Part 12

Melkoisen metelin jälkeen, johon antoi aihetta se, että pari matkalaista oli tullessa ajanut poronsa ristiin vetohihnojen yli, päästiin viimein järjestykseen. Sukset, jotka kuletettiin varastoreessä, pistettiin lumeen pystyyn. Niihin sidottiin ruoaksi jäkälää, samalla kuin elukat itse kaaputtivat lunta hakeakseen lisää. Reestä ottivat vaimot poronlihaa, poronkieliä ja muuta muassa olevaa tavaraa, samalla kuin miehet vetivät esille viinapullon peskinsä sisältä, jossa he sitä kovan pakkasen tähden säilyttivät.

Olipa juhlallista katsoa, kuinka koko tämä joukko kylmänä iltapäivänä, autiossa lumen peittämässä saaressa lappalaisen tavan mukaan otti lakit päästänsä ja notkistetuin polvin piti rukoukset ennen aterioimista. Martista tuntui kuin olisi hän ollut kirkossa, mutta suuremmassa kuin koskaan ennen.

Senjälkeen kului aika hyvin hupaisesti, ja liikkeelle lähdettiin vasta parin tunnin kuluttua, sittenkun aurinko oli noussut taivaalle. Kaksi poroa oli repinyt itsensä irralleen ja ne oli ensin otettava kiinni. Samalla kuin isäntä kulkee ja vaanii poroa, lentää nuora äkkiä kuin musta varjo yli lumen. Eläin tuntee sen sarvissaan ja nousee kahdelle jalalle, samalla kuin lappalainen vetää sitä luoksensa. Vihaisen elukan etujalat kolhivat lopulta hänen paksua peskinkaulustaan, jolla hän kokee suojella itseään ja joka, etenkin jos se on karhunnahkaa, tekee iskut melkein tuntumattomiksi.

Kirkkokojuihin toivottiin saavuttavan kello kahden tai kolmen paikoilla aamulla, mutta paksu sumu, jonka matkalaiset kohtasivat eräällä isolla järvellä, pakotti heidät pysähtymään, jolloin huomattiin, että tunnin verran oli ajettu ympärinsä ja tultu entisille jäljille takaisin.

Puukirkko on joen rannalla. Sieltä avautuu näköala laakson ylitse, joka on täynnä joen kasaamia hiekkatöyryjä, ja kirkon vieressä on pieni koivulehto.

Pohjoispuoli pappilan rakennusta, johon tuuli aina puhaltaa, on talvella tavallisesti lumen peitossa kattoon asti, jotavastoin ikkunan ja oven puolinen osa pidetään vapaana luomalla lumi syrjään.

Kirkkokojujen luona pidettiin tänä pyhäaamuna meluavaa elämää, joka lakkasi vasta sitten, kun jumalanpalvelus alkoi ja väki tulvi kirkkoon. Lukuunottamatta papin perhettä, joka istui penkillä saarnatuolin lähellä nimismiehen ja puolittain lappalaistapaan puetun lukkarin vieressä, oli koko seurakunta lappalaisia, jotka suurella hartaudella kuuntelivat saarnaa. Lyman lapsi kastettiin yhdessä monen muun pienokaisen kanssa, ja lopuksi toimitettiin jonkun avioparin vihkiminen.

Vihkiminen tapahtui ruotsalaisen tavan mukaan, siten että pari nuorta miestä piteli silkkihuivia morsiamen yllä, joka kauniissa lappalaispuvussaan, kruunu päässä, seisoi sulhasen vieressä; sulhasella taas oli valkea vyö sidottuna ristiin rinnan ja vyötäisten yli.

Yllään punareunainen, karhunnahkakauluksella varustettu peski, rinnalla helmikoristuksia, päässä kypärinmuotoinen, karvareunuksinen lakki, josta punainen silkkinauha heilui, ja jalassa hienot, kapeat, kärjestään suippuun nousevat valkeat nutukkaat, joiden suun ympäri oli kierretty kaunis, tupsupää nauha -- näin puettuna oli morsian, joka tuli kirkkoon suksilla hiihtäen sauva kädessä ja kasvot tuulen raikastuttamina, oikea kaunotar.

