Part 7

-- Niin... Kuinka naurettavia nimiä noilla rahvaanihmisillä on: Gratsheff, Lunjeff, Pjetuhoff, Skvortsoff. Meidän säädyssämme ovat sukunimetkin kauniimpia: Avtonomoff, Korsakoff! Isäni on Florianoff! Tyttönä ollessani hakkaili minua lainopinkandidaatti Glorianoff... Kerran mäenlaskussa ollessamme otti hän jalastani sukkanauhan ja uhkasi skandaalilla, jos en minä itse kävisi sitä noutamassa hänen asunnostaan...

Ilja kuunteli hajamielisesti häntä, muistellen hänkin entisyyttään, ja oli kuin näkymättömät langat olisivat kiinnittäneet häntä lujasti Petruha Filimonoff'in taloon. Ja hänestä tuntui, kuin tuo talo aina estäisi häntä elämästä rauhassa...

* * * * *

Vihdoin toteutui Lunjeff'in unelma.

Mieli hiljaista iloa täynnä seisoi hän varhain aamusta iltaan tiskin takana ihaillen puotiansa. Hänen ympärillään hyllyillä oli suoriin riveihin asetettuja rasioita ja pahvilaatikoita; ikkunaan oli hän järjestänyt näyttelyn kiiltävistä vyönsolista, rahakukkaroista, saippuoista, napeista ja ripustanut koreita nauhoja, pitsejä, kaikki loistaen sateenkaaren väreissä auringon paisteessa. Vakavana ja kauniina tervehti hän ostajia kohteliaalla kumarruksella ja levitteli heidän nähtäväkseen tiskille tavaranäytteitä. Pitsien ja nauhojen kahinassa oli hän kuulevinaan suloista soittoa, ja kaikki ompelijattaret, jotka kävivät tekemässä kauppaa joillakuilla kopeekoilla, näyttivät hänestä kauniilta ja miellyttäviltä. Elämä oli äkkiä muuttunut keveäksi ja suloiseksi, sillä oli nyt yksinkertainen ja selvä tarkotuksensa, ja entisyys oli kuin kietoutunut usvaan. Hän ei ajatellut muuta kuin kauppaa, tavaroita, ostajia...

Hän oli ottanut palvelukseensa juoksupojan, jonka puetti siistiin, harmaaseen nuttuun, ja jonka puhtaudesta hän piti tarkan huolen.

-- Me pidämme kauppaa aroilla tavaroilla, Gavrik, -- oli hänellä tapana sanoa tälle, ja siksi täytyy meidän itsemme olla puhtaita ja hienoja...

Gavrik oli kaksitoistavuotias miehenalku, lihavahko, hiukan rokonarpinen, pystynenänen, silmät pienet, harmaat, kasvot liikkuvat. Hän oli vasta lopettanut kaupungin koulun ja piti itsensä täysikasvuisena, vakavana miehenä. Hän viihtyi hyvin pienessä, puhtosessa puodissa, puuhasi halusta rasioiden ja laatikkojen järjestämisessä ja koetti kohdella ostajia yhtä kohteliaasti kuin isäntänsäkin. Mutta se ei tahtonut oikein onnistua, hänellä oli liiaksi kehittynyt matkimiskyky, ja hänen rokonrikkoisilla kasvoillaan kuvastui heti kaikki ostajien kasvonilmeet. Sitä paitsi oli hän kaikkien pikkupoikien ja tyttöjen ainainen vihollinen, niin että hän harvoin saattoi pidättää vastustamatonta haluaan näpistää, tyrkkiä niitä, repiä tukasta ja yleensä saattaa noille pikkuostajille kaikenlaisia ikävyyksiä.

Iljan mieleen muistui se aika, jolloin hän oli ollut juoksupoikana Stroganin kalakaupassa, ja hän puheli usein ystävällisesti Gavrikin kanssa ja laski leikkiä, kun ei puodissa sattunut olemaan ketään ostajia.

