Part 6

Iltahämy oli levinnyt kentälle; metsä seisoi kaukana mustana kuin vuori. Yölepakko liiteli äänettömästi ilmassa, kuin tumma pilkku, -- ja näytti siltä, kuin juuri se olisi levittänyt pimeyttä ympärilleen. Kaukaa joelta kuului höyrylaivan siipien loiske veteen, -- kuului siltä, kuin jossakin kaukana olisi lentänyt suunnattoman suuri lintu ja pannut ilman liikkeeseen mahtavien siipiensä iskuilla. Iljan mieleen muistuivat kaikki ne henkilöt, jotka tavalla tai toisella olivat olleet hänen tiellään, ja hän rankaisi heitä armotta. Siitä tuli hänen vielä helpompi olla, ja hän rupesi, yksin kulkien kentän keskellä pimeässä, laulamaan...

Äkkiä haiskahti hänen nenäänsä mädäntyneen ja lantatunkioiden hajua. Ilja lakkasi laulamasta, -- tuo haju herätti hänessä rakkaita muistoja. Hän oli tullut kaupungin jätteiden kaatopaikoille, notkon rinteelle, jossa hän lapsena niin usein oli kaivellut Jeremei-ukon kanssa. Nyt tuntui hänestä mädänneen haju paljoa väkevämmältä ja vastenmielisemmältä, kuin se ennen oli tuntunut. Vanhan lumpunkokoojan kuva nousi hänen mieleensä, ja hän katsahti ympärilleen, koettaen tuntea pimeässä sitä paikkaa, jossa vanhuksella oli tapana levähtää hänen kanssaan. Mutta sitä paikkaa ei enää näkynyt; luultavasti oli se peittynyt roskaläjien alle. Ilja huokasi, hänestä tuntui, kuin hänessäkin olisi jokin tullut haudatuksi roskien alle...

"Jollen olisi kuristanut kauppiasta... olisi minun nyt hyvin hyvä elää..." -- ajatteli hän äkkiä, Mutta heti sen jälkeen kuului hänen sydämestään kuin vastaukseksi huudahdettavan:

"Mitä on kauppiaalla sen kanssa tekemistä? Hän on minun onnettomuuteni, vaan ei syntini".

Kuului rapinaa, pieni koira pujahti Iljan ohitse ja katosi vingaisten. Hän hätkähti: oli kuin osa öisestä pimeydestä olisi äkkiä tullut eläväksi ja älähtäen paennut tiehensä.

"Yhdentekevää", -- mietti hän, -- "vaikkei kauppiasta olisi ollutkaan, ei minulla kuitenkaan olisi ollut rauhaa rinnassani. Olen nähnyt liian paljon vääryyksiä tehtävän sekä itselleni että muille. Kun kerran sydän on saanut haavan, ei pakotus koskaan lakkaa..."

Hän astui verkkaan jyrkänteen reunaa pitkin. Hänen jalkansa upposivat roskaläjiin, ja lastut ja paperipalaset rapisivat hänen askeltensa alla. Kapea maapalanen, jossa ei ollut roskia, pisti terävänä suikaleena jyrkänteen reunalle asti. Hän kulki sen nenään asti ja istuutui sinne, antaen jalkansa riippua jyrkänteen yli. Ilma täällä oli raittiimpaa, ja kun hän antoi katseensa harhailla ympäri notkoa, huomasi hän kaukaa joen teräsharmaan uoman. Veden pinnalla, joka oli liikkumaton kuin jää, värähtelivät hiljaa näkymättömien laivojen tulet, ja muuan niistä liikkui ilmassa, kuin punanen lintu. Eräs toinen, vihreä, onnettomuutta ennustava, paloi liikkumatonna, säteitä heittämättä... Iljan jalkojen alla avautui rotkon laaja kita, synkän pimeyden peitossa, muistuttaen jokea, jossa mustat ilma-aallot ääneti vyöryivät eteenpäin. Surumielisyys valtasi Iljan sydämen; hän tuijotti rotkoon ja ajatteli:

"Äsken oli hyvä ollakseni, mieleni oli kevyt... koko elämä hymyili minulle... ja nyt jo, päinvastoin, tuntuu kaikki toisenlaiselta... Minkätähden työntää elämä ihmisen vasten hänen tahtoansa sinne, jonne hän vähimmin haluaa? Kaikki tässä elämässä on raskasta, väärää, käsittämätöntä. Kenties Jaakko sittenkin oli oikeassa sanoessaan, että ihmisen tulee ennen kaikkea ymmärtää itseään... tai kenties paremmin, oppia ymmärtämään ihmisiä, kuinka he elävät ja minkä lakien mukaan?"

Hän muisti, kuinka pahansuovasti Jaakko oli puhunut hänelle ja se teki hänet vielä surullisemmaksi... Rotkosta kuului jyrähdys: arvattavasti suuri maalohkeama oli jyrkänteeltä vierinyt alas. Ilja kurotti kaulaansa ja tuijotti pimeyteen... Kylmä kosteus hulmahti hänen kasvoillensa... Hän katsahti taivaalle. Siellä tuikkivat himmeinä tähdet, ja metsän takaa nousi verkkaan kuu isona punertavana pallona, muistuttaen suurta, elotonta silmää. Ja samoin kuin vähän aikaa sitten yölepakko oli liipotellut hämyssä, lenteli myös Iljan mielessä synkkiä ajatuksia ja muistoja; ne tulivat ja katosivat vastausta antamatta, ja yhä synkempänä ja painostavampana laskeutui pimeys hänen sieluunsa.

"Ihmiset ryöstävät, kiusaavat, sortavat toisiansa, eikä kukaan auta toistansa elämään, vaan jokainen vaanii tilaisuutta, voidakseen itse vetäytyä syrjään, elämään rauhassa... Minäkin tahdon nyt vetäytyä kolooni... Missä on tosi, oikea elämä?"

Hän istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaen milloin rotkoon milloin taivaalle. Kentällä oli hiljaista. Kuu paistoi pimeään rotkoon ja valaisi syviä halkeamia ja pensaita sen reunoilla. Pensaat heittivät muodottomia varjoja ympärilleen. Taivaalla ei näkynyt muuta kuin kuu ja tähdet. Vihdoin tuli Iljalle kylmä; hän nousi ylös ja läksi yökylmästä väristen verkkaan astumaan kentän poikki kaupungin vilkkuvia tulia kohden. Hän ei tahtonut enää ajatella mitään; hänen mielensä täytti kylmä välinpitämättömyys...

Hän tuli myöhään kotiin ja pysähtyi miettiväisenä portin eteen tuntien haluttomuutta soittamaan. Ikkunoissa ei ollut tulta, -- siis isäntäväki jo nukkui. Hänestä oli vaikeata vaivata Tatjana Vlasjevnaa, joka aina itse tuli ovea avaamaan... Mutta ulkonakaan ei hän voinut olla. Hän veti hiljaa ovikellon nuorasta. Milt'ei heti aukeni ovi, ja Iljan edessä seisoi emännän siro vartalo, kokonaan valkosiin puettuna.

-- Sulkekaa ovi pian! -- sanoi hän Iljalle äänellä, jota tämä ei tuntenut. -- On kylmä... olen riisuutunut... mieheni ei ole kotona...

-- Suokaa anteeksi, -- mutisi Ilja.

-- Kuinka tulette myöhään! -- Missä olette ollut?

Ilja sulki oven ja kääntyi vastatakseen, vaan tunsikin vastassaan hänen rintansa. Tatjana Vlasjevna ei väistynyt, vaan ikäänkuin painautui häntä lähemmäksi. Iljakaan ei voinut peräytyä, sillä hänen selkänsä takana oli sulettu ovi. Äkkiä rupesi emäntä nauramaan... hiljaa, värähtelevää naurua. Lunjeff kohotti kätensä ja laski ne varotellen hänen olkapäilleen, vapisten hämillään halusta syleillä häntä. Silloin nousi tämä varpailleen, kietoi hennot, kuumat käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi:

-- Missä sinä kuleksit kaiket yöt? Minkätähden, sano? Onhan sitä sinulle lähempänäkin... kauan jo on ollut... rakas, kaunis, vahva poikani!