Alhaalla kirkkokojuissa tapahtui kuitenkin meluisia kohtauksia, joihin osaksi oli syynä kiivas sananvaihto "pyhästä papista", osaksi myös viinankauppias, joka, piittaamatta sunnuntaista ja rangaistuksen uhasta, möi salaa paloviinaa. Tutut kohtasivat toisiaan, kuten tavallista puoleksi syleilemällä ja tervehtimällä "burist, burist" -- ja sitten tarjottiin pullosta. Oli kerääntynyt pari ryhmää; toinen niistä hääri Vienanmeren itäkulmalta tulleen pitkäpartaisen venäläisen kauppiaan ympärillä, ja toisen keskellä taas nähtiin gamwikilainen kauppa-asioitsija, joka seisoi valmiina matkalle lapintakein ja norjalaisin nahkalakein, tehden kauppoja isäntänsä puolesta.

Kolmas henkilö, joka edellisiä enemmän veti Martin huomiota puoleensa, oli pitkäkasvuinen, raa'an näköinen mies, nahkalakki päässä ja pitkä sarkanuttu yllä sekä muuten jokseenkin ruotsalaisen talonpojan kaltainen. Se oli kauppias, joka asui kymmenkunta penikulmaa etelään päin ja joka aina viime aikoihin asti, jolloin muukalaisia oli ruvennut tunkeutumaan markkinoille, olisi pitänyt melkein yksinään hallussaan näiden seutujen koko turkiskaupan. Tätä miestä oli Hopea-Saara maininnut Martille hänen kadehtijakseen lappalaiskylässä, ja Martti huomasi useista seikoista, että muukalainen tänä päivänä piti etenkin häntä silmällä. Pari kertaa oli mies, joka muuten seisoi viinapullo kädessä ja tarjoili siitä kauppaystävilleen, kulkenut Martin ohitse ja kummallakin kerralla, näköjään ilman tarkoitusta, mutta kuitenkin jokseenkin raa'asti, sysännyt häntä, pyytämättä mitenkään anteeksi. Siitä parvesta, joka oli tämän miehen ympärillä, kuului tavan takaa ivallisia lauseita, joiden Martti ymmärsi tarkoittavan häntä, ja moni niistä palkittiin kovalla naurunhohotuksella.

Lyma oli myöskin huomannut nämä seikat kauempaa paikaltansa. Hän meni nopeasti Martin luo ja pyysi häntä lähtemään pois, koska kaikki olivat jo siihen valmiina. Martti pyysi, että he odottaisivat häntä vielä neljännestunnin, jossa ajassa hän saisi suoritetuksi viimeisen kauppansa. Hän näytti niin tyyneltä, että Lyma tunsi mielensä rauhalliseksi, mutta sittemmin hän huomasi mielipahakseen, kuinka Martti vitkallisesti astui vihamielisen joukon keskeen ja rupesi siellä ikäänkuin mitään huomaamatta kyselemään parin nahan hintoja. Hän kääntyi puolittain selin ruotsalaiseen kauppiaaseen, joka seisoi, kuten ennenkin, sininen vanhanaikainen viinapullo kädessä ja puheli, kuitenkin hiukan matalammalla äänellä, eikä enää Martista. Kun hän kuuli korkean hinnan, jonka Martti maksoi käteisellä -- siihen menikin miltei hänen viimeiset kolikkonsa -- ei hän voinut pidättää ivallista huudahdusta; mutta samassa katsoi Martti häntä läheltä silmiin niin päättäväisen näköisenä, että mies vasten tahtoansa astui pari askelta taapäin. Martti laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi kylmästi:

"Sinä olet kaksi kertaa kovasti sysännyt minua, muistamatta pyytää anteeksi; lienee siinä ollut jotakin tarkoitusta?"

Mies näytti hiukan epäröivän -- hän oli tosin pitkä ja roteva --, mutta Martin käytöksessä oli kuitenkin jotain, joka pakotti hänet luomaan silmänsä maahan ja selittämään, ettei hän tahtonut loukata kysyjää.

"Sitähän minäkin", sanoi Martti leppyneenä; "mutta arvelin kuitenkin, ettei haittaisi kuulostaa asiata!"

Martti oli saavuttanut tarkoituksensa, sillä hän oli nöyryyttänyt miestä tämän omien ystävien keskellä, ja nyt hän pyysi erään äskeisistä naurajista kantamaan nahkoja hänen edellään pulkkaan.

