Part 5

-- Minun on myöhäistä... Minun täytyy jo oppia ymmärtämään kuolemaa... Jalkani leikattiin poikki, vaan nyt turvottuu se jo leikkauksen yläpuolelta... ja toinenkin jalka on turpeissa... ja rinta... ja minä kohta kuolen siitä...

Hänen silmänsä olivat kiinnitetyt Iljaan ja hän jatkoi hitaasti, tyynesti:

-- Mutta en tahtoisi vielä kuolla, sillä olen elänyt vaan kärsimyksiä ja nöyryytyksiä; iloja ei olekaan ollut elämässäni. Lapsuudestani alkaen olen tehnyt työtä ja orjaillut -- olin isäni komennettavana, kuten Jaakko. Hän oli juoppo ja raaka mies... Kolmasti puhkasi hän pääni ja kerran piti jalkojani kiehuvassa vedessä. Äitiä ei ollut; hän oli minut synnytettyään kuollut. Menin naimisiin. Vasten tahtoaan otti vaimoni minut... hän ei rakastanut minua... ja kolme päivää vihkimisen jälkeen hirttäytyi hän. Hänen sisarensa syytti minua vaimoni kuolemasta, ja samaa sanoivat muutkin, vaikka he tiesivät, etten ollut häneen koskenut... neitsyenä hän kuoli... Ja sen jälkeen olen elänyt yhdeksän vuotta aivan yksin. Olen odottanut koko ajan, että edes jotakin iloa tulisi osakseni. Ja nyt kuolen... Siinä loppu kaikelle. -- Hän sulki silmänsä, vaikeni vähän ja kysyi sitten, kääntäen silmänsä poispäin Iljasta:

-- Minkätähden olen elänyt? Arvaa!

Ilja kuunteli häntä kalpeana, sydän väristen. Iljan kasvoihin oli noussut puna, ja hänen silmissään kiilsi kyyneliä. He vaikenivat molemmat.

-- Minkätähden olen elänyt, kysyn?... Jumalaan olen työlästynyt... En pyydä Häntä pidentämään ikääni... En löydä sanoja. Makaan vaan täällä ja ajattelen, minkätähden olen elänyt?...

Kirkonvartijan ääni katkesi. Se lakkasi kuulumasta kuin hidasjuoksuisen puron lirinä, kun se katoo maahan.

-- "Jokainen, joka vielä elää elävien joukossa saattaa vielä toivoa, sillä parempi on elävän koiran olla, kuin kuolleen leijonan" sanoi hän. Hänen kulmakarvansa kohosivat taas ylös ja silmät aukenivat, ja parta liikkui.

Enempää ei Ilja voinut kuunnella. Hän nousi hiljaa ja puristettuaan Jaakon kättä, kumarsi syvään ovenvartijalle, kuten on tapana heittää hyvästit vainajille. Se tapahtui satunnaisesti.

Tällä kerralla vei hän sairaalasta uuden, sydäntä raskaasti painavan tunteen. Hänen keskustelunsa kirkonvartijan kanssa ei ollut jättänyt hänen päähänsä yhtään selvää ajatusta, vaan tuon miehen surullinen kuva painui syvälle hänen mieleensä.

Hänen tuntemiensa ihmisten luku, jotka olivat onnettomia ja maailman murjomia, oli taas lisääntynyt yhdellä. Hän muisti hyvin kirkonvartijan sanat ja kauan käänteli hän, niitä monella eri tavalla, koettaen päästä ymmärtämään niiden oikeata, salattua merkitystä. Ne häiritsivät häntä, koskettaen jotakin hänen sielunsa syvimmässä kolkassa, jossa hän säilytti uskoaan Jumalan oikeudellisuuteen. Ja nämä sanat, joita hän ei ymmärtänyt, saattoivat hänet siihen kuluttavaan mietiskelyyn, joka aina pakotti hänet arvostelemaan ja tutkimaan kaikkea, mitä hän näki tahi sai kokea elämässä.

