Part 13

Kaikki, mitä hän tiesi Stuwitzista, kokoontui hänen ajatuksissaan myrskypilveksi. Kun hän mietti asiaa hiukan, sanoi hänelle kuitenkin selvä järki, että kaikki nämä vain puoliselvät seikat eivät voisi lain mukaan saattaa häntä syylliseksi. Hänen äidin syntyperästä kuulemansa tiedot olivat saadut yhdeltä ainoalta, jo kuolleelta mieheltä, vanhalta merilappalaiselta Lövon Iiskolta; ja mitä Hopea-Saara nyt oli kertonut noista seteleistä, jotka tuskin voivat olla muita kuin haaksirikkoon joutuneesta laivasta varastettuja, niin ne olivat kaikki lopultakin vanhentuneita juttuja, ja niiden oikea laatu oli arvoituksena, johon ei ollut muualla selitystä kuin Stuwitzin rikollisessa omassatunnossa. -- Tällaiset mietteet tuntuivat Martista hyvin katkerilta.

Martti oli aina kokenut itse perustella tulevaisuuttaan, niin ettei hän koskaan pitänyt elämäntarkoituksenaan entisyydessä olevien mahdollisuuksien tutkimista, vaikka nämä tavallaan olivat tulleet hänelle yllykkeeksi; vähimmin hän tunsi siihen halua nyt, kiirehtiessään levottomana kotiansa korjatakseen niin paljon kuin mahdollista sitä vahinkoa, jota hän puotikaupan keskeytymisen johdosta oli kärsinyt, ja kohta olivat hänen ajatuksensa kiintyneet kokonaan tähän asiaan.

Kun hän ahdistetuin mielin eräänä iltapäivänä talvella kulki salmen yli suomalaisen asunnon kohdalla, ei hän huolinut kysellä mitään soutajilta. Oli helmikuu, paras kala-aika käsissä, ja hän ihmetteli hiukan -- mutta ei uskaltanut kuitenkaan toivoa suuria -- nähdessään maalla olevan ihmisjoukkoja sekä viisihankaisia venheitä rannalla. Muutamalla harppauksella hän ehti laiturilta kummun taakse puodille ja näki siellä suuren liiterin, jossa hänen veljensä seisoi ja teki ahkeraan kauppaa kalamiesten kanssa, jotka kilvan koettivat päästä tiskin ääreen. Isä oli kantamassa vaatepakkaa puotiin.

Eilert huomasi hänet ensin. Pojan kasvot punastuivat, mutta hän ei ollut tulijaa näkevinään; hän jatkoi vain kaupantekoansa. Veljen silmäyksestä huomasi Martti, että kaikki oli niinkuin olla pitää, ja puodissa näkyi todellakin olevan runsaasti tavaraa.

Kotimatkalla hän sai isältään selityksen arvoitukseen. Kun varat joulunaikaan olivat loppumaisillaan puodista, eivät he oikein tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä; silloin oli Eilert eräänä päivänä keksinyt keinon, koonnut kaikki rahat ja lähtenyt eteläänpäin purjehtivassa jaalassa Trondhjemiin. Siellä hän oli maksanut velan kauppiaalle ja tilannut veljensä nimiin uusia tavaroita, ja kun maksu oli tapahtunut määräajalla, uskottiin uutta velkaa niin suuressa määrin, että heillä oli kauppatavaraa koko kalastusajaksi. Martti näki, että hänellä veljessään oli hyvä asiamies ja oli hänelle sydämestään kiitollinen.

Kotona kertoi Martti vanhemmilleen kaikin puolin onnistuneesta matkastaan; mutta epäilys oli vasta sitten kokonaan poistunut vanhan Janne Sakarinpojan kasvoilta, kun poika antoi hänelle kauppapaikan omistusoikeutta koskevan asiakirjan. Isä näytti iloiselta ja liikutetulta ja Marina istahti äänetönnä hänen viereensä. Molemmat vanhukset näkivät nyt tulevaisuuden haamoittavan sellaisena, jollaisena he eivät koskaan aavistaneet näkevänsä sitä, -- sillä elämä oli heistä aina tuntunut raskaalta.