Kohta lähdettiin kotia päin, ja lapsenristiäisissä Iisko Pellon luona esitti Martti vihdoin Lapinmutkan kauppapaikkaa koskevan aikeensa. Tämä tärkeä asia päättyi, kauan aikaa sinne tänne mietittyä, Martin mielen mukaan, kun hän oli luvannut vastakin pitää alempana olevan porotien samassa kunnossa, jossa se vanhoista ajoista oli ollut. Sitten tehtiin sopimuskirja, joka varustettiin asianomaisten puumerkeillä. Asian onnelliseen päättymiseen vaikutti ehkä enimmin se, että Matti Nutto näki Martissa Stuwitzin vihamiehen.

Parin päivän kuluttua siitä sitoi Lyma lappalaistapaan matkanutukkaat Martin jalkoihin ja toivotti hänelle teltan ovelta "Jumalan rauhaa". Hänen miehensä oli määrä saattaa vieras erääseen lappalaiskylään sisämaahan, jossa Martti aikoi toimittaa viimeiset asiansa ja hankkia itselleen loput turkiksia, jotka hän veisi mukaansa tuntunen toiselle puolen. Siellä hän tapasi taas Hopea-Saaran, joka talvisaikaan samoili pitkin lappalaiskyliä. Martti huomasi kohta, ettei mieliala täällä ollut hänelle lainkaan edullinen. Paitsi sitä miestä, jonka Iisko Pelto oli pyytänyt ottamaan hänet vieraaksensa ja joka kohta möikin hänelle turkiksia, näkyi väestössä vallitsevan silmiinpistävä vastahakoisuus häntä kohtaan. Heitä oli aivan varmaan yllytetty häntä vastaan, ja sen oli nähtävästi tehnyt ennenmainittu ruotsalainen kauppias. Täällä tiedettiin, että Martti oli ostanut Nuton perheeltä "oikeuden lappalaismaahan" sekä saanut siihen valtakirjan, ja tämä huhu oli herättänyt suurta vihastusta. Huolimatta näistä ikävistä seikoista päätti Martti kuitenkin jäädä paikkakunnalle, kunnes saisi asiansa selvitetyiksi.

Kun Martti kerran avasi erään lujaan sidotun nahkapakkansa, näki hän useampia karvattomia laikkoja nahoissa, ja tarkastettuaan asianlaitaa lähemmin hän huomasi, että koko joukko kuivattuja, arvattavasti kalvavia yrttejä oli pantu nahkojen väliin. Hänen leveässä otsassaan pullistui sininen suoni, kun hän hiljaa levitti eteensä pakan toisensa jälkeen. Kallisarvoiset turkikset eivät sentään kaikeksi onneksi olleet pilaantuneet, lukuunottamatta muutamia harvoja nahkoja. Martti ei pitänyt viisaana puhua asiasta sen enempää, mutta hänessä oli kuitenkin herännyt epäluulo läheisessä teltassa asuvaa matalakasvuista lappalaista kohtaan, joka kävi hänen luonaan joka päivä ja vain huonosti osasi salata vihamielisyyttään. Hänen nimensä oli Josia Umek ja hän osteli näillä tienoin asuvilta lappalaisilta nahkoja edellämainitulle ruotsalaiselle kauppiaalle. Hänen teltassaan tarjottiin tähän aikaan usein viinaa ja sitäpaitsi kuultiin siellä kiihkoisaa puhetta edellämainittujen huhujen johdosta.

Martin epäluulo oli kohdistunut tähän mieheen silloin, kun tämä oli tarjoutunut oppaana saattamaan häntä läheiseen lappalaiskylään. Hänen ajaessaan rajulla porolla erään tiheän lepikön läpi, lensi pulkka äkkiä täydessä vauhdissa, kumoon avonaisella vaarallisella paikalla, kohojään ylitse ajettaessa. Mielenmaltti pelasti Martin silminnähtävästä hengenvaarasta, joten hän pääsi ainoastaan vaarallisella haavalla. Vetohihna oli puoleksi poikki leikattu, eikä se siis voinut kestää pulkan kaatuessa. Kotiin tultuaan varoitti häntä Hopea-Saara antaumasta kenenkään muiden oppaitten kuin isäntänsä poikain huostaan.

