Part 9

-- Hän kun minua... -- virkkoi Masha, katsahtaen hymyillen Iljan silmiin, jonka sydäntä tuo katse ja hymyily ilkeästi kouristi...

Nyt, kun Masha istui lampun valossa, saattoi Ilja selvästi erottaa hänen piirteensä. Hän nojasi tuolin selkänojaan, hoikat kädet olivat veltosti riipuksissa, ja hänen sisäänpainunut rintansa läähätti raskaasti. Hän oli niin laiha, että näytti olevan kokoonpantu paljaista luista. Karttuunipuvun alta näkyi selvästi hänen terävät olkapäänsä, kyynärpäänsä ja polvensa, sinertävä iho oli tiukalle pingottunut ohimoille, poskipäille ja leukaan, jonka tähden hänen suunsa oli sairaalloisesti puoliavoimena, niin että hampaat kokonaan näkyivät ja pienillä kapeilla kasvoilla kuvastui tylsä tuska ja pelko. Silmien ilme oli väsynyt ja eloton.

-- Oletko ollut sairas? -- kysyi Ilja.

-- E-en, -- vastasi Masha pitkään. -- Olen aivan terve... hän on tehnyt minut tällaiseksi...

-- Miehesikö?

-- M-mieheni...

Hänen pitkäveteiset, hiljaiset sanansa muistuttivat voihkamista, ja kasvoillaan oleva hymy kuolleilla usein tavattavaa hymyä...

Gavrik, joka seisoi hänen vieressään, katsoi häneen huulet yhteen puristettuina ja silmissä kuvastuen pelko.

-- Mene nukkumaan! -- sanoi hänelle Ilja. Poika meni puotiin, puuhasi siellä vähän aikaa ja kurotti sitten päänsä esiin ovenpielen takaa.

Masha istui liikkumatta, ainoastaan hänen silmänsä kääntyivät verkkaan esineestä esineeseen. Lunjeff kaatoi hänelle teetä katsoen häneen, osaamatta mitään sanoa.

-- Niin... hän rääkkää hirveästi minua... -- sanoi Masha. Hänen huulensa vapisivat, ja silmät sulkeutuivat hetkeksi. Kun hän avasi ne, vieri kaksi suurta kyyneltä poskille.

-- Älä itke... -- sanoi Ilja ja kääntyi poispäin hänestä. -- Koeta sen sijaan juoda teetä, kas näin... ja kerro minulle kaikki... Se helpottaa varmaan...

-- Minua pelottaa, että hän tulee... sanoi Masha, pudistaen päätään.

-- Kyllä hänet ulos ajamme! -- sanoi Ilja.

-- Hän on vahva, -- varotti Masha.

-- Oletko paennut hänen luotaan?

-- Olen... Tämä on jo neljäs kerta... Kun en jaksa kärsiä enää, niin pakenen... Viime kerralla aioin hypätä kaivoon, vaan hän sai kiinni... ja voi, kuinka hän löi minua ja rääkkäsi...

Hänen silmänsä tulivat suuriksi tuota kauheutta muistellessaan, alahuulensa vapisi. Sitten virkkoi hän kuiskaten:

-- Jalkojani tahtoo hän aina ruhjoa...

-- Äh! -- huudahti Ilja. -- Mutta onhan sinulla kieli suussasi! Ilmota poliisille... sano, että hän rääkkää sinua! Hänet kyllä tuomitaan siitä ja pistetään vankeuteen...

-- Mutta hän on itse tuomari, -- sanoi Masha toivottomasti.

-- Hrjenoff'ko! Mikä tuomari hän on... mitä höpiset sinä?

-- Tiedän kai minä! Äskettäin istui hän oikeuden jäsenenä kaksi viikkoa yhtä mittaa... Hän tuli sieltä aina kotiin nälkäisenä ja häijynä... Kerrankin otti hän hiilipihdit ja näpisti niillä rintojani, ja repi ja pudisteli minua kuin rättiä... Katsohan...

Hän avasi vapisevilla käsillään röijynsä ja näytti pieniä, kuihtuneita rintojaan, jotka olivat mustelmia täynnä.