-- Lue sinä, Gavrik, kun olet joutilas, kirjoja, ettei olisi ikävä ollaksesi, -- neuvoi hän apulaistaan. -- Kirjan ääressä kuluu aika pian, ja hauska on lukea...

Nyt rupesi Lunjeff kaikkia kohtaan käyttäytymään hienosti, huomaavaisesti, hymyillen hymyä, joka ikäänkuin sanoi:

-- Minua on todellakin onnistanut... Olkaa kärsivällisiä! Toivottavasti onnistaa pian teitäkin...

Kun hän avasi kauppansa seitsemän aikaan aamulla, sulki hän sen vasta kello kymmenen illalla. Ostajia oli vähän ja Lunjeff istui usein tuolilla oven vieressä, lämmitellen kevätauringon paisteessa ja leväten, ajattelematta ja toivomatta mitään. Gavrik istui myös ovella, tarkastaen ohikulkevia ja matkien niitä, houkutteli koiria luoksensa, viskeli kivillä kyyhkysiä ja varpusia tahi luki jotakin kirjaa lakkaamatta hangaten nenäänsä. Joskus pyysi hänen isäntänsä häntä lukemaan ääneen, vaan lukeminen ei huvittanut häntä: hän kuunteli mieluummin hiljaisuutta ja sielussaan vallitsevaa rauhaa. Hän nautti siitä, juopui siitä, sillä se oli uutta hänelle ja sanomattoman suloista. Mutta välistä tämä sisäinen tyytyväisyys häiriintyi. Se oli omituinen, himmeä tunne, tulevan levottomuuden aavistusta, joka ei kuitenkaan järkyttänyt hänen mielenrauhaansa, koskettihan sitä vaan keveästi kuin varjo.

Silloin rupesi hän puhelemaan juoksupoikansa kanssa.

-- Gavrik! Mikä on isäsi?

-- Hän on kirjeenkantaja...

-- Onko teidän perheenne suuri?

-- On kyllä! Meitä on paljon. Toiset ovat suuria, toiset pieniä.

-- Kuinka monta on pientä?

-- Viisi. Suuria on kolme... Suuret ovat jo kaikki paikoissa: minä -- teillä, Vasili -- Siperiassa, -- Vasili on telegrafistina, ja Sonjka antaa tunteja. Hän on koko tyttö! Ansaitsee kaksitoista ruplaa kuukaudessa. Sitten on vielä Mishka... Hän on vanhempi minua, mutta hän käy vielä kymnaasia...

-- Mutta teitähän on sitten suuria neljä eikä kolme...

-- Kuinka niin? -- huudahti Gavrik. Mishkahan käy koulua... Ja suuria ovat vain ne, jotka tekevät työtä.

-- Oletteko köyhiä?

-- Tietysti! -- vastasi Gavrik tyynesti ja veti tohisten ilmaa nenän kautta keuhkoihinsa. Sitten alkoi hän kertoa Iljalle tulevaisuussuunnitelmistaan.

-- Kunhan tulen suureksi, rupean sotamieheksi. Syttyy sota, ja minäkin lähden sotaan. Olen urhoollinen... Heti, ennen muita, ryntään vihollisten kimppuun ja anastan lipun... Samoin teki setänikin, josta sitten kenraali Gurko antoi ristin rintaan ja viisi ruplaa rahaa...

Ilja kuunteli Gavrikin tulevaisuuden unelmia ja hymyili katsoessaan hänen rokonrikkomia kasvojaan ja leveää, alituisesti liikkuvaa nenäänsä.

Iltasin, kun Ilja oli sulkenut puodin, meni hän pieneen puotikammariinsa. Siellä jo kiehua porisi teekeittiö pöydällä ja sen vieressä oli leipää ja makkaraa, jotka poika oli hankkinut sinne.

Gavrik joi lasillisen teetä leivän kanssa ja meni sitten puotiin makaamaan, vaan Ilja istui teekeittiön ääressä kauan, toisinaan parikin tuntia.