XV.

ANTTI.

Sillävälin kun Martti Jansen kauppapaikkansa edullisen aseman avulla seuraavien kahden vuoden kuluessa tekee edullisia kauppoja ja nauttien menestyksen tuottamaa arvoa ja mainetta tulee paikkakunnan mahtimieheksi, aiomme poiketa hiukan taaksepäin ajassa ja kertoa Antti Heggelundista.

Kristianiassa oli Antti esiintynyt kaikin puolin Heggelundin ottopoikana; hän sai runsaasti rahaa, ja ylioppilasten kesken hänelle tuli nimeksi "rikas Heggelund". Hänen hyväsydäminen, vilkas luontonsa sekä se seikka, että hän oli aina valmis lainaamaan tovereilleen rahaa eikä koskaan kitsastellut, hankki hänelle paljon ystäviä. Häntä pidettiin hyvälahjaisena, oli jonkunlaisena johtavana henkilönä ylioppilaspiirissä. Hän kävi ahkeraan teatterissa ja harrasti, samoin kuin hänen tuttavansakin, kirjallisia asioita. Häntä kutsuttiin seuroihin sekä pitoihin ja aina hän oli puuhassa.

Tulinen työinto, joka oli hänet vallannut viime aikoina kotona, oli vähitellen kadonnut -- sen olikin oikeastaan vaikuttanut hänen toimeliaan ystävänsä Martin esimerkki, kun hänen taipuvainen luontonsa oli vielä viimemainitun vaikutuksen alaisena. Luvut edistyivät siis hyvin hitaasti.

Antin kirjeet olivat siihen aikaan Heggelundin ja hänen vaimonsa ilona, vaikka ne aina loppuivatkin rahanpyyntöön. Heggelund luki tavallisesti viimeksitulleen hyville ystäville, jotka kävivät hänen luonaan; kävelipä hän joskus, kirje taskussa, tuomarinkin luo, jossa se ikäänkuin satunnaisesti luettiin, ja tuomarin tytär Julia kuunteli sitä hyvin tarkkaavaisena. He olivat saaneet kaikenlaisten kuulemiensa yliopistojuttujen johdosta sellaisen käsityksen, että ylioppilaan elämä oli "opiskelemista" ja että siitä muutaman vuoden kuluttua välttämättömänä seurauksena oli tutkinnon suorittaminen.

Sitten sattui Heggelundin rouvan kuolema, joka kovasti koski enon mieleen, ja kotikirjeet, vaikkakin näennäisesti huolettomia, eivät enää koskaan olleet iloisia. Tuon tuostakin piti rahalähetyksiä odottaa tavattoman kauan, mistä Antti arvasi, että enon ei ollut aina helppo saada kokoon rahoja. Mutta se seikka ei saattanut Anttia pulaan, sillä hän osasi oivallisesti lainailla ja enon nimi vaikutti, että hänelle helposti uskottiin lainaa.

Hänellä oli kuitenkin tarpeeksi selvä käsitys aavistaakseen, etteivät asiat kotosalla voineet olla aivan hyvin, mutta samalla hän oli kovin kevytmielinen ja nautinnonhaluinen ruvetakseen koskaan sellaisia asioita liian kauan ja syvällisemmin aprikoimaan, vaikka pari Edelin kirjettä viime aikoina kyllä antoi siihen tarpeeksi aihetta.

