä Martilta, seisoiko tämän kirjassa, että punakala on merenhaltian lemmikki. Martti säpsähti, mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän vielä ollut mitään sellaista lukenut selityksistä. Lassi selitti silloin, että kalan silmät aina ovat puhjenneet, kun se nostetaan merestä, sillä merenhaltia pusersi sen kuoliaaksi, niin pian kuin se oli tarttunut koukkuun.

Tätä selitystä seurasi sitten pitkä jakso muita samanlaisia, ja ne päättyivät aina kummitusjuttuihin. Kesäiltoina, kun he näin istuivat kalakarilla ja vetelivät vedestä kellanpunaruskeita turskia ja silloin tällöin pyhäkampeloita tahi muita kaloja, sai Martti tietää paljon sellaista, jota hän ei ikinä ollut aavistanutkaan. Lassi ilmoitti hänelle, että jokaisella kalalajilla on haltiansa eli kuninkaansa, jonka tarttuminen koukkuun ei ennusta hyvää. Oli olemassa lohikuninkaita, kruunupäisiä sillikuninkaita ja turskakuninkaita. Viimeksi mainittujen saannissa ei ollut sanottavaa vaaraa, sillä turskakuninkaita saatiin usein. Kunnioittaaksensa sitä, ei kalastaja koskaan avaa sen vatsaa, se on avattava selästä. Oli myös olemassa Kraki-niminen merikummitus, joka suuruudeltaan oli saaren kokoinen ja joka väliin hyvällä säällä nousi veden pinnalle, jolloin hyöky loiski tunturin korkuisena sen ympärillä. Vene ja pitkäsiima kyllä ilmaisivat kokeneille kalastajille, milloin oltiin semmoisen päällä, sillä Krakin likitienoilla oli aina suunnattoman paljon kaloja. Sen tähden, milloin jotain epäluuloista huomataan, on parasta pian puikkia pakoon. Lassi oli -- niin hän vakuutti -- usein ollut Krakin pelissä Ruijan merellä.

Tämä juttu antoi Martille paljon miettimistä. Eiköhän Krakiakin voitaisi vangita -- tuumi hän -- jos tunturilta laskettaisiin mereen vahvat rautaketjut, koukkuna välttävällä syötillä varustettu laivan ankkuri?

Tähän aikaan oli kummallinen huhu jo kauan kiertänyt pohjoisia rannikoita. Sinne olisi saapuva ihmeellinen laiva, kerrottiin, joka kulkisi ilman purjeita, savun ja rattaitten voimalla. Ja eräänä kesänä nähtiin semmoisen kiitävän Skorpön ohitse. Muutamia päiviä sen jälkeen kyhäsi Martti kokoon ratasveneen, joka saatiin kulkemaan vipusinta polkemalla, mutta isän vanha kuusisoutu, joka tähän tarpeeseen oli otettu, kulki kumminkin paljoa paremmin soutamalla. Marina oli iloinen pojan kekseliäisyydestä; Jannea se sitä vastoin vähemmässä määrässä miellytti, "sillä se herätti ihmisten pilkkaa, eikä ollut miksikään hyödyksi."

IV.

LAPINMUTKA.

Janne Sakarinpojan likimmät naapurit asuivat Lapinniemellä Lapinmutkassa. Skorpön mannermaan-puoleisen, kaikkialla vaikeapääsöisen, lehtimetsällä reunustetun rannan erotti mannermaan alastomasta ja mustasta tunturiseinästä kapea, mutta syvä salmi. Pienellä niemekkeellä, jonka Skorpö tässä muodostaa ja jota sanotaan Lapinniemeksi, asui siihen aikaan yksi ainoa, suomalainen perhe. Kalteva ja kivinen ruohikkotörmä, jolle asumus oli sijoitettu, olikin melkein ainoa salmen rannalla oleva paikka, mihin huonetta kävi rakentaminen. Suomalainen asui siinä pienessä maakojussa, jonka katon liitteiksi oli käytetty muutamia riukuja ja jonka lakeisesta nouseva savu mustasi takana olevan vuoriseinän. Rannalla nähtiin pari poikkipiittaa, jotka toimittivat venesillan virkaa. Suomalaisen vaimo oli synnyltään lappalainen, ja kun tämän sukulaiset jokavuotisella matkallaan Ruotsista ja Ruotsiin kevätkesin uittivat salmen yli poronsa, jotka kävivät laitumella saarella, kulki poropolku suomalaisen kojun ohitse jyrkästi nousten ylängölle, joka rajoitti saaren sisäseutuja. Kojun läheisyydessä olevan, luonnon muodostaman ylipääsypaikan viereen pystyttivät lappalaiset sen tähden leirinsä -- kuusi tai kahdeksan kotaa -- niiksi muutamiksi viikoiksi, jotka he Skorpölla viettivät. Tätä paikkaa on jo vanhastaan sanottu Lapinmutkaksi, epäilemättä sinne vievän väylän luikertelevaisuuden takia.

