Part 2

Naisvangit saivat vankilan päälliköltä osakseen naisen arvoa mitä suurimmassa määrässä alentavaa kohtelua. Jokaisena lauantaina toi hän naisvankien koppiin naistarkastajan, jonka tuli toimittaa henkilökohtainen tarkastus. Nuo tarkastukset olivat mitä kauheimpia, sillä ne olivat kokonaan turhanpäiväisiä, kyynillisen raakoja ja kiduttavia. Tarkastusta toimitettaessa katsoi päällikkö oviakkunasta. Kun naisvangit, tämän huomattuaan, alkoivat huutaa, sanoi päällikkö: "kaikkeapa, ikäänkuin ei olisi ennen alastomia naisia nähty, -- joutavanpäiväisestä huutavat!"

Muuten on sanottava, että naisia kohdeltiin hiukan paremmin kuin miehiä. Naisia ei sidottu nuoriin eikä piesty; joskus, kun sattui yhteentörmäyksiä vankilan päällysmiesten kanssa, heitä "vahingoissa" tyrkittiin ja vietiin karsseriin. Eikä heille oltu raakojakaan niin usein, kuin miehille. Kaikesta päättäen tahdottiin heitä hengissä säilyttää. Kun eräs naisvanki tuli sairaaksi, annettiin hänelle lääkkeitä ja ruokaa; hoitoa sitä vastoin ei hänkään saanut minkäänlaista, vaikka olikin niin heikko, että houraili eikä voinut; vuoteelta avutta nousta. Hänen luonaan ei käyty muutoin kuin ruokaa viemässä ja tarkastusta toimittamassa.

Suurinta kärsimystä sittenkin tuotti meille yksinäisyys. Se oli hirmuisinta, sillä ei edes kuolemaisillaan oleville suotu, kuten jo sanoin, sitä vähäistä lohdutusta, että olisivat saaneet vankeustovereitansa tavata. Kirjoja oli käytettävänämme vain muutamia vanhanaikuisia hengellisiä, tai kertomuksia pyhiinvaellusretkiltä y.m.s. Työtäkään ei ollut minkäänlaista; kirjoittamista ei ollut ajateltavakaan. Jotkut sepittivät runoja ja piirsivät niitä seiniin, joista santarmit mitä raaimmilla huomautuksilla säestäen ne pois pyyhkivät. Ainoa, mikä mielipuolisuudesta pelasti, oli naputteleminen toisillemme, mutta hintansa se sekin monelle maksoi! Useille hengen ja toisille järjenvalon.

Vain se, joka itse on kokenut yksinäisen vankeuden päiviä, kykenee käsittämään kaikki sen tuottamat kärsimykset ja kauhut. Koppivankeus on rangaistuksista raain, se on kidutuksen veroinen. Mutta ah, kuinka harvat sivistyneistäkään siitä välittävät! Jos joku on jonkunkaan aikaa ollut suljettu karsseriin tai saanut viettää yksinäisiä päiviä sairaalassa, mimmoisella kauhulla hän niitä päiviänsä muisteleekaan! Ja kumminkin -- mitä on heidän kärsimyksensä yksinäisen koppivangin kärsimyksiin verrattuna, joille ei toivoakaan niiden loppumisesta?...

... Kuinka hyvin sopiikaan tässä johtaa mieleen Shukovskin runon:

Vanki perholle.

Sä mistä lensit, perhoseni? Sanoppa, ilman asukas, Mi johti sinun kulkuas Mun kurjan kurjaan koppihini? Ei valo aamuruskosen Voi milloinkahan päästä tänne; On kauhu täällä ystävämme, Ei jälkeäkään ilojen.

Oi, olet tänne tervetullut! Tunsitko, perho, sääliä? Oletko tuolla ylhäällä Mun kurjan huokauksein kuullut? Ah! näkee kuollut sydämmein Sinussa maailman nyt taasen; Lens' rintahani ahtahasen Taas toivo kanssas', perhosein.

Sanoppa, perho, onko viellä Ain' nytkin niityt kukkaisat? Virtaako vedet kirkkahat Kuin muinoin? Sinitaivas siellä? Ja josko öillä metsässä Nyt linnun laulu helisevi? Mitenkä päivä päilyilevi? Oi, kerro mulle keväistä!

