Part 8
Yhä useammin viittasi Tatjana Vlasjevna eroon hänen, talonpojan, ja itsensä, sivistyneen naisen, välillä, ja nuo viittaukset loukkasivat usein Iljaa. Olympiadan kanssa eläessään oli hänestä usein tuntunut, kuin hän olisi ollut hänelle likeinen, kuin hyvä toveri, vaan Tatjana Vlasjevna ei ollut koskaan herättänyt hänessä toverillista tunnetta häntä kohtaan, ja vähitellen oli hänen kunnioituksensakin häneen kadonnut. Kun hän vielä asui Avtonomoff'illa, kuuli hän usein, kuinka Tatjana Vlasjevna rukoili iltarukoustaan ennen maata menemistään:
-- "Isä meidän, joka olet taivaissa... kuului seinän läpi hänen äänekäs, nopea kuiskeensa. -- Anna meille jokapäiväinen leipämme ja anna meille anteeksi syntimme..." Kirja! nouse sulkemaan kyökin ovi, vetoa käy jalkoihin...
-- Miksi olet sitten polvillasi paljaalla lattialla? -- kysyi Kirik unisesti.
-- Hiljaa, älä häiritse minua!... Ja uudestaan kuului nopeaa, huolestunutta kuisketta:
-- Suo, Herra, rauha palvelijoittesi Vlasin, Nikolain, erakkomunkin Mardarin sieluille, anna terveyttä palvelijoillesi Tatjanalle, Kirikille, Serafimalle...
Hänen nopea rukoilemisensa ei miellyttänyt Iljaa. Hän ymmärsi selvästi, että Tatjana Vlasjevna ei rukoillut tarpeen vaatimuksesta, vaan totutusta tavasta.
-- Uskotko sinä, Tatjana, Jumalaan? kysyi Ilja kerran häneltä.
-- On sekin kysymys! -- huudahti tämä hämmästyneenä. -- Tietysti uskon! Minkätähden sitä kysyt?
-- Sinulla kun kuulostaa aina olevan niin tavattoman kiire suoriutua hänestä... -- sanoi Ilja hymyillen.
-- Olen aina iltaisin niin väsynyt, että hän kyllä antaa minulle anteeksi, vaikka olenkin vähän huolimaton...
Ja haaveksien kohottaen silmänsä ylöspäin lisäsi hän vakuuttavasti:
-- Hän antaa anteeksi kaikki... Hän on armollinen...
Olympiada taas oli rukoillut kauan ja hiljaa. Pää alhaalla oli hän polvillaan pyhäinkuvien edessä liikkumatta, ikäänkuin kivettyneenä... Hänen kasvonsa olivat sellaisina hetkinä ankaran surulliset, eikä hän vastannut, jos häneltä jotakin kysyi...
Kun nyt Ilja huomasi, että Tatjana Vlasjevna kouraantuntuvasti oli pettänyt häntä kauppaliikkeessä, tunsi hän vastenmielisyyttä häntä kohtaan.
"Jos hän olisi vieras minulle, niin yhdentekevä, -- mietti hän. -- Kaikkihan he koettavat toisiansa pettää. -- Mutta hänhän on kuin minun vaimoni... suutelee ja hyväilee minua... Kirottu kissa! Noin voi käyttäytyä vain kurjin katutyttö..."
Hän alkoi käyttäytyä häntä kohtaan kylmästi ja epäluuloisesti ja koetti kaikenlaisilla tekosyillä välttää kohtauksia hänen kanssaan.