Kaksi tuolia, pöytä, sänky ja astiakaappi, siinä Iljan uuden asunnon koko huonekalusto. Kammari oli kaita, matalahko, ikkuna neliskulmainen, josta näkyi ohikulkijoiden jalat, kadun toisella puolella olevan talon katto ja taivasta katon kohdalta. Ikkunaan oli hän ripustanut valkoset musliini-uutimet. Kadun puolelta suojusti ikkunaa rautaristikko, joka ei lainkaan miellyttänyt Iljaa. Vuoteensa kohdalle seinälle, oli Ilja ripustanut taulun, joka esitti "Ihmisen eri ikäkausia" ja jota hän kauan oli halunnut ostaa, vaikka se oli ennen kaupan perustamista jäänyt ostamatta huolimatta huokeasta, kymmenen kopeekan, hinnastaan.

Ihmisen eri ikäkaudet olivat asetetut kaarenmuotoisille holvimaisille rappusille, joiden alla oli paratiisi. Sieltä näkyi Herra Zebaoth kukilla koristetun pyhimyskehän ympäröimänä, puhellen Aatamin ja Eevan kanssa. Portaita oli kaikkiaan seitsemäntoista. Ensimmäisellä seisoi lapsi äidin tukemana, ja sen alle oli kirjotettu punasilla kirjaimilla: "Ensimmäiset askeleet". Toisella näkyi lapsi, joka tanssi ja löi rumpua, ja allekirjotus kuului: "5 vuotias -- leikki". Seitsenvuotiaana opetteli se lukemaan, kymmenvuotiaana lähetettiin kouluun, kaksikymmenvuotiaana seisoi hän kivääri kädessä, hymy huulilla, portaalla, ja alla seisoi: "Suorittaa velvollisuuttaan". Seuraavalla portaalla oli hän viisikolmatta vuotias, -- yllä hännystakki, silkkihattu toisessa, kukkavihko toisessa kädessä... "sulhanen". Sitten on hänelle kasvanut parta, yllä on pitkä sortuuki, kaulassa punanen kaulahuivi, ja hän seisoo paksun, keltasiin puetun, rouvan rinnalla, puristaen kovasti tämän kättä. Sitten on hän täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta ja seisoo käärityin hihoin alasimen ääressä takoen rautaa. Ylimmällä portaalla istuu hän punasessa nojatuolissa lukien ääneen sanomalehteä, ja neljä lasta ja vaimo kuuntelevat. Sekä hän itse että hänen perheensä ovat siistit ja hienosti puetut, ja näyttävät terveiltä, tyytyväisiltä. Siinä on hän viisikymmenvuotias. Mutta sitten rupeavat portaat alenemaan, -- hänen yllään on pitkä, keltanen kauhtana ja kädessä hänellä on kalapönttö ja ruukku. Alla seisoo: "Talouspuuhia", ja seuraavalla portaalla tuudittaa hän lapsenlastaan; alempana talutetaan häntä, sillä hän on jo kahdeksankymmenen vuoden vanha, ja viimeisellä portaalla, kun hän on yhdeksänkymmenenviiden vuoden vanha, istuu hän nojatuolissa, jalat haudassa, ja tuolin takana seisoo, viikate olkapäällä, kuolema...

Istuen teekeittiön ääressä, katseli Ilja taulua, ja hänestä oli hauska nähdä ihmiselämä esitettynä niin järjestyksessä ja yksinkertaisesti. Oli kuin taulusta olisi levinnyt rauhaa, sen kirkkaat värit ikäänkuin hymyilivät hänelle, ja hän oli vakuutettu, että taulussa oli viisaasti ja ymmärrettävästi esitetty esimerkiksi ihmisille oikea elämä sellaisena, kuin sen pitäisi olla. Taulua katsellessaan ajatteli hän, että nyt oli hän saavuttanut sen, mitä aina oli halunnut, ja tästä puoleen kulkisi hänen elämänsä yhtä esteettömästi kuin taulussa. Hän nousee vähitellen korkeimmalle portaalle ja sinne tultuaan, kun hänellä on tarpeeksi rahaa koossa, nai hän vaatimattoman, sivistyneen tytön...

