Part 14

Martin kasvot kalpenivat kokonaan; hän katsoi Stuwitzia jäykästi silmiin, saamatta sanaakaan suustaan. "Konna!" huudahti hän vihdoin ja poistui huoneesta.

Stuwitz saattoi häntä ovelle ja sanoi:

"Voittehan te hakea oikeutta! -- Näyttäkää vain toteen nuo lorunne oikeuden edessä, Martti Jansen! Mutta hankkikaa hyviä vieraitamiehiä, muuten voi teidät saada tuomituksi väärästä ilmiannosta."

Martti kuuli vielä ivallisen "hyvästin" jälkeensä.

Kun hän pitkän ja yksinäisen kävelyretken jälkeen tuli lupauksensa mukaan Heggelundin luo, näkyi hänen kasvoillaan vielä mielenliikutuksen jälkiä. Hän kertoi lyhyesti, ettei Lapinnientä enää voi pelastaa; hän sanoi jo ennakolta arvanneensa asian niin päättyvän ja aikoi senvuoksi matkustaa Amerikkaan.

Hänen ylpeytensä se sai hänet puhumaan niin suoraan; -- sillä Edel oli samassa huoneessa. Mutta helppo oli nähdä, että asia painoi raskaasti hänen mieltänsä -- hän pysyi melkein äänetönnä koko illan.

Edel tarjosi itse hänelle teetä, ja kun hän mainitsi Amerikan tärisi kuppi tytön kädessä. Martti huomasi Edelin kalpeuden sekä salaisen myötätuntoisuuden ja tunsi jonkunlaisella surulla, ettei tyttö ollut koskaan häntä niin lähellä kuin nyt -- olihan tytön käytöksessä jotain, joka melkein näytti tunnustavan, että syy oli hänen.

Syynä siihen, että Martti istui vaiteliaana, ei ollut ajatus Lapinniemen, vaan Edelin kadottamisesta ikipäiviksi.

Heggelund ja Topias-setä menivät tavallisuuden mukaan aikaisin levolle, ja Martti oli hetkisen yksinään huoneessa; hän istui ja leikitteli rintaneulalla, jota hän piteli kädessään. Kohta senjälkeen tuli Edel sisään; hän oli kalpea ja totisen näköinen.

Ikäänkuin myönnytykseksi tytön arvaamiin ajatuksiin sanoi Martti huoaten:

"Niin, minä matkustan Amerikkaan -- täällä ei minulla ole enää mitään päämäärää."

"Lapinniemi ei kuitenkaan liene koko elämä", vastasi tyttö matalalla äänellä, katsomatta Marttiin.

"Ei, neiti Edel", sanoi Martti mielenliikutuksen valtaamana, "mutta te olette minulle koko elämä! -- Teitä varten minä olen työskennellyt ja teitä minä olen ajatellut." --

Martti oli noussut ylös ja seisoi nyt tytön vieressä. -- "Ja nyt" -- hän lisäsi surullisella äänellä, "nyt, kun minä en ehkä koskaan enää saa nähdä teitä tässä elämässä, tahdon minä pyytää teitä säilyttämään erään esineen, joka on minulle erittäin kallis, äitini rintaneulan; minua ilahduttaisi suuresti, jos tietäisin teidän kantavan sitä."

Hän aikoi ojentaa tytölle neulan, mutta käsi, joka otti sen vastaan, vapisi, ja hän luki Edelin kasvoista ja hänen kyyneltyneistä silmistään, että tyttökin rakasti häntä. Martti unohti kaiken ja veti tytön luoksensa; mutta kohta sen jälkeen hän malttoi mielensä ja sanoi vitkaan: "Mitenkäs tulevaisuus?"

"Sen rakennamme me yhdessä", kuiskasi Edel ja tarjosi kätensä luottavasti Martille.

Kun neitsyt Dyring katsahti sitten ovesta, istuivat molemmat onnelliset ikkunan edessä kuunvalossa.