Huomattuaan uuden ilkityön nahkojen hävittämiseksi voi Martti vaivoin hillitä itseänsä; mutta hänen ymmärryksensä sanoi hänelle, että julkiriita olisi eduksi ainoastaan hänen vihamiehilleen ja että nyt tarvittiin vain kärsivällisyyttä. Hän huomasi, että hänen isäntänsä istui usein hyvin miettivän näköisenä, pysyen tähän aikaan melkein aina kotosalla, kun sitä vastoin hänen molemmat poikansa olivat poissa. Heidän käytöksessään häntä kohtaan oli jotain välttelevää ja varovaa.

Eräänä iltapäivänä oli tavallista vilkkaampi liike telttojen edustalla. Oli koottu elukat, jotta niistä erotettaisiin useita vierasten omia, joita oli tultu hakemaan -- sillä tuhansien porojen joukosta tuntee joka lappalainen omansa. Härmän peittämät peskit viruivat heitettyinä sinne tänne pitkin lumikenttää, samalla kun omistajat rinnasta avonaisin sarkajakuin, lämpimästä punoittavina, suopungit hartiain yli riippuen, hakivat levottomia elukoitaan.

Martti Jansenin seisoessa teltan oven edessä ja katsellessa tätä tointa löi suopungin pää, johon varmaankin oli sidottu lyijypala, takaa niin kovasti teltan seipääseen hänen päänsä kohdalla, että puu halkesi. Hän tunsi lujan ilmanpaineen silmiänsä vasten, ikäänkuin pyssynluoti olisi lentänyt ohitse.

Josia Umek kulki juuri ohitse, heiluttaen hihnaa päänsä ympäri, ikäänkuin hän olisi harjoitellut sen heittämistä; hän ei ollut huomaavinaan Marttia, mutta hänen ilkeä katseensa ja koko näkönsä osoitti kuitenkin kaikkea muuta kuin viattomuutta.

Vihastuneena tästä odottamattomasta hyökkäyksestä ei Martti voinut hillitä itseään. Äkkiä hän hyökkäsi käsiksi mieheen, joka ei ennättänyt väistyä syrjään. Martti tunsi todellakin jonkunlaista tyydytystä, kun hän vihdoinkin saattoi antautua julkiseen taisteluun.

Kului hetkinen, jolla välin Martin vastustaja, äkisti kumoon keikahdettuaan, näki tuhansien tähtien kiiluvan silmissään, samalla kun toiset seisoivat hämmästyksissään mihinkään toimeen ryhtymättä. Tämän hetkisen kuluessa sai Martti mielensä maltetuksi. Äkkiä hän heitti miehen käsistään ja meni takaisin telttaan kertoen, että Josia oli yrittänyt heittää häntä suopungilla ja näyttäen teltan seipäässä olevaa iskun jälkeä.

Väkijoukko kokoontui. Sekanaisia huutoja kuului ja kaikki tuntuivat pitävän Josian puolta, joka uhaten ja valittaen päällehyökkäystä vetäytyi majaansa; -- hän oli saanut kokea vihamiehensä kättä eikä halunnut uudistaa ottelua.

Nyt kun kahakka pahaksi onneksi oli tapahtunut ja vihollisuus ilmeinen, huomasi Martti että paikkakunnalla oleskeleminen ei voinut olla turvallista. Myöskin hänen isäntänsä osoitti käytöksellään olevansa kovin levoton. Mitä hänelle voisi tapahtua autioilla turvattomilla tuntureilla, siitä oli hänellä jo kylliksi kokemusta, ja vaara voisi olla tarjona joka lumikinoksen takana. Toiselta puolen aikoi hän vasta viime hädässä luopua vaivaloisesti hankkimistaan tavaroista. Hän istui hetkisen miettien; pako voi tulla yhtä vaaralliseksi kuin paikallaan pysyminenkin, ja joka tapauksessa hän ei voittanut mitään sillä, että antoi vihamiestensä aavistaa pelkoansa.

Hän teki senvuoksi kohta sen jälkeen kierroksen majojen ympäri ja puheli iltasella perheen jäsenten kanssa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; -- nämä olivat kuitenkin suuressa määrin pelästyneitä. Oikeastaan ei Martti katsonut henkensä olevan turvassa ensi yönäkään, mutta hän nukkui kuitenkin näköjään yhtä rauhallisesti kuin aina; -- todenteolla virui hän vain miettien keinoja, kunnes uni sai hänet valtaansa.

