Part 4

Yhteentörmäyksiä viranomaisten kanssa sattui yhä tiheämmin, mutta ketään vangeista ei rangaistu, koska, muka, kaikki vangit ovat "mielisairaita". Kävelyämme pihalla ei yritettykään rajoittaa, vaikka kautta rantain huomautettiinkin, että ristikkoaidat ehkä tukitaan, jos emme muutu hiljaisemmiksi. "Voisittehan vaikka näön vuoksi näyttää taipuvanne", sanottiin meille. Ei sallittu enää käytävässä tavata useampaa kuin yhtä toveria, keittiön ikkunan alla oleva "klubimme" lakkautettiin kokonaan. Lopulta saimme sen käsityksen, että viranomaiset tahallaan rettelöitä hakivat, sillä kaikki nuo rajoitukset alkoivat kohta keisarin kruunauksen jälkeen, joten oli syytä epäillä, että hallitus tahtoi saada jotain tekosyytä päästäkseen manifestia sovelluttamasta meihin.

Kuolevaisuus vankien keskuudessa oli nyt vähentynyt, mutta sen sijaan lisääntyi hermosairasten ja mielisairasten luku. Pohitonov tuli mielenvikaan. Hän oli entinen upseeri, syytettynä vuonna 1884 muodostuneeseen sotilasjärjestöön. Kymmenen vuotta oli hän jo ollut Pähkinälinnassa, ja oli toverien kesken hyvin suosittu. Äkkiä alkoi hän pienimmistäkin syistä haastaa riitaa, varsinkin valtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset saivat hänet kiihkoisaksi, hän suunnitteli hyvin kummallista kommunista yhteiskuntaa, j.n.e. Innolla ryhtyi hän kaikenmoisiin suunnitteluihin ja oli varma niiden onnistumisesta, piti esitelmiä tupakin parannuksesta, jotta saataisiin parempaa tupakkaa vankien oman viljelemän sijaan, istutteli kukkia hyvin oudolla tavalla ja suunnitteli kummallisten koneiden rakennuksia. Hän vakuutti tuumiensa oivallisuutta, vaikkeivät ne oikeastaan mihinkään kelvanneet. Kellään, tietysti, ei ollut epäilystä hänen mielentilastaan. Kaiket yöt ja päivät hän kirjoitteli mitenkä ihmiskunta saatetaan tehdä onnelliseksi. Lopuksi muuttui hän raivohulluksi, kävi käsiksi santarmeihin ja lopuksi tovereihinsakin, yrittipä useamman kerran itsemurhaakin. Santarmit ja lääkäri koettivat tehdä hänelle mieliksi, koettaen mahdollisuuden mukaan täyttää sairaan vaatimukset ja yhdessä meidän kanssa hoitivat häntä raivokohtausten aikana. Itsemurhaa yrittäissään painoi hän rautavuoteen jalan kurkkuunsa ja oli miltei katkaista niskanikamansa. Lääkäri haki luvan muuttaa hänet vankilasta jonnekin sairaalaan ja kuuden kuukauden kuluttua vietiinkin hänet Nikolajevin sotilassairaalaan Pietariin. Sen jälkeen emme hänestä enää kuulleet. Tähän aikaan muuttui Shjedrin idiotiksi. Kuuden vuoden kuluessa ei hän ollut kertaakaan lähtenyt ulos kopistaan, mutta nyt viime aikoina ilmaantui hän kävelylle. Hän oli laittanut kannukset jalkaansa, koristellut itsensä kyyhkysen sulilla, käyttäytyi toisia kohtaan hyvin ylhäismäisesti, pahalla päällä ollessaan haukkui santarmeja ja soimasi tovereitansa siitä, etteivät olleet kylliksi vallankumouksellisia.