Vapaudesta virka sana; Sä kohtasitko niityllä Sen, iloisessa piirissä Sen laulu soiko raikkahana? Oi, näitkö maani kallihin, Joss' ennen onnellisna elin Ja iloisena lauleskelin? Kaikk' onko siell' kuin ennenkin?

Kevättä täällä, perhonen sa Ja kukkia et löydäkään; Novellin vangit käsillään Ne piirsi tänne vaivojensa; Ei kuulla täällä milloinkaan Saa yhtään tuulen huiskausta Saat kuulla vankein valitusta Ja liehuella kahleillain.

Vapautehen lennähtele Pois täältä, ilman asukas, Ja nauti, perho, riemujas Sull' joita kevät tarjoelee. Jo riennä! Sua kutsuvat Luoksensa kukka-kultaisesi, Siell' oikkusi -- on kahlehesi Ja vankilasi -- taivahat!

Siell' ehkä satut lennellessä Kaks' pienokaista näkemään, Myös äidin, kyynel silmissään Ja syvä murhe sydämmessä; Oi jospa voisit lohduttaa Sä heitä suuren surun alla: "Hän elää teitä muistamalla --" Ah! ... ethän osaa puhua, --

Oi, vaikka kultasiivilläsi Sä lapsiani viehätä; Ja lennä hiljaan, ystävä, Kuin näyttäisit jo väsyväsi; Kukalta lennä kukalle, Sua salli heidän tavoitella, Näin koeta heitä ohjaella Mun vankilani ovelle.

Ja suojanansa äiti hellä, Mä uskon, seuraa lapsiaan; Sä huojentele kulkuaan Sun ilollasi hilpeällä. Mull' lohdutus on viimeinen: He mua vielä rakastavi, Ja vahdit ehkä taivuttavi Rukous pienten orpojen...

Aukeevat rautakahleheni, -- Taas vaimon, lapset, taivahan, Ja metsät, vuoret kotimaan Saan uudestansa nähdäkseni... Se mikä?... Kahle kalisi; Jo haihtuu kuva mieleiseni, Lennähti kultaperhoseni -- Oi kuule!... Pois jo lensikin!

... Mutta jatkanpa kertomusta.

Nyt muistellessa niitä aikoja ihmettelen sitä, kuinka innokkaasti silloin taistelimmekaan saadaksemme luvan tavata toisiamme, vaikkei sitä lupaa suotukaan kuin kahdesti viikossa ja silloinkin vain puoli tuntia kerrallaan! Saattaako tätä lupaa pitää helpoituksena yksinäisessä kopissa istujalle? Siihen ei ole muuta kuin yksi vastaus: epäilemättä. Kuulla joskus ystävällistä puhetta, nähdä ihmistä joka sinut ymmärtää, saada vaihtaa ajatuksia, tunteita -- se on arvaamattomasta merkityksestä. Naputteleminen onkin vain olenkorsi, johon epätoivoinen tarttuu saadakseen edes jotain lohdutusta, mutta vuosimääriksi ei se lohdutus riittäisi ihmistä ihmisenä pitämään.

Vankilan virkailijat koettivat tätäkin käyttää tarkoituksiinsa ja sallivat alussa vain niiden tavata toisiansa, jotka virkailijain mielestä käyttäytyivät hyvin. Mutta tämä ei heille onnistunut. Vangit kieltäytyivät semmoisista kahden keskisistä kävelyistä, sanoivat että "on siveellisesti väärin kylläisen oleskella nälkäisten keskuudessa". Virkailijat kiukuttelivat, mutta yksimielisyytemme pelotti heitä ja vielä suuremmasti sitä teki kuolevaisuuden suuri lisääntyminen, -- sehän oli vastaansanomaton todistus siitä, millaisessa tilassa vankeja Pähkinälinnassa pidettiin.

Tähän aikaan kuoli Isajev keuhkotautiin; kuollessaan hän vaikeroi kovasti sekä sai ankaran nikotuksen ja lienee kuollut tunnottomassa tilassa. Pian sen jälkeen kuoli hänen naapurinsa Ivanov. Tämän kuolintaudista emme saaneet selvää; vähää ennen kuolemaansa hän naputtelemalla sanoi naapureilleen hyvästit.