Tunnin kuluttua siitä kun ne, joiden vuoro oli vartioida poroja toinen puoli yötä, olivat lähteneet liikkeelle, heräsi Martti siihen, että joku taputti häntä varovasti olkapäähän. Tuokiossa hän oli täysin valveilla ja valmiina siihen, mitä himmeä tunne hänelle sanoi, s.o. vaaraa päältänsä torjumaan. Hänen vieressään seisoi hänen isäntänsä Jens Ibmel, joka kuiskaten pyysi häntä pukeutumaan; ulkona oli valmiina poro ja hänen tavaransa rekeen kuormattuina sekä eräs henkilö, joka saattaisi hänet tunturien yli. Täällä hän ei enää olisi turvassa, sanoi Jens Ibmel totisena, ja nyt on parasta paeta, ennenkuin kenenkään päähän pistää, että hänellä ehkä on sellaisia aikeita.

Martti luuli huomaavansa, että koko perhe oli valveilla, mutta ettei kukaan heistä toisten lappalaisten tähden tohtinut ruveta hänen saattomiehekseen tai ottaa osaa pakoretkeen, kun taas vieraanvaraisuus toiselta puolen pakotti heitä pitämään huolta siitä, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa.

Martti kuuli nyt, että väestön vihan oli herättänyt etenkin se kauppakirja, jonka hän oli tehnyt Matti Nuton kanssa ja jonka nämä ihmiset, joilla muuten ei ollut mitään tekemistä Lapinniemellä, katsoivat loukkaavan "lappalais-oikeutta". Hän sanoi kaikessa hiljaisuudessa sydämelliset jäähyväiset isännälleen, joka oli hänelle antanut pari rekeä tavaroita ja ruokavaroja varten sekä myöskin tarpeelliset varaporot. Martti näki ihmeekseen, että hänen oppaanaan oli Hopea-Saara. Eukko istui jo pulkassaan, ja sittemmin sai Martti kuulla, että Hopea-Saara oli kehoittanut Jens Ibmeliä panemaan pakoretken niin äkkiä toimeen.

Ajohihna suhahti ja Martti istahti samassa tuokiossa pulkkaan, jonka jälkeen matkalaiset kiitivät autiosta lappalaiskylästä pitkin hankea kylmänä, selkeänä yönä. Suuri täysikuu näytti sinisellä tähtitaivaalla kiirehtivän eteenpäin heidän sivullaan pitkin tunturinharjaa, samalla kuin revontulien kimalteleva, hehkuva vyö punaisine, vihreine, sinipunaisine ja sinisine kielekkeineen ja näillä seuduin omituisine valoväreilyineen väliin oli kateissa, väliin ilmestyi taivaalle punertavana, aaltoilevana merenä. Tulenkielet laskeutuivat välistä niin alas, että ne näyttivät koskettelevan lumen peittämää maata, ja koko valkoinen kuutamomaisema jäi hetkiseksi merkillisen varjottomaksi.

Tällaisina hetkinä oli niin valoisaa, että melkein voi nähdä nuppineulan lumella, ja kun Hopea-Saaran pulkka ja poro merkillisen yksinäisinä kuvastuivat Martin silmiin, näytti muutenkin suurenmoinen seutu hänestä kummalliselta ja uhkaavan hiljaiselta, jonka tähden hän tunsi mielensä keventyneen kohta kun kuun varjot jälleen saivat ylivallan ja ääriviivat kuvastuivat luonnollisina. Hänestä tuntui hiukan siltä kuin olisi hän ajanut yösydännä yksinään noidan seurassa.

Revontulien salaperäisessä valossa kuvittelee lappalainen näkevänsä vainajien sieluja. Hän on vahvasti vakuutettu siitä, että revontulet voi saada laskeutumaan maahan, kun vain heiluttaa valkeaa lakanaa, ja että niiden hehkua voi lisätä määrätyillä äänillä; ja sellaisina merkillisinä öinä hän näkee tuonelanväen säteilevillä sarvilla varustettuine poroineen pakenevan takaa-ajavia revontulia.