-- Pane röijysi kiinni, -- käski Ilja synkästi. Hänestä tuntui vaikealta nähdä tuota pahanpäiväiseksi peitattua, viheliäistä ruumista, ja hän ei tahtonut uskoa, että hänen edessään istui hänen lapsuutensa ystävä, herttainen Masha-tyttö. Mutta hän paljasti vielä olkansakin ja sanoi samalla tyynellä äänellä:

-- Ja tällaisiksi on hän lyönyt olkapääni, katso... Ja samoin koko ruumiini on mustelmilla...

-- Mutta minkätähden on hän näin menetellyt?

-- Paljaasta häijyydestä... "Et rakasta minua", sanoo hän, ja sitten näpistelee...

-- Mutta jollet sinä naimisiin mennessäsi enää ollut viaton?

-- Kuinka sellaista voit luulla? Yhdessä sinun ja Jashan kanssa olin aina... eikä kukaan koskaan ollut koskenut minuun... Ja nykyisin olen... sopimaton siihen... se tuntuu vastenmieliseltä...

-- Ole vaiti, Masha, -- pyysi Ilja hiljaa. Hän vaikeni ja istui liikkumatta, kuin kivettyneenä, tuolilla, rinta paljaana.

Ilja vilkasi teekeittiön yli häneen ja toisti:

-- Pane röijysi kiinni...

-- En sinua kainostele, -- vastasi hän soinnuttomasti, ruveten vapisevin sormin panemaan röijyänsä nappiin.

Tuli hiljaisuus. Äkkiä kuului puodista kovaa nyyhkytystä. Ilja nousi tuolilta ja meni sulkemaan puodin oven, sanoen synkästi:

-- Ole hiljaa, Gavrjushka, ja makaa!

-- Poikako se oli? -- kysyi Masha.

-- Poika...

-- Itkeekö hän?

-- Itkee...

-- Pelkääkö hän?

-- E-ei... häntä luultavasti säälittää...

-- Kuka...

-- Sinä...

-- Katsohan vaan, -- sanoi Masha välinpitämättömästi, ilman että piirrekkään muuttui hänen elottomilla kasvoillaan. Sitten rupesi hän juomaan teetä, vaan hänen kätensä vapisivat niin, että teevati kalisi hampaita vasten.

Ilja katsoi häneen teekeittiön suojasta eikä tietänyt, säälittikö Masha häntä vai ei. Mutta häntä vaivasi nähdä häntä, ja hän ajatteli vihaisesti hänen miestään.

-- Mitä aiot tehdä? -- kysyi hän pitkän vaitiolon jälkeen.

-- En tiedä, -- vastasi Masha ja huokasi. -- Mitä voin tehdä?... Kun vähän saan huoahtaa... saa hän minut kiinni...

-- Sinun täytyy mennä valittamaan! sanoi Lunjeff päättävästi. -- Minkätähden rääkkää hän sinua? Ei kenelläkään ole oikeutta rääkätä ihmistä!

-- Ensimmäistä vaimoaankin kuuluu hän samalla tavalla rääkänneen... -- sanoi Masha. -- Oli sitonut hänet tukasta sänkyyn kiinni, ja pidellyt pahoin, kuten minuakin...

Lunjeff hypähti ylös tuolilta ja huusi raivostuneena, että hänen huomenna täytyy mennä poliisikonttoriin, näyttää siellä kaikki mustelmansa ja vaatia miestänsä rangaistavaksi. Masha liikahteli levottomasti tuolilla ja, vilkuen pelokkaasti ympärilleen, sanoi:

-- Älä huuda... älä huuda! Voidaan vielä kuulla...

Iljan sanat säikyttivät vaan häntä. Hän huomasi sen pian ja ymmärsi, että tuo ennen niin vilkas ja elämänhaluinen tyttö oli monista rääkkäyksistä kadottanut kaiken ihmisarvontuntonsa.

-- Hyvä, -- sanoi Ilja, istuutuen uudestaan tuolille, -- otan itse asian huolekseni...

-- Minä kyllä keksin keinon!... Tämän yön vietät minun luonani... kuuletko?