Ja hänestä tuntui nyt siltä, että hänen uskonsa Jumalan oikeudellisuuteen oli saanut kolahduksen, milloin, sitä ei hän tietänyt, ettei se enää ollut niin luja kuin ennen, -- jokin söi sitä, kuten ruoste rautaa. Hänen rinnassaan riehui tunteita, jotka olivat yhtä mahdottomat yhdistää, kuin tuli ja vesi, ja uudella voimalla heräsi hänessä katkeruus omaan menneisyyteensä, kaikkiin ihmisiin ja, koko elämänjärjestykseen.

Lopuksi ajatteli hän suuttuneena:

"Ajatukset kasvavat kiinni sydämeen kuin juuret maahan, mutta missä ovat hedelmät?..."

Hän tahtoi repiä irti ja heittää luotaan kaiken tuon ja ruveta mitä pikemmin toteuttamaan puhtaan, yksinäisen ja rauhallisen elämän unelmaansa.

"Lakkaan seurustelemasta ihmisten kanssa. Siitä ei lähde hyötyä minulle eikä heille. Mutta tällainen elämä ei käy laatuun..."

Hän kuleksi kauan katuja ja tuli kotiin väsyneenä...

Avtonomoff'it kohtelivat häntä yhä ystävällisemmin. Kirik taputti häntä suojelevasti olkapäälle, laski leikkiä hänen kanssaan ja sanoi arvokkaasti:

-- Kulutat aikasi liian pienissä puuhissa, veli hyvä. Niin vaatimattoman ja vakavan nuoren miehen täytyy hankkia itselleen laajempi toimiala. Sillä jos kerran miehellä on kykyä päästä poliisikomisariukseksi, ei hänen pidä jäädä poliisikonstaapeliksi...

Tatjana Vlasjevna alkoi tarkasti kysellä Iljalta, kuinka hänen kauppansa onnistaa ja kuinka paljon saa hän kuukaudessa puhdasta voittoa. Ilja puheli aina mielellään hänen kanssaan, ja hänen kunnioituksensa kasvoi päivä päivältä tuota naista kohtaan, joka osasi vähilläkin tuloilla tehdä elämän niin hauskaksi.

Eräänä iltana, kun Ilja istui ikävissään huoneessaan avonaisen ikkunan ääressä, katsellen pimeään puutarhaan, muistellen Olympiadaa, tuli Tatjana Vlasjevna keittiöön ja kutsui hänet teetä juomaan. Hän meni vastenmielisesti, sillä hänen ei tehnyt mielensä irtautua ajatuksistaan eikä puhua mitään. Jurosti, ääneti istuutui hän teepöytään ja katsahdettuaan isäntäväkeensä, huomasi, että heidän kasvonsa olivat juhlallisen ja huolestuneen näköiset. He olivat myös ääneti. Teekeittiö porisi vilkkaasti, muuan lintu, joka oli herännyt, rapisteli siipiään häkissään. Huoneessa oli paistetun sipulin ja hajuveden hajua. Kirik vääntelihe tuolillaan, rummutti sormillaan tarjottimen laitaan ja lauloi:

-- Tir-rim, tir-rim, tar-ram-ram! Bum, bum, tru-tu-tuu, tru-tu-tuu! tru-tu-tuu!

-- Ilja Jakovlevitsh! -- rupesi emäntä tarkottavasti puhumaan. -- Olemme mieheni kanssa miettineet muuatta asiaa... ja tahdomme puhua vakavasti kanssanne...

-- Hoh, hoh, hoo! -- nauraa hohotti äkkiä poliisitarkastaja ja rupesi kovasti hieromaan punasia käsiään.

Ilja hätkähti ja katsahti hämmästyneenä häneen.

-- Odotahan Kirik! Siinä ei ole mitään nauramista...

-- Me olemme ajatelleet! -- leveästi hymyillen huudahti piiritarkastaja, ja, osottaen silmäniskulla vaimoaan Iljalle, lisäsi:

-- Nerokas pää!

-- Nähkääs, me olemme säästäneet hieman rahoja, Ilja Jakovlevitsh, -- sanoi emäntä.