Sanoma huutokaupasta ja muista kotoseikoista saattoi hänet senvuoksi suuresti hämmästymään. Se oikein huumasi hänet. Hän huomasi nyt kerrassaan, että myöskin hänen oma tulevaisuutensa oli käynyt himmeäksi ja ollen taipuvainen äärimmäisyyksiin, hän joutui nyt epätoivoon. Hän osasi kuitenkin luoda itselleen rohkeita, loistavia toiveita. Hyviltä ystäviltään hän onnistui saamaan lainan, jolla hän säästävästi eläen voi oleskella ainakin yhden lukuvuoden Kristianiassa. Hän rupesikin hyvin toimeliaaksi ja ryhtyi oitis lukuihinsa. Hänen luonteensa, joka aina tarvitsi yllykettä, oli nyt saanut sellaisen uusista, odottamattomista tapauksista.

Ylioppilasmaailmassa herätti suurta huomiota huhu "rikkaan Heggelundin" ryhtymisestä lukuihin kahden yksityisopettajan avulla.

Hän suoritti tutkintonsa, jonka jälkeen hän matkusti samana kesänä enonsa luo ja oleskeli siellä aluksi.

Kotona hän esiintyi miellyttävänä kuten ennenkin, kuitenkin entistään arvonsatuntevampana ja vaateliaampana -- jonkunlaisena "tietomiehenä", mutta hän huomasi harmikseen, ettei Edel taipunutkaan ehdottomasti ja sokeasti hänen ajatuksiensa mukaan. Vaikka heidän välinsä olikin ystävällinen, huomasi Antti kuitenkin, että tytön puheessa oli välistä jotain ärtyisää, joka antoi aihetta pieniin riitaisuuksiin heidän välillään kuten myös Antin jörömäiseen vaiteliaisuuteen aika ajoin. Hänen puheistaan kävi ilmi, että hän liiaksi luotti yliopistosivistykseen ja sen jalostavaan vaikutukseen; -- "ainoastaan yliopistoluvut tekevät miehen sivistyneeksi maassamme", sanoi hän. Edel ei vastustanut häntä koskaan suoraan; mutta Antti ei kuitenkaan voinut oikein suvaita hänen vastaamistapaansa tai oikeammin hänen vastaamattomuuttaan; -- hän ei tiennyt, oliko tyttö vihoissaan hänelle vai tekikö hänestä pilkkaa.

Hän oli käynyt monta kertaa Martti Jansenin luona ja saanut siellä yhtä ystävällisen vastaanoton kuin ennenkin; mutta kun viimemainittua aina estivät hänen toimensa, ei seurusteluun ollutkaan sanottavasti tilaisuutta.

Martti Jansen oli Lapinniemellä jo laittanut kuntoon suuren puodin ja muutamia alituisesti kasvavalle liikkeelle tarpeellisia ulkohuoneita, samalla kuin pienessä, suurilla ikkunoilla varustetussa ja uudenaikaisesti rakennetussa asunnossa oli vain puoleksi sisustettu kamari, jossa voitiin asua. Martti oli liikkeellä aamusta iltaan ja voi käyttää ystäväänsä varten ainoastaan hyvin lyhyen ajan. Antti huomasi, että Martti aina ikäänkuin sattumalta kyseli Edelistä ja että hänet tästä aineesta keskustellessa voi saada pysymään huoneessa kuinka kauan hyvänsä. Anttia ei oikein miellyttänyt tämä Martin uteliaisuus, ja vaikka hän ei saanutkaan asiata oikein selville, koetti hän johtaa keskustelun johonkin toiseen aineeseen.

Vaikka Antti olikin monta kertaa rakastunut senjälkeen kun Julie Schultz oli ollut hänen lemmittynään, luuli hän kuitenkin serkkujen vaatimattomalla tavalla, että hänellä oli etuoikeus serkkuunsa, ja kun hän nyt näki hänet täysikasvaneena ja -- sivumennen sanoen -- sangen kauniina impenä, luuli hän, että tyttö oli nyt hänen viimeisen rakkautensa esine. Hän ei voinut muuta kuin tulla mustasukkaiseksi ja loukkaantua havaitessaan ystävänsä tunteiden olevan kääntyneinä samaan suuntaan, luullen sen seikan olevan yhteydessä niiden ikävyyksien kanssa, joita hän oli saanut kokea puhuessaan yliopistosivistyksen merkityksestä.

