Part 11

Isä oli pitkällä matkalla ja häntä odotettiin kotiin kahdeksan päivän perästä. Sensijaan näki Martti valkotukkaisen, kauniin, seitsentoista-vuotiaan tytön, joka tuli häntä tervehtimään ihmettelevin silmin ja alussa hiukan hämillään. Se oli hänen pikku siskonsa Kristiina, joka nyt oli kasvanut ja tullut täydelleen äitinsä näköiseksi, vaikka ei ollutkaan aivan niin pitkä kuin tämä. Veljestään Eilertistä hän sai kuulla, että hänellä oli hyvä olo erään kauppamiehen luona pohjoisessa ja että hän on hyväntapainen poika.

Iltapäivällä katseli äiti Marttia monta kertaa tutkistellen; mutta rauhoittui, kun poika näytti onnelliselta ja iloiselta.

Heidän istuessaan yhdessä portailla iltamyöhällä kertoi poika äidilleen, että hän oli jättänyt paikkansa Bergenissä -- jonka uutisen johdosta äiti löi kätensä yhteen -- ja selitti sitten aikovansa tehdä Lapinmutkassa olevan Lapinniemen kauppapaikaksi. Hän aikoi ryhtyä aivan niin pian kuin mahdollista, niin kauan kuin lappalaiset olivat vielä saarella, ja sitten seurata heidän mukanaan Ruotsiin Karesuantoon saadakseen toimeen aikomansa kauppasuhteet. Niinpian kuin vain eräs kauppatavaroilla, kahvilla, sokurilla, tupakalla y.m. lastattu venhe, jota hän odotti tulevaksi, saapuisi perille, aikoi hän aloittaa kauppansa sellaisella tavalla, joka ei loukkaisi ketään, se on: tekemällä maahan kumoon kaadetun venheen puodikseen. Pääasia oli kuitenkin saada suomalaisen ja Nuton perheen suostumus.

Marina oli vaiti ja kuunteli poikaansa. Hän ei voinut arvostella hänen hankkeitaan, mutta oli kuitenkin eräs kohta, joka antoi hänelle aprikoimisen aihetta, se näet, minkä vuoksi Martti kaikkea tuota puuhaili, koska hänellä oli ollut oivallinen asema Bergenissä. Poika arvasi äitinsä kasvoista hänen ajatuksensa ja ilmaisi illan kuluessa hänelle rakkautensa Edel Heggelundiin.

Nyt ymmärsi äiti kaikki ja käsitti sydämessään poikansa aikeet -- sanoi kuitenkin hymyillen, että Martti olisi voinut tehdä vielä paremman matkan ollessaan viimeksi Heggelundin luona. Kun poika selitti syynsä siihen nähden, ei äiti vastannut mitään; -- hän hyväksyi poikansa ylpeämielisyyden, mutta näki kuitenkin, että hän itse Edelin sijassa olisi ajatellut toisin.

Marina tarvitsi koko yön saadaksensa kaiken tämän johonkin määrin selville, ja tuskinpa sai hän sinä yönä vähääkään unta. Hän käsitti, että hänen apunsa näin alussa olisi sangen tarpeellinen, jotta Martti pääsisi lappalaisten suosioon.

Jo seuraavana iltapäivänä istui äiti Matti Nuton teltassa ystävällisesti keskustellen ja juoden kahvia, johon "hänen poikansa oli itse tuonut pavut mukanaan."

Sattuipa niin, että he juuri puhelivat niistä ajoista, jolloin suomalaisen tytär Lyma ja Martti olivat hyviä ystäviä, ja niinpä suomalaisen sekä Matin mieleen johtui taas kuinka Marina oli pelastanut Lyman sekä hänen äitinsä -- suomalaisen ensimäisen vaimon ja Matin tyttären -- ulkona kareilla.