Näihin aikoihin ilmestyi hänen tielleen uusi nainen. Se oli Gavrikin sisar, joka välistä käväsi puodissa veljeään katsomassa. Hän oli pitkä, hoikka, solakka ja ruma, ja vaikka Gavrik ilmotti hänet yhdeksäntoista vuoden vanhaksi, näytti hän Iljasta vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat pitkähköt, kellertävät ja kuihtuneet; korkea otsa oli hienojen ryppyjen uurtama. Hänen ankannenänsä sieraimet olivat aina kuin vihasta ammollaan, pienen suun ohuet huulet olivat aina lujasti puristetut yhteen. Hän puhui selvästi, vaan ikäänkuin haluttomasti; hänen käyntinsä oli nopea ja hän kulki pää hyvin pystyssä, ikäänkuin olisi ylpeillyt rumuudellaan, mutta kuitenkin senkin tähden, että päätä painoi taaksepäin paksu ja pitkä, tumma palmikko... Suurien tummien silmien katse oli ankaran vakava, ja kaikki kasvonpiirteet kokonaisuudessaan antoivat hänen koko pitkälle olennolleen omituisen suoruuden ja taipumattomuuden leiman. Ilja tunsi tulevansa hämilleen hänen läsnäollessaan; hän näytti hänestä ylpeältä ja herätti hänessä kunnioitusta. Joka kerran, kun hän tuli puotiin, tarjosi Ilja kohteliaasti hänelle tuolin, sanoen:
-- Olkaa hyvä ja istuutukaa!
-- Kiitos! -- sanoi tämä lyhyesti, päätään nyökäyttäen, ja istui. Lunjeff tarkasti salaa hänen kasvojansa, jotka jyrkästi erosivat kaikista muista naiskasvoista, joita hän siihen asti oli nähnyt, hänen kanelinruskeata, kulunutta pukuaan, paikkaisia kenkiään ja keltasta olkihattuaan. Istuessaan ja puhellessaan veljensä kanssa naputteli hän aina oikean kätensä pitkillä sormilla polveensa ja vasemmalla kädellään pyöritti hän ilmassa nahkahihnalla sidottua kirjanippua. Iljasta tuntui oudolta nähdä tuo ylpeä tyttö niin huonoissa pukimissa. Istuttuaan pari minuuttia puodissa, sanoi hän veljelleen:
-- No, hyvästi nyt! Älä tee tyhmyyksiä. Ja ääneti nyökäyttäen päätään kaupanomistajalle, poistui hän reippaasti kuin urhoollinen sotamies, joka hyökkää vihollista vastaan.
-- Kuinka ankara on sisaresi! -- sanoi Ilja kerran Gavrikille.
Gavrik nyrpisti nenäänsä, muljautti silmiään, puristi huulensa yhteen, ja antoi siten kasvoilleen ilmeen, joka hyvin muistutti hänen sisarensa kasvojen ilmettä. Sitten selitti hän hymyillen Iljalle:
-- Niin, kyllä hän on... Mutta hän tekeytyy...
-- Minkätähden tekeytyy hän?
-- Hän pitää siitä! Minusta on myös hauska tehdä kasvoni milloin minkäkin näköiseksi...
Gavrikin sisar miellytti suuresti Iljaa, ja kuten ennen Tatjana Vlasjevnaa, ajatteli hän usein häntä.
"Sellaisen vaimon kuin saisi... Hän on varmaan sielukas..."
Kerran toi tyttö tullessaan paksun kirjan, ja sanoi veljelleen:
-- He! Lue... Se on hyvin hauska...
-- Mikä se on? Saanko luvan katsoa? kysyi Ilja kohteliaasti.
Hän otti kirjan veljensä kädestä ja ojensi sen Lunjeff'ille, sanoen:
-- Don Quixote... Kertomus eräästä hyvästä ritarista...
-- Ahaa! Ritareista olen paljon lukenut, -- sanoi Ilja rakastettavasi! hymyillen ja vilkaisten hänen kasvoihinsa. Hän rypisti kulmakarvojaan ja sanoi kuivasti:
-- Te olette lukenut satuja, vaan tämä on mainio, syvämietteinen kirja. Siinä kuvataan miestä, joka oli pyhittänyt itsensä suojellakseen onnettomia, sorrettuja... miestä, joka aina oli valmis uhraamaan oman elämänsä toisten onnen vuoksi, -- ymmärrättekö? Kirja on kirjotettu leikilliseen tapaan, vaan sitä vaativat sen ajan olot, jolloin se on kirjotettu... Se on luettava tarkasti, miettien.
-- Niin aiomme sen lukeakin, -- sanoi Ilja.