Eri tilaisuuksissa, jolloin Martti Jansen ja Edel tapasivat toisiaan vierasten parissa, näytti ettei heidän välillään ollut mitään sellaista suhdetta. Antti oli alussa kotona kiirehtinyt kertomaan, millainen mies Martista oli tullut, kuvaten hänen toimiansa tavallisella ihastuksellaan; -- mutta sitten hän kävi merkillisen vaiteliaaksi siitä asiasta. Edeliin olivat nämä kertomukset tehneet omituisen vaikutuksensa, ja kun tyttö kohtasi Martti Jansenin, oli hänen olennossaan ystävällistä kylmyyttä. Martti tunsi yhä enenevällä katkeruudella, että tytön mieli hänen suhteensa oli muuttunut.

Kerran, kun Antti ja Edel olivat vieraisilla rovasti Müllerin luona, tuli Marttikin sinne jollekin asialle. Hän oli juuri tehnyt hyvän kaupan ja siitä kerrottiin iloisesti rovastin perheessä. Mutta ne kasvot, joihin Martin silmät vaistomaisesti sattuivat, näyttivät kuitenkin välinpitämättömiltä, ja luulipa hän huomanneensa sitä paitsi jonkunlaisen pilkallisen suunmyhähdyksen. Martti vaaleni, mutta ei ollut tietävinään mistään mitään; hän kiiruhti kohta sen jälkeen matkaansa. Hänen jäähyväisensä olivat hyvin kylmät.

Martti oli päättänyt kertoa vanhalle isälliselle ystävälleen rovastille, joka oli aina osoittanut hänelle myötätuntoisuutta, kaikki, mitä hän oli kuullut äitinsä syntyperästä, sekä myöskin mitä Hopea-Saara oli kertonut seteleistä. Hän tahtoi kysyä neuvoa, miten hänen olisi menetteleminen Stuwitzin suhteen; sillä tämän miehen käytös äsken ilmaantunutta kilpailijaa kohtaan oli Marttia viime aikoina monella tavoin harmittanut ja synnyttänyt hänessä halun paljastaa maailmalle tavalla tai toisella tämän miehen elämän.

Rovasti kuunteli työhuoneessaan ääneti Martin kertomusta. Hän tiesi itse Lövön Iiskon ja Hopea-Saaran ripilläkäynnin johdosta paljon enemmän; mutta hänen virkansa velvoitti häntä vaitioloon. Siitä huolimatta voi hän hyvällä omallatunnolla antaa neuvon, joka tuntui hänestä parhaalta.

Kun ei minkäänlaisia todistuksia ollut saatavana, käsittäisi yleisö, -- niin sanoi rovasti, -- sellaiset jutut kilpailijan kateuden synnyttämiksi. Ja jos hän tahtoi kostaa Stuwitzille, niin pitäisi muistaa, että kosto tulee toisaalta. "Se sananparsi pitää minun kokemukseni mukaan paikkansa", sanoi hän lopullisesti, "että ei kukaan ratsasta niin kiivaasti, ettei Herramme kerran saisi häntä käsiinsä! Ja uskokaa minua, nuorimies, kyllä hän tapaa vielä Stuwitzinkin, vaikka meidän silmämme eivät sitä saisikaan nähdä!"

Loppupäätökseksi tuli, että Martti Jansen heitti kostontuumansa sikseen, vaikka hän nyt, katkeralla mielellä ollessaan, olikin taisteluun halukas.

Hän meni kotiaan ja kuvitteli Edelistä kaikkea paitsi hänen oikeata mielialaansa. Oliko syynä hänen käytökseensä se, että Antti oli tullut kotia? -- Hän oli aina mielipahalla huomannut, että Edel oli Antille ystävällinen. Vai pitikö tyttö hänen toimiansa liian mitättöminä. -- Pitiväthän ihmiset niitä sanomattoman suurina. Hän tahtoi sen vuoksi näyttää voivansa saada aikaan vieläkin enemmän. Ja hän vältti tästä lähtien Antin seuraa.