Kuin unessa suuteli Ilja häntä, horjuen siitä kiivaudesta, jolla hän syleili ja suuteli häntä. Ilja nosti hänet vahvoille käsivarsilleen ja kantoi keveästi huoneeseensa...

Aamulla heräsi Ilja pelkomielellä.

"Kuinka voin nyt katsoa Kirik'iä silmiin?" -- mietti hän, heti kun oli saanut silmänsä auki. Hän tunsi sekä pelkoa että häpeää ajatellessaan poliisitarkastajaa.

"Jos edes vihaisin tueta miestä, tai hän olisi vastenmielinen minusta... Mutta loukata häntä syyttä... ja loukata lisäksi niin verisesti..." -- ajatteli hän levottomasti, ja hänen mielessään liikahti jotakin vastenmielistä Tatjana Vlasjevnaa kohtaan. Hänestä tuntui, että Kirik heti arvaisi vaimonsa uskottomuuden, eikä hän voinut kuvitella, mitä siitä seuraisi.

"Ja miksi heittäysi hän minun syliini kuin nälkäinen?" -- kysyi hän epätoivoisena itseltään, vaan tuntien samalla sen mieluisasti itserakkauttaan kutkuttavan. Häneen oli kääntänyt huomionsa oikea, kunnioitettu, sivistynyt, naimisissa oleva nainen, eikä mikään kauppiaan jalkavaimo, kuten esimerkiksi Olympiada.

"Minussa mahtaa olla jotakin erityistä", kuiskasi hänen itserakkautensa. -- "Hävettää minua kyllä... mutta enhän minäkään ole kivestä... enhän voinut ajaa häntä pois"...

Hän oli nuori eikä hän voinut olla muistelematta tuon naisen hyväilyjä, jotka olivat toisenlaisia, kuin joihin hän oli tottunut. Ja hän oli käytännöllinen: hän älysi tahtomattaan, että tuossa suhteesta saattoi koitua hänelle monenlaisia etuja. Mutta heti näiden ajatusten perästä tuli toisia synkkänä ukonpilvenä:

"Taas olen joutunut takaveräjälle... Tahdoinko sitä? Kunnioitin häntä... koskaan ei minulla ollut pahaa ajatusta hänestä... ja näin sitten lopultakin kävi..."

Sitten kaikkonivat nuo synkät, ristiriitaiset ajatukset, kun hän muisti, että rauhallinen, iloinen elämä alkaisi hänelle pian. Mutta yhtäkaikki palasi tuo sama ajatus:

"Joll'ei sitä sittenkään olisi tapahtunut..."

Tahallaan ei hän noussut vuoteelta ennenkuin Antonomoff oli lähtenyt kotoa, ja hän kuuli, kuinka tämä tyytyväisesti maiskuttaen huuliaan, sanoi vaimolleen:

-- Paista päivälliseksi lihapalleroita, Tanja. Pane sianlihaa runsaasti ja ruskista niitä, että ne näyttäisivät hyvin ruokahaluaherättäviltä... Mausta ne pippurilla. Ostan sinulle palkkioksi sitten marmelaateja.

-- Hyvä, hyvä! Mene vaan! Niinkuin en minä tietäisi makuasi... -- sanoi ystävällisesti hänen vaimonsa.

-- Tule tänne, kyyhkyseni, niin suutelen sinua!

Kuullessaan maiskauksen, vavahti Lunjeff. Hänestä tuntui se inhottavalta ja naurettavalta.

Niin pian kun ovi oli sulkeutunut Antonomoff'in jälkeen, juoksi Tatjana Vlasjevna Iljan huoneeseen, hyppäsi hänen sänkyynsä ja huusi hilpeästi:

-- Suutele minua pian, -- minulla on kiire!

Ilja virkkoi jurosti hänelle:

-- Mutta vastikäänhän te suutelitte miestänne!