-- Me olemme säästäneet! Hoh, hoh, hoo! Eukko rakas!...

-- Kirja! Herkeä! -- sanoi Tatjana Vasiljevna ankarasti. Hänen kasvonsa näyttivät kapeammilta ja teräväpiirteisemmiltä kuin ennen.

-- Olemme säästäneet... tuhatkunnan ruplaa -- jatkoi hän puoliääneen, kumartuen Iljan puoleen ja katsoen terävillä silmillään häneen. Ilja istui tyynenä, vaan hänen sydämensä tuntui ilosta hypähtelevän.

-- Ne rahat ovat pankissa ja antavat korkoa neljä prosenttia...

-- Mutta se on, kissa vieköön, liian vähän! -- huudahti Kirik, lyöden kädellään pöytään. -- Me tahdomme...

Hänen vaimonsa vaiensi hänet ankaralla katseella.

-- Olemme tietysti täydellisesti tyytyväisiä tuohon korkoon. Mutta... me tahdomme auttaa teitä pääsemään alkuun... Olettehan kunnon mies...

Hän lausui vielä joitakuita kohteliaisuuksia Iljalle ja jatkoi sitten:

-- Sanoitte kerran, että korutavarakauppa saattaa antaa kaksikymmentä prosenttia, vieläpä enemmänkin, jos liikettä järkevästi hoidettaisi. Nyt olemme halukkaat antamaan teille rahamme vekseliä vastaan, -- maksettavaksi vaadittaessa, ei muuten, -- sillä ehdolla, että avaatte niillä kaupan. Te hoidatte liikettä minun valvontani alaisena, ja voiton ja'amme kahtia. Tavaravaraston vakuutatte minun nimeeni, ja sitäpaitsi annatte te minulle niistä vielä yhden paperin... muodon vuoksi... Niin, ajatelkaa nyt asiaa, ja antakaa sitten myöntävä tahi kieltävä vastaus!

Ilja kuunteli hänen kuivaa, hentoa ääntänsä ja hieroi kovasti otsaansa. Useita kertoja hänen puhuessaan oli hän katsonut nurkkaan, missä kahden vihkiäiskynttilän välistä kiilsi pyhäinkuvan kultainen kehys. Hän ei ollut hämmästynyt, vaan tunsi itsensä hiukan kömpelöksi, miltei pelästyneeksi. Tämä ehdotus, joka yhtäkkiä toteutti hänen monivuotisen unelmansa, huumasi hänet ja samalla teki iloiseksi. Hajamielisesti hymyillen katsoi hän tuohon pieneen rouvaan ja ajatteli:

"Siinä se nyt on minun kohtaloni..."

Mutta Tatjana Vlasjevna jatkoi äidillisesti:

-- Ajatelkaa tarkoin asiaa; punnitkaa sitä kaikilta puolin, jos voitte ryhtyä siihen, jos teillä on kykyä ja voimia sen hoitamiseen? Ja sitäpaitsi sanokaa meille, kuinka paljon voitte, paitsi työtänne, panna liikkeeseen? Meidän rahoja on liian vähän, vai kuinka?

-- Minä voin asettaa liikkeeseen... noin viisisataa ruplaa, -- vastasi Ilja hitaasti. Minulla on setä, josta olen jo puhunut... hän antaa minulle ne varmasti! Mahdollisesti enemmänkin...

-- Hurraa! -- huusi Kirik Avtonomoff.

-- Suostutte siis rupeamaan yritykseen osalliseksi? -- kysyi Tatjana Vlasjevna.

-- Kyllä... suostun! -- vastasi Ilja.

-- Sitähän minäkin! -- huudahti Kirik ja pistäen kädet taskuunsa, jatkoi hän kovalla äänellä, innostuneesti:

-- Nyt juomme sampanjaa! Sampanjaa juomme, kissa vieköön! Ilja, juokse, hyvä veli, viinikauppaan ostamaan sampanjaa! Juodaan sitä pullollinen... Sinä olet tietysti meidän vieraamme. Pyydä yhdeksänkymmenen kopeekan Donin sampanjaa, ja sano, että se tulee minulle, Avtonomoff'ille, -- niin antavat kuudestakymmenestä viidestä... Käy pian!