Suomalainen -- roteva, valkotukkainen ja sinisilmäinen mies -- ei ollut ajan pitkään voinut elää lappalaisten tavoin. Kiertolais-elämää viettäessään vaimonsa heimolaisten kanssa hän oli kohdannut paikan, johon oli nähnyt soveliaaksi asettua kiintonaisesti asumaan. Kesäaikoina tarjosi Lapinmutka kotitarpeeksi kaloja ja talvisin tilaisuutta ulkokalastukseen. Hiukan perunoita sekä ruokaa muutamille lampaille ja yhdelle lehmälle antoi kojun ympäristö; rehujen lisäksi riivittiin lehtiä törmältä, ja lehmälle vaimo leikkasi talvisin hauroja ulkosaarilta. Keväisin alettiin lappalaisten tuloa odottaa, sillä nautitun vierasvaraisuuden kiitokseksi antoi appiväki tavallisesti aina tappoporon, muutamia taljoja talvivaatteiksi ja kengiksi, kuivatuita poronpaisteja, vähän jännelankaa ynnä muuta, mitä talossa tarvitaan.

Juhlana pidettiin sentähden päivää, jona luppakorvainen Musti äkkiä tuli haltioihinsa ja alkoi vinkuen juosta törmän ja kojun väliä; mutta eniten kaikista iloitsi sukulaistensa tulosta lappalaisen tytär, Lapinmutkan emäntä, joka salaisuudessa ikävöi heimolaisiansa. Kun vieraat tulivat näkyviin salmen toisella puolella olevassa Morkniemen rotkossa, souti suomalainen kohta heidän luokseen, ja Musti, jota oli pidettävä kiinni, jottei se pääsisi ennen aikojaan uimaan salmen yli peloittamaan porolaumoja, säesti raivoisalla haukunnallaan toisella rannalla olevia tovereitaan, nämä kun puuhasivat porojen kokoomista. Mutta tervehdyksessä "Jumal' antakoon", jolla suomalaisen vaimo vastasi vanhempainsa "hyvän päivän" toivotukseen ja syleilyyn, puhkesi kokonaisen vuosikauden salattu koti-ikävä sanoiksi.

Kun sitten suuret porohärät, joita vanha lappalainen itse, hänen vaimonsa ja vanhin tyttärensä taluttivat, olivat vapautetut kantamistaan teltoista, talouskaluista ja komseista [komse = laukku, jossa lappalainen vaimo kuljettaa lapsensa], missä pari pojan ja tyttären lasta vuotiin käärittyinä joko makasi tai aterioi yhtä levollisesti kuin mikään herraslapsi kehdossaan, saatettiin pieni kyyryselkäinen, toisella sadalla oleva ukko, jonka vetiset silmät olivat sokeat ja joka oli nähnyt "seitsemän kuninkaan päiviä", suomalaisen majaan, jossa hän sai kunniapaikan, siitä tuskin muulloin liikkuakseen kuin jonakuna kauniina päivänä, auringon paistaessa. Kohdattuansa tyttärensä tyttären, hän koetteli käsin tämän kasvoja ja kysyi paikalla kuulumisia. Hän oli pakana, kuten niin moni vanha lappalainen siihen aikaan, ja esi-isäinsä uskossa tahtoi hän kuolla. -- Eräänä vuonna, jolloin häntä ei muitten muassa nähtykään Skorpölle saapuvaksi, kerrottiin, että hän oli kuollut ja säädöksensä mukaan haudattu tunturilla olevaan kiviraunioon, ylösalaisin käännetyn pulkkansa alle.

Noin tunti ensimäisen porolauman jälkeen tulivat toiset, jaettuina kolmeen osastoon, tyttärien, vävyjen sekä palkollisten vartioimina. Kutakin osastoa ympäröi sitäpaitsi parvi koiria, joiden nähtiin milloin hyppivän ja juoksevan rannalla, milloin säntäävän veteen, ajaakseen maalle jonkun vastahakoisen poron, milloin taasen seisahtuvan pudistamaan vettä turkistaan.