Eräänä toisena päivänä samanlaisella käynnillä ollessaan mainitsi Marina kuin sattumalta, että hänen pojallaan oli venhe täynnä tavaroita, joita hän aikoi myydä; arveli kuitenkin, ettei ole vasta-alkajalle helppoa sellaisella paikkakunnalla, niinkauan kuin Stuwitz oli kuin haukka kaikkien niskassa.

Hän käytti tahallaan sellaista sanaa, tietäen, että se Nuttojen vanhan vihollisuuden takia Stuwitzin kanssa oli heille mieleen ja muutenkin sisälsi totuuden; sillä Stuwitz oli tunnettu siitä, että hän varoi kilpailijoita ja käytti kaikkia keinoja heidän tuhokseen. Marina oli tuonut sillä kertaa Martilta nyytin lahjoja, jotka Matin oli määrä viedä Lymalle Ruotsiin, saaden vaivojensa palkaksi kartuusin tupakkaa. Marina osasi helposti voittaa ihmisten suosion, ja nytkin hän menetteli sekä ymmärtäväisesti että sopivasti.

Kun Janne Sakarinpoika tuli kotia, hämmästyi hän suuresti nähdessään poikansa myymässä tavaroita väliaikaisessa puodissaan kumotun venheen alla kentällä suomalaisen majan luona. Sinne oli jo useampia lappalaisia saapunut ostamaan ja vaihtamaan, ja rannalla nähtiin pari venhettä, joiden väen huhu oli houkutellut sinne mannermaalta.

Janne ei puhunut pojalleen mitään, mitä hän ajatteli tämän yrityksestä, eikä ylipäänsä hänen aikeistaan. Mutta Marinalle hän ilmoitti tyytymättömyytensä, selittäen, ettei olisi sopinut luopua varmasta ansiosta ja tavoitella kaikin puolin epävarmaa; hänen poikansa oli nyt täysikasvuinen ja oppineempi kuin hänen yksinkertainen isänsä -- hän sai siis katsoa eteensä. -- Mutta kun äiti sitten ilmoitti, mitä hän tiesi asian alkusyystä, tuli isä tosin hiukan suopeammaksi, mutta arveli kuitenkin, että jollei tuo hieno neiti huolisi Martista hänen nykyisessä asemassaan, ei häntä ansaitsisi tavoitellakaan.

Hinta, jonka Martti tarjosi Matti Nutolle turkiksista ensi kesänä tapahtuvassa tavaranvaihdossa, miellytti lappalaista siihen määrään, että hän eräänä päivänä ehdotti Martille matkaa rajan yli Karesuantoon, jossa hänelle olisi runsaasti tarjolla turkiksia.

Martti Jansenilla oli tähän aikaan kuitenkin paljon huolia, joita hän ei tahtonut ilmaista vanhemmilleen. Hänen hankettaan kohtasi moni vaikeus: väliin oli yksi tavaralaji loppuunmyyty, väliin taas toinen, vaikka kauppaa olisi pitänyt säännöllisesti jatkaa, niin etteivät ostajat odotuksessaan pettyisi ja kävisi tyytymättömiksi. Se kauppa-alus, jonka mukana hän odotti hiukan suurempaa varastoa Trondhjemista, tuli Skorpön rantaan vasta viime hetkellä, kun hän epätoivossaan jo luuli olevansa pakotettu lyömään koko puodin toistaiseksi kiinni.

Suomalainen oli jo myöntynyt luovuttamaan Lapinmutkan vuotuista maksua ja muita etuuksia vastaan, kunhan vain siihen saataisiin Matti Nuton ja hänen poikiensa suostumus.

Syksy oli jo käsissä ja lappalaiset olivat alkaneet pitkän retkensä Norjan tuntureille lähelle rajaa, kun Martin veli Eilert ilmaantui eräänä päivänä hänen suureksi ilokseen ja otti hoitaakseen asiat Lapinniemellä.