Ilja katsahti hymyillen puolisoiden loistaviin kasvoihin ja läksi.

Hän ajatteli, että kohtalo oli runnellut, ahdistanut häntä, saattanut hänet lankeamaan suureen syntiin, synnyttänyt levottomuutta ja sekavuutta hänen sieluunsa, vaan että se nyt kuin tahtoi pyytää häneltä anteeksi, hymyili hänelle, suosi häntä... Nyt oli hänen edessään avoin tie puhtaaseen elämän kolkkaan, jossa hän saattoi elää rauhassa ja yksinäisyydessä ja saada levon sielulleen. Hän oli katkaissut elämän yhdeltä ihmiseltä, vaan tämän jälkeen auttaisi hän monta ihmistä elämään ja siten sovittaisi Jumalan. Jumala ei tuomitsisi häntä ankarasti -- tiesihän Hän kaikki. Olympiada oli oikeassa sanoessaan, että murhassa oli hän ollut vaan välikappaleena, ei voimana. Ja nähtävästi tahtoi Jumala auttaa häntä puhdistautumisessa, koska Hän tällä tavalla oli helpottanut hänen pyrkimystään puhtaaseen elämään. Ajatukset pyörivät hänen päässään iloisessa hypyssä, synnyttäen hänen rintaansa ennen tuntematonta elämänhalua.

Hän osti viinikaupasta oikeata sampanjaa, josta maksoi seitsemän ruplaa pullosta.

-- Ohoo! -- huudahti Avtonomoff. Tämähän on suuremmoista, veliseni! Mainio päähänpisto!

Tatjana Vlasjevna taas pudisti moittivasti päätään, ja, tarkastettuaan pulloa, sanoi:

-- Tämä on maksanut ainakin viisi ruplaa! Ai, ai, Ilja Jakovlevitsh, kuinka te olette epäkäytännöllinen ja ajattelematon!

Lunjeff seisoi onnellisena ja liikutettuna hänen edessään ja hymyili.

-- Niin, se on oikeata! -- sanoi hän ilosta loistavin silmin. -- Ensimmäistä kertaa eläessäni saan maistaa sitä, mikä on oikeata ja kunnollista! Minkälaista on elämäni tähän asti ollut? Kunnotonta... paljasta lokaa, raakuutta... katkeruutta, loukkauksia ja sydämentuskia! Onko se oikeata, kunnollista? Saattaako ihminen ajan pitkään elää niin?

Hän oli koskettanut sielunsa kipeintä kohtaa; hänen sanoissaan oli katkeruutta, hänen silmissään hämärsi; syvään huoaten jatkoi hän kuitenkin lujasti ja selvästi:

-- Lapsuudesta alkaen olen etsinyt oikeaa, mutta elämäni on ollut kuin lastun olo likaisessa vesitorvessa, jossa sitä heitellään sinne tänne. Missään en ole löytänyt pysyväistä sijaa... ympärilläni olen nähnyt vain murhetta, vääryyttä, ryöstöjä ja kaikenlaista ruokottomuutta. Mutta vihdoin jouduin teidän luoksenne. Ensimmäisen kerran elämässäni näen ihmisten elävän rauhallista, tyyntä rakkaudenelämää...

Hän katsoi heihin iloisesti hymyillen ja kumarsi syvään.

-- Kiitän teitä! Teidän luonanne olen saanut huojennusta mielelleni... Te olette auttaneet minua koko iäkseni! Nyt voin tyynesti kulkea tietäni! Nyt tiedän, kuinka tulee elää! Sekä minun tulee hyvä olla että muut saavat siitä hyvyydestä osansa... Kuinka paljon onnettomia ihmisiä onkaan maailmassa! Kuinka paljon heistä tarpeettomasti joutuu hukkaan... Näkemiäni ja kokemiani puhun...