Aamulla oli Edel tavallista aikaisemmin isänsä luona; hänellä oli tavattoman paljon asioita toimitettavana ja järjestettävänä. Mutta sitten tyttö tarttui isäänsä kaulaan, niin että tämän täytyi kysyä syytä siihen, ja silloin Edel selitti, kuinka hänen laitansa oikeastaan oli. Isä oli asiasta hyvin iloissaan, ikäänkuin Martti Jansen olisi voittanut Lapinniemen eikä kadottanut; sitten tehtiin sopimus kihlauksen julkaisemisesta, kun Martti ensi kerran tulisi Heggelundille. Edel luuli kuitenkin, että neitsyt Dyring arvaisi asian jo sitä ennen.

* * * * *

Oli juuri se aika kesää, jolloin lappalaiset oleskelivat Skorpöllä, ja sanoma siitä, että Stuwitz aikoi myydä Lapinniemen huutokaupalla, oli saapunut sinnekin. Se saattoi Matti Nuton kovin levottomaksi, sillä hän näki uuden vaaran uhkaavan etujansa.

Kun Martti Jansen tuli kotia, oli häntä vastassa useita henkilöitä, jotka koettivat hänen kasvoistaan arvata, miten matkalla oli käynyt, ja niiden joukossa myöskin Matti Nutto. Mutta hänpä ei voinut tehdä muuta päätöstä kuin että matka oli onnistunut hyvin. Marinalta hän sai seuraavana päivänä kuulla, kuinka asian oli käynyt.

Lappalainen kävi talossa useita kertoja ja Marina huomasi, että hän tarkoilleen kyseli asiaa monta monituista kertaa. Viimeksi hän tuli lainaamaan heidän kolmihankaansa pariksi päiväksi matkaa varten; mihinkä hän aikoi, sen hän jätti kuitenkin sanomatta. Kotona teltassaan hän oli siihen aikaan ollut sangen miettiväinen.

Eräänä aamuna, kun Stuwitz meni tavallisuuden mukaan avaamaan kauppapuotiaan, seisoi vanha lappalainen ulkona odottamassa. Hän aavisti, että jotakin ikävää oli odotettavana ja lähetti senvuoksi kauppapalvelijansa alas rantapuotiin, päästäksensä vieraistamiehistä. Hän koetti salata iloansa, kun lappalainen sanoi tulleensa vaihtamaan jäljelläolevia vanhoja seteleitä, ja hän tarttui kuumeentapaisesti setelipakkaan, jonka hän oli tuonut mukanaan konttorista. Vihdoinkin hän siis sai käsiinsä nuo setelit, jotka niin monta vuotta olivat vaivanneet hänen sieluansa.

Matti ei kuitenkaan vetänyt lompakkoansa esille, vaan ilmoitti nyt oikean asiansa. Hän tahtoi kirjallista vakuutusta siitä, ettei Lapinnientä myytäisi huutokaupalla velasta; -- lappalainen arveli, että vanhan sopimuksen mukaan pitäisi Lapinniemen saada olla rauhassa.

Stuwitz ei vastannut pitkään aikaan; hänen kasvonsa punoittivat, ne ilmaisivat raivoa ja pelkoa. Hätäytyneenä näki hän, että nuo setelit olivat aseena Martti Jansenin kädessä ja että hänen täytyi ne lunastaa mistä hinnasta hyvänsä.

Stuwitz kiusasi häntä kauan aikaa turhaan kaikenlaisilla tarjouksilla; mutta Matti oli taipumaton, ja Stuwitzin täytyi, kuten hän sanoi, suostua kirjoittamaan vaadittu vakuutus, jonka hän teki kirjeen muodossa Martti Jansenille. Mutta lappalainen ei näyttänyt vieläkään tyytyväiseltä -- hän tahtoi että joku toinen lukisi hänelle varmuuden vuoksi kirjeen.

Ihmeellisen taipuisana rupesi Stuwitz kirjoittamaan uutta kirjettä; hänen kätensä vapisivat ja hän keskeytti kirjoituksensa useita kertoja, ikäänkuin olisi miettinyt pelastuskeinoja. Mutta lappalainen katseli häntä rypistellen kulmiansa ja nähtävästi nautti voitostansa.