Jo seuraavana päivänä hän oli valmis matkalle. Laukkunsa hän oli täyttänyt kaikenlaisella pienellä tavaralla, kuten peileillä, liinoilla y.m., jotka olivat soveliaita lahjoiksi perille saavuttua, ja iltapäivällä hän oli jo salmen toisella puolen jonkun matkan päässä sisämaata kohti.

XIV.

LAPIN-MATKA. HOPEA-SAARA.

Pari päivää kestäneen vaivaloisen matkan jälkeen ilmaantui Martti vieraaksi Matti Nuton telttaan. Ei hänellä ollut juuri paljon rahaa mukanaan, koska suuri osa varoja oli täytynyt panna puodinlaittoon, ja hän toivoi saapuvansa jälleen kotia joulun aikaan, hankkiaksensa kaikki, mitä oli tarvis jouluksi.

Siinä yrityksessä, jonka hän nyt aikoi panna toimeen, hän toivoi saavansa tukea Matti Nutolta sekä yhtä vaikuttavalta Lyman mieheltä Karesuannossa. Jos nämä perheet möisivät hänelle turkiksensa, seuraisivat muut esimerkkiä, ja Lapinniemi tulisi silloin kauppapaikaksi.

Matka Nuton neljälle perhekunnalle kuuluvien kahdensadan poron sekä monien, kirjaviin vaatteisiin puettujen ihmisten, pienten sekä suurten, seurassa tehtiin osaksi sumuisella, kostealla syksy-säällä ensin pitkin laakson yläosaa Norjan puolella; sitten käännyttiin autiolle tunturille.

Loppumattomalla kiviulapalla ohjaa lappalainen kulkuaan ihmeteltävän vaistonsa avulla, pitäen viittanaan jo lapsuudesta tuttuja merkkejä: kivien eteläpuolella aina vihoittavan jäkälän asentoa, sekä "Pohjanneula" ja "Neitoparvi", "Jouset" ja "Laiva" nimisiä tähtiä, joiksi hän sanoo Pohjantähteä, Otavaa, Isoa Karhua ja Orionia. Aamu- ja iltatähden ohessa ovat nämä loistokohtina hänen sinisellä taivaankartallaan.

Aaltomaisen, harmaan tunturin laella on joskus muutamia kummallisesti muodostuneita irtonaisia kiviä, jotka, niiden ympärillä olevista poronsarvista päättäen, lienevät olleet lappalaisten uskonnollisen kunnioituksen kohteina. Eräs sellainen, jonka ohitse he vaieten kulkivat, sai kunnianosoituksen, ilman että Martti sitä huomasi, myöskin Matti Nutolta, joka, vaikka olikin kristitty, ei kuitenkaan tahtonut loukata lappalaisten jumalaa poikkeamalla esi-isiensä tavasta. Vanha harmaapää vaimo, joka oli yhtynyt matkueeseen laaksossa ja jonka kummallisessa puvussa oli koko joukko hopea- ja messinkikoristuksia -- takin eli n.s. peskin alla oli hänellä leveä hopeavyö --, teki pitkän matkan päässä temppujansa, koska hän naisena vanhan pakanallisen opin mukaan ei saanut tulla kovin lähelle kiveä. Vaimo tunnettiin Hopea-Saaran nimellä. Hän oli puolittain maankulkija ja häntä pidettiin noitana, joka muka osasi tehdä kaikenlaisia taikoja ja jolta siitä syystä pyydettiin usein salaisia neuvoja samalla kuin häntä yleisesti pelättiinkin.

Matkue ei kulkenut läheskään suorinta tietä tuntureille. Tarkoitus oli näet löytää jäkälämaita, joita ei olisi tyyten kaluttu viimeisten kymmenen tai viidentoista vuoden kuluessa, sillä niin pitkän ajan tarvitsee jäkälä kasvaakseen jälleen, ja kussakin sellaisessa paikassa viivyttiin tavallisesti useampia päiviä. Silloin tällöin aukeni äkkiarvaamatta syvä laakso, jota ei voitu nähdä ennenkuin tultiin sen reunalle. Alempana heidän jalkojensa alla kasvoi vaivaiskoivuja sanajalkojen seassa laakson rinteellä, samalla kuin niiden korkearunkoiset, laaksossa olevat toverit kuvastivat hiljaisena, kirkkaana syyspäivänä kellastuneita lehviänsä tyyneen veteen, jonka pinta liikahti ainoastaan silloin, kun joku kala hypähti ylös tai joku lintu melusta tai lappalaisen pyssyn paukauksesta säikähtyneenä lensi matalalta sen pinnan ylitse.