Oli ensimmäinen kerta, kun tyttö puhui Iljan kanssa; tämä tunsi siitä itsensä tyytyväiseksi ja hymyili. Mutta tyttö katsahti hänen kasvoihinsa ja sanoi kuivasti:
-- En luule sen teitä huvittavan...
Ja sen sanottuaan poistui hän. Ilja oli kuulevinaan, että hän pani erityisen painon sanalle "teitä", ja se harmitti häntä. Sentähden sanoi hän vihaisesti Gavrikille, joka katseli kirjassa olevia kuvia:
-- Nyt ei ole aikaa lukea...
-- Mutta eihän ole ostajia? -- väitti vastaan Gavrik, sulkematta kirjaa. Ilja katsoi häneen ja oli ääneti. Hänen mielessään kaikuivat tuon nuoren tytön sanat kirjasta; vaan tytöstä itsestään ajatteli hän harmissaan:
"Kylläpä olet olevinasi!"
* * * * *
Aika kului. Ilja seisoi tiskin takana viiksiään kierrellen, ja teki kauppaa, vaan hänestä rupesi tuntumaan, että päivät kuluivat äärettömän hitaasti. Välistä tunsi hän halua sulkea puodin ja lähteä jonnekin kävelemään, mutta hän tiesi, että se vahingoittaisi liikettä, eikä sentähden lähtenyt. Iltaisinkaan ei hän voinut poistua, sillä Gavrik pelkäsi olla yksin puodissa ja sitä paitsi oli vaarallistakin jättää häntä yksin: hän olisi voinut vahingossa päästää tulen irti tai laskea sisään jonkin varkaan. Kauppa kävi hyvästi, ja Ilja mietti jo apulaisen hankkimista. Hänen suhteensa Tatjana Vlasjevnaan heikkeni päivä päivältä, eikä tällä näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Hän nauroi vaan hilpeästi, tarkastaessaan huolellisesti kassakirjaa, ja kun hän silloin istui Iljan huoneessa, laskien rahoja, tuntui hän linnunnaamoineen Iljasta hyvin vastenmieliseltä. Mutta joskus tuli hän Iljan luo iloisena, vallattomana ja leikillisenä, keimaili silmillään ja kutsui häntä liikekumppanikseen, ja silloin viehättyi hän ja uudistui se, jota hän kutsui mielessään "kirotuksi siveettömyydeksi".
Toisinaan pistäysi puotiin Kirik, istua retkahti tiskin vieressä olevalle tuolille ja laski leikkiä tyttöjen kanssa, jotka kävivät ostoksilla puodissa. Hän oli jo heittänyt poliisimiehen pukunsa ja kävi nyt siviilivaatteissa sekä kehuskeli uudella prokuristintoimellaan.
-- Kuusikymmentä ruplaa palkkaa ja ainakin saman verran sivutuloja, -- se ei ole huonoa, vai kuinka? Sivutuloja hankkiessani menettelen hyvin varovasti ja pysyttelen laillisten rajojen sisällä... hoh, hoh! Olemme vuokranneet uuden asunnon, -- oletko kuullut? Se on hyvin sievonen huoneusto. Keittäjättärenkin olemme ottaneet... hänen laitoksensa ovat mainioita, usko tai älä! Syksyllä rupeamme ottamaan vieraita vastaan, lyömään korttia... Siitä tulee, kissa vieköön, hauskaa! Aika kuluu hupaisesti, ja saattaa voittaakin... meitähän pelaa kaksi, minä ja vaimoni, ja toinen meistä aina voittaa! Sillä tulee kulut vieraista maksetuksi... hoh, hoh, poikaseni! Se vasta on halpaa ja hauskaa elämää, tiedäpäs se!
Hän väänsi itsensä tuolilla mukavampaan asentoon, sytytti paperossin ja puhallellen savupilviä suustaan jatkoi, ääntään alentaen:
-- Käväsin tässä äskettäin maalla, oletko kuullut siitä? Siellä on tyttöjä sanon sinulle, reippaita... tuoreita... oikeita luonnonlapsia... Ja kuinka huokeaksi se tulee! Lasillinen kotitekoista likööriä, naula prenikoita ja tyttö on sinun!