Jonkun hetken kuluttua tuli Matti taas kauppapuotiin, jossa Stuwitz odotti häntä peläten, ettei lappalainen pitäisi sanaansa. Hän toi kuitenkin uskollisesti setelit, mutta väitti vaihtaessa, että kukin taaleri vastaa tietysti taaleria uusissa seteleissä, ja Stuwitzin täytyi suostua hänen vaatimukseensa.

Tänä päivänä istui Antti salissa ja puheli serkkunsa kanssa. Edel oli hyvin iloinen ja näköjään samaa mieltä Antin kanssa, kun jälleen tuli puheeksi se, että sivistyksen yksinomaiset kannattajat maassa olivat ylioppilaat. Hän oli tosin vastannut jotain, josta Antti ei tiennyt, oliko se pistopuhetta vai ei, ja tämä siveli senvuoksi mustaa leukapartaansa; mutta Edelin viaton katse rauhoitti hänet. Tyttö oli sanonut:

"Niin, minä muistan hyvin hyvästi, kuinka iloiseksi me tulimme sinä päivänä, jolloin sinä tulit sivistyneeksi", mutta oikaisi sitten kohta: "jolloin sinä suoritit ylioppilastutkinnon."

Silloin astui sisään palvelija ilmoittaen, että eteisessä odotti eräs lappalainen, joka tahtoi puhua Antin kanssa. Se oli vanha Matti Nutto, jonka hän entisistä ajoista tunsi ulkomuodolta. Lappalaisella oli kädessä paperi, jonka hän pyysi lukemaan -- hän tahtoi tietää, oliko se oikein kirjoitettu.

Tuskin oli Antti lukenut paperin, kun hän riensi saliin ilmoittamaan, että Martti Jansen oli nyt pelastettu; -- hänellä oli kädessä kirjallinen todistus siitä, ja hän aikoi juuri hyökätä samaa vauhtia ilmoittamaan asiata enollensa, kun Edel kalpeana ojensi kätensä saadaksensa paperin. Kun tyttö oli lukenut kirjoituksen pari kertaa ja sitten vielä kolmannen kerran, katsoi hän loistavin silmin Anttiin ja sanoi äkillisen kiitollisuuden-tunteen valtaamana:

"Koska sinä, Antti, olet tuonut minulle tämän sanoman, niin saat myös olla ensimäinen, jolle minä ilmoitan kihlaukseni Martti Jansenin kanssa -- vaikkei hän olekaan mikään 'sivistynyt mies'" -- lisäsi hän hiukan veitikkamaisesti; mutta tytön silmät olivat täyttyneet kyynelillä ja hän meni itse näyttämään paperia isälleen.

Lappalaisella ei ollut aikaa nauttia tarjottuja virvoituksia, sillä hänen piti rientää takaisin Stuwitzin puotiin; -- hän oli vain tahtonut näyttää tuota paperia.

Matti matkusti hyvin tyytyväisenä kotiansa. Hän nousi rantaan Janne Sakarinpojan laiturilla ja jätti Marinalle kirjeen, samalla kertoen sen sisällön.

Rientäen matkaan sanoi Matti, että "siinä on palkka siitä, että Marina oli kerran pelastanut minun tyttäreni ja tämän lapsen kareilta. Mutta", huusi hän lopuksi, "jos hukkaat kirjeen, menettää poikasi Lapinniemen!"

Marina kiiruhti kirjeineen kotia ja saapui sinne hengästyksissään.

XVII.

VANHOJA ASIOITA.

Menettelynsä vuoksi Heggelundia kohtaan oli Stuwitz joutunut huonoon maineeseen paikkakunnalla. Parantaakseen asemaansa yleisön silmissä tai rauhoittaakseen omaatuntoansa hyvillä töillä, hän matkusti tänä syksynä käräjille tekemään testamenttiaan, jonka mukaan useita rahaeriä hänen kuolemansa jälkeen tulisi määrätyksi kunnalle.

