Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KOLMETOISTA VUOTTA PÄHKINÄLINNASSA

Työväen Sanomalehti Oy, Helsinki, 1906. Työväen kirjapainossa.

JOHDANTO.

Muistelmani kolmitoista vuotisesta elämästäni Pähkinälinnassa ovat kirjoitetut yleispiirtein, antaakseni lukijalle käsityksen noiden vuosien tärkeimmistä tapauksista. Luoda tarkka kuva näin pitkästä elämän ajasta, jolloin on niin paljon eletty sisäisesti ja niin vähän ulkoisesti, on hyvin vaikeata. Sen saattaisi ehkä tehdä toisenlaisissa olosuhteissa ja toisenlaisen mielialan vallitessa, kuin nykyinen kirjoittajan on. Olenkin, näin ollen, tähän merkinnyt vain huomatuimmat tosi-asiat, vaikkakin pienemmätkin asiat, jotka joka päivä lakkaamatta sielua rasittivat, ehkäpä sittenkin olivat kauheimpia ja varsinkin kun niistä ei saattanut millään tapaa vapautua. Mutta kertomukseni tällaisenakin antaa jonkinlaisen käsityksen Pähkinälinnan vankilasta.

Pähkinälinnassa on kaksi vankilaa -- vanha ja uusi. Jälkimäinen otti vastaan ensimmäiset uhrinsa v. 1884. Sitä ennen oli linnassa vain pieni, yksikerroksinen vankila, johon saattoi sijoittaa vain kymmenkunta vankia, tämä rakennus seisoo vieläkin. Tämä ei ole se historiallinen vankila, mutta sen paikalle noin kolme tai neljäkymmentä vuotta ennen uutta vankilaa rakennettu; historiallisesta vankilasta on enää jälellä vain yksi tornikoppi [Luultavasti se, jossa Ivan Antonovitsh säilytettiin. Suom. muist.] nykyisen vanhan vankilan kylkeen yhdistetty.

Siitä, ketä tuossa vanhassa vankilassa ennen meidän tuloamme säilytettiin, minä en onnistunut tietoja saamaan. Meidän ensimmäisinä seitsemänä vuotena käytettiin sitä karsserina; sinne suljettiin myöskin sairaat vangit sekä kuolemaan tuomitut. Siellä niinikään säilytettiin uudet vangit ensimmäiset kolme tai neljä kuukautta jotta saatettaisiin pitää vangit rangaistuksen ensi aikoina mahdollisen ankaramman järjestyksen alaisina. Kuutena viimeisenä vuonna pidettiin siellä työverstaita, joissa vangit työskentelivät, mutta tällöinkin, kun nähtiin tarpeelliseksi eristää jokin vanki toisista, lakkautettiin verstoissa työt ja huoneet muutettiin taas kopeiksi. Tämän vankilan pihalla toimitettiin mestaukset; viime vuosina istutettiin pihaan keittiökasveja ja puita. Tämä piha on vanhan vankilan etupuolella; vankilan takana on sitäpaitsi pienempi piha, ja tähän pieneen pihaan päin ovat sekä vankilan ikkunat kuin myöskin sen tornikomeron ikkuna, jossa komerossa säilytettiin Ivan Antonovitsh. Eristetyt vangit saivat lyhyen ulko-ilmassa oleskeluaikansa olla tässä, pienemmässä pihassa. Vanhaan vankilaan vie vain yksi käytävä ja sekin uuden vankilan pihasta, joten aina saatoimme ikkunoistamme nähdä milloin vanhaan vankilaan vietiin eristettyjä tai uusia vankeja. Vanhan vankilan ympärillä on historiallinen muuri. Uusi vankilarakennus on tiilistä rakennettu kaita, pitkä, tiilinvärinen, kaksikerroksinen rakennus, ikkunat pienet ja niissä himmeät ruudut. Uuden vankilan pihalla on niinikään ryytimaa sekä vankein kävelypaikat.