Hänen äitinsä oli huomannut, että hänellä oli raskaita ajatuksia sydämellä, ja Janne pudisti välistä päätänsä, sillä hänestä tuntui, että poika alkoi asioimisissaan käydä liian rohkeaksi. Hän selitti Marinalle, että Martti oli tullut uhkamieliseksi, mutta niinkauan kuin kaikki meni hyvin, ei asiaan ollut muuta lisättävänä.

Kun Martti kerran Edel Heggelundin tavattuaan entistä katkerammalla mielellä palasi kotia, sai äiti hänet puolittain ilmoittamaan, miten asianlaita oikein oli. Marina ei voinut olla hyväksymättä sitä, että hän tahtoi näyttää tuolle hienolle neitoselle, kuinka pitkälle hän voi mennä; mutta Janne Sakarinpoika arveli, että se oli vain turhamielisyyttä. Sydämessään hän ei pitänyt Edeliä juuri suuren arvoisena; sillä hän huomasi, että tyttö oli syynä siihen, että Martti nyt niin hurjan rohkeasti tavoitteli onnea. Mutta hän ei sanonut siitä mitään vaimolleen, sillä hän itsekin pelkäsi liikoja ennustuksia.

* * * * *

Eräänä iltana oli Antti kauan valveilla. Hän kirjoitti kosintakirjettä serkulleen ja repi sen taas rikki. Hän oli kirjoittanut elämässään kolme sellaista, ja nyt hän piti kunnia-asianaan, ettei tämä tulisi edellisten kaltaiseksi. Hänen mielensä ylipäänsä ei ollut niin rohkea, että hän olisi saattanut ottaa vastaan suullisen vastauksen; -- sentähden hän oli aina kosinut kirjallisesti.

Ensi iltana toimitti hän kirjeen perille sanansaattajan mukana, ja meni itse purjehtimaan.

Seuraavana päivänä hän oli menehtymäisillään epätoivoon. Edel oli lyhyellä kirjeellä antanut hänelle kaikessa ystävyydessä kieltävän vastauksen, toivoen samalla, että Antti siitä huolimatta pysyisi vastakin hänen kelpo serkkunansa.

Jonkun ajan kuluttua sai Antti eräänä iltana selville, että hänen ensimäinen rakkautensa, se on, rakkaus tuomarin tyttäreen Julieen, oli ollut oikeaa rakkautta.

"Serkukset ovat liian läheisiä sukulaisia". Hän ei ollut, häpeä kyllä, ajatellut Julieta pitkään aikaan.

XVI.

LAPINNIEMI.

Stuwitz oli suurella kateudella katsellut Martti Jansenin menestystä Lapinmutkassa -- hän piti sitä ryöstönä itseltään ja häntä harmitti monta vertaa enemmän se, että juuri Martti Jansen oli anastanut paikan. Lapinmutka oli itsessään kallis aarre, ja siltä kulmalta tulevan kilpailun kautta kärsi hänen oma kauppansa melkoisesti.

Hän oli toimelias vihollinen ja Martti oli monesti saanut sitä kokea. Kun Stuwitz eräänä syksynä kuuli, että Martti Jansen oli kärsinyt tappiota jossakin kalakaupassa, riemuitsi hän suuresti. Puotipalvelijoille hän sanoi aina ennustaneensa sitä uudesta tulokkaasta, joka oli suuri vain sanoissa, ja samaa puheli hän myöskin kuullessaan, että Martti Jansen oli ottanut isonlaisen lainan Jackmannilta Storvaagenissa.

Stuwitzilla oli monivuotinen kauppayhteys tämän miehen kanssa ja jonkun ajan kuluttua hän poikkesi matkalla hänen luoksensa.