-- Kyllä... -- vastasi hän hiljaa, katsellen ympäri huonetta.

-- Sinä rupeat minun sänkyyni... Minä menen puotiin makaamaan... Ja huomenna minä...

-- Tahtoisin heti päästä vuoteeseen... olen niin väsynyt...

Ilja siirsi ääneti pöydän sängyn luota. Masha laskeusi vuoteelle ja koetti kääriytyä peitteeseen, vaan ei jaksanut, ja sanoi heikosti hymyillen:

-- Olen niin naurettava... olen kuin juovuksissa...

Ilja kietoi hänet peitteeseen, korjasi pielustaa pään alle ja aikoi lähteä puotiin, vaan Masha sanoi levottomasti:

-- Älä mene... istu luonani! Pelkään yksinäni -- olen näkevinäni jos jotakin...

Ilja istuutui tuolille sängyn viereen, ja kun hän katsoi hänen kalpeita, tummien kiharoiden varjostamia, kasvojaan, kääntyi hän poispäin, omantuntonsa soimaamana. Hänen muistui mieleensä Jaakon pyyntö ja Matitsan kertomukset Mashan elämästä. Hän painoi päänsä alas.

-- Jashaakin kuuluu isänsä lyövän... Matitsa kertoi... Se näyttää olevan meidän kohtalomme... -- mutisi Masha.

-- On ne isiä! -- pääsi Lunjeff ilta vihaisesti. -- Moiset isät pitäisi pistää pakkotyöhön... sekä sinun isäsi että Petrushka Filimonoff...

-- Voi, minun isäni on niin heikko... hän ei kykene mihinkään...

-- Jollei kykene lapsistaan pitämään huolta, ei pidä hankkiakaan niitä...

Kadun toisella puolella olevassa talossa kuului kaksi henkeä laulavan, ja laulun sanat kuuluivat avoimesta ikkunasta Iljan huoneeseen. Vahva, syvä basso jyrisi:

"Ken lumen alta pääs, on tunteeton..."

-- Nukun varmaan, -- mutisi Masha. Kuinka suloista on täällä luonasi... niin rauhallisen rauhallista... ja kuinka kauniisti he laulavat...

-- Niin, he laulavat... -- sanoi Ilja katkerasti nauraen. -- Toisia rääkätään, toiset laulaa hoilottavat...

"En antau, kun lumous on poissa"...

kuului tenorin korkeat, kirkkaat sävelet öisen hiljaisuuden läpi.

Lunjeff nousi tuolilta ja sulki vihaisesti ikkunan, -- laulu ei tuntunut hänestä lainkaan sopivalta sillä hetkellä. Ikkunan rämähtäminen pani Mashan vavahtamaan. Hän avasi silmänsä, kohotti pelästyneenä päätänsä ja kysyi:

-- Kuka se on?

-- Minä... Suljin ikkunan...

-- Herran tähden... ethän vaan mene pois.

-- En, en... älä pelkää!

Masha painoi päänsä takaisin tyynylle ja nukahti uudestaan. Mutta pieninkin Iljan liikahdus, kadulta kuuluvat askeleet, -- kaikki teki hänet levottomaksi. Hän avasi äkkiä silmänsä ja huusi unissaan:

-- Heti... oh!... heti...

Tahi hän ojensi kätensä Iljaa kohden ja kysyi:

-- Kolkutetaanko?

Ilja koetti istua liikkumatta. Katsoen ikkunaan, jonka hän oli uudestaan avannut, mietti hän kuinka auttaa Mashaa. Hän päätti pitää hänet luonaan siksi, kunnes poliisi sekaantuu asiaan. Kenties Kirik'istä voisi olla hyötyä...

"Lisää, lisää!" -- kuului Gromoff'in avonaisista ikkunoista innostuneesti huudettavan. Joku taputti käsiään, Masha ähki, ja Gromoff'ista kuului taas laulu:

"Aamunkoite valjasparin ruskein..."