* * * * *

Aikana, jota kertomukseni koskee, oli Pähkinälinnan vankilassa kaikkiaan neljäkymmentäkahdeksan henkeä. Näistä mestattiin kaksi miestä, itsemurhan teki kaksi miestä ja yksi nainen, seitsemän miestä tuli hulluksi, joista sittemmin kolme kuoli, tauteihin kuoli kymmenen miestä, Siperiaan lähetettiin kuusi miestä, Sahalinille lähetettiin yksi mies ja yksi nainen ja vankilaan jäi seitsemäntoista miestä ja yksi nainen.

Kun Pietari-Paavalinlinnan Aleksejevskin varustuksen vankila v. 1882 lakkautettiin siirrettiin sieltä vangit, yhdeksän henkeä, Pähkinälinnan uuteen vankilaan. Vangit olivat kaikki hyvin kurjassa tilassa, laihtuneita ja keripukin vaivaamia.

Aleksejevskin varustukseen oli teljetty v. 1882 tapahtuneeseen n.s. Michailovin juttuun sekaantuneet. Näistä vuoden kuluttua kuoli varustuksessa kuusi henkeä ja yksi tuli hulluksi. Jälelle jääneet olivat puoliksi mädäntyneitä kun vasta asianomaiset "huomasivat" vankien tilan. Tähän saakka "ei huomattu" mitään, yksinpä lääkärikin, vanha äijä Williams, kosketellen sormellaan sairasten vankien pöhöttyneitä jalkoja, joka kerran sanoi: "ei tämä vielä ole mitään", ja määräsi sairaalle lusikallisen maitoa sekä mädäntyneen ruoan sijaan -- hapankaalia ja puuroa. Hoitajain, päällikkökunnan ja vartijain käytös vankeja kohtaan oli kyynillistä, sydämmetöntä ja raakaa.

Varustukseen teljettyjen joukossa oli kolme naista Lebedeva, Terentjeva ja Jakimova lapsensa kanssa. Puoliksi mädänneinä vietiin heidät Karin vankilaan, paitsi Terentjevaa, joka oli kadonnut tietämättömiin. Minkälainen olo Aleksejevskin varustuksessa vangeilla oli, siitä todistukseksi kertoivat siellä olleet vangit, että eräänä yönä olivat rotat syödä Jakimovan lapsen, jonka äiti vain hädin tuskin sai pelastaneeksi, eräs heistä näytti leipää, jota olivat saaneet syödä, -- se oli kaikkea muuta kuin leipää.

Elokuussa v. 1884 tuotiin Aleksejevskin ja Trubetskoin varustuksissa istuneet ja sittemmin sieltä Karin vankilassa pakkotyössä olleet kymmenen vankia meidän linnaamme; usea heistä oli jo useampia vuosia ollut tyrmässä ja pakkotyössä ennen kun asiansa ratkaistiin. Karin vankilassa olonsa oli jonkun verran helpompaa, kuin linnassa olo, mutta sittenkin olivat kärsimyksensä niin kauheita, että he päättivät karata ja jos ei onnistuisi -- polttaa itsensä tyrmässä. Vankilan muurin alle oli kaivettu käytävä, rovio oli valmistettu, mutta yrityksensä keksittiin ja estettiin. Vankeja Pietariin kuletettaissa pantiin heidät rautoihin, suljettiin akkunattomiin koppeihin jokialuksessa ja Kamaa sekä Volgaa kulettaissa seisoi kunkin kopin oven edessä asestettu vartija.

Näistä hajanaisista piirteistä toivon jossain määrin käyvän selville sekä vankilamme ulkonaiset suhteet että onnettomien vankien olo ennen Pähkinälinnaan siirtämistä.

I.