Käräjäpaikassa juteltiin illalla eräästä tapauksesta, joka koski Heggelundin luona asuvaa "vanhaa neuvosta". Kun tämän nuorena ollessa eräs laiva joutui haaksirikkoon Ruijan pohjoisrannalla, oli hänen veljensä, joka sitä kuljetti, menettänyt henkensä yhdessä vaimonsa ja lapsiensa kanssa. Neuvos oli aikanaan pannut toimeen useita tiedusteluja, koska tämän tapauksen johdosta oli levinnyt kaikenlaisia huhuja. Sen rintaneulan, jonka Martti Jansen lahjoitti morsiamelleen, neiti Heggelundille, sanoi vanhus olevan saman neulan, jonka hän aikanaan oli antanut kälylleen. Omituista asiassa oli se, että tämä neula sanottiin löydetyn haaksirikkoisesta laivasta pelastetun lapsen vaatteista, ja tämä lapsi oli ollut Martti Jansenin äiti.

Ihmiset olivat tiettyjä, ja tuntuipa omituiselta ajatella niitä henkilöiksi romaanissa, johon ainekset olivat kootut välittömästä ympäristöstä. Eräs läsnäolijoista kertoi pari samanlaista juttua monta vuotta sitten tapahtuneista asioista ja keskustelu muuttui kohta kaikenlaisiksi arveluiksi ja luuloiksi tästä asiasta.

Rovasti Müller oli koko ajan kuunnellut juttelua, äänettömänä pyyhkien tuon tuostakin kasvojansa nenäliinalla. Yhtäkkiä hän lausui kummallisen juhlallisesti kääntyen Stuwitziin, joka ei ottanut osaa keskusteluun: "Minä rukoilen aina niiden edestä, jotka eivät uskalla tunnustaa, mitä heillä on sydämellä; sillä heidän tilansa on sangen tukala, siitä olen vakuutettu."

Stuwitz näytti ällistyneeltä ja katosi kohta huoneesta.

Rintaneula oli tullut tunnetuksi seuraavalla tavalla: Eräänä päivänä oli Edel puhellessaan Topias-sedän kanssa näyttänyt hänelle saamaansa uutta rintaneulaa. Luotuaan sitten silmänsä ukkoon, kummasteli tyttö hänen käytöstään. Ukko käänteli neulaa käsissään, tarkasteli sitä kaikin puolin ja otti viimein sen sisästä, raottamalla pientä kantta, kimppusen hiuksia, joiden olemassaoloa Edel ei ollut aavistanut. Vanhus näytti olevan mielenliikutuksen vallassa ja istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena.

Se on, lausui hän vihdoin heikolla äänellä, sama rintaneula, jonka hän kerran oli lahjoittanut veljensä vaimolle. Kihara oli hänen veljensä hiuksista; itse hän oli siihen piirtänyt kannen alle nimensä alkukirjaimet T. St.

Nyt seurasi selityksiä ja Edel kertoi, mitä hän tiesi neulasta; sitten hän jätti ukon hänen omasta tahdostaan istumaan yksinään neula kädessä.

Kun Edel sittemmin tuli hänen luokseen, puheli ukko tapansa mukaan katkonaisesti:

"Ihmeellistä! Ihmeellistä! Olenhan aina ajatellut, että Martti Jansen on veljeni näköinen -- yhtä vaaleaverinen, ja etenkin silmät -- ja sama reipas käytös -- ainahan sanottiin, että veljeni, kapteeni, oli saanut yhtä paljon pituutensa lisäksi kuin minulta puuttui!"

Myöhemmin illalla hän sanoi vilkkaasti:

"Minä olisin mielelläni häissä, Edel -- jos minä siksi ennätän tarpeeksi voimistua -- ja nyt pitää sinun kirjoittaa kaikesta tästä sulhasellesi, niin minä lisään sitten muutamia sanoja veljeni-tyttärelle". Hän pani painon viime sanalle, jolla hän tarkoitti Marinaa. "Hän tai hänen lapsensa saavat periä minut", sanoi hän seuraavana päivänä.