-- Mitä nyt? "Te!" Katsos tätä, kun on mustasukkainen!... -- huudahti tyytyväisesti Tatjana Vlasjevna ja hypähti nauraen sängystä vetämään uutimia ikkunan eteen, ja lisäsi sitten:

-- Mustasukkainen, -- se on hyvä! Kaikki mustasukkaiset rakastavat kiihkeästi...

-- En sanonut sitä mustasukkaisuudesta.

-- Hiljaa! -- komensi Tatjana Vlasjevna leikillisesti, sulkien kädellään hänen suunsa...

Kun he olivat väsyneet suutelemiseen, katsoi Ilja hymyillen häneen eikä voinut pidättyä sanomasta:

-- Kyllä sinä olet rohkea... oikea hurjapää! Teepäs tuollainen teko ihan miehensä nenän alla!

Tatjana Vlasjevnan vihertävät silmät välähtivät vihasta ja hän huudahti:

-- Se on aivan tavallista eikä siinä ole mitään merkillistä! Luuletko montakaan vaimoa olevan, jotka eivät petä miehiänsä? Vain rumat ja sairaat... Kaunis nainen tahtoo aina olla jossakin rakkausseikkailussa...

Koko aamun "valisti" hän Iljaa, kertoen huolettomasti eri juttuja, jolloin vaimot olivat pettäneet miehiään. Esiliina edessään ja punanen röijy yllään hyöri hän hihat ylös käärittyinä kyökissä kevyesti ja sukkelasti kuin lintu, valmistaen miehelleen lihapalleroita, ja hänen sointuva äänensä kuului keskeymättä Iljan huoneeseen.

-- Luuletko sinä, että, kun on mies, se on kyllin naiselle? Mutta saattaa joskus tapahtua, ett'ei mies miellytä häntä, vaikka hän pitäisikin hänestä. Ja lisäksi -- eihän mieskään paljon välitä pettäessään vaimoaan, kun vaan sopiva tilaisuus sattuu... Samoin naisestakin on ikävää koko ikänsä ajatella vain -- mieheni, mieheni, mieheni! Ja aina on hauskaa huvitella toistenkin kanssa. Saahan siten tietää, millaisia miehet ovat, mikä on ero niiden välillä. Löytyy monenlaista sahtiakin... tavallista sahtia, baijerilaista-, katajanmarja-, karpalosahtia... Ja tyhmää on aina juoda tavallista sahtia...

Ilja kuunteli, juoden teetä, ja hänestä tuntui kuin siinä olisi ollut jokin katkera sivumaku. Tuon naisen sanoissa oli jotakin vastenmielistä, joka oli hänelle uutta. Tahtomattaan muistui hänen mieleensä Olympiada, hänen täyteläinen äänensä, tyynet liikkeensä, hänen tuliset sanansa, joissa kuulosti usein sydäntä liikuttava voima. Tosin oli Olympiada vain sivistymätön nainen, joka olisi sopinut vaimoksi jollekin rihkamatavarakauppiaalle, yksinkertainen nainen. Siksipä lienee hän siveettömyydessäkin ollut yksinkertaisempi... Osaamatta mitään vastata Tatjana Vlasjevnan sanoihin, pakotti Ilja itsensä hymyilemään. Hänen mielensä kävi surulliseksi, kuunnellessaan emännän puhetta, ja vihdoin virkkoi hän miettivästi:

-- En odottanut tapaavani teidän puhtaassa elämässänne sellaisia tapoja...