Tällaisena myöhäisenä vuodenaikana voisi lappalaisen matka vuoristossa tulla vaikeaksi ja rasittavaksi taajojen lumituiskujen takia. Hän toivoo kuitenkin tuiskujen tuloa siitä syystä, että lumi asettuu aikaisin jäkälämaiden suojaksi, ennenkuin pakkanen ehtii peittää ne niin paksulla jääkuorella, etteivät porot voi sitä murtaa sarvillaan kaapiakseen etusorkillaan jäkälää itselleen sekä vasikoilleen.

Nyt näkyi, paha kyllä tulevan huono vuosi. Siihen asti lauhkea, vaikka epävakainen ilma oli muuttunut. Kirkasta päivää seurasivat kylmät, hiljaiset yöt, levittäen heikkoine revontulineen kiiluvan tähtilaen loppumattoman tunturierämaan ylitse, jonka sisäosiin teltat nyt kiiruusti muutettiin. Kuinka kylmä oli öisin, näkyi suossa olevista rei'istä, jotka peittyivät yhä paksumpaan jääkuoreen ja taajasta härmästä, joka levitti säteilevää heijastustaan kivien ja hienojen jäkälänhaarojen yli. Aamu- ja iltarusko valtaa tähän vuodenaikaan ihmeellisine kultareunaisine pilvenhattaroineen suuren osan päivää ja antaa kaikelle omituisen pohjoisen värityksen. Alhaalla tunturilaaksossa välkkyivät koivut laimeata auringonvaloa vasten. Kun poro tavoitteli niiden lehtiä tai kun sen omistaja sivukulkiessaan tärisytti niitä tai metsäkana lähti lentoon, putosivat valkeista oksista jäljellejääneet kellertävät lehdet.

Näinä surullisina päivinä ei Matti Nutto näkynyt olevan oikein hyvällä tuulella ja tuntuipa siltä, ettei luottamus Hopea-Saaraan sillä kertaa ollut varsin suuri, lieneekö sitten luultu, että akka oli noitunut matkalaisia vastaan jonkun paholaisen vihan vai että hän muuten oli taipumaton muuttamaan ilmaa. Puheinnossaan kertoi Matti Nutto eräänä päivänä Martille, että hänen vaimovainajansa voi vaikuttaa ilmaan ja osasi näyttää tietä sumussa sekä lumituiskussa silloinkin, kun muut lappalaiset olivat epätietoisia.

Hopea-Saara näytti tähän aikaan jokseenkin hurjalta ja noitamaiselta avarine peskeineen, harmaine hapsineen ja kellertävine, kuihtuneine kasvoineen. Hänen silmänsä paloivat kuin hehkuvat hiilet, ja koukistunutta vartaloaan hän tuki sauvaa vasten.

Hän pysyttäytyi erillänsä muista ja saattoi hyräillä sekä mutista itsekseen tuntimääriä. Luultavasti hän ymmärsi, että häneltä odotettiin jotain ja että hänen arvonsa oli vaarassa.

Martti ei voinut saada oikein selville, katseliko akka häntä karsain vai suopein silmin.

Ensimäisenä päivänä hän oli ollut ystävällinen ja sanonut, että Martti oli hieno mies ja että hänen kasvoistaan voi lukea onnea; mutta nyt pysyi akka hänestä erillään, ja eräältä Matti Nuton vävyltä kuuli Martti hänen itsekseen mutisseen, ettei vieras ollut juuri onneksi matkalla. Martti alkoi pelätä, että syy pakkaseen voitaisiin lykätä hänen niskoilleen, jos ilma pysyisi muuttumatta.