Ei kukaan tahtonut pahoittaa vanhuksen mieltä selittämällä hänelle, kuinka vaillinaisesti asia lain mukaan oli todistettu. Sukulaisistaan puhuminen tuli tästä hetkestä Topias-sedän mieluisimmaksi ajankuluksi.

Elämänsä viime vuosina tuli Stuwitz halvatuksi toiselta kyljeltään ja hänen ahneudestaan sekä ihmisvihollisuudestaan kulki hirveitä juttuja.

Kun rovasti Müller kerran kutsuttiin hänen yksinäisen kuolinvuoteensa ääreen, näki hän, että Herra oli kauan sitten saanut käsiinsä tämän miehen.

XVIII.

LOPPU.

Edelin ja Martin kihloihin joutuminen juuri niinä päivinä, jolloin viimemainitun asiat olivat huonoimmillaan, vaikutti, että Jannen mieli kääntyi suopeammaksi Edeliä kohtaan; -- Marinan kanssa puhuessaan ei hän nimittänyt tyttöä enää hienoksi neitoseksi. Mutta olipa kuitenkin vielä jotakin epäilystä jälellä. Lapinniemellä tarvittiin hyvä talonemäntä; mutta oliko mahtavan Heggelundin tytär semmoiseksi sopiva, sitä hän suuresti epäili. Hän oli vähällä tehdä sellaisen johtopäätöksen, että tyttö, joka muuallakin oli saanut aikaan monta hullutusta, voisi taloon tultuansa vielä suuremmassa määrin viedä asioita samaan suuntaan. Hän epäilemättä tahtoisi, että kaikki olisi suurellista, mihin hän kotonaan oli tottunut.

Janne ja Marina olivat sittemmin olleet useita kertoja kutsuttuina Heggelundin luo vieraisille. He olivat aina juhlavaatteissaan ja tahtoivat joka kerta lähteä kotiaan puolenpäivän jälkeen -- he ymmärsivät ylipäänsä ihmeteltävän hyvin käyttäytyä arvokkaasti. Mutta toiselta puolen osasi myöskin Edel hienolla tavalla vaikuttaa sulhasensa isään -- ikäänkuin hän olisi arvannut ukon ajatukset.

Martti ja Edel olivat hyvin pahoillaan siitä, että vuosikausia oli heiltä mennyt hukkaan -- mistä he nyt saivat kärsiä. Se asia oli heillä kuitenkin selvänä, että heidän on voimainsa mukaan yhteisesti rakennettava tulevaisuuttaan. Alussa ei heidän pitäisi laisinkaan elää ylellisesti, sillä Stuwitzin velan maksaminen oli vaatinut suuria uhrauksia; mutta kun Lapinniemi oli niin edullinen paikka, saattoi suoritus nyt tapahtua. Martti tahtoi, että Edel tulisi hänen emännäkseen jo samana kevännä. Mutta Edel oli siihen aikaan Jannen kuullen vastannut tarvitsevansa vielä aikaa. Ja kun Martti hiukan hämillään kysyi:

"Mitä varten?" -- vastasi tyttö:

"Luuletko, että minä aion istua kädet ristissä luonasi Lapinniemellä? Onhan taloudessa paljon seikkoja, jotka minun on opittava, jotta voisin olla sinulle avuksi!"

Jannen mielestä puhui tyttö viisaammin kuin Martti. Mutta viimemainitun tahdosta päätettiin kuitenkin viettää häät kesän kuluessa.

Edel oli vähitellen saanut Jannen mielen kokonaan muuttumaan, niin että hän alkoi arvella syyksi Lapinniemellä tapahtuneisiin onnettomuuksiin sitä, ettei Edel joutunut sinne aikaisemmin.

"Edelin miehenä ei Martti koskaan olisi menetellyt niin uhkarohkeasti", sanoi Janne Marinalle, "eikä tyttö olisi sallinutkaan sellaista menettelyä, sillä hän on ymmärtäväinen ihminen!"