Martti Jansenin harmi ei ollut vähäinen, kun hän maksupäivän lähestyessä sai tietää Jackmannilta, että Stuwitz oli hänen saamamiehenään.

Velkakirja oli tehty niin, että velkasumma maksettaisiin vähin erin, mutta jos sellainen maksu kerrankin laiminlyötäisiin, voisi velkoja, kuten tavallisesti sellaisissa velkakirjoissa sanottiin, vaatia koko summan maksettavaksi. Martti tiesi varsin hyvin, että Stuwitz tulisi vastoin tavallisuutta tekemään sellaisen vaatimuksen, mutta hän tiesi myöskin, että häntä varten oli matkalla Bergeniin kalalla lastattu jaala ja niinmuodoin hänellä oli rahoja tiedossa. Sillä vaikka hän muuten ei olisikaan sitä tehnyt, tahtoi hän nyt lunastaa velkasitoumuksensa kokonaan.

Hän oli viime aikoina -- kuten hänen isänsä huolekseen huomasi -- ruvennut asioimisissaan liian rohkeaksi, ja sellainen toimi oli myös mainitun kalajaalan lähettäminen, sillä siihen hän oli pannut suuren osan omaisuuttaan. Silloin ei näet käytetty vielä vakuutusta. Mutta jos kaikki hyvin kävi, palkitsi voitto kieltämättä kaikki hänen edelliset tappionsa.

Janne Sakarinpoika oli juuri matkalla poikansa asioilla, kun hän kuuli, että jaala oli kärsinyt haaksirikon Alsterenin luona Nordvuonossa. Hän ymmärsi huolestuttavan asiaintilan ja matkusti oitis parempia tietoja saadakseen sinne, jonne tiedon onnettomuudesta edellisenä päivänä sanottiin tulleen. Siellä hän sai tietää, että sanomassa oli, paha kyllä, perää, ja että vain pieni osa lastia oli saatu pelastetuksi.

Isän mieli oli raskas, kun hän palasi kotiansa, sillä hän näki, että syy oli pojan. Mutta hän tahtoi kuitenkin itse tuoda sanoman; -- parempi on, arveli hän, että sen tekee hänen oma isänsä kuin joku muu.

Sinä iltana istui Janne Sakarinpoika kauan poikansa luona, joka kalpeana käveli edestakaisin lattialla. Isän huulilta ei tullut yhtään moitteen sanaa, vaan lohdutuksen tuon tuostakin. Vihdoin hän keksi sen neuvon, että Martti lähtisi Jackmannin luo, jolla oli kiinnitys Lapinniemeen, hankkimaan ajanpitennystä, joten ehkä vielä kaikki saataisiin autetuksi.

Kun poika synkästi sanoi, ettei Jackmann ollutkaan enää velkojana, vaan Stuwitz, pimenivät Jannenkin kasvot, mutta hän lausui kuitenkin:

"Luoja keksinee keinon siihenkin."

Kun hän tuli kotia Marinan luo, surivat tosin molemmat vanhukset; mutta Janne oli silloinkin tavattoman lempeä, -- "kullakin on oma karinsa vältettävänä", sanoi hän ja lisäsi, että "Martin onnettomuutena on ollut tuo hieno neitonen".

Martin täytyi antaa määräpäivän mennä ohi, ja hän hoiti nyt raskain mielin jokapäiväisiä tehtäviään Lapinniemellä. Kesän kuluessa hänen onnistui kuitenkin koota niin paljon rahaa, että hän voi suorittaa langenneen osuuden, jonka hän lähettikin Stuwitzille; mutta tämäpä vaati koko summaa. Stuwitz oli jo ryhtynyt ensimäisiin laillisiin toimenpiteisiin ja huhu Lapinniemen myynnistä huutokaupalla levisi kulovalkeana. Helppo oli huomata, että Stuwitz aikoi saada kauppapaikan itselleen.