Ani harvoin myöskin Konoshevitsh läksi kopistaan. Toimissaan seurasi hän tarkkaan omaa laatimaansa päiväjärjestystä; Pohitonovin tavoin hänkin kirjoitteli siitä, mitenkä koko ihmiskunnan onnelliseksi tekisi, toisinaan lauloi, vihelteli tai tanssi. Näin hän oli viettänyt melkein kaksi vuotta. Villi ulvontansa ja vihellyksensä kuului melkein lakkaamatta päivin ja öin, suomatta kellekään meistä rauhaa. Kärsimme kumminkin emmekä asiasta ilmoittaneet niin kauvan kuin Pohitonov oli vielä vankilassa. Pelkäsimme, että Konoshevitsh sulettaisiin vanhaan vankilaan, jossa vartijat häntä pahoin kohtelisivat, he kun olisivat saaneet vartijavuoroja lisää. Pohitonovin pois vietyä päätimme vaatia, ettei mielipuolta pidettäisi yhdessä terveiden kanssa, mutta päätimme mitä pontevammin puoltaa, ettei Konoshevitshia vanhaan vankilaan vietäisi. Kesällä vuonna 1896 kävi vankilaamme tarkastamassa sisäministeri Goremykin ja sai kuulla Konoshevitsin huudot ja hourimiset. Ilmoitimme hänelle asiasta. Ministeri näytti hyvin tyytymättömältä jo heti alussa kun mainitsimme mielivikaisista; kun emme huolineet hänen keskeyttämisestään vaan sanoimme sanottavamme loppuun, vastasi hän jyrkällä äänellä: "minä tiedän jo sen". Kahden kuukauden kuluttua vietiin Shjedrin ja Konoshevitsh Kasaniin. Edellinen oli ollut sairaana Pähkinälinnassa yksitoista vuotta, jälkimmäinen kahdeksan.

Syyskuussa vuonna 1896 päättyivät vesitautisen Jurkovskin päivät. Hän oli sairastanut jo useampia vuosia, mutta kun ei tahtonut sairaudestaan mitään puhua, pitivät vartijat ja lääkäri hänen ärtyisyyttään ilkeän luonteen merkkinä ja yhä ja taas merkitsevät hänet rangaistuskirjaan; suoranaisia rangaistuksia eivät kumminkaan hänelle määränneet. Saimme kumminkin vihdoin viimeinkin lääkärin tutkimaan hänen terveyttänsä ja lääkäri huomasikin hänen olevan vesitaudissa. Näytti siltä kuin viranomaisille olisi tästä tullut tunnon soimauksia, sillä kaikin tavoin koetettiin nyt sairaan asemaa parantaa, ja kun se ei käynyt Pähkinälinnassa päinsä, pyydettiin lupaa saada siirtää sairas johonkin Pietarin sairaalaan, jossa hän saattaisi tavata kahdeksankymmenen vuoden vanhan äitinsä, joka jo useita vuosia oli pyytänyt lupaa nähdä poikaansa ja kun sitä hänelle ei sallittu, lähetti hän vuonna 1896 epätoivoisen kirjeen, jossa lähetti pojalleen viimeisen siunauksensa. Kirjeen mukana seurasi äidin lähettämä risti ja rukouskirja, josta hän oli poikansa edestä tämän kuusitoistavuotisen vankeuden aikana lakkaamatta rukouksia lukenut; nyt ilmoitti äiti, ettei hän enää jaksa Pietariin matkustaa, joskin hänen sallittaisiinkin poikaansa tavata...

Jurkovskin hartain halu oli saada kuolla jossain muualla, mutta ei vaan vihatussa komerossa, ja kuitenkin täytyi hänen kopissaan kuolla. Hän otti vastaan kuoleman urhoollisella mielellä. Yöllä kysyttiin, josko hän tahtoisi pappia puhutella, mutta hän kieltäytyi siitä, sen sijaan pyysi hän vankilan päälliköltä lupaa saada sanoa jäähyväiset naisvangeille; hänen pyyntöönsä suostuttiin ja täydessä tietoisuudessa sanoi hän jäähyväisensä. Parin tunnin kuluttua hän kuoli. Toverinsa tekivät hänen maallisille jäännöksillensä viimeisen palveluksen. Ruumis lepäsi koppiin lukittuna pari tuntia, mutta vankien pyynnöstä ei sitten kopin ovea enää lukittu. Kirstun tuotua sanoivat toverit hänelle viimeiset jäähyväiset ja asettivat hänen rintansa päälle äidin lähettämän ristin ja rukouskirjan. Kello kuusi seuraavana aamuna narisivat vankilan portit ja ruumiin luona valvoneet toverit ilmoittivat kaikille vangeille, että ruumista tullaan noutamaan. Neljä sotamiestä kantoi mäntyistä kirstua ja upseerin edellä kulkiessa kulki tämä hautajaissaatto linnan muurien portista ulos. Tämä oli ainoa sairas, jota toverien sallittiin vaalia; muut olivat kaikki saaneet avuttomina sairastaa ja kuolla.