Tatjana Vlasjevna katsoi häneen sellaisella katseella, jolla kissa vaanii omasta laulustaan hurmaantunutta lintua. Hänen silmissään oli vihertävä kiilto, ja huulensa vapisivat. Kirik taas puuhasi pullon kanssa, pani sen polviensa väliin ja ponnisti, kumartuneena alas, niin, että kaulasuonet pullistuivat ja korvat vavahtelivat...

-- Ystäväni... sillä minulla on kaksi ystävää... tyttö...

Pullon korkki lensi paukahtaen kattoon ja putosi pöydälle.

Kirik kaasi huuliaan maiskuttaen sampanjaa laseihin ja komensi:

-- Tarttukaa laseihinne!

Kun hänen vaimonsa ja Ilja olivat sen tehneet, kohotti hän lasinsa korkealle päänsä yli ja huusi:

-- Toiminimi "Tatjana Avtonomoff ja Lunjeff'in" malja...

* * * * *

Seuraavina päivinä neuvotteli Ilja Tatjana Vlasjevnan kanssa aiotun yrityksen eri seikoista. Tatjana Vlasjevna tiesi kaikki asiat ja puhui kaikesta sellaisella varmuudella, kuin hän olisi koko ikänsä pitänyt korutavarakauppaa. Ilja kuunteli hymyillen häntä ja äänetönnä ihmetteli. Hän halusi mitä pikemmin löytää sopivan huoneuston, mitä pikemmin päästä alkamaan, ja siksi suostui hän kaikkiin Tatjana Vlasjevnan ehdotuksiin, tarkemmin ajattelematta niitä.

Vihdoin oli kaikki selvillä, -- näkyi muun muassa, että Tatjana Vlasjevnalla oli huoneustokin tiedossa. Se oli juuri sellainen, jollaista Ilja oli haaveillut: pieni puotihuone, jonka vieressä oli puotikammari, siistin kadun varrella. Ilja tunsi paikan, -- ennen siinä oli ollut maitomyymälä, jossa hän oli usein käynyt tavaroitaan kaupalla. Kaikki meni hyvin pienimpiä seikkoja myöten, ja Lunjeff riemuitsi.

Iloisena ja reippaana läksi hän sairashuoneelle tovereitaan tapaamaan. Siellä tapasi hän ensin Paavalin, joka myös oli hyvällä päällä.

-- Huomenna pääsen täältä! -- huudahti hän vilkkaasti Iljalle, ennenkuin tervehtikään häntä. -- Vjerkalta sain kirjeen... Hän toruu minua... sanoo, että olen loukannut häntä, tuo pieni paholaisen pentu!...

Hänen silmänsä loistivat, poskilla hehkui puna, hän ei voinut seisoa tyynesti paikoillaan, vaan polki levottomasti jalkojaan ja heilutteli käsiään.

-- Ole nyt järkevä! -- sanoi hänelle Ilja. -- Pidä varasi...

-- Minäkö? Tietysti! Aion kysyä: mamseli Vjera Kapitanova, tahdotteko mennä naimisiin kanssani? Ettekö? Silloin työnnän veitsen hänen rintaansa!

Väristys kävi Paavalin kasvojen ja ruumiin läpi.

-- No, no! -- sanoi Ilja nauraen. -- Hetikö sinä veitseen tartut, hurjapää!

-- Tästä täytyy tapahtua muutos! Hänettä en voi elää... eikä hänkään tule ilman minua toimeen! Eikö hän jo liene saanut tarpeekseen loasta, jossa hän elää... ainakin minä olen saanut kyliäni! Huomenna päätetään asia tavalla tai toisella...

Ilja katsoi toveriinsa ja ajatteli: "Häneltä saattaa syntyä mitä tahansa..." Äkkiä välähti hänen päässään yksinkertainen, selvä ajatus. Hän punastui ja sitten hymyili.

-- Pashutka! Tiedätkö, että minä olen löytänyt onneni!

Ja hän kertoi lyhyesti ystävälleen siitä, mikä hänelle oli tapahtunut. Paavali kuunteli pää alas painettuna ja virkkoi huoaten: -- Sinua onnistaa...