Olen jo maininnut että kaikki v. 1884 Pähkinälinnaan tuodut vangit säilytettiin ensin Pietari-Paavalin linnassa. Jo Pietari-Paavalin linnassa saimme tuntea, mitä meidän vastaisuudessa oli odottaminen. Päällystön äänen sävy meitä puhutellessa oli, joskaan ei aina raaka, niin kumminkin aina pikkumainen ja vihainen. Minkä vuoksi esim. tuli ihmisille, jotka tuomion jälkeen vain väliaikaisesti muutamia päiviä täällä säilytettiin, minkä vuoksi luettiin näille pakkotyöläisten ohjesäännöt, joissa uhattiin raipoilla, y.m.? Mielialamme oli ylenmäärin raskas: kukin tunsi tulevan pitkän koppivankeusajan kaikki kauhut, ajan, jolloin tuli olla eroitettuna kirjoista, olla kaukana kaikesta ihmisellisyydestä. Istua päivästä päivään yksinäisessä kopissa ilman kirjoja, ilman minkäänlaista työtä tuntui samalta kuin kuolema -- ja niin se olikin. Mieli oli niin synkkä, että alussa luuli, että meidät aijotaan päiviltä ottaa; ja kun meitä kutakin, jotka kaikki olimme kahleissa, kädestä kiinni pitäen talutettiin laivarantaan, luuli usea meistä, että eiköhän meitä viedä hukutettavaksi. Vankilaan vietäessä niinikään kädestä pitäen talutettiin, miltei kannettiin, vaikka jokainen meistä saattoi kahleissakin vapaasti astua. Ja kaiken lisäksi oli saattajana toistakymmentä aseellista sotamiestä. Laivaan päästyä jo arvasimme matkamme määrän. Ajatukset loihtivat mieleen kuvan toistaan kauheampia: kuvittelimme maanalaisia komeroita, joihin ei pääse valoa, ei raitista ilmaa, alituinen toimettomuus, kahleet...

Se kumminkin oli erehdys: maanalainen vankeus ja ruumiilliset kidutukset ovat jo vanhenneina hylätyt; niiden sijalle on keksitty, niin sanoakseni, hienostettuja, vähemmän huomiota herättäviä kidutuskeinoja. Ensimmäiset havaintomme Pähkinälinnassa olivat osaksi mieluisiakin: kopit olivat puhtaat ja kuivat ja huolimatta himmeälasisista ikkunoista, jotenkin valoisat. Vuodevaatteet puhtaat ja -- vankilan vaatteiksi -- hienot, silmien pesuastiat ja klosetit käytävissä. Koppi oli jotenkin pieni, vain seitsemän askeleen pituinen ja neljän levyinen, muuten saman mallinen, kuin tutkintovankilan kopit. Vuode lukittiin päiväksi seinään, ja paitsi puujakkaraa ei kopissa ollut mitään muuta huonekalua.

Koppiin tuotua ilmoitettiin meille kullekin, että ohjesääntöjen mukaan tulee vartijan puhutella meitä oikeutemme menettäneitä "sinä" sanalla, vaikkakin sittemmin vartija aina koettikin puhutellessaan käyttää kolmatta persoonamuotoa. Jälkeenpäin sain kuulla, ettei näin menetelty kaikkien kanssa. Sekin oli olevinaan omaa lajiaan systeemiä: näin tahdottiin eristää vankien pyyteet tai kehoitettiin olla naputtelematta, joten vankilan päällystö olisi saavuttanut tarkoituksen: pitää vangit yksinäisessä vankeudessa sanan täydellisessä merkityksessä.