Eräänä iltapäivänä alkoi akka tehdä kummallisia temppuja Matti Nuton teltan ovella; hänellä oli ollut taikarumpu esillä ja hän oli ennustanut pikaista ilmanmuutosta, ollen samalla kovin vihoissaan Matille, jonka hän sanoi osoittaneen halveksuntaa eräitä haltioita kohtaan. Tänä iltana toimitettiin Matin teltassa kaikenlaisia temppuja, joita eivät muiden telttain asukkaat eikä Martti Jansen saaneet nähdä, ja senjälkeen kokoontuivat kaikki perheen jäsenet päätelttaan juomaan paloviinaa ja laulamaan aina makuullemenoon asti. Paloviina ei ollut vaikuttamatta tulen ääressä puoliympyrässä istuvaan seuraan; he olivat hyvin iloisia, ja Martti sai sen käsityksen, että seura vietti jotain ilojuhlaa, jonka oikeata laatua ei tahdottu ilmaista.

Vanha Matti istui koko ajan tavallisella paikallaan hiukan erillään muista, imeskellen valkean ääressä piippunysäänsä. Mikä viekas neuvokkuus kuvastui tässä lappalaisnaamassa, joka oli rakennettu leveästä, matalasta otsasta, vinoista ruskeista silmistä, ulospistävistä poskipäistä ja terävästä leuasta! Iltaruokana oli paitsi poronlihaa ja tavallista ruokaa myös erikoisruokia, herkkuja, joita miniät valmistivat.

Hopea-Saaran arvo oli taas aivan selvään kohonnut, sittenkun hän oli ennustanut ilmanmuutosta.

Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että ilma muuttuisi seuraavana päivänä, joka oli kylmä ja selkeä, kuten edellinenkin. Hopea-Saara olikin käytöksessään jotenkin äreä ja levoton, samalla kuin toisten kasvot selvään osoittivat, että he olivat hartaassa odotuksen vireessä. Puolenpäivän jälkeen näkyi hän kuitenkin olevan rauhallisempi ja asiastaan varmempi.

Iltapäivällä, kun väestä ne, jotka eivät olleet poroja vartioimassa, istuivat valkean ympärillä, tuli Matti maininneeksi Iso-Lassia, jonka hän oli tuntenut Skorpöllä, ja Martti kertoi silloin hänestä yhtä ja toista, Iso-Lassi kun oli elänyt Martin vanhempien luona ja ollut hänen lapsuustoverinsa. Pyynnöstä hän kertoi lopuksi, kuinka Iso-Lassi oli päättänyt päivänsä.

Oli outoa nähdä, miten Hopea-Saara, joka sauvaansa nojaten oli istunut itsekseen kaukana muista, vetäytyi vasten tahtoansa askel askeleelta lähemmäksi puhujaa ja kuunteli häntä henkeä pidättäen. Akka seisoi -- vielä kauan aikaa paikallaan senjälkeen kun Martti oli lopettanut kertomuksensa.

Tämä teki Marttiin syvän vaikutuksen.

Hän virui vuoteellaan valvoen osan yötä. Lamppu, täytettynä poronrasvalla, jossa kaisla oli sydämenä, riippui orrelta, levittäen himmeätä valoa puoleksi sammuneen tulisijan yli, johon vaatteita oli ripustettu kuivumaan ja jonka kuuman tuhkan vierellä väsyneet koirat murisivat unissaan. Paksu savu oli vetäytynyt ylös teltan kattoon. Perheen jäsenet, paitsi kahta tulen lähellä olevaa, makasivat kauempana poronnahkavuoteillaan, joita oli levitetty lattian alustana olevien vitsakimppujen päälle.