Lunjeff kuunteli häntä ääneti. Kirik säälitti häntä, vaan hän ei ajatellut tarkemmin, miksi tuo paksu, typerä mies kävi hänen säälikseen? Mutta samalla teki hänen mielensä nauraa Avtonomoff'ille. Hän ei uskonut hänen juttujaan hänen maalaisvallotuksistaan, vaan otaksui, että hän vaan kehui ja kertoi toisten sanoja.
-- Niin, veliseni, on ihanaa rakastaa noin luonnon helmassa, maalaismajoissa, kuten kirjoissa sanotaan.
-- Mutta jos Tatjana Vlasjevna saa tietää? -- kysyi Ilja.
-- Hän ei tahdokaan sitä tietää, veliseni, -- vastasi Kirik, viekkaasti silmää iskien. Hän tietää, mitä hänen tarvitsee tietää, hoh, hoh!
-- Me miehet olemme luodut kukoiksi... Mutta kuinka on sinun laitasi, poikaseni... eikö sinulla ole sydänkäpystä?
-- Tunnustan itseni syylliseksi! -- sanoi Ilja nauraen.
-- Jokin pieni ompelijatar vai kuinka? Sievä ruskeatukkainen...
-- Ei, ei hän ole ompelijatar...
-- Jokin kyökkipiika sitten? Sekin kelpaa...
Ilja nauroi katketakseen, ja siitä tuli Kirik vakuutetuksi kyökkipiian olemassaolosta.
-- Vaihtele niitä, vaihtele niitä, -- neuvoi hän Iljaa, kuten asian ymmärtävä konsanaankin...
-- Mutta miksi luulette, että se on kyökkipiika tahi ompelijatar? Enkö ansaitse parempia? -- kysyi Lunjeff naurunsa välistä.
-- Ne sopivat parhaiten sinulle, katsoen sinun yhteiskunnalliseen asemaasi, paremmin kuin muut... Myöntänet kai, ettet sinä voi olla rakkaussuhteissa jonkin hienon piirin naisen kanssa!...
-- Mutta miksen?
-- Onhan se selvää... En tahdo sinua loukata, ystäväni, vaan olethan kuitenkin yksinkertainen mies... talonpoika, niin sanoakseni.
-- Mutta jos se kuitenkin on hieno nainen... nauroi Ilja.
-- Velikulta! -- huudahti Kirik myös nauraen.
Mutta kun Avtonomoff oli mennyt ja Ilja ajatteli hänen sanojaan, tunsi hän itsensä loukatuksi. Hänestä oli selvää, että hyväntahtoinen ja naurettava Kirik piti itseään jonakin erityisenä ihmisenä, parempana, korkeampana kuin Ilja, vaan samalla vaimoineen käytti häntä hyödykseen. Perfishka oli myös kertonut hänelle, että Petruha teki pilaa hänen kaupastaan ja kutsui häntä veijariksi... Ja Jaakko oli sanonut suutarille, että ennen oli Ilja ollut parempi eikä niin ylpeä kuin nyt. Ja Gavrik'in sisar antoi hänen alituisesti tuntea, ettei hän ollut hänen vertaisensa. Hän, joka oli kirjeenkantajan tytär, ja joka kulki miltei repaleissa, katsoi häneen niin, kuin olisi ollut vihainen siitä, että hän asui samassa maailmassa, kuin hän.
Iljan itserakkaus oli sen jälkeen, kun hän avasi kaupan, kasvanut ja tullut entistä aremmaksi. Tuo ruma, vaan omituinen tyttö kiinnitti yhä enemmän hänen huomiotaan puoleensa; hän tahtoi päästä selville, mistä hänellä, köyhällä, huonosti puetulla tytöllä, riitti ylpeyttä, jonka edessä hän, Ilja, joutui yhä hämilleen. Tyttö ei koskaan tahtonut alottaa puhetta hänen kanssaan, ja se loukkasi kipeästi häntä. Olihan veljensä hänellä juoksupoikana, ja senkin tähden pitäisi hänen olla ystävällisempi hänelle, isännälle.