Lunjeff pudisti milt'ei epätoivoisesti päätään... Tuo laulu, iloiset huudot, nauru häiritsivät häntä. Nojaten ikkunalautaan, katseli hän raivosti vastapäisen talon valaistuihin ikkunoihin ja ajatteli, kuinka hauskalta tuntuisi mennä ulos ja viskata katukivi yhdestä ikkunasta sisään, tahi, jos hänellä olisi pyssy, ampua tuonne sisään, noiden iloisten ihmisten joukkoon, haulilatinki. Hän kuvitteli mielessään noita pelästyneitä, verisiä kasvoja, sekasortoa, huutoja, ja hymyili häijyntyytyväisesti. Mutta laulun sanat tunkivat tahtomattaan hänen korviinsa, hän toisti niitä itsekseen ja huomasi kummastuksekseen, että nuo iloiset ihmiset lauloivat siitä, kuinka langennut nainen haudattiin. Se ihmetytti häntä. Hän alkoi kuunnella tarkasti ja mietti:

"Minkätähden laulavat he sitä? Mitä iloa on sellaisesta laulusta? Keksivätpäs, mitä laulaa! Hautajaisista ja lisäksi kenen... Ja täällä, viiden sylen päässä heistä, makaa elävä, perin rääkätty ihminen..."

-- Hyvä! Hyvä! -- kaikui pitkin katua.

Lunjeff hymyili katsellessaan vuoroin Mashaan, vuoroin kadulle. Hänestä tuntui jo naurettavalta, että ihmiset iloitsevat laulamalla laulua langenneen naisen hautajaisista.

-- Vasili... Vasilitsh... -- mutisi Masha... -- En tee enää toiste... Herra Jumala...

Hän heittelehti sängyssä, kuin hänen ruumiinsa olisi ollut palohaavoja täynnä, viskasi peitteen lattialle ja kädet levällään näytti hän olevan kuolemaisillaan. Hänen suunsa oli puoliavoin ja hän korisi. Lunjeff kumartui nopeasti hänen ylitsensä, peläten hänen kuolevan. Kun Masha vähän ajan kuluttua alkoi säännöllisesti hengittää, rauhottui hän, peitti hänet peitteellä, nousi ikkunalaudalle seisomaan ja painaen kasvonsa rautaristikkoon, katsoi Gromoff'in ikkunoihin. Siellä yhä laulettiin, -- milloin yksi- milloin kaksiäänisesti, milloin taas kuorossa. Kuului soittoa, naurua. Ikkunoiden ohi vilahteli valkosiin, punasiin ja sinisiin puettuja naisia. Ilja kuunteli lauluja, ajatellen vihaisesti, kuinka nuo ihmiset voivat laulaa surullisia lauluja Volgasta, hautajaisista, ja jokaisen laulun jälkeen nauraa niin huolettomasti, kuin eivät olisikaan laulaneet... Huvitellaanko surullakin?!

Mutta joka kerran, kun Masha voihkinallaan muistutti itsestään, katsahti Ilja tylsästi häneen ja ajatteli, kuinka hänen käy. Mutta entä jos äkkiä tulisi Tatjana hänen luokseen ja saisi nähdä Mashan!... Mihin hän joutuisi Mashan kanssa? Laulu, Mashan voihkaminen, raskaat, hämärät ajatukset panivat hänen päänsä pyörälle. Vihdoin tunsi hän itseänsä nukuttavan. Hän laskeusi alas ikkunalaudalta ja ojentautui lattialle sängyn viereen, asetettuaan palttonsa päänalaisekseen. Unissaan oli hän näkevinään, että Masha oli kuollut ja makasi maassa keskellä suurta vajaa, ja hänen ympärillään seisoi Valkosiin, sinisiin ja punasiin puettuja hienoja neitejä ja lauloi hänelle. Ja kun he laulavat surullisia lauluja, nauravat he, ja laulaessaan iloisia lauluja, itkevät katkerasti, surullisesti nyykyttäen päätään ja kuivaten kyyneliä Valkosilla nenäliinoilla. Vajassa on pimeää, kosteaa, nurkassa seisoo Savel-seppä ja takoo rautaristikkoa, lyöden kovasti vasaralla hehkuvaa rautaa, ja katolla kulkee joku ja huutaa:

-- Ilja, Ilja!...