-- Tavat ovat samanlaisia joka paikassa. Ihmiset tekevät tavat, ja ihmiset tahtovat vain yhtä -- elää hyvästi. Ihminen tahtoo elää ihmisten tavoin: tyynesti, mukavasti, kylläisenä, vaan siihen tarvitaan rahaa. Rahaa saadaan perinnön, onnen kautta tahi työllä. Kellä on arpajaislippu, hän saattaa toivoa onneen. Kauniilla naisella on luonnon antama voittolippu -- kauneus. Kauneudella voidaan paljon voittaa! Kenellä ei ole rikkaita sukulaisia, arpajaislippuja tahi kauneutta, hänen täytyy tehdä työtä. Mutta tehdä koko ikänsä työtä, on kurjaa... Minä teen työtä, vaikka minulla on kaksi arpajaislippua, Mutta minä päätin pantata ne, saadakseni rahaa sinun kauppasi perustamiseen... Kaksi arpajaislippua on liian vähän! Lihapalleroiden paistaminen ja näppylänaamaisen poliisitarkastajan suuteleminen käy ajan oloon ikäväksi!... Niinpä rupesi mieleni tekemään suudella sinua...

Hän katsahti veitikkamaisesti Iljaan ja kysyi:

-- Eikö se ole sinusta vastenmielistä?... Miksi katsot minuun niin vihaisesti?

Ilja seisoi huoneensa ovella, kulmakarvat rypyssä. Taljana Vlasjevna astui hänen luoksensa, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi uteliaan näköisenä hänen kasvoihinsa.

-- En ole vihainen, -- virkkoi Ilja. Tatjana Vlasjevna huusi nauraa hohottaen:

-- Etkö? Oh, kiitos siitä!... kuinka hyvä olet!...

-- Ajattelen, näes, -- verkkaan lausuen sanat, jatkoi Ilja, -- että taidat puhua totta... vaan kuitenkin pahasti...

-- Ohoo, millainen olet! Missä suhteessa puhun pahasti? Selitähän!

Mutta Ilja ei voinut selittää mitään. Hän ei itsekään tietänyt, mikä Tatjana Vlasjevnan sanoissa ei miellyttänyt häntä. Olympiada oli puhunut paljon pahemmin, raa'emmin, mutta se ei koskaan ollut tehnyt häneen niin vastenmielistä vaikutusta, kuin tämän pienen, puhtosen linnun liverrys. Koko sen päivän ajatteli hän itsepäisesti sitä outoa tyytymättömyyttä, joka oli syntynyt hänen mieleensä tuosta uudesta, hänen itserakkauttaan kutkuttavasta, suhteesta, voimatta päästä selville, mistä se johtui.

Kun hän illalla tuli kaupungista kotiin, tapasi hän kyökissä Kirik'in, joka hyvillä mielin huudahti:

-- Tänään, Ilja, on Tanjusha kunnostanut itseään! Sellaisia lihapalleroita, kuin hän valmisti, käy ihan sääliksi syödä! Säästin niitä lautasellisen sinun varallesi. Irrota laatikkosi, istu ja syö ja anna ruo'an maistua!

Ilja katsoi hämillään häneen ja sanoi huoahtaen:

Kiitos, Kirik Nikodimovitsh, -- te olette todellakin hyvä ihminen!

-- Mitä joutavia! -- huudahti Kirik, tehden kädellään kieltävän liikkeen. -- Lautasellisesta lihapalleroita ei kannata puhuakaan! Ei, poikaseni, jos minä olisin poliisimestari, niin silloin vasta kenties saisit kiitellä minua!... Mutta poliisimestaria ei minusta tule... ja luultavasti heitän koko alan... Rupean kenties jonkin kauppiaan prokuristiksi... siitä on enemmän hyötyä! Kun kerran pääsen prokuristiksi, on minulla pian sievonen pääoma koossa...

Tatjana Vlasjevna hiljaa hyräillen askarteli jotakin uunin luona. Ilja katsoi häneen ja tunsi taas samanlaista kiusallista vastenmielisyyttä. Mutta vähitellen katosi se tunne uusien vaikutusten ja huolten tieltä. Hänellä ei riittänyt näinä päivinä paljoa aikaa ajattelemiseen, sillä hänellä oli alituista puuhaa puodin järjestämisessä ja tavaroiden ostossa. Ja huomaamattaan tottui hän vähitellen Tatjana Vlasjevnaan, kuten juoppo viinaan. Rakastajattarena miellytti hän yhä enemmän häntä, vaikka hänen hyväilynsä usein herättivät hävyntunteen hänessä, saivatpa hänet häntä pelkäämäänkin. Yhdessä hänen puheittensa kanssa hävittivät ne hänestä vähitellen kaiken kunnioituksen häntä kohtaan naisena. Aamuisin, kun hän oli saattanut miehensä tämän virkapaikkaan, tai kun tämä iltasin oli mennyt klubiin, huusi hän Iljan luokseen tahi itse tuli hänen huoneeseensa ja kertoi hänelle monenlaisia historioita "elämästä". Ja kaikki nuo historiat olivat niin aistillisia, kuin ne olisivat tapahtuneet maassa, jonka asukkaat olisivat olleet mitä suurimpia konnia ja kulkeneet alastomina, ja joiden paraana huvituksena olisivat aviorikokset olleet.