Kerran sanoi Ilja hänelle:
-- Luen parastaikaa kirjaanne Don Quixote'sta...
-- No, mitä pidätte siitä? Miellyttääkö se teitä? -- kysyi hän, katsomatta häneen.
-- Se miellyttää suuresti minua!... Se on hyvin naurettava... Mies oli kummallinen ihminen...
Nyt katsoi tyttö häneen, ja Ilja oli näkevinään, että hänen mustat, ylpeät silmänsä katsoivat hänen kasvoihinsa vihaisesti.
-- Oikein arvasin, että sanoisitte jotenkin siihen tapaan, virkkoi tyttö painavasti.
Ilja oli kuulevinaan hänen sanoissaan jotakin häntä nöyryyttävää.
-- Olen oppimaton ihminen, -- sanoi Ilja ja kohautti olkapäitään.
Tyttö ei vastannut mitään, kuin ei olisi kuullut hänen sanojaan.
Ja taas valtasi Iljan se mieliala, jonka hän oli luullut ainaiseksi kadonneen, -- taas vihasi hän ihmisiä, taas ajatteli hän itsepäisesti oikeutta, syntiään ja mikä häntä tulevaisuudessa odotti. Viimeinen kysymys etenkin teki hänet levottomaksi. Hän piti puodistaan ja koko siitä tavasta, jolla hänen elämänsä nyt oli järjestetty. Entiseen elämäänsä verrattuna oli tämä puhtaampaa, tyynempää, vapaampaa. Mutta koko ikänsäkö saa hän elää näin, seisoen aamusta iltaan puodissa, sitten yksin ajatuksineen istua teekeittiön ääressä ja vihdoin nukkua ja herättyänsä taas mennä puotiin. Hän tiesi, että useat pikkukauppiaat, kenties kaikki, elävät samalla tavalla. Mutta he varmaan ovat kaikki naimisissa, heillä on lapsia, he juovat viinaa, lyövät korttia ja tuskinpa heistä yksikään on hänen kaltaisensa... Hänellä oli sekä sisällisessä että ulkonaisessa elämässään paljon sellaista, joka teki hänet omituiseksi, muista toisellaiseksi, ihmiseksi. Kauppiaista ei hän pitänyt. Toiset olivat Kirik'in kaltaisia, kehuivat kaikkea eivätkä osanneet puhua muusta kuin kaupasta, toiset olivat suorastaan pettureita. Kerran, ajatellessaan kaikkea tuota, johtui hänen mieleensä Jaakon sanat:
-- Suokoon Jumala, ettet onnistuisi... sinä olet liian ahnas...
Ne sanat tuntuivat hänestä hyvin loukkaavilta. Ei, hän ei ollut ahnas, -- hän tahtoi vaan elää puhtaasti, rauhallisesti ihmisten kunnioittamana, niin ettei kukatahansa huutaisi hänelle joka askeleella:
-- Minä olen ylempi sinua, olen parempi sinua...
Ja taas hän ajatteli, millainen tulevaisuus odotti häntä? Saisiko hän rangaistuksen murhasta, vai ei? Välistä ajatteli hän, että olisi väärin, jos rangaistus häntä kohtaisi. Hänhän ei ollut aikonut kuristaa kauppiasta, -- se oli tapahtunut itsestään -- sanoi hän sadannetta kertaa itsekseen. Kaupungissa eli paljon murhamiehiä, irstailijoita ja varkaita, ja kaikki tiesivät, että he ehdoin tahdoin olivat murhamiehiä, irstailijoita ja varkaita, vaan kuitenkin elivät he nauttien elämän hyvyyksiä, eikä rangaistus vielä ollut kohdannut heitä. Mutta oikeudenmukaisesti pitäisi myös jokaisen, joka on tehnyt toiselle vääryyttä, kärsiä siitä rangaistus. Sanotaanhan raamatussakin: "Rangaiskoon Jumala häntä itseään, että hän tietäisi". Nuo ajatukset avasivat kaikki vanhat haavat hänen sydämessään, ja hurja kostontuuma syttyi hänessä, vaatien korvausta hänen turmellusta elämästään. Toisinaan pisti hänen päähänsä tehdä vielä jokin ilkityö, -- mennä sytyttämään tuleen Petruha Filimoff'in talo, ja kun se olisi ilmitulessa ja ihmisiä juoksisi hätään, huutaisi hän heille:
-- Minä olen sytyttänyt sen! Minä murhasin kauppias Poluektoff'in!