Mutta hän, Ilja, makaa samassa vajassa lujasti köytettynä, niin että hän vaan vaivoin voi kääntyä, eikä kykene puhumaan...

* * * * *

-- Ilja! Herää, ole hyvä... Hän avasi silmänsä ja näki Paavali Gratsheff'in, joka istui tuolilla lähellä hänen jalkojaan. Kirkas auringonsäde kävi huoneeseen, valaisten pöydällä kiehuvaa teekeittiötä. Ilja sulki valon häikäisemänä silmänsä.

-- Kuule, Ilja!...

Paavalin ääni oli käheä, kuin humalan jälkeen, kasvot olivat keltaset, tukka pörröinen. Lunjeff katsahti häneen ja hyppäsi heti jalkeille, huudahtaen puoli-ääneen:

-- Mikä hätänä?

-- Hän on joutunut kiikkiin! -- sanoi Paavali, pudistaen päätään.

-- Mitä? Missä on hän? -- kysyi Lunjeff, kumartuen häneen päin ja tarttuen hänen olkapäähänsä. Gratsheff horjahti ja vastasi hämillään:

-- Vankilassa... Eilen, aamulla, kuuluu hänet viedyn sinne...

-- Minkätähden? -- kysyi Ilja äänekkäästi kuiskaten.

Masha oli herännyt ja tuijotti Paavaliin pelästyneen näköisenä. Puodin ovelta katsoi Gavrik paheksuva ilme huulillaan.

-- Sanotaan hänen varastaneen eräältä kauppiaalta kuusisataa ruplaa... koko lompakon...

Ilja tyrkkäsi Paavalia olkapäähän ja poistui ääneti hänen luotaan.

-- Tarkastuksessa löydettiin se häneltä... -- sanoi kumeasti Gratsheff.

-- No, sitten on asia selvillä, -- sanoi Ilja katkerasti nauraen. -- Ja kun hän kerran on vankilassa, niin ei hän sieltä hevillä pääse...

Kun Masha oli päässyt selville, ettei asia häntä koskenut, hymyili hän ja sanoi hiljaa:

-- Kunpa panisivat minutkin vankilaan... Paavali katsahti ensin häneen, sitten Iljaan.

-- Etkö tunne häntä? -- kysyi Ilja. Muistatko Mashaa, Perfishkan tytärtä?

-- Vai niin, -- virkkoi Paavali välinpitämättömästi ja kääntyi poispäin Mashasta, vaikka tämä, hänet tunnettuaan, hymyili hänelle.

-- Ilja! -- sanoi Gratsheff synkästi. Mutta jos hän on tehnyt sen minun tähteni? Hän puhui välistä sinnepäin...

-- Minä en tiedä, kenen tähden hän on sen tehnyt, sinunko tähtesi vaiko itsensä tähden... se on nyt samantekevää! Hänen virtensä on veisattu...

Lunjeff ei ollut vielä ehtinyt tointua siitä, mitä oli kuullut. Unisena, peseytymättömänä, tukka pörrössä, istuutui hän sänkyyn Mashan jalkopäähän ja tuijotti milloin häneen milloin Paavaliin, tuntien samalla olevansa kuin kuumeessa.

-- Minä tiesin, -- sanoi hän verkkaan, ettei tuo... juttu saa hyvää loppua.

-- Hän ei totellut minua, -- virkkoi Paavali alakuloisesti.

-- Niinpä niin! -- huudahti Lunjeff ivallisesti. -- Siinä se pulma onkin, ettei hän totellut sinua! Mutta mitä voit sanoa hänelle?

-- Minä rakastin häntä...

-- Mitä hyötyä on rakkaudestasi? Mitä ostat sillä? Työlläsi taas tuskin jaksoit hankkia hänelle ruokaa kylliksi...

-- Oikeassa olet, -- virkkoi Paavali huoaten.

Lunjeff alkoi taas tulistua. Hän huomasi, että kaikki nuo jutut -- Paavalin, Mashan synnyttävät hänessä kiukkua. Ja tietämättä kenelle kiukkunsa purkaa, suuntasi hän sen toveriinsa.