Saadessamme kävelyllä kohdata toisiamme tutustuimme oloihin vankilan eristetyissä osastoissa. Mutta kun taas ei enää päästetty toisiamme näkemään, alkoi naputteleminen, vieläpä siinä määrin, että vaihdettiin ajatuksia käytävän toisella puolella olevien koppien asukasten kanssa. Vankilan päällikkö ei nyt niin raa'alla tavalla naputtelijoita kohdellut, vaikkakin entistä suuremmalla tarmolla koetti eristysjärjestystään toimeenpanna. Tässä tarkoituksessa vietiin useita vankeja vanhaan vankilaan ja pidettiin siellä kuusi kuukautta vanhassa, kosteassa rakennuksessa, vaikka heidän joukossaan oli useita sairaitakin. Sinne saatettaissa tyrkittiin ja mukiloitiin vankeja, vaikkapa nämät eivät mitään vastarintaa tehneet. Useat uuteen vankilaan jätetyistä vaativat silloin myöskin päästä vanhaan vankilaan, he kun eivät tahtoneet jättää tovereitansa.

Vanhassa vankilassa säilytetty Gratshevski ilmoitti nyt tovereillensa, ettei hän enää jaksa kestää kidutusta vaan on hän päättänyt lyödä lääkäriä tullaksensa siitä syystä mestatuksi. Tällaisissa tapauksissa tuli aina lääkärin osalle ottaa lyönnit vastaan, sillä vankilan päällikkö piilotteli aina santarmin selän taa; häntä vastaan ei voitu mitään heittääkään, sillä Myshkinin jutun jälkeen ei enää jätetty koppeihin yhtään astiata.

Ennen pitkää Gratshevski pani uhkauksensa täytäntöön ja vaati, että hänet mestattaisiin. Viranomaiset joutuivat neuvottomiksi, mutta päättivät pitää asian salassa. Linnoituksen päällikkö ilmoitti, ettei mielipuolia tuomita. Tähän vastasi Gratshevski, että jos häntä ei mestata, niin päättää hän itse päivänsä. Hänet pantiin vanhan vankilan erikoiseen koppiin ja lisättiin vartijoita. Kahden viikon ajalla kuulivat naapurit hänen joka päivä puhuvan santarmien kanssa ja vaativan mestausta, mutta kun hän puheli rauhallisesti, eivät vartijansa luulleet hänen uhkauksillaan totta tarkoittavan. Ettei toiset vangit kuulisi hänen puhettansa, muutettiin hänet kokonaan eristettyyn koppiin.

Eräänä iltana kuului äkkiä lyhyt, kauhea kiljahdus. Sen jälkeen seurasi käytävässä kiiruisia askeleita, vahtikellon kilinää ja viimein tunkeutui koppeihin savua ja palaneen käryä. Pian kuului lääkärin ja vankilan päällikön ääniä. Vaikeata oli arvata, mitä oli tapahtunut, se vain oli varma, että jotain kauheata oli Gratshevskille tapahtunut, Seuraavana päivänä ei hänen koppiinsa enää viety ruokaa. Jälkeenpäin saimme kuulla, että hän oli valanut päälleen paloöljyä ja sytyttänyt sen tuleen. Vain pari kolme minuuttia oli hän hiljaa vaikeroinnut ja sitten kuollut. Lääkäri ja päällikkö poistuivat kohta; savu ja palanneiden vaatteiden sekä ruumiin hajua tuntui vielä seuraavanakin päivänä. Parin päivän kuluttua tarkasti esikunnan päällikkö Petrov koppeja ja pian sen jälkeen katosi vankilan päällikkö Sokolov ja hänen sijaansa tuli uusi päällikkö. Vaikka jo edelläolevastakin saa käsityksen tuon Sokolovin luonteesta, olkoon kumminkin tässä sen lisäksi mainittu muutamia piirteitä hänen elämäkerrastaan, johon tutustuimme hänen Pähkinälinnasta poismuuttonsa jälkeen.