Teekeittiö inisi alakuloisesti. Ikkunalasin ja musliiniuutimen läpi katsoi taivas himmeästi Iljaan, ja tähdet vain hiukan näkyivät. Tähtien tuikkeessa on aina jotakin rauhattomaksi tekevää...

"Mutta ehkä on parempi naida jo neljänkymmenen vuoden vanhana, -- mietti Ilja. Elämä naisen kanssa on rauhatonta: ne tuovat mukanaan tarpeetonta puuhaa ja paljon turhanpäiväisiä huolia... Ja jos vanhana nai, ehtii kuolla, ennättämättä saada lapsiaan aikaihmisiksi..."

Teekeittiö inisee yhä hiljemmin, vaan ikäänkuin läpitunkevammin. Tuo yksitoikkoinen ääni vaivaa korvaa, -- se muistuttaa hyttysen ininää ja estää ajattelemasta. Mutta Ilja ei tahdo peittää teekeittiön torvea kannella, sillä jos se lakkaisi inisemästä, tulisi huoneessa liian hiljaista... Uudessa asunnossa on Lunjeff'illa uusia mietteitä, joita hänellä ei ole ennen ollut. Ennen asui hän aina lähellä ihmisiä, -- hänet erotti heistä vaan ohut lautaseinä, -- vaan nyt ympäröivät häntä kiviseinät, joiden ulkopuolella ei tietänyt ihmisiä olevankaan.

"Miksi täytyy kuolla?" -- kysyi äkkiä Lunjeff itseltään, katsoen mieheen, joka onnen kukkuloilta on laskeutunut haudan partaalle... Ja hänen johtui mieleensä Jaakko Filimonoff, joka aina ajattelee kuolemaa, ja Jaakon sanat: "Olisi hauskaa kuolla..."

Ilja karkottaa vihaisesti luotaan ne muistot, koettaen saada ajatuksensa toisaalle.

"Kuinkahan Paavali elänee Vjeran kanssa?" herää taas uusi, tarpeeton kysymys hänen mielessään.

Kadulla ajaa ajuri. Ikkunalasit kilisevät rattaiden pyörien tärinästä katukivitykseen, lamppu seinällä heilahtelee sinne tänne. Sitten kuuluu puodista outoja ääniä... Gavrik puhuu unissaan. Nurkassa vallitseva synkkä pimeys näyttää niinikään vavahtelevan. Ilja istuu nojaten käsivarsiaan pöytään, pää käsien välissä, ja tuijottaa tauluun. Herra Zebaothin vieressä seisoo majesteetillinen leijona, maassa matelee kilpikonna, kulkee mäyrä, hyppii sammakko, ja hyvän- ja pahantiedon puu on koristettu suunnattomilla, veripunasilla kukilla. Vanhus, jonka jalat ovat haudassa, on kauppias Poluektoff'in näköinen, -- yhtä kaljupää ja laiha, ja hänen kaulansa yhtä hoikka... Askelten kumeaa kaikua kuuluu kadulta, joku kulkee kadulla puodin ohitse kiirehtimättä. Teekeittiön hiilet ovat sammuneet, ja nyt vallitsee huoneessa sellainen hiljaisuus, kuin ilmakin olisi jähmettynyt siellä ja tullut yhtä paksuksi kuin seinät...