-- Jokainen haluaa elää hyvästi, iloista elämää... samoin hänkin... Mutta sinä sanot hänelle: minä rakastan sinua, elä siis kanssani ja kärsi puutetta... Luuletko, että se on oikein?

-- Mutta kuinka sitten olisi minun ollut meneteltävä? -- kysyi Paavali hiljaa.

Se kysymys jäähdytti vähän Iljaa. Hän ei vastannut mitään.

-- Helpommalta olisi minusta tuntunut tappaa hänet omalla kädelläni, -- virkkoi Paavali.

Puodin ovelta pilkisti Gavrik sisään.

-- Ilja Jakovlevitsh! Avaanko puodin?

-- Hiiteen koko puoti! -- huudahti Ilja kiivaasti. -- Ei nyt osata tehdä hyviä kauppoja!

-- Olenko minä tielläsi? -- sanoi Paavali.

Hän istui kumarassa tuolilla nojaten kyynärpäitään polviin ja tuijottaen lattiaan. Ohimosuoni, verta täynnä, tykytti kovasti.

-- Sinäkö? -- huudahti Ilja. -- Sinä et ole minun tielläni... eikä Mashakaan... vaan jokin muu! Kuten olen useasti sinulle sanonut, on jotakin, joka on meidän kaikkien tiellä... sinun, Mashan, minun... Onko se meidän tyhmyyttämme vai mitä muuta, sitä en tiedä, vaan meillä ei ole mitään mahdollisuutta elää ihmisten lailla!

Lunjeff antoi katseensa kulkea ympäri ahdasta huonettaan, katsoi Mashaan, joka makasi liikkumatta sängyssä, kasvoilla alakuloinen ilme, vilkaisi puotiin, jossa Gavrik joi teetä, katsoi rautaristikolla varustettuun ikkunaan, ja jatkoi miltei epätoivoisella, käheällä, katkeralla äänellä:

-- Ei ole tämä elämää, joka on niin ahdasta, synkkää, käsittämätöntä... Jos on saanutkin hankituksi itselleen siistin, tyyneen nurkan... niin ei hänellä sielläkään ole rauhaa! Ei mikään ole sellaista, kuin tulisi olla... kaikki on vaivalloista, kiusallista... nöyryyttävää...

-- Mistä sinä oikeastaan puhut? -- kysyi Paavali, katsomatta häneen.

-- Kaikesta! -- huusi Ilja. -- Minusta tuntuu nyt, kuin ei mikään olisi minkään arvoista! Ehkä en ymmärrä sitä... olkoon niin... Vaan niin paljon ymmärrän, kuin tarvitsenkin: tarvitsen elää ihmisten lailla... viettää kunnioitettuna puhdasta hauskaa elämää! En tahdo nähdä mitään murheita, kurjuutta... syntiä, enkä muuta saastaisuutta... en tahdo! Mutta minä itse...

Hän vaikeni ja kalpeni.

-- Entä sitten? -- kysyi Paavali.

-- Ei mitään... ei ole nyt siitä kysymys!... -- mutisi Ilja.

-- Sinä puhut aina itsestäsi... -- huomautti Paavali.

-- Kenestä sitten puhut sinä? -- kysyi Ilja ivallisesti. -- Sinä puhut Vjerasta! Ketä liikuttaa hän, sinuako vai minua? En puhu yksistään itsestäni, puhun kaikista... sillä ajattelen kaikkien asemaa...

-- Lähden tieheni, -- sanoi Gratsheff, nousten tuolilta.

-- Kuule! -- huusi Ilja. -- Ymmärrä minua oikein äläkä suutu... Minäkin olen sorrettu, ja sorrettujen tulee ymmärtää toisiaan, suoriutuaksensa sortajasta...

-- Tuntuu, kuin olisin saanut kivestä iskun päähäni... en ymmärrä mitään! Säälin Vjeraa... kaikki muu on minusta yhdentekevää... Mitä pitää minun tehdä? Sitä en tiedä...

-- Et voi tehdä mitään! -- sanoi Ilja varmasti. -- Kun hän kerran on joutunut kiinni, tuomitaan hänet. Häneltä on löydetty selvät todistukset...