Syntyisin oli hän juutalainen, vaikka tällöin jo ortodoksiseen uskoon kastettu. Palvelusuransa oli hän alkanut tavallisena sotamiehenä, josta oli sittemmin ylennyt upseeriksi. Vuoteen 1884 saakka oli hän Aleksejevskin ulkovarustuksen vankilan päällikkönä; jo silloin, kuten Pähkinälinnassakin, oli hän erittäin innokas virkatoimiensa täyttämisessä. Kuinka tarkkaan oikein kuumeentapaisella, pikkumaisuuksiin menevällä tarkkuudella hän seuraisikaan käskynalaistensa toimia! Jos jaettiin vangeille alusvaatteita -- hän mitä huolellisimmin tarkasti erikseen jokaisen vaatekappaleen ja yksitellen muutti ne toiseen paikkaan, tai jos jaettiin ruokaa -- seurasi hän erinomaisella tarkkuudella mitä, miten ja mihin pantiin. Lakkaamatta oli hän vankilan käytävissä, yksinpä suurina juhlinakin. Niinpä kerran varhain pääsiäisaamuna aloimme naputella, luullen ettei näin varhain juhla-aamuna kukaan tule ovea kolisuttamaan. Mutta ei aikaakaan kun jo Sokolov hyökkää vahtien seuraamana käytävään ja kiljuu kohti kurkkua: "juhlapäivän aamuna jo ilkamoivat! Lakkaatteko koskaan?" Yleensä oli hän sekä älyllisesti että siveellisesti kovin takapajulla oleva mies.

Gratshevskin kuoleman johdosta sai hän Petrovilta semmoiset ripit, että siinä heti sai halvauksen. Siitä hän jälkeenpäin kyllä toipui, mutta palvelusuransa oli lopussa ja hän sai siirtyä eläkkeelle. Senkin jälkeen, kohdattuaan entisiä käskynalaisiaan vankilan vartijoita, hän mielihyvällä muisteli päällikkönä oloaikaansa; vartijat taasen tunsivat entisekseen häntä kohtaan pelkoa ja osottivat tavanmukaista kunnioitusta hänelle. Vartijoitakin oli hän pitänyt rautakourin, ja olivatkin nämät melkein karkoitusvankien asemassa. Saarelta saivat he luvan poistua vain kerran viikossa, senkin lyhyeksi ajaksi; ruoka tuotiin heille linnoituksen portille eikä heidän luokseen päästetty ketään linnan ulkopuolella asuvista. Kaikki he olivatkin koeteltua väkeä; useat Pietari-Paavalin linnoituksen ulkovarustus vankilasta tänne siirtyneitä. Toimessaan pysyivätkin vain kahdenkertaista palkkaa vastaan, jommoinen palkka kaikilla muillakin Pähkinälinnan palveluskuntaan kuuluvilla oli; eipä kummaa, jos vankilan vuotuinen kustannusarvio nousikin useampaan kymmentuhanteen ruplaan. Vartijoita oli neljäänkymmeneen henkeen ja kaikki vain ihmisten varalta, jotka kärsivät koppivankeutta monien muurien ja lukkojen takana muusta maailmasta kokonaan eristetyllä saarella, jonka rantaan ei kukaan syrjäinen henkilö saanut venettään laskea ja jossa, paitsi muuta vartijajoukkoa, linnoituksen päällikön käytettävänä oli komppania sotaväkeä.

II.

Vankilan päällikön vaihdos saattoi meille muutamia helpotuksia.

Luultavasti Gratshevskin kauhea kuolema, tavattoman suuri kuolevaisuus vankien keskuudessa, suuri sairasten, heikkojen ja mielipuolten määrä herätti huomiota ministeristössä ja katsottiin hyväksi muuttaa käytöstapaa Pähkinälinnan suhteen. Viime kertaisella käynnillään kävi Petrov kaikkien vankien luona ja vakuuttavasti pyysi, ettei jätettäisi ilmaisematta, mikä vangeista tuntui erittäin raskaalta. Sen jälkeen olivat vartiat varovaisempia; uusi päällikkö käyttäytyi vankeja kohtaan kohteliaasti ja koetti olla heitä ärsyttämättä.

Ensimäinen myönnytys vangeille oli, ettei ryhdytty mihinkään pakkokeinoihin sen johdosta, että olimme yksimielisesti vaatineet vanhasta vankilasta palauttamaan sinne viedyt toverimme, tai antamaan heistä edes jotain tietoa. Arvasimme siellä jotain tapahtuneen, sillä Gratshevskin kuoleman jälkeen muutettiin lamput kaikissa kopeissa ja lukittiin lamput seinään kiinni.