-- Onko todellakin tuo kaikki totta? kysyi Ilja synkästi. Hän ei tahtonut uskoa hänen sanojansa, vaan hän tunsi kuitenkin itsensä avuttomaksi niitä vastaan, ei voinut niitä kumota. Mutta Tatjana Vlasjevna nauraa hohotti ja, suudellen häntä, sanoi:

-- Alkakaamme ylhäältäpäin. Kuvernööri elää rahatoimikamarin puheenjohtajan vaimon kanssa, rahatoimikamarin puheenjohtaja viekotteli äskettäin erään alaisensa virkamiehen vaimon, vuokrasi hänelle asunnon Sobatshin kadun varrella ja käy kahdesti viikossa aivan julkisesti hänen luonaan. Tunnen tuon rouvan. Hän on vielä vallan nuori, ei ole vuottakaan siitä, kun meni miehelään. Hänen miehensä lähetettiin piirikunnan veronkannontarkastajaksi. Hänetkin tunnen, -- mikä tarkastaja hän on! Vähän kouluja käynyt, typerä...

Tatjana Vlasjevna kertoi hänelle vielä kauppiaista, jotka ostivat keskenkasvuisia tyttöjä, turmellakseen heidät sitten, kauppiaitten rouvista, jotka pitävät rakastajia, kuinka hienon maailman neidit, raskaiksi tultuaan, keinotekoisesti vapautuvat sikiöstään.

Ilja kuunteli häntä, ja elämä näytti hänestä likakaivolta, jossa ihmiset elivät kuin madot.

-- Hyi! -- sanoi hän väsyneesti. -- Löytyykö sitten missään lainkaan puhdasta, oikeata?

-- Mitä oikeata? Mitä tarkotat sillä? kysyi Tatjana Vlasjevna kummastellen.

-- Oikeata ja kunnollista! -- huudahti Ilja vihaisesti.

-- Mutta tottahan olen puhunut!... En minä sitä omasta päästäni...

-- En sitä tarkottanut! Löytyykö mitään oikeata ja puhdasta tässä maailmassa, vai eikö?

Tatjana Vlasjevna ei ymmärtänyt häntä, vaan nauroi hänelle.

Välistä sai hänen puheensa toisen suunnan. Katsoen Iljaan silmät omituisesti kiiltäen, kysyi hän:

-- Sano minulle, kuinka ensimmäisen kerran opit tietämään, mikä on nainen!

Sitä muistoa Ilja häpesi, se oli hänestä vastenmielinen. Hän väisti rakastajattarensa katseen kääntämällä syrjään päänsä ja virkkoi moittivasti:

-- Kuinka voit niin likaisia asioita udella? Ettet häpeä... Miehetkään eivät kerro toisilleen sellaista...

Eräänä päivänä, kun Ilja palasi kotiin puodista, jossa puusepät parhaillaan olivat asettamassa hyllyjä, näki hän kummastuksekseen Matitsan kyökissä. Hän istui pöydän vieressä, pitäen suuria käsiään pöydällä, ja puheli emännän kanssa, joka seisoi uunin ääressä.

-- Tässä on muuan rouvashenkilö, joka on odottanut teitä jo kauan, -- sanoi Tatjana Vlasjevna, osottaen hymyillen Matitsaa.

-- Hyvää iltaa! -- sanoi tuo "rouvashenkilö", vaivalla nousten penkiltä.