Tässä tarkoituksessa sijoitettiin meidät ensipäivinä siten, että jokaisen vankikopin vieressä oli aina tyhjä koppi; mutta kun sitten tuli uusia vankeja lisään, täytyi ne sijoittaa tyhjiin koppeihin ja naputteleminen lisääntyi. Naputteleminen kävi hyvin hiljaa ja tavallisesti toimitettiin se semmoiseen aikaan, jolloin vahdit jakoivat ruokaa tai olivat muissa välttämättömissä toimissa. Mutta huolimatta kaikesta varovaisuudestamme saatiin meidät usein kiini itse teossa ja silloin alkoivat mitä ilettävimmät kohtaukset: sinuteltiin; asetettiin santarmi oven aukosta vankia silmällä pitämään, joka heti, kun napatus alkoi, jyskytti oveen: sanottiin, että se on "lapsellista leikkiä, jota tulee hävetä;" kiellettiin kirjojen lukeminen, jotka kirjat, vaikka olivatkin huonoa hengellistä sisältöä tai jotain joutavan päiväistä roskaa, sittenkin olivat arvaamattomasta arvosta niille, joiden mieli ei tehnyt taistelutta hulluksi tulla; ja jos mikään muu keino ei saanut naputusta lakkaamaan, puettiin niskoittelija hullun paitaan.

Mekin puolestamme koetimme todistaa toimemme vaarattomuutta, sanoimme että kun vankilaan suljetut kaikki ovat tuomituita, niin ei kieltoon ole minkäänlaista järjellistä syytä, huomautimme myöskin, että kun on mahdollisuus vaihtaa ajatuksia naapurin kera mutta pakosta täytyy vaieta, on se kiduttamista, jotenka siis ei ole kummeksittavaa, joskin emme voi kieltoa totella. Tämmöistä sallittiin vain ensi päivinä; pitempi aikaisille vangeille ei sallittu tämmöisiä vapauksia, vaan jos naputusta kuultiin, hyökkäsivät vartijat heti koppiin ja silloin tuli tulvimalla haukkumisia ja sadatuksia. Jos tällöin vanki vieläkin uskalsi vastata, antoi vartijain vanhin merkin, vartijat hyökkäsivät onnettoman kimppuun, kaatoivat hänet maahan, pieksivät siinä onnetonta, pukivat hänet pakkopaitaan, sitoivat useimmaksi tunniksi rautasänkyyn, ja ettei vanki saisi huutaa -- pistettiin kapula suuhun.

Viereisissä kopeissa olijat, kuultuaan toveriansa pieksettävän, ilmaisivat vastalauseensa, -- he itsekin joutuivat saman kohtalon alaisiksi. Tällöin nousi selittämätöin mellakka, kuului huutoa, kolinaa, kaatumisia ja kapula suussa makaavien korinaa. Mellakka kuului vankilan kaikkiin komeroihin. Tämän välttämiseksi sittemmin vietiin syylliset vanhaan vankilaan, pistettiin karsseriin ja siellä vartijat vihansa onnettomien yli purkivat.

Eräs tovereistamme kertoi mitenkä kerran varsin mitättömästä syystä vankilan päällikkö hyökkäsi hänen koppiinsa ja sähisten vihasta huusi: "rosvo, lurjus, minä sinut opetan!" Tähän vastasi toverimme: "barbaari". Silloin hyökkäsivät santarmit hänen päällensä, sitoivat hänet ja sidottuna pieksivät veriin. Kun hän sitten vaati lääkärin tutkimaan vammoja, sanoi lääkäri: "vastarintaa tehdessä sai pieniä vammoja".

Kun kerran oikeusministerin apulaisen Orshevskin ollessa tarkastuksilla, ilmoitimme hänelle näistä pieksämisistä, vastasi hän: "se ei ole totta, sillä vartijat sanovat ettei ketään ole piesty".

Taistelumme vankilan hallintoa vastaan oli hyvin vaikeata. Useimmat vangeista olivat käyneet kokonaan voimattomiksi -- pakkotyön ja linnan ulkovarustuksissa istumisen kauhut olivat vieneet heiltä kaiken tarmon; he odottivat vielä helpompia päiviä. Kokemattomat luulivat, ettei moista helvetin piinaa saata kestää kuin vuosi tai pari, jonka tähden päättivät kaikin voiminsa kestää kärsimykset. Kokeneet sitävastoin tiesivät, ettei vuodeksi tai pariksi olisi vankeja ulkovarustuksista tänne tuotukaan; he tiesivät myöskin, etteivät mitkään lait vaadi tämmöistä petomaista julmuutta vankeja kohtaan, vaan että se on vain viranomaisten mielivaltaisuutta, jota vastaan on taisteltava.