Kauppiaan muisto ei häirinnyt Iljaa eivätkä ajatukset yleensäkään tehneet häntä rauhattomaksi, ahdistivathan vaan hänen mieltään yhtä keveästi kuin pilvi kuuta. Joka kerran, kun hänen muistui mieleensä Poluektoff'in murha, ajatteli Lunjeff tyynellä huolettomuudella, että elämässä täytyy löytyä oikeutta, -- se tahtoo sanoa, että ihminen ennemmin tai myöhemmin kärsii rangaistuksen synneistään. Mutta sitä ajatellessaan heitti hän terävän silmäyksen kammarin pimeään nurkkaan, jossa oli erittäin hiljaista, ja pimeys ikäänkuin näytti tahtovan ottaa jonkin määrätyn muodon... Sitten riisuutui Ilja, laskeusi vuoteelle ja sammutti lampun. Hän ei puhaltanut sitä heti sammuksiin, vaan kiersi ensin väännintä ylös ja alas muutamia kertoja, niin että tuli milloin miltei kokonaan katosi, milloin leimahti uudestaan, ja pimeys milloin syöksi joka suunnalta sänkyä kohden, milloin taas väistyi takaisin huoneen nurkkiin. Kauan leikki hän niin, tuijottaen silmät suurina pimeyteen, kuin odottaen saavansa nähdä siinä jotakin... Vihdoin leimahti liekki viimeisen kerran ja sammui, ja pimeys verhosi koko huoneen, mutta se tuntui vielä levottomalta, kun ei ollut ennättänyt tyyntyä taistelustaan valon kanssa. Sitten tuli siitä äkkiä näkyviin ikkuna himmeänsinisenä läiskänä. Jos sattui olemaan kuuvalo, heitti ikkunan takana oleva rautaristikko mustia, pitkiä varjoja pöydälle ja lattialle. Huoneessa oli niin jännitetyn hiljaista, että tuntui kuin syvällä henkäyksellä olisi voinut saada kaikki vavahtamaan. Lunjeff kietoi peitteen huolellisesti ympärilleen, etenkin kaulansa suojaksi, ja makasi kasvot paljaana, tuijottaen pimeään, siksi kunnes uni valtasi hänet. Aamulla heräsi hän reippaana, tyynenä, ja miltei häpesi, muistaessaan eilisiltaisia hullutuksia. Hän joi aamuteensä Gavrikin kanssa tiskin ääressä ja tarkasteli puotiaan, kuin se olisi ollut aivan uusi. Toisinaan käväsi työstä käsin hänen luonaan Paavali, likaisena, risainen pusero yllä, kasvot noessa. Hän oli taas työssä vesijohtomestarilla ja hänellä oli mukanaan tinapannu, lyijytorvia, juotinrautoja. Hänellä oli aina kiire kotiin, ja jos Ilja pyysi häntä jäämään hetkeksi istumaan, vastasi hän hämillään hymyillen:

-- En voi! Tunnen itseni sellaiseksi, kuin minulla olisi kotonani Onnenlintu... ja sen häkki olisi liian heikko. Hän istuu yksin siellä kaiket päivät... ja kuka tietää, mitä hän ajattelee? Hänen elämänsä on ikävää... sen hyvin käsitän... Jospa meillä olisi edes lapsia...

Ja Gratsheff huokasi raskaasti...

Toisen kerran, kun Ilja kysyi, tokko hän vielä kirjotti runoja, Gratsheff vastasi nauraen:

-- Kyllä, sormella taivaslakeen... Hiiteen koko runous! Mistä meikäläiselle sellaiseen aikaa riittäisi! Minä, veliseni, olen tarttunut hiekkaan ruumiineni, sieluineni. Ei ole päässäni kipinääkään, ei pienintäkään kipinää. Aina ovat ajatukseni hänessä... teenpä mitätahansa... Siinä on nykyisin runoni... hah, hah, haa! Kun edes olisimme yksimielisiä... mutta nyt on asianlaita se, että minä tahdon näin, hän tahtoo niin... N-niin, raskasta on hänen olonsa...

-- Entä sinun? -- kysyi Ilja.

-- Samoin minun... juuri sentähden... Kunpa voisin hankkia hänelle hauskuutta... hän on tottunut siihen! Alituisesti ajattelee hän rahaa. Jospa vaan meillä olisi runsaasti rahaa, sanoo hän, niin kaikki muuttuisi toisenlaiseksi... Hullu minua, kun en ole ryöstänyt jotakin rikasta kauppiasta... Ja paljon muita hullutuksia puhuu hän. Kaikki vaan siksi, kun hän säälii minua... ymmärrän sen hyvästi... Raskasta on hänen olonsa...