Tämmöisiä muutoksia tehtiin aina, kun oli jotain tavatonta tapahtunut; siten esim. Klinenkin hirttäytymisen jälkeen poistettiin kaikista ikkunoista säpit. Levottomuus vankien keskuudessa yhä kasvoi; yhteisen sopimuksen mukaan alkoivat kaikki yhtä aikaa huutaa, kolistaa ja vaatia, että kaikki vangit vietäisiin vanhaan vankilaan tai siellä olevat tuotaisiin takaisin. Päällikkö kiiruhti heti ilmoittamaan, että niiden takaisintuominen on jo päätetty. Tämä olikin hänen helppo tehdä, sillä linnaan tuotiin uusia vankeja ja niille tarvittiin vanhan vankilan eristetyt kopit.

Toisena myönnytyksenä oli se, että meille luvattiin historiallisia kirjoja -- tosin kylläkin vain kahdeksanteentoista vuosisataan saakka, mutta sittenkin parempia, kuin tähän astinen lukemisemme. Ja siksi kunnes ehti virallinen lupa saapua, tarjottiin meille niitä kirjoja, joita muutamilta vangeilta oli linnaan tuotaessa otettu.

Sen jälkeen lakkautettiin lauantaiset naisten tarkastukset, jotka olivat niin loukkaavia ja kiduttavia sekä samalla mielettömiä ja raakoja. Sairastuneille alettiin antaa eri ruokaa; terveille pidennettiin kävelyaikaa.

Kohta Petrovin viimeisen tarkastuksen jälkeen teki eräs vanki erään keksinnön, joka meille kaikille tuotti suurta iloa: hän keksi, että ulkohuoneiden torvien kautta, jotka yhdistivät useita koppeja ylhäältä aina aleimpaan kerrokseen saakka, saattoi vapaasti keskustella.

Tämmöisen tilaisuuden käyttämättä jättäminen olisi ollut yli ihmisvoimien ja nyt pantiin "telefoonit" käymään. Santarmit eivät ryhtyneet ehkäisykeinoihin ja luulimmekin saavamme vapaasti aina "klubiamme" käyttää.

Istuimme "klubissa" useita tunteja yhtämittaa ja saimme virkistystä toistemme kanssa keskustellessamme. Täällä pidimme yhteisiä luentoja: milloin vapauden elämästä äsken tuotujen toverien kertomusten perusteella laadittuja, milloin taas nykyisestä elämästämme. Vuoden päivät oli meille jo sallittu kirjoitusvihkot, jotka joka ilta otettiin päällystön tarkastettavaksi. Useat kirjoittivat runoja, joissa usein kyynelten takaa nauru kaikui, kun muisteltiin entisen vankilanpäällikön aikoja. Kirjoituksissa pohdittiin entisiä vapauden aikaisia toimiamme, tehtiin suunnitteluja uusista valtiollisista yhdistyksistä ja perustuslaillisuuden mahdollisuuksista, j.m.s. Ihmisyytemme sisin olemus pyrki esille täällä elävänä haudattujenkin keskuudessa.

Neljä kuukautta elimme näin yksimielistä perhe-elämää. Mutta sitten tuli tarkastuksille sisäministerinapulainen, santarmipäällikkö Shebeko ja mitä raaimmalla tavalla teki lopun kaikesta siitä. Ei vielä ainoakaan korkea virkamies käyttäytynyt meitä kohtaan niin raa'asti, kuin Shebeko. Syynä hänen vihaansa oli rangaistuspäiväkirjaan merkityt huomautukset. Saimme nyt kuulla, että klubissamme tapahtuneista keskusteluista oli pidetty varsinaista päiväkirjaa, ja siitä ilmoitettu ministeristöön.

Shebeko kävi vuoron perään jokaisessa kopissa ja ärjyi: "Tsaarin murhaajat mokomat, ja täällä makaavat pehmeillä aluksilla. Hirtettävä olisi joka ainoa, he vain asioita pohtivat, kapinoivat! Översti, ruoskikaa heitä!... Kuuletteko?"

Heittäen vihaisesti kopin oven kiinni kiiruhti hän toiseen koppiin ja nyt kuului: "Miten hävytön naama sinulla on! Kuka sinä olet? -- Ahaa, äsken olit karsserissa; käytöksesi on ilettevää. Tiedäpäs, siitä annetaan raippoja!"

Tämmöisillä uhkauksilla riensi hän kopista toiseen, kunnes oli saanut kullekin vangille jonkun mahtisanan lausutuksi. Vangit olivat niin hämmästyksissä, etteivät osanneet paljon mitään huutoihin vastata.