Entäs tulokset?

Kolme kuukautta oltuaan Pähkinälinnassa päätti Minakov syyskuussa v. 1884 nälkälakolla pakottaa myöntämään hänelle kirjoja sekä saada nähdä tovereita. Kun voimansa heikkenivät ja häntä koetettiin väkisten syöttää, löi hän lääkäriä korvalle ja vaati, että hänet mestattaisiin, niinkuin ohjesäännöissä "väkivallasta päällystöä kohtaan" rangaistukseksi määrättiin.

Muutaman päivän kuluttua vietiin hänet oikeuteen ja luettiin kuoleman rangaistus. Häntä kehoitettiin kirjoittamaan armonanomus, mutta hän ei huolinut sitä tehdä. Mestauspäivänä pyysi hän saada kirjoittaa sukulaisilleen, mutta se häneltä kiellettiin. Aamusella kuului käytävässä sotilasvartion tasaista astuntaa. Kopeissa vallitsi kuolon hiljaisuus, kukin odotti mitä oli tuleva. Minakovin koppiin astui useita henkilöitä; vankilan päällikön ääni kuului: "nuttua ei huoli pukea, hatun saa ottaa". Sen jälkeen kuului Minakovin ääni: "hyvästi, veljet, -- minut viedään ammuttavaksi!" Muutaman minuutin kuluttua kuului isolta pihalta yhteislaukaus... Se oli Minakovin kärsimysten loppu!...

Muutaman päivän kuluttua poistettiin kaikista kopeista venttiilit ja säpit ikkunoista. -- Klimenko oli hirttäytynyt ikkunan säppiin.

Kahden viikon kuluttua, ensimmäisenä joulupäivänä, häiriintyi taas vankilamme tavallinen hiljaisuus: kuului metallisen lautasen helinää, sitten jalkojen kopinaa, kaatumista ja Myshkinin huuto: "mestatkaa minut ... älkää lyökö, mestatkaa!" Jähmetyimme kauhusta, emme uskoneet korviamme emmekä tietäneet asiaa, sillä vain yksin Myshkinin naapuri tiesi hänen tahallaan tehneen väkivaltaisuutta vartijalle ja niin vaatien kuoleman rangaistusta itselleen, kääntääkseen siten asianomaisten huomion tapahtumiin Pähkinälinnassa.

Kolmen viikon kuluttua tuomittiin Myshkin kuolemaan ja tuomio pantiin kohta täytäntöön.

Taistelumme mielivaltaa vastaan sai yhä suuremman vauhdin; vangit alkoivat naputella jo niin kovasti että käytävän toisella puolella kopeissa olijat naputuksen kuulivat; koetimme saada kaikkia yksimielisyyteen toimissamme. Tottelemattomimmat vietiin vanhaan tyrmään, mutta jälelle jäänet alkoivat sitä kovemmin naputella vaatien, että heidätkin siirrettäisiin vanhaan vankilaan, toivoen siten päästä taas yhteen, sillä vanhassa vankilassa oli vain kymmenen koppia. Naputteleminen kasvoi niin suureksi, että santarmien oli pakko voimainsa takaa rämisyttää vaskisia vateja, etteivät vangit kuulisi toistensa naputuksia.