Matkue, jonka etupäässä juoksi Hopea-Saaran koira alinomaa haukkuen ja tietä osoittaen, kulki tunturille päin levähtämättä koko yön aina seuraavaan puoleenpäivään asti, jolloin matkalaiset pysähtyivät autioksi jätettyyn kojuun saadakseen itselleen sulatetuksi hiukan poronlihaa. Eukon katseesta ja muutamista sanoista huomasi Martti, että hän pelkäsi Josia Umekin lähteneen aamulla tovereineen heitä takaa-ajamaan. Porot vaihdettiin ja iltapäivän kuluessa jatkettiin matkaa, kunnes vihdoin myöhään illalla pysähdyttiin erääseen toiseen, tyhjäksi jätettyyn kojuun. Siellä lepuuttivat he itseänsä ja porojansa muutaman tunnin ajan, kunnes aamulla taas lähdettiin liikkeelle. Vasta kun oli matkustettu kaksi ja puoli vuorokautta, salli Hopea-Saara pitempiä lepoaikoja, tullen yhä levollisemmaksi. Hän sanoi, että oli vielä kuuden vuorokauden matka siihen paikkaan Norjan puoleisessa laaksossa, josta Martti itse voi löytää tien ja luopua oppaastaan.

Myrsky kesti seuraavankin vuorokauden. Martti huomasi, että Hopea-Saara vaipui usein ajatuksiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin sydämellään. Vaimon muoto, vaikka se nyt olikin kuihtunut ja ryppyinen ja useimmiten katkeruutta osoittava, on kuitenkin nuoruudessa voinut olla kaunis -- niin tuli Martti ajatelleeksi kerran katsellessaan akkaa ja ajatellessaan syytä siihen, minkä vuoksi tämä kummallinen ja olennoltaan niin ärtyisä ihminen oli hänen tähtensä tehnyt sellaisia uhrauksia. Hopea-Saara lienee arvannut Martin kasvoista hänen ajatuksensa, sillä kun kohta senjälkeen tuli hämärä, rupesi eukko puhumaan hänelle hiljaisella äänellä. Hän istui kasvojaan peittäen, ja Martti huomasi kohta, että hän puhui Iso-Lassista ja että akka tahtoi tunnustaa hänelle, mikä hänen sydäntänsä painoi. Vuosien kuluessa kovettunut kuori, se se nyt -- mielenliikutuksen noustessa siksi että ääni muuttui kuulumattomaksi -- murtui onnettomuuden ja katkeruuden peittämän sydämen ympäriltä.

Hän oli se suomalainen tyttö, jota Iso-Lassi oli rakastanut ja joka oli houkuteltu Vasiljevin alukseen -- "siitä on jo yli neljäkymmentä vuotta", sanoi hän, "ja Jumala on antanut minun elää kauemmin kuin olisin halunnutkaan."

"Vasiljev lupasi ottaa minut vaimokseen, mutta ei täyttänyt lupaustaan. Kun minä sitten lapsi selässä lähdin kotia Venäjältä jalkaisin tunturin yli, olisivat sudet ja karhut hyvin saaneet syödä minut suuhunsa, niin arvottomaksi oli elämä käynyt minulle; sillä Lassia oli minun enää mahdoton saada ja kuitenkin minä pyrin hänen luokseen koko sydämestäni. Minä kuljin tahdottomana ikäänkuin sumussa, ja muistan kaikesta ainoastaan sen, että elätin itseäni muuraimilla ja sain majoissa maitoa lapselleni, koska minulla itselläni ei enää ollut. Alhaalla haassa Olsvaagin luona, joka silloin oli vanhan kapteeni Stuwitzin hallussa, tapasi hänen poikansa minut. Minä jäin palvelukseen ja olin hänelle kuuliainen kuin koira. Hän sanoi minulle, että minun pitäisi iloita, kun lapseni kuoli; minä hautasin sen tunturille. Sittemmin olen kuullut sen monta kertaa itkevän haudassa. Kun Stuwitz tuli Brögelmannin luo Köllevuonoon, pani hän minut palvelukseen lappalaisen Jaakko Nuton luo, joka oli Matti Nuton veli. Hänen kanssaan oli Stuwitz kauppa-asioissa, jotka eivät aina olleet rehellisintä laatua; sillä Jaakko oli auttanut häntä piiloittamaan tavaroita, jotka he olivat ryöstäneet eräästä laivasta merellä. Niistä seikoista toimitettiin tutkintokin, ja minä olisin kyllä voinut antaa tietoja, jotka olisivat kummallekin olleet ikäviä, tietoja tavarain kätköpaikasta. Stuwitz luotti minuun, sillä hän tiesi, että minä nyt kaikessa tottelin hänen viittauksiaan, ja minä autoin häntä vaihtelemaan yltympäri, sekä etelässä että pohjoisessa, riikin-taalerinseteleitä, joita hän oli kätkenyt lattian sillan alle Olsvaagissa.