Shebekon tarkastuksen jälkeen otettiin meiltä kaikki kirjat pois. Illalla klubissa istuissamme emme osanneet keksiä mitään keinoa asian auttamiseksi. Tuntui siltä, kuin olisimme kuilun partaalla, mistään emme saaneet lohtua. Shebekon häväistyksistä ja uhkauksista ei tahtonut kukaan puhua; useilla oli synkkiä ajatuksia mielessä. Neuvoteltiin tulevista päivistä, millaiseksi olivat ne tapahtuneen tarkastuksen jälkeen muodostuvat ja mitä oli tehtävä kirjojen poistamisen johdosta. Pelkäsimme, että klubimme kiellettäisiin.

Bogdanovitch oli tällöin viimeisillään. Pyysimme, että jonkun meistä sallittaisiin käydä hänen luonansa hänen vaivojansa huojentamassa ja hyvästit sanomassa, mutta sitä ei sallittu. Mieli-alamme oli niin toivoton, että päätimme tehdä ruokalakon ja niin vaatia itsellemme kirjoja. Tämä tapahtui vv. 1888-89 vaihteessa.

Kolmena ensi päivänä puhelimme klubissa, mutta sitten päätimme lakata keskustelemasta, säästääksemme voimiamme; sitä paitsi oli vaivaloista puhua, kun nälkä kovin ahdisteli. Suurimmat kärsimykset tuotti nälkä kolmantena, neljäntenä ja viidentenä päivänä. Sen jälkeen eivät kivut olleet enää niin kovia, mutta sen sijaan tuli ruumis niin raukeaksi, että tuskin saattoi enää jaloillaan pysyä. Koko lakon ajan vaihdoimme ajatuksia naputtelemalla. Yhdeksäntenä päivänä saivat muutamat pahan yskän ja raukeus yhä lisääntyi. Vankilan hallitus pysyi syrjässä eikä ryhtynyt mihinkään toimiin ruokalakon lopettamiseksi. Petrov kävi kylläkin linnassa, mutta hän ei käynyt kenenkään vangin luona.

Lakon alkaessa ei oltu sovittu, milloin ja miten lakko lopetettaisiin. Jotkut ehdottelivat väkivaltaisuuksiin ryhtymistä, mutta enemmistö oli sitä vastaan. Kun vankilan nykyinen hallitus ei ollut antanut mitään varsinaista syytä, josta olisimme voineet sitä pitää syyllisenä nykyiseen oloomme, pidimme Shebekon olevan syyllisenä, jotenka siis emme tahtoneet syyttä suotta saattaa vankilan hallitukselle vaikeuksia, ainakaan ei niinkauan, kunnes sen puolelta ei syytä anneta, ja siis kymmenentenä päivänä päätimme lopettaa lakon ja aloimme syödä.

Toiseen aikaan olisi asia saattanut kääntyä huonoksikin, mutta nyt käyttäytyivät viranomaiset hyvin johdonmukaisesti eikä siis ilmennyt pienintäkään syytä rettelöihin. Tämmöinen viranomaisten käytös saikin meidät siihen päätökseen, että entisten rettelöiden alkusyynä olikin Shebeko, jota vastaan vast'edes tulikin toimintaamme suunnata.

Mutta pian pääsimme hänestäkin rauhaan. Pari kertaa hän enää kävi tarkastuksilla. Tällöin kerran saattaessaan sisäministeri Durnovoa astui hän ministerin jälessä erääseen koppiin ja sanoi: "teidän äitinne..." mutta hän ei saanut lausettaan lopettaa, sillä vanki ilmoitti, ettei moisen suusta tahdota äidistäkään kuulla. Hän joutui ymmälle ja läksi kopista.

Pari viikkoa ruokalakon jälkeen ilmoitettiin meille, että kaikki vankien rahat, kirjat ja esineet lähetetään sukulaisillemme. Se oli lakkomme tulos.

Nyt kohtasi meitä odottamaton, ankara isku: "telefoonimme" lakkasi toiminnasta. Johtotorvista ei loppunut vesi jos kuinka sitä ammensimme, torvet olivat siis alhaalta suletut, puhelumme niitä myöten lakkasi.

Klubimme oli toimessa kuusi kuukautta, ja nyt jäimme taas yksinäisen vankeuden onnettomuuteen. Ympärillämme olevat kivimuurit muuttuivat taas vieraiksi, sietämättömiksi... Ei riittänyt enää voimia kestämään yksinäisyyden tuottamaa ikävää. Hermosto oli kokonaan epäkunnossa.