Kesäpäivät olivat ihanat Skorpöllä. Meri oli tummansininen ja aurinko paistoi heleästi. Tunturit lähellä ja kaukana, niiden joukossa Storbergskavli lähinnä, heijastivat erilaisia sinivärejä ja ahtaat rotkot sekä laaksot olivat oikeita lämmönlähteitä, jotka herättivät eloon ihmeteltävän kasvullisuuden, missä vain maa oli vähänkin siihen sopiva. Kevättä oli tänä vuonna saanut odottaa tavattoman kauan, mutta sitten se tulikin muutamissa päivissä sellaisella voimalla, että tuore ruoho laaksossa näytti ikäänkuin työntämällä työntäneen päältään lumihangen.

Janne Sakarinpojan pieni tupa merenrannalla oli laitettu erikoisen siistiksi. Piha oli huolellisesti lakaistu, ruudut uusittu ja ovipielet koristettu koivunlehvillä. Tämä juhlallisuus ei ollut sopusoinnussa turvekatolla kasvavan ruohon ja sen reunalla kohoavan vaivaiskoivun kanssa, joka näytti kuvaavan omistajain tuultentuivertamaa elämää.

Kotona ei ollut ketään ja ovi oli lukossa; -- mutta uusien kirkasten ruutujen läpi paistoi päivä ja valaisi juhlallisesti seinälaudan kirjoituksen alku- ja loppupuolen.

Janne ja Marina olivat lapsineen matkalla poikansa häihin, joita pari päivää sitten oli vietetty Heggelundin luona, ja heitä odotettiin nyt kotia yhdessä vastavihityn pariskunnan kanssa.

Häissä ei ollut paljon vieraita, ne kun oli päätetty viettää yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Mutta neitsyt Dyring, joka tänä päivänä näytti loistavalta ja suurelta, ikäänkuin emäntävainajan henki olisi leijaillut hänen yllään, ei voinut tätä päätöstä täydellisesti noudattaa. Hän edusti nyt emännyyttä eikä katsonut talon arvolle sopivaksi, että pöydässä olisi ruokalajeja tällä kertaa vähempi määrä kuin toisen sisaren häissä. Ilo oli ylimmillään. Vanha seinälautakin sai osansa juhlallisuudesta. Rovasti Müller kohotti lasinsa sen kunniaksi. Halenneelle, meren heittämälle laudalle, sanoi hän, joka limaisena oli aikanaan kuulunut karille joutuneeseen laivaan, kirjoitti Jumala tulevaisuuden lupauksen, joka on ihmeellisesti toteutunut. Pitkien elämäntaistelujen jälkeen istui nyt se, joka kerran turvattomana lapsena oli sillä laudalla ajelehtinut, iäkkäänä, onnellisena äitinä ja luki tämän kirjoituksen maalattuna pojan uuden jaalan perään, ja, -- lopetti hän kääntyen Topias-sedän puoleen -- "tämä vanha mies, jonka surun aiheena on ollut hänen hukkunut perheensä, ei iloitse nyt muita vähemmän; sillä vanhuksen suurimpana maallisena siunauksena on se, että hän saa nähdä sukunsa tulevaisuuden. Mutta syynä siihen, minkä vuoksi tämä lauta kasvoi uudeksi laivaksi, on se, että Herramme on sitä ohjannut."

Tähän lyhyeen puheeseen lisäsi Janne Sakarinpoika yksinkertaisella, talonpoikaisella tavallaan: "amen."

* * * * *

Salmessa Skorpön kohdalla purjehti tänä kauniina päivänä kaksi juhlallisesti koristettua purjevenhettä, joita tervehdittiin laukauksilla useista kohdin rannalta.

Ensimäisessä venheessä istuivat morsian ja sulhanen vanhempiensa Janne Sakarinpojan ja Marinan kanssa sekä Topias-setä ja heidän sivullaan Elias Röst, joka oli ehdotellut kunniasoutua pariskunnalle. Myöskin Antti Heggelund oli mukana. Toisessa venheessä nähtiin muiden muassa Martin veli Eilert ja hänen kaunis sisarensa Kristiina.