Nyt alkoivat taudit raivota vankien keskuudessa. Silloin saimme kokea, ettei sairaille anneta ensinkään lääkärin apua. Keripukkia sairastaville ja keuhkotautisille, verta sylkeville, annettiin samaa ruokaa kuin terveillekin, s.o. kaksi kertaa viikossa paastokaalia ja puuroa ja muina päivinä lientä ynnä pikkuinen lihasiruinen. Pitempiaikaiset vangit olivat kokonaan nälissään, he kun olivat saaneet kauhean vatsakatarin eivätkä saattaneet mitään syödä. Muutamat kärsivät näköhäiriötä, jotkut makasivat liikkumattomina lattialla, kun eivät voineet koko päivää istua puupenkillä. Naisten puku oli hyvin vaillinainen, heillä kun paitsi paitaa, ei ollut muuta kuin ruutuselkäinen levätti yllä. Miehillä oli paitsi alusvaatteita, verkanuttu ja housut, päällyslevätti oli ommeltu puoleksi mustasta, puoleksi harmaasta sarasta, keltaset vangin merkit selässä.

Sairaalaa ei vankilassa ole ollenkaan. Lääkäri kävi sairasten luona kutsuttaissa tai vankilanpäällikön käskystä. Lääkäri oli nuori mies, vasta opintonsa päättänyt, Svonkevitsh nimeltään. Hän ei ollut häijyn luonteinen, mutta vailla tahdon voimaa, taipui aina vastaan sanomatta päällystön tahtoon. Lääkkeitä annettiin joskus jonkunlaisia, mutta eri ruokaa ei yhdellekään sairaalle määrätty. Sairashoitoa ei ollut minkäänlaista. Ensimmäisinä kuoli Tihonov; kuollessaan hän vaikeroi ankarasti. Hän ei ollut koskaan naputellut, ja oikeudessa asiataan käsitellessä oli hän kovin surullinen ja hajamielinen. Vankeudessa ollessaan lienee hän sittemmin kadottanut järkensä. Hän lienee kuollut keuhkotautiin. Jo aikaa ennen kuolemaansa siirrettiin hänet vanhaan vankilaan, ettei vaikeroimisensa synnyttäisi vankien kesken levottomuutta.

Vankien tyytymättömyys kasvoi yhä suuremmaksi; useilla oli kinaa päällystön kanssa. Shebalin kieltäytyi syömästä ja vaati saada tavata omaisiansa. Kolmenakymmenenäensimäisenä nälkäpäivänänsä joutui hän tunnottomaan tilaan ja alkoi syödä. Ignati Ivanov, joka oli Kasanista tuotu, kärsi unettomuutta, muuttui alakuloiseksi ja öisin sekä päivin lakkaamatta kuului hänen askeltensa ääni.

Sen jälkeen alkoi öisin kuulua huutoa -- Shjedrin oli tullut hulluksi. Vankilan hallinto ei ottanut sitä uskoaksensa, vaan määräsi hänelle rangaistuksen kuni terveelle. Vartijat eivät jättäneet häntä rauhaan ei päivällä eikä yöllä, useamman kerran kuletettiin hänet vanhaan vankilaan. Shjedrin oli kaksi kertaa tuomittu kuolemaan, toisen kerran hänen ollessaan matkalla Siperiaan syystä, kun hän silloin puolusti erästä naisvankia, joka jostain syystä pantiin köysiin. Karin vankilassa oli Shjedrin kiinnitetty kahleilla kottikärreihin, jota hänen täytyi muassaan kaikkialla kulettaa, jopa nukkuakin sen viereen. Pähkinälinnaan tuotua alkoi hän heti puhella sekavasti. Hän uskotteli, että santarmit olivat päättäneet "kuivattaa hänen henkisen kykynsä" ja sen vuoksi yhä tirkistävät hänen koppinsa ovenaukosta. Sitten hän sanoi häneltä kadonneen puoli päätä, toinen puoli päästä ja yksi silmä oli enää jälellä ja ne hänen täytyy pelastaa millä keinoin tahansa, eikä sallia santarmien niitä katsoa. Hän valitti tämän olevan hänelle hyvin vaikeata, sillä santarmit eivät olleet tavallisia, mutta "erinomaisia, jotka tuntevat koko nykyaikaisen tieteen". Nämät houreensa hän naputteli naapurillensa. Useimpia raivokohtauksia oli hänelle jo tapahtunut, tällöin hän aina koetti estää santarmien katsomasta ovenaukosta. Ja nuo, tietysti, sitä useammin katsoivat, josta Shjedrin parka yhä enemmän raivostui. Varsinkin vankilan päällikkö Sokolov (jota me tavallisesti kutsuimme Herodekseksi) joutui suunniltaan Shjedrinin, muka, itsepäisyydestä, ja vähän väliä taas antoi sitoa vangin köysiin ja viedä vanhaan vankilaan. Ei ottanut uskoaksensa Shjedrinin olevan sairaan ennenkun hän v. 1891 muuttui kokonansa idiotiksi ja kaikesta välinpitämättömäksi.