Ja äkkiä tuli Paavali levottomaksi ja juoksi tiehensä.

Iljan luona kävi usein repaleinen, puolialaston Perfishka-suutari, kainalossa eroamaton hanurinsa. Hän kertoi tapahtumista Filimonoff'in talossa ja Jaakosta.

-- Petruha on naimisissa. Hänen vaimonsa on kuin punajuurikas, ja poikapuoli kuin keltajuurikas! Siinä on koko kasvitarha! Vaimo on paksu, lyhyt, punanen, leuka kolminkertainen ihraleuka. Ihmisellä saattaa näet olla kolmekin leukaa, vaikka hänellä on vaan yksi suu. Hänellä on pienet siansilmät, joilla hän ei voi katsoa ylöspäin. Hänen poikansa on pitkä, keltanen ja käyttää silmälasia. Hän on äärettömän hieno herra! Savva on hänen nimensä; hän puhuu nenäänsä ja on kohtelias ja hyvin kasvatettu äidin läsnäollessa, vaan tämän seläntakana elää kuin viimeistä päivää. Hauska perhe, kaikella kunnioituksella sanottuna! Jashka on nyt sen näköinen kuin pelästynyt russakka, joka koettaa päästä seinänrakoon piiloon. Hän juo salaa, raukka, ja rykii hirveästi. Hänen rakas isänsä on nähtävästi turmellut hänen keuhkonsa! Hän on niin lauhkea ja heikko, että pian hänestä lopun tekevät... Setäsi on kerran kirjottanut Kijevistä... Minun mielestäni yrittelee hän turhia... kyttyräselkää ei huolita paratiisiin!... Matitsan jalat ovat nyt rampautuneet ja hän kulkee nyt rattailla, palkattuaan vetäjäksi erään sokean, jota hän ajaa ohjaksista kuin hevosta -- on kuolla nauruun kun sen näkee. Mutta yhtäkaikki elättää hän itsensä. Kunnon eukko hän on, sanon! Jollei minulla olisi ollut niin erittäin hyvää vaimoa, olisin ehdottomasti nainut tuon Matitsan. Suoraan puhuen ei koko maailmassa ole kuin kaksi kunnon naista, naista, joiden sydän on oikealla paikallaan, nimittäin vaimoni ja Matitsa... Hän kyllä juopottelee, vaan miksei hyvä ihminen saisi juoda? Hyvät ihmiset ovat aina juoppoja...

-- Entä kuinka on Mashutkan laita? kysyi Ilja.

Tyttärestä muistutettaessa katosi ivahymy suutarin huulilta, -- oli kuin syksyinen tuuli olisi puhaltanut kuivat lehdet puusta, Perfishkan huulet vapisivat, keltanen naama kävi pitkäksi, ja hän sanoi hämillään hiljaa:

-- En tiedä hänestä mitään... Hrjenoff on suoraan sanonut minulle, etten saa näyttäytyäkään, muuten antaa hän Mashutkalle selkään... Etkö tahdo, Ilja Jakovlitsh, antaa minulle joitakuita kopeekoita ryyppyyn!...

-- Loppuasi kohden kuljet, Perfili, -- sanoi Ilja säälien.

-- Se on varma se, -- myönsi suutari rauhallisesti. -- Mutta moni tulee kuoltuani kaipaamaan minua! -- vakuuttavasti jatkoi hän, -- sillä minä olen iloinen sielu ja mielelläni nauratan ihmisiä! Kaikki he ahkavat ja ohkavat, kiroavat ja siunaavat... mutta minä vaan laulelen niille lauluja ja houkuttelen ne nauramaan. Jos ihminen on kopeekan edestä tehnyt syntiä tai tuhansien ruplien edestä, niin kuolee hän joka tapauksessa ja samalla tavalla häntä helvetissä kidutetaan... Siksi on tarpeellista, että maailmassa on iloisiakin ihmisiä!