Silloin näytti Martista ikäänkuin varjo olisi noussut ylös siitä teltan nurkasta, jossa Hopea-Saaran paikka oli, ja kadonnut makaavien joukkoon, kunnes se taas ilmestyi hänen oman vuoteensa ääreen. Siihen se jäi hetkeksi, näyttäen ihmiseltä, joka taipuu alas otsa maahan; hän luuli kuulleensa pari heikkoa huokausta, jonka jälkeen varjo nousi jälleen ylös ja katosi pimeyteen.

Tämä Hopea-Saaran omituinen käytös sillä kukaan muu kuin hän se ei voinut olla -- pani sydänyöllä Martin mielikuvituksen liikkeeseen. Unessa hän näki ämmän kummallisesti muuttuvan. Hän oli kasvanut suunnattoman suureksi ja seisoi piirin keskellä, samalla kuin muut nauroivat ja lauloivat, tehden hajalla hapsin hurjannäköisiä temppuja ja "noituen ilmaa". Eukon ympärillä suhisi kuin tuulispää, samalla kuin hän uhkaili kepillään ja kutsui avukseen lappalaisjumaliaan.

Martti heräsi meluun ja huutoihin. Tuntui ikäänkuin uni olisi jatkunut todellisuudessa; sillä hän tunsi pimeässä kylmän tuulen puhaltavan ympärillään.

Yöllä oli syntynyt raju lumituisku, joka repi sijoiltaan yhden teltanseinän. Myrsky pakotti Matti Nuton muuttamaan teltat erään kallioseinän suojaan, jonne myöskin elukat vaistomaisesti menivät lumikinosten läpi. Siellä piti myrsky heitä suljettuina kaksi pimeätä vuorokautta, jolloin tuuli väliin vyörytti esiin suunnattomia lumivuoria, väliin taas puhalsi ne pois.

Hopea-Saaran arvo vakiintui tämän tapauksen jälkeen, sillä kun ilmanmuutos tapahtui äkkiarvaamatta ja kohta hänen ennustuksensa jälkeen, ei kukaan epäillyt, että se oli hänen aikaansaamansa. Hän otti vastaan varovalla arvokkuudella ihmisten monet todistukset siitä, että he uskoivat ilmanmuutoksen hänen toimittamakseen. Että hän oli huomannut joitakuita muille tuntemattomia ilmanmerkkejä tai ehkä leinin vaikutuksista tuntenut ruumiissaan muutoksen enteitä, se oli Martti Jansenin yksinkertainen selitys asialle, vaikkei hän arveluistaan, viisaasti kyllä, maininnut muille.

Vielä enemmän ihmetytti häntä se seikka, että Hopea-Saara senjälkeen kun hän oli puhunut Iso-Lassista muuttui häntä kohtaan ihmeen ystävälliseksi. Hän osoitti käytöksellään jonkunlaista nöyrää alttiuttakin. Niinpä istui hän illoin voitelemassa Martin nutukkaita täyttäen jalkineet myös uudella, kuivalla heinällä. Eräänä iltana katseli Martti salaa eukkoa, silloin kun tämä valkean ääressä teki tällaista työtä. Hän huomasi silloin, että Hopea-Saara kohotti huulilleen valmiin jalkineen, ennenkuin pani sen pois. Tämä akan omituinen temppu antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta; mutta hän huomasi samalla, että Hopea-Saaran ystävyydestä oli hänelle suurta hyötyä lappalaisten joukossa.

Nyt saavuttiin varsinaisen vuoriharjanteen ylitse alempiin seutuihin Ruotsin puolella; siellä tavattiin järviä, ja jäkälää kasvavan tunturiseudun alaston luonne muuttui runsaskasvuisemmaksi. Heikon jään peittämät suot eivät voineet vielä kantaa elukoita, ja matkue kulki sen vuoksi enimmiten harjanteita pitkin.