Kun ei sairaista ensinkään välitetty, alkoi vankien keskuudessa surma tehdä kamalaa työtään. Malarskij, Butsevitsh ja Nemolovskij kuolivat keuhkotautiin. Useita oli keripukin vaivaamia ja sylkivät verta. Nyt vasta nähtiin tarpeelliseksi päästää vankeja pihalle niin, että saivat nähdä toisiansa, kuusi meistä saivat sen armon. Tämä tapahtui kahdesti viikossa, puolituntia kerrallaan. Muuten saimme yksin olla puolituntia ulkona, jos milloin keltä jostain syystä ei tätäkin armoa riistetty, vaikka yleensä pihalle päästettiin vain semmoisia, jotka vähimmin naputtelivat, siis jo puoliksi mielisairaita. Butsevitsh sai myöskin armon nähdä tovereitansa, mutta sen vain pari kertaa, sillä hän ei sitten enää jaksanut nousta vuoteesta. Kuolinvuoteellaan hän surkutteli ettei enää jaksanut kävelytoverilleen viedä paria sokeripalasta. Niin suuri on rakkauden tarve koppivankeudessakin; yksistään jo se seikka, että sai nähdä ihmistä, joka sinua ymmärsi, voi nostattaa lapsellista riemua ja ihastusta!

Butsevitsh kuoli hiljaa. Kuulimme vartijoiden pari päivää ennen hänen kuolemaansa menevän hänen koppiinsa, sitten ei enää kuulunut mitään. Luultavasti hänetkin vietiin vanhaan vankilaan kuolemaan. Sen jälkeen kuoli kohta vielä kaksi: Nemolovskij ja Dolgushin, edellinen keuhkotautiin, jälkimäinen kuihtui vähitellen kunnes kuolema pelasti kärsimyksistä. Kumpikin vaikeroi kovin ja heidätkin vietiin vanhaan vankilaan.

Näitä kahta siirrettäessä huomasimme me muut selvään, että heidät viedään kuolemaan. Vanhassa vankilassa on hyvin tuoresta ja kylmä ja nuo onnettomat, horroksista herättyään saattoivat selvään huomata syyn, miksi heidät oli sinne tuotu, eivätkä he ennen kuolemaansa saattaneet edes tovereilleen jäähyväisiä naputtaa.

Tämän jälkeen useat meistä vaativat, ettei kuolevia vietäisi vanhaan vankilaan. Vankilan hallinto suostui siihen ja Hellis sekä Slatopolskij, jotka niinikään kohta kuolivat, saivat kuolla kopeissaan.

Kauheata on muistella kahta ensimäistä vuottamme Pähkinälinnassa. Sen ilma ikäänkuin henki kuolemaa vankein keskuuteen ja millainen olikaan kuolema -- yksinäisyydessä, ilman ainoatakaan ystävällistä sanaa! Kuolevien tila oli hirmuinen, he saivat maata avuttomina, ei vaihdettu vuodevaatteita, ei edes tarpeelle nostettu.