Gratsheff istui taas tuolille.

-- Mutta jos minä selitän, että hän on tehnyt sen minun tähteni? -- sanoi Paavali.

-- Luuletko olevasi jokin prinssi? Jos sanot niin, pannaan sinutkin vankeuteen... Siinä kaikki... Mutta meidän täytyy hiukan siistiä itseämme. Sinun pitäisi peseytyä... ja samoin sinun, Masha... me menemme siksi ajaksi puotiin, jotta voit nousta ja pukeutua ja kaataa meille teetä... Ole kuin kotonasi...

Masha hätkähti, kohotti päätään pielukselta ja kysyi Iljalta:

-- Mitä sanoit... täytyykö minun lähteä kotiin?

-- Ei!... Ihmisen koti on siellä, missä häntä ei kiusata... Tule, Paavali!

Kun he tulivat puotiin, kysyi Paavali vihaisesti:

-- Miksi on hän luonasi? Kuinka kurjalta hän näyttää!

Lunjeff kertoi hänelle lyhyesti, kuinka asianlaita oli. Hänen kummastuksekseen vilkastui siitä Paavali vähän.

-- Tuota vanhaa saatanaa? -- kirosi hän rihkamakauppiasta vieläpä hymyilikin.

Ilja seisoi hänen vieressään ja tarkasteli puotiaan, puhellen:

-- Ryöstöt, rosvoaminen, varkaudet, juoppous... kaikenlainen säädyttömyys... siinä koko elämä! Moni ei tahtoisi mitään sellaista, vaan -- saman tekevää! -- arvellaan -- Samassa joessa uidaan yhdessä kaikkien kanssa, sama vesi huuhtelee... Elä kuten kaikki muutkin! Pakopaikkaa ei ole. Metsäänkö pakenen tai luostariinko sulkeudun?... Siitä ei ole kauan, kun sanoit, ettei minua nykyinen oloni tyydytä...

-- Hän nyökäytti päätään ja jatkoi:

-- Aivan niin! Ei tyydytäkään. Mitä etua on minulle siitä, että yhdellä paikalla seisoen teen kauppaa? Paljon vaan huolta eikä vapautta vähääkään. Kävelemään ei jouda. Ennen taas sai kulkea katuja, minne tahtoi... Sattui löytämään mukavan, kauniin paikan, niin istui ja ihaili ympäristöä... Mutta nyt saa seisoa torjottaa täällä päivät päästään ja siinä kaikki...

-- Ottaisitpa Vjeran puotilaiseksesi, -- sanoi Paavali.

Ilja katsoi häneen mitään virkkamatta.

-- Tulkaa! -- huusi Masha heille.

Teetä juodessaan nuo kolme ystävystä eivät puhelleet juuri mitään. Ulkona paistoi aurinko, paljasjalkaisia lapsia tassutteli katukäytävällä, ikkunan ohitse kulki vihannesten myyjiä, huutaen:

-- Sipulia, vihreitä sipulia! Tuoreita kurkkuja!

Kaikki puhui keväästä, kauniista, lämpimistä päivistä, vaan ahtaassa huoneessa oli kosteata, sillointällöin kuului joku hiljaa lausuttu, alakuloinen sana, teekeittiö inisi, heijastaen himmeästi auringonsäteitä...

-- Istumme kuin hautajaisissa, -- sanoi Ilja.

-- Vjerkan hautajaisissa, -- lisäsi Gratsheff.

Hän istui kuin olisi saanut iskun päähänsä. Hänen kätensä liikkuivat veltosti, kasvonsa olivat alakuloiset, ja hän puhui pitkäveteisesti ja kauniisti...

-- Toinnu nyt jo, -- virkkoi hänelle Ilja hiljaa. -- Ei kannata näyttää niin happamelta!

-- Omatunto vaivaa minua... -- sanoi Gratsheff, pudistaen päätään. -- Istun ja aprikoin, että kenties minä olen saattanut hänet vankilaan?

-- Se on hyvin mahdollista, myönsi Ilja armottomasti.

Gratsheff nosti päätään ja katsoi moittivasti toveriinsa.