Martin täytyi ryhtyä viimeiseen, sangen nöyryyttävään keinoon, se on, hänen täytyi matkustaa Stuwitzin luo saadakseen hänet taivutetuksi odottamaan hiukan, vaikkapa vain ensi kevääseen. Se oli raskas tehtävä, mutta koettaa sitä täytyi, sillä muuten tapahtuisi vieläkin hullumpaa: kun tulisi siihen tilaan, ettei voisikaan tehdä joka miehelle oikeutta. Usein hän oli menettämäisillään kaiken toivon. Häntä vaivasi sekin, että Heggelundin väki, joka nyt tiesi, kuten muutkin, hänen asemansa, saattaisi arvata hänen asiansa Stuwitzin luona.

Heggelundilaiset osoittivat suurta myötätuntoa hänen suruansa kohtaan. Antti oli unohtanut suuttumuksensa. Edel oli kerran vastannut jokseenkin ankarasti, kun joku lausui, että Martti Jansen oli osaksi itse syypää onnettomuuteensa, ja Heggelund sanoi olevansa kovin pahoillaan siitä, että tuo kelpo nuorukainen oli kavalan juonen kautta joutunut "halpamaisen Stuwitzin kynsiin". Myöskin Topias-setä näytti alakuloiselta, ja koko talo oli ikäänkuin täynnä sääliä Martti Jansenia kohtaan. Kun joku puhui vararikosta, väittivät Heggelundilaiset kiivaasti, että koko pula on varmaan ohimenevää laatua.

Kauan aikaa lykkäilty matka Stuwitzin luo tapahtui vihdoin. Martti ei tahtonut jättää käyttämättä mitään mahdollista keinoa asemansa parantamiseksi, vaikka hänen lopullinen päätöksensä olikin muuten valmis. Jollei hän voisi saada Stuwitzia taipumaan -- mikä näyttikin luultavalta -- aikoi hän, niinpian kuin asiat tulivat järjestykseen, matkustaa Amerikkaan. Sillä olihan täällä mennyt kumoon se, jota hän piti pyrintöjensä ainoana päämääränä, ja hän tunsi mielensä katkeraksi ajatellessaan uhkaavaa perikatoa.

Heggelundilla oli Antti tähän aikaan poissa kotoa; mutta Heggelund itse, joka oli nähnyt Martti Jansenin tulevan, meni häntä vastaan tielle ja kutsui häntä hyvin ystävällisesti luoksensa. Martti, joka tiesi, että Heggelund kyllä arvaa hänen asiansa, katsoi parhaaksi puhua siitä hänelle suoraan.

"Minä aion mennä", sanoi hän hieman pidätetyllä äänellä, "Stuwitzin luo, voidakseni, jos mahdollista, pelastaa Lapinniemen."

Heggelund silmäsi vihaisesti Stuwitzin taloon päin ja sanoi sitten totisena, samalla pudistaen Martin kättä:

"Luvatkaa minulle, Jansen, että tulette jälleen taloomme, käyköönpä tuon veijarin luona kuinka hyvänsä -- täällähän on teidän vanha kotinne."

Heggelundin sanat osoittivat suurta ystävällisyyttä, jota Martti ei ollut odottanutkaan.

Stuwitz istui ahtaassa puotikamarissaan kirjoitellen erääseen konttorikirjaansa, kun Martti Jansen astui sisään. Hän mutisi hiukan nähtyään tulijan, mutta jatkoi sitten työtään antamatta keskeyttää itseään ja käskemättä vierasta istumaan; -- eikä huoneessa ollut paljon sijaakaan, paitsi isännän vieressä olevalla tuolilla. Martti tunsi vanhastaan nuo kasvonjuonteet; ne eivät ennustaneet hyvää.

Viimein nosti Stuwitz silmänsä kirjasta ja sanoi jäyhästi:

"Tulette varmaankin maksamaan velkaanne?"

"En", vastasi Martti, "minä tulen pyytämään maksuajan pitennystä."