-- Kah! -- huudahti Ilja. -- Vieläkö olet hengissä?

-- Mädännyttä kaukaloa ei sikakaan syö... -- vastasi kumealla äänellä Matitsa.

Ilja ei ollut häntä nähnyt pitkiin aikoihin ja katseli nyt häntä nauraen, vaan samalla säälien. Matitsan yllä oli rikkinäinen pumpulipuku, päätä peitti vanhuuttaan punertava huivi ja jalat olivat paljaat. Vaivalla liikuttaen niitä ja seinään nojaten, kulki hän verkkaan lattian poikki Iljan huoneeseen ja istuutui raskaasti tuolille, sanoen käheällä, puisevalla äänellä:

-- Pian tulee loppu minusta... Jalat rampautuvat päivä päivältä yhä enemmän, ja kun ne tulevat vallan rammoiksi, en kykene enää hankkimaan itselleni elatusta... Silloin on kuolema edessä.

Hänen kasvonsa olivat kauheasti pöhötyksissä ja ylt'yleensä mustien pilkkujen peitossa, ja suuret silmät olivat painuneet sisään, niin että ne näyttivät vain kapeilta viiruilta.

-- Mitä naamastani katsot? -- sanoi hän Iljalle. -- Luuletko, että minua on lyöty? Ei, se on kaikki tautini syytä...

-- Kuinka elätät itseäsi? -- kysyi Ilja.

-- Istun ja kerjään kirkkojen rappusilla... -- honotti Matitsa tyynesti, kuin vetopasuuna. -- Erään asian tähden tulin luoksesi... Sain Perfishkalta kuulla, missä asut, niinpä tulin tänne...

-- Haluatko teetä? -- ehdotti Lunjeff. Hänestä oli vastenmielistä kuulla Matitsan ääntä ja katsoa hänen elävältä mätänevää, suurta, voimakasta ruumistaan.

-- Pesköön pirut häntiään teelläsi... vaan minulle anna viisikopeekkainen!... Mutta arvaa, mitä varten olen oikeastaan tullut!

Hänen oli vaikea puhua, hän hengitti taajaan ja hänestä löyhki inhottava haju.

-- Mitä varten? -- kysyi Ilja, kääntyen poispäin, muistaen, kuinka hän kerran loukkasi häntä.

-- Muistatko Mashutkaa? Häh! Tai oletko tullut huonomuistiseksi rikastuessasi?...

-- Muistan kyllä, muistan! -- sanoi Ilja nopeasti.

-- Mutta mitä hyötyä hänelle on ollut siitä, että muistat? Onko hänen elämänsä tullut siitä paremmaksi?

-- Kuinka hän voi?

Matitsa pudisti päätään ja sanoi lyhyeen:

-- Ei hän vielä ole hirteen mennyt...

-- Puhu suoraan! -- huusi Ilja vihaisena. -- Mitä minusta pistelet? Sinä itse möit hänet kolmesta ruplasta...

-- En pistelekään sinua, soimaan vaan itseäni... virkkoi Matitsa tyynesti, ja alkoi ponnistuksesta läähättäen hitaasti ja laajasti kertoa Mashasta.

Hänen vanha miehensä oli mustasukkainen ja kiusasi häntä. Ei päästänyt mihinkään, ei edes puotiin, vaan hänen täytyy istua huoneessaan eikä saa ukon luvatta mennä pihamaallekaan. Lapsensa on ukko lähettänyt muiden hoidettavaksi, ja asuu kahden Mashan kanssa, jota hän sekä pieksää että kurittaa. Hän menettelee siksi niin hänen kanssaan, kun ensimäinen vaimonsa oli ollut uskoton hänelle... kumpikaan lapsi ei näet ollut hänen, vaan jonkin toisen. Masha on jo kahdesti karannut hänen luotaan, vaan poliisi on molemmilla kerroilla tuonut hänet takaisin miehensä luo, joka siitä on yhä kovemmin ruvennut häntä kohtelemaan. Sellaista on hänen elämänsä!