Lapinniemellä seisoi nyt paitsi kaupparakennusta yksikerroksinen asuinhuoneisto, varustettuna suurilla, kirkkailla ikkunaruuduilla; se oli valmistunut ja sisustettu vasta puolittain -- mutta mikä puuttui, se saattoi vastedes tulla valmiiksi. Rakennusten taustana nähtiin kukkulat lehtipuineen. -- Lappalaiset olivat tänä vuonna tavallisuuden mukaan jo ajaneet poronsa vuorilaaksoon. Iso, äsken maalattu meripuoti tuli heidän näkyviinsä, kun oli päästy niemen sivuitse, ja lahdelmassa puodin edustalla oli Martti Jansenin jaala "Tulevaisuus" liehuvin lipuin.

Silloin laski Elias Röst purjeet alas; toisessa venheessä tehtiin samoin, ja nyt asettuivat venheet vierekkäin.

Elias Röst veti pitkän paperiliuskan povitaskustansa. Polkien toisella jalallaan tahtia hän luki runon morsiusparin kunniaksi. Käsiala oli suurta ja joka säkeistön alkukirjaimet erityisesti kaunistetut. Runo kuului näin:

Tuoll' aavalla aaltoja halkoillen miten pulska on purjeissa viishankanen, perämies jota taidokas johtaa! Kun kiitävät noin ohi saaret ja maa, niin purressaistuja riemuita saa, vaikk' kasvoja tyrskehet kohtaa.

Mut hauras ja heiluva kaarnanen viishanka on raivossa aaltojen, kun joutuvi myrskyjen hetki. Monet vaivat vaikeat kestää saa, monet kerrat airoin ponnistaa, kun vaarojen halki on retki.

Näyn hauskimman toki jahti se suo, kun talveksi moisen saalihin tuo, ettei näy mastoja takaa, kun viirein liehuvin satamaan se vihdoin laskevi ankkuriaan, syysantimet kaikille jakaa.

Niin sorjana viishanka turvaisahan kaks nuorta vie kodin valkamahan, soma runko sen lahdella loistaa! Meren meurut haaksi se kestänyt on, ja sen kapteeni, uljas ja horjumaton, on tietänyt vaarat poistaa.

Lapinniemelle onnea toivotetaan! Ja -- morsian, ylkä -- jos pyydätte vaan alukseenne laivuriks Herran, menestystä aina teille se tuo, lopun tullessa kunnian teille hän suo ja taivahan sataman kerran.

Seinälauta on vielä jäljellä pienessä majassa, jossa molemmat vanhukset asuvat, haluamatta muuttaa sieltä mihinkään. Janne Sakarinpoika ja Marina viettävät siellä vanhuuden rauhallisia päiviä.

Martti Jansen on nyt näiden pohjoisten seutujen toimeliaimpia ja varakkaimpia kauppiaita ja hänen suuresti laajentuneessa kauppapaikassaan käy höyrylaiva. Siellä elää onnellinen aviopari monien lastensa kanssa, ja Edeliä pidetään hyvin kunnollisena talonemäntänä.

Joskus tulee Antti Heggelund sinne vieraisille ja häntä kohdellaan silloin aina hyvin ystävällisesti. Tuskin tullee hänestä maaherraa, mutta asianajajana on hänellä hyvä toimeentulo. Martti Jansen suosii häntä, kuten ennenkin, ja hänellä onkin Antista kauppatoimissaan suurta apua.

Alussa matkusti Antti joka vuosi Tromsöhön, jossa hän huvikseen esiintyi entisellä tavallaan. Mutta sitten hän joutui taas Julie Schultzin seuraan ja seurauksena oli, että heistä tuli pariskunta. Antti on lujasti vakuutettu siitä, että Julie on hänen ensimäinen ja oikea rakkautensa, ja hänen vaimonsa uskoo myöskin asian niin olevan -- mutta Tromsöhön päästää hän miehensä hyvin vastahakoisesti.