"Vai niin!" sanoi Stuwitz pitkäveteisesti ja silminnähtävästi keventynein mielin, samalla kuin hän ryhtyi taas työhönsä. "Onhan teillä ajanpitennystä huutokauppapäivään asti."

Stuwitzin vastauksessa oli jotakin sanomattoman loukkaavaa, eikä hän koettanutkaan salata toivoansa päästä piakkoin Lapinniemen omistajaksi.

Siitä huolimatta esitteli Martti hyvin levollisesti syytä pyyntöönsä; olihan maksettavaksi langennut summa jo suoritettu, ja hän sanoi olevansa valmis suorittamaan seuraavat erät kahdesti tai koko summan ainakin kevääksi.

Olkapäiden kohautus ja vihaisesti kieltävä mutina oli ainoana vastauksena; Stuwitz jatkoi vain kirjoittamistaan.

Martti huomautti silloin, että hänen entinen saamamiehensä Jackmann yleisen tavan mukaan ei olisi vaatinut koko summaa yhtaikaa.

"Ei", sanoi Stuwitz lyöden kämmenensä jotenkin kiivaasti pöytään saadakseen keskustelun loppumaan, "saamamiehen nimenä on nyt Stuwitz, eikä Jackmann, ja toivoakseni te huomaatte erotuksen". Hän näytti kovalta ja ilkeältä -- varmaankin hän aikoi ajaa velkamiehensä ulos ovesta.

Martti huomasi, ettei mieheen voinut mikään puhe vaikuttaa, ja hän näki viimeisen toiveensa raukeavan tyhjiin. Stuwitzin edessä kärsimällään nöyryytyksellä hän oli täyttänyt velvollisuutensa asiassaan ja tunsi nyt mielensä miltei kevennetyksi. Sillä hän halusi kiihkeästi sanoa tälle miehelle, joka nyt polki häntä alas, säälimättä koko totuuden. Sen sijaan, että olisi lähtenyt pois tämän loukkaavan kohtelun jälkeen, hän istahti Stuwitzin hämmästykseksi aivan rauhallisena vuoteen laidalle.

Mitä nyt tapahtui näiden kahden miehen välillä, sitä ei voi aivan tarkoin esittää.

Martti niin sanoaksemme paloitteli Stuwitzin nuoruudenelämän pieniin kappaleisiin. Hän ei jättänyt mainitsematta mitään, mitä vain tiesi, ja alkoi sitten katkeralla ivalla selvitellä hänen suhteitaan Heggelundiin. Stuwitzin kasvoilla ilmeni sanomattoman arkaa hätää; hänen nolo, mateleva katseensa muistutti petoeläintä, joka hädissään kiertää edestakaisin kuopassa, johon se äkkiä on pudonnut. Tämän arkamaisuuden jälkeen hänet valtasi hetkiseksi raivonpuuska, ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut ryhtyä väkivaltaan. Mutta Martin katse sai hänet taas asettumaan.

Peilissä, joka Stuwitzille näytettiin, näkyi kuva, jota hän lopulta itsekin rupesi pitämään väärennettynä, turmeltuna. Ja nyt hän taas tuli omaksi itsekseen; sillä hän oli alussa siveellisesti vaipunut sen painon alle, joka niin äkkiä valtasi hänen omantuntonsa; sitäpaitsi hän oli alussa säikähtänyt. Martti Jansen oli kiivas syytöksissään, mutta samalla hän meni myös liikoihin ja ilmaisi sen ohessa, kuinka hajanaiset ja lain edessä vaarattomat hänen tietonsa olivat.

Stuwitzin samea silmä värähti, ja hän sanoi samalla kiusallisen leppeästi hymyillen:

"Enhän minä, Herran nimessä, tahdo muuta kuin lainmukaisen omistusoikeuteni Lapinniemeen, ja senhän minä kyllä saan. -- Mutta missä teidän äitinne on maailmaan ilmestynyt, sitä minä en mitenkään osaa sanoa -- jollei hän ole kirkonkirjoissa niinkuin muutkin ihmiset."