Kaiken lisäksi alkoi vankilassa raivata influentsa. Klubimme oloaikana olivat hengen voimat siksi vahvat, ettei sairaus päässyt valtaan, ainakin ei sitä huomattu. Nyt muuttui asema, synkkämielisyys lisääntyi ja sairaus pääsi valtaan. Nyt alkoi taas taistelu vankilan sääntöjä vastaan. Noustiin ikkunaan nähdäksemme pihalla käveleviä tovereita. Tästä, tietysti, seurasi rangaistuksia, vaikk'ei enää entisessä raa'assa muodossa; yleinen rangaistus oli, ettei syyllistä päästetty määrä-aikana ulos.

Viranomaiset puhelivat usein vangeille: "minkä vuoksi te tahdotte saada parannuksia väkikeinoin? piditte ruokalakkoa, tuloksena oli useita sairastumisia. Nyt tahdotte väkikeinoin saada kävelylupia. Eikös olisi parempi, jos ilmoittaisitte ja pyytäisitte". Siihen ei kukaan meistä suostunut.

Enimmän syytä yhteentörmäyksiin antoi se seikka, ettei sairaille annettu sairasruokaa. Niinpä, esim. Buzinski kaksi vuotta sairasti vatsasyöpää, mutta siitä huolimatta täytyi hänen syödä samaa ruokaa kuin terveetkin, s.o. punajuurisoppaa, puuroa ja mustaa leipää. Hän kuoli kahden vuoden kuluttua, kärsittyään hirveitä kipuja. Sen jälkeen kuoli Arontshik halvaukseen. Kuusi vuotta oli hän viettänyt kopissa yhtään kertaa siitä poistumatta. Varynskin tila oli hyvin huono! ruokalakon jälkeen oli hänellä verenvuotoja kurkussa. Sergei Ivanov sai ankaran verensyöksyn. Vaadimme hänen luokseen lääkäriä emmekä lakanneet yölläkään oveen jyskyttämästä ennenkun saimme lääkärin tulemaan sairaan luo. Lääkäri, Naryshkin nimeltään, oli huoleton, laiska ja kaiken suhteen väliäpitämätön paksu äijä; on kumminkin sanottava tunnustukseksi hänelle, että jos hänet milloin sain liikkeelle, koetti hän jotain sairaan avuksi tehdä. -- Morosov niinikään sai usein verensyöksyjä. Keripukki raivosi lakkaamatta vankien keskuudessa, milloin suuremmassa milloin taas vähemmässä määrässä, vatsakatarria kärsivätkin kaikki vangit.

Varsinkin eräs tapaus sai tähän aikaan mielet kuohuksiin. Virkateitse oli lähetetty, ilman oikeuden tuomiota, Pähkinälinnaan. Mutta rangaistusajan viimeisenä päivänä tuli Lagovskoin luo linnaan päällikkö ja luki hänelle määräyksen ... uudesta viisivuotisesta rangaistuksesta... Kaiken aikaa pidettiin häntä pakkotyöläisen asemassa, sillä ainoalla eroituksella, että sai käyttää omaa pukuansa; mutta kun hänen ei sallittu tavata sukulaisiansa, ei siitäkään luvasta ollut käytöllistä etua.

Varynskin tila muuttui yhä huonommaksi. Hän sai kylläkin sairaalan ruokaa ja lääkkeitä, mutta terveytensä oli jo ehtinyt kokonaan murtua ja oli ilmeistä, ettei hänellä enää monta elonpäivää jälellä ollut. Ankara yskimisensä kuului kautta vankilan. Ainoaksi asemansa lieventämiseksi sallittiin erään hänen toverinsa muuttaa hänen koppinsa vieressä olevaan koppiin. Kopistaan hän ei enää jaksanut pois lähteä joten siis likeiselle ystävälle naputteleminen oli hänen ainoa ilonsa, ja kun hiljaisinkin kosketus seinään kuului viereiseen koppiin, oli naputteleminen heikollekin sairaalle mahdollista. Kello 8 aamulla hän vielä tervehti koppinsa ylä- ja alapuolella olevia vankeustovereitansa ja jo kello 10 hän veti viimeisen hengähdyksen...