-- Oletko kateellinen?

-- Kaikkea muuta... saakeli soikoon!

-- Niin onnistaa minua, että milt'ei hävettää sinun suhteesi, -- sanoi Ilja.

-- Hyvä on niinkin! -- jurosti hymähti Paavali.

-- En sano sitä kehuakseni, -- virkkoi Ilja, hiljaa -- vaan, totta puhuen, oikein hävettää, jumalauta!

Paavali katsahti ääneti häneen ja painoi taas päänsä alas.

-- Tahdon sanoa sinulle erään seikan... yhdessä olemme kestäneet surut, yhdessä jakakaamme ilotkin.

-- Hm! -- murahti Paavali. -- Olen kuullut, että yhtä vähän voi jakaa iloja kuin naista...

-- Voi kyllä! Ota selvä, mitä tarvitaan vesijohtotorvi-konepajan perustamiseen, mitä työkaluja, tarveaineita ja muuta... ja paljonko maksaa... Rahat saat minulta...

-- Mitä sinä puhut? -- huudahti Paavali epäillen. Ilja tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi.

-- Totta se on, usko sinä vaan! Minulta saat rahat!

Mutta hänen täytyi kauan vakuuttaa Paavalille tarkottavansa totta. Tämä pudisti päätään, murahteli ja sanoi:

-- Ei, siitä ei tule mitään... Vihdoin onnistui Lunjeff saamaan hänet siitä vakuutetuksi. Silloin Paavali vuorostaan syleili häntä ja sanoi kumealla, vapisevalla äänellä:

-- Kiitos, toveri! Sinä vedät minut ylös kuopasta... Mutta mitään pajaa en tahdo... olkoot hiidessä koko pajat! Kyllä minä ne tiedän... Anna ennemmin vähän rahaa minulle, niin otan Vjeran mukaani ja lähden täältä. Niin tulee helpommaksi sinulle, kun et tarvitse antaa niin paljoa rahaa, ja minulle mukavammaksi. Lähden jonnekin ja hankin itselleni työtä jossakin pajassa...

-- Tyhmyyksiä! -- virkkoi Ilja. -- Parempi kai olisi olla itse isäntänä...

-- Mikä isäntä minusta olisi? -- huudahti Paavali hilpeästi. -- En osaisi oikealla tavalla kohdella työmiehiä. Ei, isännyys ja muut sellaiset hommat eivät sovi minulle... Minä, veliseni, tiedän, mitä isännät ovat! Sellaiseksi en kelpaa! Ei pukkia niinkään helposti siaksi muuteta...

Ilja ei aivan selvästi ymmärtänyt Paavalin isäntä-käsitettä, vaan se miellytti häntä kuitenkin, ja hän piti sentähden entistä enemmän toveristaan. Hän katsoi ystävällisesti häneen ja sanoi:

-- Totta kyllä, että sinä muistutat pukkia... olet yhtä suonikas ja laiha... Sinä muistutat myös Perfishka-suutaria... Tule sitten huomenna ottamaan rahaa siksi ajaksi, kunnes saat paikan... Minä pistäydyn nyt katsomaan Jaakkoa...

-- Hyvä on! Kiitos, veli!

-- Millainen on suhteesi Jaakkoon? -- Samanlainen kuin ennenkin... emme oikein sovi... -- vastasi Paavali hymähtäen.

-- Hän on onneton... -- sanoi Ilja miettivästi.

-- Onnettomia olemme jokainen... vastasi Paavali, olkapäitään kohauttaen. -- Minusta vaan tuntuu, ett'ei hän ole aivan täysijärkinen...

-- Nyt menen...

-- Mene...

Ja kun Ilja poistui hänen luotaan, huusi Paavali hänen jälkeensä vielä kerran:

-- Kiitos, veli!

Ilja nyökäytti hymyillen päätään hänelle.