Niin hän nauroi ja ilveili, muistuttaen suuresti vanhaa, kynittyä keltasirkkua. Vihdoin poistui suutari, ja Ilja saattoi hänet ulos hymyillen ja päätään pudistellen. Häntä säälitti Perfishka, mutta samalla huomasi hän, että se oli tarpeetonta ja liikanaista. Puhellessaan Paavalin kanssa tahi kuunnellessaan Perfishkan juttuja, hymyili Ilja osanottavaisesti, pudisteli päätään, odottaen heidän poistumistaan, sillä ne toivat hänen mieleensä vanhoja muistoja, jotka vaivasivat häntä. Hän oli uupuneen ihmisen kaltainen, joka on laskeutunut maahan lepäämään, vaan jonka ympärillä surisee syyskärpäsiä estäen häntä nukkumasta. Toisinaan kävi hän surulliseksi kuunnellessaan Paavalin puhetta. Sellaisina hetkinä antoi hän hänelle rahaa ja, levittäen käsiään, sanoi hämillään:

-- Muulla en voi sinua auttaa... Neuvoisin kyllä sinua hylkäämään Vjeran...

-- Hylätä häntä en voi, -- virkkoi hiljaa Paavali. -- Se hylätään, jota on käynyt tarpeettomaksi. Mutta hän on tarpeellinen minulle... ja paitsi minua, monelle. Hänet viedään minulta... Ja kenties en rakastakaan häntä sydämestäni, vaan vihasta, kiukusta. Hän on koko elämäni ainoa onnenmuru. Voisinko luopua hänestä? Mitä minulle silloin jäisi?... En luovu, en! Surmaan hänet ennen, kuin hänestä luovun.

Gratsheff'in laihat kasvot tulivat punasia pilkkuja täyteen ja hän puristi nyrkkiään.

-- Oletko sitten huomannut, että häntä koetetaan viekotella? -- kysyi Ilja miettivästi.

-- En ole huomannut...

-- Ketä sitten tarkotat, sanoessasi: hänet viedään minulta?

-- On olemassa sellainen voima, joka tahtoo viedä hänet minulta... Voi, perkele! Isäni joutui naisen tähden turmioon, sama näyttää tulevan minunkin osakseni...

-- Et ole millään autettavissa! -- sanoi Lunjeff, tuntien jonkinlaista tyydytystä. Paavali säälitti häntä enemmän kuin Perfishka, ja kun Gratsheff puhui vihaisesti, rupesi Iljankin rinnassa kiehumaan viha jotakin kohtaan. Mutta vihamiestä, joka tuon vihan synnytti, vihamiestä, joka oli murjonut Paavalin elämän, ei ollut näkyvissä. Ja taas tuntui Lunjeff'ista, että hänen vihansa, samoin kuin säälinsä, samoin kuin kaikki hänen hyvät tunteensa ihmisiä kohtaan, oli tarpeeton. Paavali virkkoi kasvot synkkänä:

-- Minä tiedän, etten ole millään autettavissa... Ja kuka tahtoisi auttaa? Me, veliseni, olemme yksin maailmassa. Kohtalo on antanut meille määräyksen: tee työtä, kärsi, vaikene... ja kuole sitten, -- piru vieköön!

Ja, katsoa tuijottaen ystävänsä kasvoihin, jatkoi hän lujalla, pahaa ennustavalla varmuudella:

-- Sinäkin olet päässyt rauhalliseen nurkkaasi... Mutta minä sanon sinulle -- löytyy joku, joka yöt valvoen miettii, kuinka saada sinut työnnetyksi pois täältä...

-- Ei toki, -- sanoi Lunjeff hymyillen, -- kyllä minä puoleni pidän! Ei ole helppo minunlaistani saada hengiltä...

-- Luuletko, että koko ikäsi näin pidät kauppaa?

-- Tietysti!

-- Kukistetaan sinut! Tai sitten itse heität...

-- Odota sinä vaan sitä! -- nauraen virkkoi Ilja.