Hänet vangitaan, tuomitaan ja lähetetään Siperiaan, kuten isänsä... Tämä ajatus kiihotti häntä, ja tyydyttääkseen kostonhaluaan, olisi hän valmis kertomaan Kirik'ille luvattomasta suhteestaan hänen vaimoonsa tai menemään ukko Hrjenoff'in luokse ja löylyttämään häntä siitä, että hän kidutti Mashaa...
Joskus hän makasi vuoteellaan pimeässä, kuunteli syvää hiljaisuutta, ja hänestä näytti, kuin kaikki hänen ympärillään seuraavassa silmänräpäyksessä sortuisi räiskinällä kokoon hurjassa pyörteessä. Ja tuo pyörre tempaisi hänetkin mukaansa kuin puusta irtautuneen lehden ja musertaisi hänet ja tekisi lopun hänestä. Ja hän vapisi kuin edeltäkäsin tuntien tuota kauheutta...
Eräänä iltana kun Lunjeff aikoi jo sulkea puodin, ilmaantui Paavali ja sanoi tervehtimättä, rauhallisesti:
-- Vjera on paennut...
Hän istui tuolille, nojasi käsivarttaan tiskiin ja hiljaa viheltäen katseli kadulle. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, vaan pienet, vaaleat viikset liikkuivat kuin kissalla.
-- Yksinkö vai jonkin kanssa? -- kysyi
Ilja.
-- En tiedä... Kolmatta päivää on hän jo ollut kateissa...
Ilja katsoi ääneti häneen. Paavalin rauhallinen kasvojen ilme ja ääni eivät ilmaisseet, minkä vaikutuksen Vjeran pako oli tehnyt häneen. Mutta sen hän huomasi, että tuossa tyyneydessä piili jokin järkähtämätön päätös.
-- Mitä olet aikonut tehdä? -- kysyi hän hiljaa, huomatessaan, ettei Paavali aikonut puhua. Silloin lakkasi Gratsheff viheltämästä ja, kääntyen toveriinsa, virkkoi lyhyesti:
-- Työntää veitsen häneen...
-- Taas tuo entinen juttu, -- huudahti Ilja vihaisesti, tehden kädellään kieltävän liikkeen.
-- Hän on särkenyt sydämeni, sanoi Paavali puoliääneen. -- Tässä on veitsi.
Hän otti poveltaan esille pienen leipäveitsen ja heilutti sitä ilmassa.
Mutta Ilja tarttui hänen käteensä, väänsi veitsen siitä ja viskasi sen tiskille, huudahtaen vihaisesti:
-- Kuinka saattaa härkä varustautua aseilla kärpästä vastaan...
Paavali hypähti ylös tuolilta ja käänsi kasvonsa Iljaan päin. Hänen silmänsä paloivat raivokkaina, kasvonsa olivat vääristyneet, hänen koko ruumiinsa vapisi. Mutta hän istuutui heti takaisin tuolille ja sanoi halveksivasti:
-- Tyhmä olet sinä!
-- Oletko sinä sitten viisas?
-- Voima ei ole veitsessä, vaan käsivarressa...
-- Niinkö luulet!...
-- Ja jos käteni väsyisivät... repisin hänet hampaillani kappaleiksi...
-- Sepä olisi kauheata!
-- Älä puhu minulle Ilja! -- sanoi Paavali taas tyynesti ja hiljaa. -- Usko tahi ole uskomatta, vaan älä härsytä minua... Kohtalo on jo tarpeeksi minua härsyttänyt...
-- Mutta ajattele ensin, hullu... -- alkoi Ilja lempeästi kehottaen.