Näinä kesäviikkoina oli suomalaisen vaimo muuttunut vanhempainsa asunnossa päiviänsä viettäväksi lappalaistytöksi ja Musti oli, kuten alkuansakin, lappalaiskoira. Vaimon suurin ilo oli harjoittaa tytärtänsä kaikkiin lappalaisnaisen askareihin.

Suomalainen katseli tätä kaikkea tyynesti. Hän piti vaimostaan, jonka viehkeys oli hänen oman jäykkyytensä vastakohta. Hän tunsi vaimonsa luonnon, hän tiesi, että tämän täytyi saada purkaa tunteitansa.

Porohärät kuljeksivat sitten päivittäin ja ilman vartioita tunturilla, muitten eläinten pysyessä alempana tasangoilla, missä aina vaistomaisesti kulkivat tuulta vastaan. Rinteitten alla, missä sananjalat monissa paikoin peittivät ne selkää myöten, viihtyivät ne ainoastaan niinä päivinä, joina sumu peitti koko tunturin läpinäkymättömään utuvaippaansa. Siellä silloin tapasivat toisensa porot ja kuhisevat lokkilaumat, jotka kimeällä kirkunalla pakenivat sumua ja myrskyä.

Silloin tuli äkkiä -- ja aina ennenkuin oli osattu ajatellakaan -- lähdön päivä, jota tytär, kansansa luonteenlaadun mukaan, -- lappalainen kun elää vain hetki hetkeltä -- viimeiseen saakka oli mielestään karkoittanut. Edellisenä päivänä kootut porot saatettiin nyt salmen yli veneellä, jonka jäljessä kellokas ui, vanhan lappalaisen pitäessä sitä nuorasta. Toiset seurasivat johtajaansa pitkänä jonona.

Tuli eron hetki. Vaimo syleili itkien jokaista ja viimeksi iäkkäitä vanhempiaan. Vanhinta tytärtänsä ja pienokaista, joka monen vuoden väliajan jälkeen oli syntynyt, painoi hän näiden rintaa vastaan, ja hänen lappalaisessa hyvästissään "jääkää rauhaan", minkä hän vapisevalla äänellä lausui, oli jotakin melkein epätoivoista. Seuraavina päivinä hän ei puhunut paljon mitään, kunnes kodin huolet jälleen saivat hänen mielensä tasapainoon.

Suomalainen ei tästä ollut millänsäkään, sillä hän tiesi kokemuksesta, että vaimo pian unhottaisi haikeimman surunsa, ja että hän sitten alkaisi iloisesti, kuten ennen, pakinoida ja tuumia, mitä kaikkea tulevaan vuoteen ehtisi tapahtua.

Tammikuussa oli miehen lähtö ulkokalastukselle; lähdön edellisinä päivinä valtasi vaimon taas kiivaana suru, sillä nyt hän oli jälleen jäävä pitkäksi ajaksi yksinäisyyteen.

Eräänä yönä -- vähää ennen miehen lähtöä -- nukkui vaimo hyvin levottomasti. Hän näki unessa vanhan äidin-isän, vainajan, tulevan hänen vuoteensa ääreen ja sanovan, että tyttärentytär kohta saa matkustaa kotiin kansansa luo. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän samalla nähnyt vedellä puoleksi täyttyneen, kannettoman ruumisarkun lojuvan rannalla ja kuullut vainajan mutisevan, että tällä veneellä oli salmen yli kuljettava. Kun pelästynyt vaimo tahtoi juosta miehensä luo, joka seisoi oven suussa surullisena, nuorin lapsi sylissään, muuttuivat ukon kasvot äkkiä tummansinisiksi, ja hän tarttui häntä käsivarteen ja pusersi sitä niin kovasti, että vaimo huudahtaen heräsi.

Jäyhä suomalainen on harvoin niin taikauskoinen kuin lappalainen ja nordlantilainen. Kun mies kuuli vaimonsa unen, sanoi hän vain, että painajainen oli eukkoa ahdistanut. Mutta raskasmielinen vaimo oli toista mieltä; hän arveli nähneensä enteen.

Eräänä maaliskuun päivänä lähti vaimo ja hänen vanhin, neljätoistavuotias, Lyma-niminen tyttärensä hauroja leikkaamaan muutamalta saarelta. Kotiin ei jäänyt muita kuin pieni viisivuotias tytär ja koira. Kesken työtänsä heitti äiti sattumalta silmäyksen rantaan ja näki veneen hiljaa kulkevan virran mukana ulos aavalle päin. Keulanuora oli epäilemättä liukunut niljakasta kivestä, jonka ympäri se oli kierretty.