Jaakon tapasi hän surullisena ja alakuloisena. Hän makasi seljällään vuoteessaan katsellen silmät suurina kattoon, eikä ensin huomannut, kun Ilja tuli hänen ääreensä:

-- Nikita Jegoritsh on muutettu toiseen huoneeseen, -- sanoi hän alakuloisesti Iljalle.

-- Sepä hyvä! -- vastasi tämä. Hän olikin niin pelottavan näköinen... ja puhuikin hän niin outoja asioita...

Jaakko katsahti moittivasti häneen ja oli vaiti.

-- Voitko paremmin kuin ennen? -- kysyi Ilja.

-- Voin... -- vastasi Jaakko huoaten. -- En saa edes sairastaa niin paljoa, kuin mieli tekisi... Isä kävi täällä taas eilen. Sanoi ostaneensa talon ja avaavansa siellä toisen ravintolan. Ja kaiken tuon saan minä vielä kerran niskoilleni...

Iljan teki mieli ilahduttaa ystäväänsä onnellaan, mutta jokin esti häntä siitä.

Kevätaurinko paistoi iloisen ystävällisesti ikkunasta sisään, mutta sairashuoneen keltaset seinät näyttivät vielä keltasemmilta ja auringonpaisteessa näkyivät selvästi kaikki tahrapilkut ja halkeamat niissä. Kaksi sairasta istui eräässä sängyssä ja löi korttia, täydellisesti syventyneenä peliin. Muuan pitkä, laiha mies, jonka pää oli kääreessä, käveli äänettömästi edestakasin salissa. Oli hiljaista ja äänetöntä; vain kaukaa kuului tukahduttavaa yskää, ja käytävässä loksivat sairasten tohvelit. Jaakon keltaset kasvot näyttivät elottomilta, hänen himmeät silmänsä katsoivat huolestuneesti.

-- Kunpa saisi kuolla! -- sanoi hän kuivalla, käheällä äänellään. -- Makaan näin ja mietin, kuinka hauskaa olisi kuolla. Siellä mahtaa kaikki olla toisenlaista... erityistä, jota kukaan ei ole nähnyt... Ei ole melua eikä hälinää... Kaikki on ymmärrettävää, kirkasta, valoisaa... -- Hänen äänensä sortui, ja hän jatkoi hiljemmin:

-- Enkelit vastaisivat ystävällisesti kysymyksiini ja voisivat selittää kaikki... -- Hän vaikeni, räpytti silmiään ja alkoi katseellaan seurata, kuinka katossa leikki kalpea auringonsäde, joka heijastui jostakin esineestä.

-- Tiedätkö, että... -- alkoi Ilja. Vaan Jaakko keskeytti hänet:

-- Etkö ole tavannut Mashutkaa?

-- E-en...

-- Voi sinua! Olisit käynyt häntä katsomassa!

-- Olen unhottanut sen, päälläni on ollut niin paljon muuta ajattelemista...

-- Sinun olisi pitänyt muistaa se sydämellä...

Lunjeff tuli hämilleen ja vaikeni. Käytävästä tuli huoneeseen kainalosauvojen varassa pieni mies, jonka viikset olivat kierretyt rohkeasti ylös ja sanoi kähisevällä äänellä sille sairaalle, jonka pää oli siteissä:

-- Taaskaan ei ole Shurka tullut, mokoma lunttu...

Jaakko katsoi häneen, huokasi ja levottomasti heitteli päätään pieluksella.

-- Nikita Jegoritsh ei tahdo kuolla, vaan välskäri on sanonut minulle, että hän kuolee! Minä tahtoisin -- vaan en saa kuolla... Kun tulen terveeksi, saan taas seisoa tarjoilupöydän takana ravintolassa; silloin rupean taas juomaan, ja niin joudun hunningolle...

Hänen huulensa vetäytyivät surulliseen hymyyn. Hän katsoi omituisesti toveriinsa ja jatkoi:

-- Saattaakseen elää tätä elämää täytyisi olla raudasta ja sydän raudasta... ja elää sitten kuten kaikki muutkin, mitään ajattelematta, omastatunnosta välittämättä...