Jurkovski olisi ehkä ollut yksi niitä harvoja, johon Pähkinälinnassa olisi armahdusmanifesti sovellutettu, sillä hän oli jo kärsinyt hänelle tuomitun viisitoistavuotisen rangaistuksen ja nyt sai istua syystä, kun oli Karysta yrittänyt karata. Muuten ei meistä yksikään toivonut, että armahdusmanifestia meihin sovellutettaisiin. Olimme vakuutettuja siitä, että Pähkinälinnan vankila oli ulkopuolella kaikkia vankilansääntöjä; sitä paitsi oli koko viime vuoden ajan ollut meillä alituista taistelua uusien rajoitusten estämiseksi. Mutta seitsemän kuukauden kuluttua kruunauksen jälkeen, työskennellessämme työhuoneessa, sai äkkiä kymmenen vankia käskyn saapua linnan päällikön luo. Tätä ei ollut vielä kertaakaan tapahtunut. Jälelle jääneet olivat hyvin suuressa jännityksessä ja aavistettiin jotain huonoa jos ei juuri kaikille, niin ainakin kutsutuille. Jännitystä kesti puolentoista tuntia. Kutsutut kertoivat palattuaan, että linnan päällikkö luki heille sisäministeriltä saapuneen kirjelmän, jossa sanottiin, että sisäministeri neuvoteltuaan oikeusministerin kanssa, näki mahdolliseksi, ottaen huomioon sen ja sen vangin hyvän käytöksen, esittää keisarille ehdotuksen pakkotyövankeuden lyhennettäväksi yhdellä kolmanneksella, ja niille, jotka jo olivat kaksi kolmannesta rangaistusajastaan kärsineet, loppuajan muutettavaksi pakkosiirtolaisuudeksi, -- "minkä majesteetti armossa myönsi".

Kahdestakymmenestäyhdestä vangista sai vain kuusi tuntuvia huojennuksia: kolmelle muutettiin määräämätön aika kahdeksikymmeneksi vuodeksi, kolmen vankeusaikaa lyhennettiin kuudella vuodella. Viisi meistä, nim. Shebalin, Martynov, Surovtsew, Janovitsh ja minut lähetettiin pakkosiirtolaisina Siperiaan, neljä edellistä Jakutsein alueelle ja minut Sahalinille.

Muuttomme tuli tapahtua kahden viikon kuluttua ja tällä aikaa olimme usein viranomaisten puheilla. Kuulimme sanottavan, että Pähkinälinnan vankila muutettaisiin tavalliseksi vankilaksi. En osaa sanoa, mitenkä sen asianlaita nyt on. Sen vain saatan sanoa, että joskin sinne jääneiltä rangaistusaikaa lyhennettiinkin, niin vaaditaan sittenkin ankaraa tahdon ponnistusta, jotta saattaisi semmoista elämää kestää, mutta jos olot huonontuvat, niin ei yksikään heistä kestä paria kolmea vuottakaan...

Muistellessa Pähkinälinnassa oloani minä suuresti kummeksin, että vielä saatan puhua, kirjoittaa, lukea, työskennellä, laulaa, nauraa... Joskus tuntuu, etten se olisikaan minä joka tuota voin tehdä.

Kaukaa kangastaa minulle linnassa eläminen -- tuo puoliksi kuolleitten valtakuntaan kuuluvien ihmisten eläminen... Joskus kuulee puhuttavan, että vankilassakin elämiseen saattaa tottua ja totuttua ei haluaisi siitä luopuakaan. Sitä en minä saata mitenkään todeksi uskoa. Kenties hyvin alhaisella kehityskannalla oleville saattaa siltä tuntua, kenties mielisairaille, vaan ei henkisesti kehittyneille. Shjedrin, esim., joka ei kuuteen vuoteen kopistaan poistunut, huusi ja pani vastaan kun tahdottiin aukaista hänen koppinsa ikkunanluukku -- hän ei voinut sietää raitista ilmaa. Mutta pianpa hän tunsi mielihyvää päästessään ulos kopistaan ja saadessaan nauttia auringon valoa ja kesäistä lämmintä...

Kehittyneen ihmisen sielua on vaikeata sulkea ja saada siihen tyytymään, ja vaikka hän koettelisikin lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että aatteen tähden kärsiminen on hyödyllistä, kaipaa hänen sisäinen olentonsa elämää ja kehitystä, sillä se, joka ei mene eteenpäin, se menee taaksepäin. Vankilassa ollessa saattaa vain jotain tyydytystä tietoisuudesta, että taistelet ihmisarvon puolesta, jota joka hetki koetetaan riistää. Mutta tämäkään ei riitä moniksi pitkiksi vuosiksi, sillä kehittyneen ihmisen elämä vaatii elävää toimintaelämää, sen puutteessa on jälellä vain -- kuolema.

End of Project Gutenberg's Kolmetoista vuotta Pähkinälinnassa, by Anonymous