-- Niin, kyllähän saatoitte Perfishkan kera lapsiraukan kurjaan asemaan! -- virkkoi Ilja synkästi.

-- Minä luulin, että hänen tulisi parempi olla, -- sanoi Matitsa puisevalla äänellään. Hänen liikkumattomat, aivan kuin kiviset kasvonsa ja outo äänensä tekivät kauhean vaikutuksen Iljaan.

-- Minä luulin, että hänen tulisi parempi olla, vaan kävikin päinvastoin... Meidän olisi pitänyt myödä hänet, kuten ensiksi aioin, jollekin rikkaalle... Hän olisi antanut hänelle asunnon ja vaatteet ja muuta... Masha olisi sitten voinut antaa hänelle matkapassit... ja elää, kuten muutkin...

-- Mutta miksi olet tullut tänne? -- kysyi Ilja.

-- Asuthan sinä poliisimiehen luona... Sano hänelle, etteivät he ottaisi häntä kiinni, jos hän taas karkaisi... Kenties hän onnistuisi pääsemään jonnekin...

-- Senkö tähden todellakin tulit?

-- Kuinkas muuten! Pyydä heitä, etteivät estäisi hänen pakoaan...

-- Kyllä olette väkeä! -- huudahti Ilja ja vaipui mietteisiinsä. Mitä saattoi hän tehdä Mashan hyväksi?...

Matitsa nousi tuolilta ja läksi liikkeelle vaivaloisesti laahaten jalkojaan, yskien ja voihkien.

Hyvästi!... Luultavasti emme enää näe toisiamme... pian tulee loppu minusta... mutisi hän. -- Kiitos sinulle, joka olet niin hieno ja rikas!... Kiitos, kiitos!...

Kun hän oli kadonnut kyökin ovesta, riensi emäntä Iljan huoneeseen ja syleillen häntä kysyi nauraen:

-- Tuoko oli ensimmäinen rakkautesi, niinkö?

-- Kuka? -- kysyi Ilja pitkään, syventyneenä ajattelemaan Mashaa.

-- Tuo akka?

Ilja irrotti rakastajattarensa kädet kaulastaan ja sanoi synkästi:

-- Hän jaksaa tuskin jalkojaan liikuttaa ja kuitenkin pitää hän huolta siitä, jota rakastaa...

-- Ketä hän sitten rakastaa? -- kysyi Tatjana Vlasjevna katsoen kummastellen ja uteliaasti Iljan huolestuneisiin kasvoihin.

-- Odotahan, Tatjana, -- virkkoi Ilja, odotahan! Se ei ole leikinasia...

Hän kertoi lyhyesti Mashan kohtalon ja kysyi:

-- Mitä on tehtävä?

-- Ei siihen voida mitään tehdä! -- vastasi Tatjana Vlasjevna, kohauttaen olkapäitään. Lain mukaan vaimo kuuluu miehelle, eikä kenelläkään ole oikeutta ottaa häntä häneltä...

Ja arvokkaana, kuin konsanaankin henkilö, joka perinpohjin tuntee lait ja on vakuutettu niiden järkähtämättömyydestä, puhui Tatjana Vlasjevna kauan, kauan, kuinka Mashan täytyy alistua miehensä vaatimuksiin.

-- Hänen täytyy vastaiseksi kärsiä. Hänen on odottaminen aikaansa. Mies on vanha, kuolee pian; silloin pääsee hän vapaaksi, ukon koko omaisuus joutuu hänelle... Ja sitten voit sinä naida tuon rikkaan, nuoren lesken... vai kuinka?

Hän nauroi ja alkoi taas tosissaan neuvoa Iljaa:

-- Parasta olisi, että katkaisisit kaikki suhteesi vanhojen tuttaviesi kanssa. Nyt ne eivät enää sovi sinulle... saattavatpa sinut häpeämään. Kaikki he ovat likaisia, raakoja... esimerkiksi se, joka lainasi sinulta rahaa... laiha... ilkeäsilmäinen... Mikä sen nimi olikaan?...

-- Gratsheff...