-- Mitä katsot?

-- Sinä olet häijy...

-- Mutta minkätähden pitäisi minun olla hyvä? Ja mitä iloa minulla on, jonka tähden olisin ystävällinen muille? -- huusi Ilja. Kuka on koskaan ollut minulle hyvä? Kuka on silittänyt päätäni?... Yksi ainoa ihminen on kenties rakastanut minua... ja hänkin oli yhteiskunnan hylkiöitä... langennut nainen! Meitä saa jokainen lyödä, ja meidän on se ottaminen tyytyväisesti vastaan! Ei, kiitoksia paljon!

Kova kiivastuminen sai hänen kasvonsa punasiksi ja silmänsä veristäviksi, ja hän hyppäsi ylös tuolilta, raivoissaan valmiina huutamaan, kiroilemaan, lyömään nyrkkiään pöytään. Masha pelästyi ja alkoi itkeä kovasti, kuin pelästynyt lapsi.

-- Minä lähden kotiin... antakaa minun mennä, -- sanoi hän itkien, ja painoi päänsä alas, kuin aikoen piiloutua jonnekin.

Lunjeff vaikeni. Hän huomasi, että Paavalikin katsoi vihaisesti häneen.

-- Miksi itket? -- kysyi hän kiukkuisesta -- En sinulle huutanut!... Sinä et saa lähteä minnekään... vaan minä lähden... Paavali jää tänne luoksesi... Gavrik! Jos Tatjana Vlasjevna sattuisi tulemaan... kuka siellä taas on?

Ovea kolkutettiin. Gavrik katsoi kysyvästi isäntäänsä.

-- Avaa! -- käski Ilja.

Kynnyksellä näyttäytyi Gavrik'in sisar. Hän seisoi vähän aikaa liikkumatta, suorana, pää pystyssä, katsoen silmiään siristäen huoneessa olevia. Sitten ilmestyi hänen rumille, kuiville kasvoilleen vastenmielisyyden ilme, ja, vastaamatta Iljan kumarrukseen, hän sanoi veljelleen:

-- Gavrik, tule hetkeksi ulos...

Ilja tulistui. Loukkaus ajoi veret niin suurella voimalla hänen kasvoihinsa, että silmiä poltti.

-- Vastatkaa tervehdykseen, hyvä neiti, kun teitä tervehditään, -- sanoi hän terävästi, vaivoin hilliten itseään.

Tyttö kohotti päätään vielä pystympään, rypisti kulmakarvojaan ja mitteli Iljaa katseillaan, sanomatta sanaakaan. Gavrik katsoi myös vihaisesti isäntäänsä.

-- Te ette ole juoppojen ettekä konnien luona, -- jatkoi Ilja, vapisten itsensähillitsemisestä, -- teitä kohdellaan kunnioittavasti... ja, kuten sivistyneen neidin konsanaankin, on teidän vastattava samalla tavalla...

-- Älä suutu, Sonjka, -- sanoi Gavrik äkkiä sovittavalla äänellä, astuen sisarensa luokse ja tarttuen hänen käteensä.

Tuli äänettömyys. Ilja ja tuo nuori tyttö katsoivat uhkaavina toisiinsa kuin odottaen jotakin. Masha hiipi hiljaa nurkkaan. Paavali räpytti tylsännäköisenä silmiään.

-- No, sano nyt jotakin, Sonjka, -- huudahti Gavrik kärsimättömästi. -- Luuletko, että he tahtovat loukata sinua? kysyi hän. Ja hymyillen lisäsi hän:

-- He ovat niin omituisia!

Hänen sisarensa nykäsi häntä kädestä ja kysyi Iljalta kuivasti ja terävästi:

-- Mitä tahdotte minulta?

-- En mitään... vaan...

Mutta äkkiä välähti hänen päähänsä hyvä, valoisa ajatus. Hän astui askeleen tyttöä kohti ja sanoi niin kohteliaasti kuin voi:

-- Sallikaa minun selittää teille... se on, näettekö, meitä on tässä kolme ystävystä... oppimatonta ja sivistymätöntä ihmistä... ja te olette sivistynyt nainen...