Mutta Gratsheff pysyi väitteessään. Katsoen terävästi toverinsa kasvoihin, puhui hän vakuuttavasti:

-- Sanon sinulle -- heität. Ei ole luonteesikaan sellainen, että voisit koko ikäsi istua rauhallisesti yhdellä paikalla. Ja aivan varmaan joko rupeat juomaan tahi jotakin muuta tapahtuu sinulle...

-- Mutta minkätähden? -- kysyi Lunjeff kummastuneena.

-- Niinpähän vaan! Rauhallinen elämä ei ole sinua varten... Sinä olet kunnon mies, jolla on sydän oikealla paikallaan... On ihmisiä, jotka koko ikänsä elävät vakavasti, koskaan horjahtamatta ja sitten yht'äkkiä kumsis!

-- Mitä -- kumsis?

-- Kaatui ja kuoli...

Ilja rupesi nauramaan, ojensihe suoraksi, jännitti vahvoja käsivarrenlihaksiaan ja huokasi syvään, voimakkaasti.

-- Se on lorua! -- sanoi hän.

-- Mutta istuessaan illalla teetä juomassa, muistuivat hänen mieleensä Gratsheff'in sanat ja hän rupesi miettimään liikesuhdettaan Tatjana Vlasjevnaan. Hyvillään, voidessaan avata kaupan, oli hän suostunut kaikkiin hänelle tehtyihin ehdotuksiin. Mutta nyt kävi hänelle äkkiä selväksi, että vaikka hän oli pannut Poluektoff'ilta ryöstämiään rahoja liikkeeseen lähes neljäsataa ruplaa, oli hän kuitenkin enemmän Tatjana Vlasjevnan kauppapalvelija, kuin hänen yhtiömiehensä. Se havainto sekä hämmästytti että suututti häntä.

-- Vai niin! Senkö tähden syleilet sinä minua niin lujasti, että huomaamatta pääsisit taskuuni? -- oli hän ajatuksissaan sanovinaan Tatjana Vlasjevnalle. Ja hän päätti panna liikkeelle viimeisetkin rahansa, ostaa kaupan rakastajattareltaan ja rikkoa suhteensa häneen. Sen päätöksen tekeminen oli hänestä helppoa. Tatjana Vlasjevna oli ennenkin tuntunut liialta hänen elämässään, mutta viime aikoina oli hän käynyt hänestä raskaaksikin. Ilja ei voinut tottua hänen hyväilyihinsä, olipa hän kerran sanonut hänelle suoraan:

-- Hyi, Tanjka, kuinka olet häpeämätön... Mutta hän oli vaan nauraa hohottanut vastaukseksi.

Tatjana Vlasjevna kertoi yhä edelleen säätyläistensä elämästä, niin että Ilja vihdoin epäilevästi huudahti:

-- Jos kaikki se, mitä kerrot, on totta, Tatjana, niin ei teikäläisten elämä ole minkäänarvoista!

-- Minkätähden? Onhan se kylläkin hauskaa! -- sanoi Tatjana Vlasjevna ja kohautti olkapäitään.

-- On hauskaa kai! Päivällä ajattelette toinen toisenne nylkemistä, yöllä -- himokasta elämää... Se ei ole niin kuin pitäisi...

-- Kuinka yksinkertainen olet! -- huudahti Tatjana Vlasjevna nauraen! -- Kuuntele sitten...

Ja hän rupesi taas kertomaan tuosta hienosta, mukavasta, säädyllisestä porvarielämästä, ylistäen sitä pilviin asti, verhoten sen sydämettömyyden ja likaisuuden.

-- Onko tuo sitten hyvää? -- kysyi Ilja.

-- Olet omituinen! En sanokaan, että se on hyvää, vaan jollei niin olisi, olisi ikävä.

Välistä neuvoi hän myös Iljaa:

-- Sinun pitäisi lakata käyttämästä kirjavia karttuunipaitoja. Hienolla miehellä pitää olla valkoset paidat... Sitä paitsi pitää sinun kuunnella, kuinka minä lausun sanat, ja jättää kaikki talonpoikaiset sanantapasi. Ethän ole enää mikään talonpoika, vaikket olekaan vielä tarpeeksi hijoutunut.