Useat tiesivät varmasti, että kuolema lähestyi. Keuhkotautiset saivat usein verensyöksy kohtauksia, joka heitä heikonti niin, etteivät jaksaneet sormellaan vuoteensa laitaan naputtaa, tai jos naputtivat joskus, niin tapahtui se niin säännöttömästi, että sitä oli vaikea ymmärtää. Tavallisesti sanoivat he tällöin jäähyväiset tovereille, kun jo tunsivat kuolemansa lähestyvän.

Mutta eipä aina kuolevillekaan annettu anteeksi heidän naputuksiansa. Niinpä esim. Köbulinskiä rangaistiin naputtelemisesta ja vankilan päällikön "sinuttelemisesta" eikä suotu hänen tavata tovereitaan, vaikkakin ennen oli luvattukin, ja niin sai hän silmänsä ikuiseen uneen sulkea ilman, että hartain toivonsa -- saada viimeisen kerran syleillä tovereitansa, -- olisi toteutunut...

Jonkun aikaa turhaan taisteltuaan naputtelemista vastaan kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla, jätti vankilan hallinto viimein kovuudet tätä vastaan; täydellinen vankien eristäminen ei onnistunut ja nyt jo alettiin päästää vankeja kohtaamaan toisiansa, vaikka kylläkin yhtä kerrallaan ja vain muutaman minuutin aikana. Sen sijaan koettivat santarmit nyt tukahduttaa vangeissa kaiken itsenäisyyden; varsinkin heikkojen sairasten puolesta puhumista ei tahdottu sallia ja vähimmin kaikkea, että se tehtäisiin yksimielisesti. Mitä julmimmassa vihan vimmassa tavallisesti tällöin vankilan päällikkö kiljui: "kuinka uskallat puhua toisista: se ei ole sinun asiasi, -- täällä ei ole 'toisia'!"

Sen parempaa apua ei ollut ylemmistäkään viranomaisista. Vankilan tarkastus toimitettiin noin neljä kertaa vuodessa. Sisäasiainministerin apulainen kävi kerran santarmiston päällikön kera, departementin päällikkö kerran, pari kertaa santarmihallituksen päällikkö, joskus käväsi prokuraattorikin. Nämät tekivät meille kysymyksiä terveydestämme, kävelyistämme, j.n.e. Tietäessämme, että kaikki valituksemme ovat turhia, vastasimme kysymyksiinsä ylimalkaisesti, päästäksemme vain heistä. Näissä tilaisuuksissa sisäasiainministerin apulainen Orshevski huomautti vangeille, kuinka, muka, täältä poispääseminen on sula mahdottomuus, lisäten tähän joskus: "muuten riippuu asia suuresti teistä itsestänne, kuinka täällä käyttäydytte".

Kuinka turhia moiset tarkastukset olivat, se parhaiten käy ilmi siitä, että heikot sairaat kuolevat ja mielipuolet jäivät yhä edelleen avuttomaan tilaan.

Tähän aikaan tuli Juvatshev mielipuoleksi. Hän muuttui uskonnolliseksi hourailevaksi, melkein lakkaamatta oli hän polvillaan ja katse luotuna linnoituksen kirkon ristiin, höpisi rukouksia ja teki ristinmerkkejä. Orshevski kehotti Juvatshevia menemään luostariin munkiksi, johon hän vastasi lyhyeen: "olen mahdoton". Kohta sen jälkeen vietiin hänet pois Pähkinälinnasta emmekä tietäneet mihin hän joutui.

Arontshik sai luvan tavata toisia vankeustovereitaan, mutta hän ei kertaakaan lähtenyt kopistaan. Kuten jo on sanottu, pelkäsi hän santarmien katseita ja niitä pakoon piiloutui kopin nurkkaan. Tämän estämiseksi muurattiin nurkkiin tiilipatsaat ja Arontshik-paran täytyi pysyä santarmien näkyvissä.