Kauan aikaa seisoi hän siinä, haurakimppu toisessa, sirppi toisessa kädessään, ikäänkuin kivettyneenä, ja katsoa tuijotti venettä. Viimein selkeni hänelle, että kuolema kutsui häntä; ihmisapua ei ollut saatavissa.

Seuraavan päivän aamu oli jo käsissä. Tytär oli levittänyt vaatteensa äidin päälle, joka puoleksi lumen peittämänä ja horroksissa makasi haura-vuoteellansa, missä he olivat koettaneet yön kuluessa pysyä lämpöisinä. Hän aikoi laskuveden aikana ryhtyä uskaliaaseen yritykseen. Kapean salmen yli oli hänen päästävä, vieläpä henkensäkin uhalla. -- Silloin tuli Marina pienellä veneellä nientä kiertäen.

Kuten tuhannet nordlantilaiset vaimot talvisin, oli Marinankin tänä talvena täytynyt jäädä lastensa kanssa yksikseen; ja näinä kuukausina -- Jannen ja Iso-Lassin kalastaessa Lofotenissa -- kului moni öinen hetki, hänen voimattaan saada unenrahtua silmiinsä. Viime yönä hän oli luullut kuulevansa koiran kaukaista ulvontaa, ja se ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä, että Lapinmutkassa asiat eivät olleet oikealla kannalla. Hänen arvelunsa muuttui varmuudeksi, kun hän näki valkoista lunta vastaan selvästi kuvastuvan mustan koiran levottomasti juoksevan edestakaisin maakojun ja rannan väliä; sen huomattuaan hän lähti kiireesti asiaa tutkimaan ja saapui onnettomien luo otolliseen aikaan.

Kotiin päästyään sairastui suomalaisen vaimo kovaan kuumetautiin, jonka kestäessä Marina sitten joka päivä kävi häntä katsomassa ja hoitamassa. Pari päivää sen jälkeen kun hänen miehensä oli saapunut kotiin, hän kuoli.

Kun kesän tultua Matti Nuton perhe taas saapui Skorpölle, kohtasi sitä suru ilon asemesta. Siinä silloin päätettiin, että Lyma, suomalaisen vanhin tytär, seuraisi äitivainajansa vanhempia. Pari vuotta sen jälkeen meni tytön isä uuteen avioliittoon Matti Nuton toisen tyttären, vaimovainajansa sisaren kanssa -- "saadaksensa vaimoihmisen kojuunsa."

Aikaa, jolloin Matti Nuton telttoja pystytettiin suomalaisen majan ympäristöön, odottivat yhtä suurella levottomuudella Janne Sakarinpojan kuin suomalaisenkin lapset -- joita tällä viimemainitulla oli kaksi hänen toisesta vaimostaan. Ja erittäinkin olivat lapsista keskiviikko- ja lauantai-illat hupaisia, sillä silloin ajettiin porolaumat kotiin lypsettäviksi.

Lämpöisen kesäpäivän ilta-aurinko alkoi jo levitellä punaista hohdettaan tunturin rinteelle, kun ensimäiset haaraiset sarvet kuvastuivat vuoren halkeaman yläpäässä ilman kirkkautta vastaan. Kohta sen jälkeen tuli pari kolme eläintä kokonaisuudessaan näkyviin. Näitä seurasi sitten rinnettä alaspäin yhä levenevässä jaksossa lehtipuita kiertävä levoton joukko, satojen nilkkanivelten saadessa aikaan porojen kulussa niin omituisen napseen. Laumojen ympärillä juoksivat haukkuvat koirat, joita vartiat milloin yllyttivät, milloin toruivat, ja illan hiljaisuudessa yhtyi vähitellen tähän hälinään kuumeisessa hommassa olevien suurten ja pienten raikuvia huutoja ja iloista hälinää.

Omituisen näyn tarjosi siinä hyörivä, lyhytkasvuinen ja pehmeää kieltänsä puhuva väki, päässään neliskulmaiset kesälakit ja yllään kirjavat, rinnasta auki olevat kesäiset sarkanutut, joiden heleät, sini-, puna-, kelta ja vihreäväriset reunusnauhat korkean pohjolan loistavassa kesävalossa käyvät samanlaiseen sopusointuun kuin toisistansa jyrkästi eroutuvat värit etelässä. Lapset elivät siinä satujen lumottua elämää.