-- Olen ajatellut yli kaksi vuotta... Kaikki on perinpohjin mietittyä... Muuten lähden tieheni... Ei maksa vaivaa puhua kanssasi... sillä olethan sinä kylläinen ihminen etkä siis sovi minulle...
-- Lopeta jo vihdoinkin nuo tyhmyytesi! -- huusi Ilja miettien.
-- Minun taas sekä sieluni että ruumiini on nälkäinen...
-- Minua kummastuttaa, kuinka omituinen käsitys on ihmisillä asioista! -- sanoi Ilja ivallisesti, kohauttaen olkapäitään. -- Nainen on niille kuin elukka... hevonen! Tahdotko vetää minua? Hyvä, sitten en lyö sinua! Etkö tahdo vetää? Sitten saat maistaa ruoskaa!... Mutta piru vieköön, onhan nainenkin ihminen ja hänellä on oma luonteensa...
Paavali katsahti häneen ja nauroi käheästi.
-- Entä mikä minä olen? Enkö minäkin ole ihminen?...
-- Mutta sinun kai täytyy olla oikeudenmukainen?
-- Mene hiiteen oikeudenmukaisuuksinesi! -- huusi Gratsheff raivosti, hypähtäen ylös tuolilta. -- Ole sinä oikeudenmukainen... onhan se helppoa sille, joka on kylläinen... Hyvästi!
Hän riensi ulos puodista ja otti ovessa äkkiä lakin päästään. Ilja juoksi hänen perästään, vaan Gratsheff oli jo kaukana yhä pitäen lakkia kädessään ja kiivaasti huiskuttaen sitä.
-- Paavali! -- huusi Lunjeff. -- Odota!
Hän ei pysähtynyt, ei edes katsonut taakseen, ja katosi kulman taakse. Ilja palasi verkkaan puotiin tuntien, että hänen kasvonsa hehkuivat toverinsa sanoista, kuin olisi hän seisonut kuuman uunin edessä.
-- Kuinka hän oli ilkeä! -- kuului Gavrik sanovan.
Ilja hymähti.
-- Kenen hän aikoi pistää kuoliaaksi? kysyi Gavrik, astuen tiskin luo. Hän piti käsiään selän takana ja hänen rokonarpiset kasvonsa olivat punaset.
-- Vaimonsa, -- vastasi Ilja ja katsoi poikaan.
Gavrik oli vähän aikaa vaiti, tuli sitten salaperäisen näköiseksi ja sanoi hiljaa, miettivästi:
-- Meidän naapurin rouva tappoi jouluna miehensä rotanmyrkyllä... Mies oli räätäli... ja se tapahtui sentähden, että hän joi aina...
-- Sattuu sellaista... -- sanoi Lunjeff, hitaasti ajatellen yhä Paavalia.
-- Entä tuo äskeinen, -- tappaako hän varmaan vaimonsa?
-- Ole vaiti, Gavrik!
Poika käännähti ympäri ja astui takaisin mutisten:
-- Menevätkin mokomat naimisiin!... Iltahämärä oli jo tullut, puodin vastapäätä olevan talon ikkunoihin sytytettiin tulet.
-- On aika sulkea puoti... -- sanoi Gavrik hiljaa.
Ilja katsoi valaistuja ikkunoita. Alaosaa niistä suojustivat kukat, yläosaa valkoset uutimet. Kukkien lehtien välistä näkyi kultainen kehys seinältä. Kun ikkunat olivat auki, kuului niistä kadulle kitaran soittoa, laulua ja äänekästä naurua. Siinä talossa miltei joka ilta laulettiin, soitettiin ja naurettiin. Lunjeff tiesi, että siinä asui piirituomioistuimen jäsen Gromoff, lihavahko, punaposkinen herra, jolla oli pitkät, mustat viikset. Hänen vaimonsa oli myös lihava, vaaleaverinen, silmät lempeät, siniset; kadulla leijaili hän majesteetillisesti eteenpäin kuin satujen kuningatar, ja puhellessaan hymyili hän aina. Gromoff'illa asui vielä hänen naimaton sisarensa, pitkä, tummatukkainen ja tummaverinen tyttö, jota joukko nuoria virkamiehiä hakkaili. He kokoontuivat miltei joka ilta Gromoff'ille ja silloin sitä naurettiin ja laulettiin. Gromoff'in kyökkipiika, joka osti rihmansa Lunjeff'in puodista, valitti isäntäväestään, kertoen heidän antavan huonoa ruokaa palvelijoilleen eivätkä maksaneet aikanaan näiden palkkoja. Ja Lunjeff ajatteli:
"Siinä taas ihmisiä, jotka viettävät hauskoja päiviä..."