Sievät kesäpuvut kauniine vöineen, joissa puukot riippuivat, oli jo kylmässä ja lumisessa vuoristossa vaihdettu punaliepeisiin metsänotusten nahoista tehdyillä reunuksilla varustettuihin peskeihin sekä samalla tavalla laitettuun neliskulmaiseen nahkalakkiin, joka voitiin mukavasti vetää korville. Lappalainen kulki nyt suksin sekä karvaisin, lämpöisin nutukkain.

Oli talvi ja paljon lunta, kun he vihdoinkin tulivat lappalaiskylään, jossa oli muutamia, osaksi jo asuttuja majoja. Heidän neljässä omassa majassaan, joista ainoastaan kaarevat katot huipuilla olevine lumikerroksineen kohosivat ylös näkyviin, viritettiin nyt valkea lieteen.

Lappalaiset asettuivat muutamiksi kuukausiksi pysyville asuinpaikoille, samalla kuin poroja paimennettiin kauempana tunturilla, missä ne hakivat jäkälää lumen alta.

Näiden rauhallisten talvikuukausien aikana kokee lappalainen tehdä elämänsä hupaiseksi. Hän pitää tarkan huolen siisteydestä; jalkojen peseminen on vanhan tavan mukaan vaimoväen tavallinen velvollisuus.

Lastenkaste, ripillepääsö ja vihkiminen toimitettiin tähän aikaan päivämatkan päässä olevassa kirkossa ja seurauksena näistä juhlatilaisuuksista oli vilkkaampi seurustelu eri perheiden kesken.

Lyman hämmästys oli suuri, kun hän näki lapsuutensa ystävän. Lappalaisella ovat ajatukset huulilla, eikä Lyma voinut lakatakaan ihmettelemästä sitä, että Martista oli tullut niin voimakas ja kaunis mies. Martti puolestaan huomasi kyllä, että vuodet johonkin määrin olivat jättäneet jälkiä kauniiseen Lymaan; hänellä oli aviosta viisi lasta; -- nuorin oli nyt kastettava. Mutta mustat silmät, joista lappalaisen lämmin sydän loisti, sekä lapsellisen sorea olemus olivat kuitenkin säilyneet entisellään. Se näkyi kyllä, kun hän innokkaasti kyseli Marinaa, kun hän iloitsi saamistaan lahjoista ja kun hän vallattomasti nauroi muutamille entisten aikojen muistoille.

Hänen miehensä Iisko Pelto nauroi myöskin; tuntui siltä kuin hänen vaimonsa iloinen mieliala olisi siirtynyt häneenkin, eikä hän tyytynytkään ennenkuin sai Martin muuttamaan Matti Nuton majasta heidän luokseen.

Seuraavina päivinä ilmoitti Martti Lymalle, mikä oli hänen tulonsa tarkoituksena ja lopuksi myöskin aikomuksensa kauppapaikan perustamisesta Lapinmutkaan. Hän selitti, että hänen tulevaisuutensa riippui siitä, ja pyysi Lyman apua hankkeittensa toteuttamiseen.

Kuultuansa tämän tuli Lyma surullisen näköiseksi, ikäänkuin hän ei olisi hennonut sanoa täydellisesti ajatustaan. Hän muisti hyvin hyvästi kaikki rettelöt, joita Stuwitzin kanssa oli syntynyt samasta asiasta, ja kuinka taipumaton Matti Nutto oli ollut. Eikä hänen miehensäkään silloin hyväksynyt asiaa; -- mutta kylläpähän keinot keksitään -- sanoi hän kuitenkin veitikkamaisesti naurahtaen. Kaikissa tapauksissa oli Hopea-Saara, jonka ystävällisestä mielialasta Marttia kohtaan Lyma oli kummakseen kuullut, se, joka tässä asiassa ehkä paraiten osasi auttaa; kysymys oli vain siitä, uskalsiko asiata hänelle ilmoittaa. Hän oli ollut johtavana henkilönä, kun Stuwitzia edellisellä kerralla vastustettiin. Lyma kehoitti Marttia lopulta pitämään aikeitaan salassa siksi, että hän ennättäisi tutkia asianhaarat ja saada miehensä tuumaan taipumaan.