"Eräänä kesänä minä kävin äitini luona ja sairastuin siellä. Äitini kertoi minulle, että Stuwitz oli antanut apuansa silloin kun he saivat minut alukseen. -- Silloin tuli Lassi kerran minun puheilleni; hän näytti kovin väsyneeltä, mutta minä en voinut vastata hänen kysymyksiinsä, puhuin vain muutamia katkonaisia sanoja. Yöllä minä pakenin Olsvaagiin, joka oli kahden päivämatkan päässä.

"Tunsin, että minä, poljettu maan matonen, kuitenkin taisin kostaa, ja sitten kun Stuwitz tuli Olsvaagiin, olivat hänen hopearahansa poissa. Tiedän, että se koski kovasti häneen, mutta hän ei tohtinut kuitenkaan ruveta niitä sen enempää hakemaan. 'Beivistaalerit' mukanani minä tulin eräänä päivänä Jaakko Nuton luo ja sanoin, että olin kysellyt Maderakkan neuvoa tunturilla. Siitä ajasta asti minua ruvettiin nimittämään Hopea-Saaraksi ja luultiin, että minä taisin toimittaa takaisin hävitettyä tavaraa ja että minä osasin kaikenlaisia taikatemppuja. Minä annoin heidän pysyä luulossaan ja uskoin monta kertaa itsekin niin olevan, sillä minä vihasin Jumalaa ja ihmisiä ja arvelin, että pahat henget seurasivat minua. Minä olen aina niistä ajoista asti samoillut Ruijassa ja aina majaillut vieraan katon alla; -- minä tulin sinne, missä tiesin Lassin olevan. Minä näen hänet usein unissa, ja silloin hän kysyy minulta, minne lapsi on joutunut; mutta viime yönä hän kysyi, enkö minä kohta tule Venäjältä."

Kun Martti nyt vakavana ilmoitti Iso-Lassin sanoneen, että hän toivoo tapaavansa Hopea-Saaran paremmassa paikassa, vaipui vaimo taas ajatuksiinsa ja puhkesi sitten vähän ajan perästä katkeraan itkuun, sanomatta kuitenkaan sanaakaan.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa kuten ennenkin; kuitenkin pysyi Hopea-Saara äänettömänä koko päivän. Eräässä paikassa luuli Martti tuntevansa seudun. He ajoivat näet sen uhrikiven ohitse, jolle Matti Nutto oli kaikessa hiljaisuudessa osoittanut kunnioitustaan. Sen huipulla, joka oli ihmispään muotoinen, oli nyt luminen peitto ja sinisenvihreä jääkynttilä riippui partana alas: -- kivi seisoi siinä yksinään kuin arvoituksellinen tunturisfinksi.

Hopea-Saara pysähtyi ja istui hetkisen hiljaa pulkassaan, ikäänkuin hän olisi taistellut sisäistä taistelua, mutta löi sitten hihnalla poroaan ja kohta he olivat jättäneet seudun taakseen. Matkaa jatkettiin vielä vuorokausi. Seuraavana aamuna he tulivat rinteelle, josta aukeni laaja näköala Norjan puoleiseen laaksoon ja siihen pysähtyivät matkalaiset. Hopea-Saara antoi Martin poroille jäkälää ja selitti hänelle tien lähimpään asuttuun seutuun; sillä tässä oli heidän erottava toisistaan.

Martti koetti turhaan pakottaa Hopea-Saaraa ottamaan vastaan palkkiota, eikä hänen auttanut muu kuin sanoa kiitoksensa oppaalleen. Hopea-Saara oli jo pulkassaan, kun hän uudestaan tuli Martin eteen ja kyynelsilmin sauvaansa nojaten sanoi:

"Luuletko, että K--vaagin pappi", hän tarkoitti rovasti Mülleriä, "laskee Herran-ehtoolliselle sellaisen syntisen kuin minä olen?"

Kun Martti antoi vakaasti myöntävän vastauksen, loisti sellainen ilo Hopea-Saaran kasvoista, että Martti huomasi voineensa palkita häntä hänen vaivastaan.

Martti ajoi nyt yksinänsä kotia kohti. Hänen pulkassa istuessaan ja ajatellessaan matkaansa tuntui se hänestä onnellisesti lopetetulta seikkailulta.