-- Nyt on todellakin aika sulkea puoti, toisti Gavrik itsepäisesti.
-- Sule sitten...
Poika sulki oven, ja puoti tuli pimeäksi. Sitten kuului lukko rämähtävän.
"Aivankuin vankilassa", -- mietti Ilja.
Ystävän loukkaavat sanat kylläisyydestä olivat tunkeutuneet hänen sydämeensä, kuin okaat. Kun hän istui teekeittiön ääressä, ajatteli hän vihaisesti Paavalia eikä voinut uskoa, että tämä voisi surmata Vjeran.
"Syyttä pakotta puolustin Vjeraa... Olkoot vaikka hiidessä, mokomat... Itse eivät osaa elää ja vielä häiritsevät toisten elämää..." -- ajatteli hän katkerasti.
Gavrik särpi äänekkäästi teetä teevadilta ja liikutti jalkojaan pöydän alla.
-- Jokohan hän on pistänyt vaimonsa kuoliaaksi vai eiköhän vielä? -- kysyi hän äkkiä Iljalta.
Ilja katsoi synkästi häneen ja sanoi:
-- Juo sinä... ja mene sitten makaamaan...
Teekeittiö porisi ja sohisi kuin se olisi aikonut hypätä lattialle pöydältä. Avonaisesta ikkunasta kuului naapuritalon pihalta vihainen huuto:
-- Nifont! Ni-ifo-ont!
Äkkiä seisahtui tumma olento ikkunan eteen, ja arka, vapiseva ääni kysyi:
-- Eikö Ilja Jakovlevitsh asu täällä?
-- Kyllä, -- huudahti Gavrik ja ryntäsi ylös tuolilta ja riensi pihalle vievälle ovelle niin nopeasti, ettei Ilja ehtinyt mitään hänelle sanoa.
-- Luultavasti se on hän! -- kuiskasi Gavrik tarttuen oven hakaan.
-- Kuka? -- kysyi Ilja myös hiljaa.
-- Hän, jonka se mies aikoi pistää kuoliaaksi.
Gavrik tyrkkäsi oven auki ja ovelle ilmaantui hento naisolento karttuunipuvussa ja huivi päässä. Toisella kädellä nojasi hän ovipieleen, toisella piti huivin nurkkia kiinni leukansa alla. Hän seisoi kyljittäin, kuin olisi aikonut heti poistua.
-- Astukaa sisään, -- sanoi Ilja lyhyesti, sillä hän ei tuntenut tulijaa.
Nainen hätkähti kuullessaan hänen äänensä ja nosti päätään, jolloin hänen kalpeat, pienet kasvonsa hymyilivät...
-- Masha! -- huudahti Ilja, hypähtäen ylös tuolilta.
Hän naurahti hiljaa, ja pantuaan oven hakaan, astui Iljan luokse.
-- Etkö tuntenut... ettekö tuntenut... -- virkkoi hän, jääden seisomaan keskelle huonetta.
-- Herrajumala! Kuinka olisin voinut sinua tuntea! Olethan muuttunut äärettömästi!...
Liiotellulla kohteliaisuudella otti Ilja häntä kädestä, talutti hänet pöydän ääreen, kumartui ja tarkasteli häntä, voimatta sanoa, missä suhteessa hän oli muuttunut. Masha oli käynyt uskomattoman laihaksi ja astui horjuen, kuin hänen jalkansa olisivat olleet lamauksissa.
-- Mistä tulet? Oletko väsynyt? Voi sinua, minkä näköinen olet! -- mutisi Ilja, asettaen hänet varovasti istumaan tuolille ja yhä tuijottaen hänen kasvoihinsa.