Sillä välin osteli Martti suurissa määrin jääkarhun, kärpän y.m. kallisarvoisia nahkoja ei ainoastaan Matti Nutolta sekä hänen pojiltaan ynnä Iisko Pellolta, vaan myöskin muilta lappalaisilta, ja hän huomasi, että hän vähitellen voisi päästä näiden ihmisten ystävyyteen. Sovittiin siten, että yksi Matti Nuton pojista keväällä toisi turkikset määrättyyn paikkaan Norjan laaksotielle, josta Martti sitten noutaisi ne. Hänen suurimpana huolenaan oli se, että aikaa oli kulunut liian paljon: joulu oli jo käsissä ja puodissa olivat luultavasti kaikki tavarat loppuun myytynä. Hänen täytyi valita kahden pahan välillä: joko lähteä kotiin tyhjin toimin tai luopua puotikaupasta kokonaan. Hän valitsi raskain mielin viimemainitun ehdon.

Tavallisina arkipäivinä tekivät miehet huvikseen retkiä välistä hyvinkin kaukaisiin lappalaiskyliin "hakeakseen hävinneitä poroja", kuten sanat melkein aina kuuluivat. Usein ei näiden matkojen tarkoituksena kuitenkaan ollut muu kuin viina- ja kahvikestien etsiminen sekä ajanvietto hauskoilla jutuilla.

Ollessaan sellaisilla matkoilla väliin yhden väliin toisen kanssa sai Martti tilaisuuden tuttavuuksien tekemiseen ja kauppojen hieromiseen; mutta tässäpä ilmestyi vaikeuksia, joiden alkusyynä oli, kuten Hopea-Saara eräänä päivänä ilmoitti, pari ostajaa, jotka olivat suutuksissaan Martin tarjoamista korkeista hinnoista.

Martti oli luvannut ruveta kummiksi Lyman pojalle, joka ensi sunnuntaina piti kastettaman. Äiti oli nimittänyt lapsen Martin kaimaksi.

Kirkonmenojen jälkeen pidettiin jonkunlaisia markkinoita.

Lauantaina päivällisen jälkeen lähti useita lappalaismatkueita -- rivi rivin jälessä -- pulkissaan pitkin lumista laaksotietä kirkolle. Ajaessaan pitää Lappalainen pulkkaansa ruumiillaan tasapainossa, siten että hän vähän väliä nojaa poronnahkaisessa rukkasessa olevalla kädellään hangenpintaan. Kun juokseva poro väsyy ja käy kärsimättömäksi, kääntyy se joskus, kuten tiedetään, isäntäänsä vastaan, joka silloin sukkelaan kumoo pulkan yllensä, samalla kuin raivostunut elukka kopistelee pohjaa sarvillaan ja etujaloillaan. Niin pian kuin raivo lakkaa, kääntää lappalainen taas pulkan entiselleen ja pitkittää matkaansa, kunnes hän näkee hyväksi riisua poron ja asettaa sen sijaan toisen varalla olevan, jota hän nuorasta kulettaa mukanaan.

Syrjälaaksoissa tuli tuon tuostakin toisia kirkkomatkueita, jotka liittyivät rivissä muiden seuraan, ja niin jatkoi koko seurue punaisine lakkeineen kulkuansa pitkänä, heleän kirjavana juovana pitkin valkoista seutua, väliin kadoten koivunorostoon, väliin taas ilmaantuen kukkuloille ja joen rannalla. Alhaalla joella -- joka näkyy olevan erittäin lappalaista varten luotu kulkuväylä, paitsi missä kosket ovat esteenä kululle -- kasvoi matkue yhä suuremmaksi.

Kun myöhään iltapäivällä pysähdyttiin erään jääpeitteen alla olevan järven saarelle, oli siellä koossa suuri osa kirkolle matkustavaa rahvasta.