Ilja tunsi Jaakon sanoissa piilevän jotakin pahansuopaa, ja hän rypisti silmiään.

-- Mutta minä olen kuin lasipalanen kivien seassa, -- kun vaan liikahdankin, säryn palasiksi.

-- Sinä valitat mielelläsi! -- sanoi Ilja epämääräisesti.

-- Entä sinä? -- kysyi Jaakko.

Ilja kääntyi poispäin ja vaikeni. Sitten virkkoi hän miettivästi, huomattuaan, ett'ei Jaakolla ollut halua puhua:

-- Kaikkien meidän on vaikea elää. Otetaan esimerkiksi Paavali...

-- En pidä hänestä, -- sanoi Jaakko, rypistäen silmiään.

-- Miks'et?

-- Muuten vaan... en pidä...

-- Mutta minä pidän...

-- Älkäämme puhuko enää siitä...

-- Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä...

-- Jaakko ojensi ääneti hänelle kätensä ja pyysi äkkiä valittavalla äänellä:

-- Ota selvä, kuinka Mashutka voi! Tee se Herran tähden!...

-- Ole huoleti! -- sanoi Ilja.

Hänestä tuntui vaikealta kuunnella Jaakon alituisia valituksia, häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun oli päässyt oven ulkopuolelle.? Mutta Jaakon pyyntö ottaa selvä Mashan elämästä synnytti hänessä häpeän tapaisen tunteen välinpitämättömyytensä tähden suutarin tyttären suhteen, ja hän päätti poiketa Matitsan luokse, joka arvattavasti tiesi, kuinka Mashutkan laita oli. Hän, kuten kaikki sen korttelin asukkaat, tiesi, että Matitsa ennen oli käynyt lauantaisin Hrjenoff'in luona pesemässä lattioita, josta tämä oli maksanut hänelle viisikolmatta kopeekkaa, johon summaan sisältyi myös palkkio hänen hyväilyistään...

Hän kulki Filimonoff'in ravintolaan päin, mutta hänen mielensä oli täynnä hymyileviä tulevaisuuden toiveita. Mihin syventyneenä ei hän huomannut kulkeneensa ravintolan ohi, ja kun hän sen huomasi, ei hänellä ollut enää halua palata takaisin. Hän joutui kaupungin ulkopuolelle, -- hänen eteensä levisi laaja kenttä, jota tumma metsä kaukana reunusti. Aurinko teki laskuaan ja kentän vienoa vihervää verhosi ruusunpunanen loiste. Ilja kulki, pää taaksepäin taivutettuna, ja katsoi taivasta, kaukaisuutta, jossa punertavat pilvet liikkumattomina seisoen hehkuivat auringonsäteissä. Hän nautti tällä tavalla kävelemisestään. Joka askel eteenpäin ja joka hengenveto synnytti hänessä uusia unelmia. Hän kuvittelihe rikkaaksi ja mahtavaksi ja kykeneväksi saattamaan Petruha Filimonoff'in puille paljaille. Hän oli jo köyhdyttänyt hänet ja Petruha seisoo hänen edessään ja itkee, ja hän, Ilja Lunjeff, sanoo hänelle:

-- Pitäisikö minun sääliä sinua? Oletko sinä sitten ketään säälinyt? Etkö ole kiduttanut ja rääkännyt poikasi? Etkö ole vietellyt setääni syntiin? Etkö ole pitänyt pilkkanasi minua? Sinun kirotussa talossasi ei ole kukaan ollut onnellinen, ei kukaan ole iloa osakseen saanut. Mädäntynyt on talosi, sadin se on, vankila kaikille...

Petruha vapisee ja voihkaa pelosta hänen edessään, kurjana kuin kerjäläinen. Vaan Ilja jyrisee hänelle:

-- Poltan talosi, sillä se on onnettomuudeksi jokaiselle. Ja sinun on lähteminen maailmalle ja pyytäminen armoa kaikilta, joille olet vääryyttä tehnyt; kuolemaasi asti täytyy sinun kulkea ja vihdoin olet kuoleva nälkään kuin koira!...