Part 4
Laulajat lauloivat nyt sointuvasti ja kovasti. Sopraanot, jotka selvästi lausuivat sanat, kaikuivat kupoolin alla puhtaasti ja kirkkaasti, kuin pienten kirkonkellojen soitto. Altot värähtelivät, kuin sointuisat, kireälle jännitetyt soittimen kielet, ja niiden äänen pohjalla, joka keskeymättä juoksi kuin virta, värähtelivät sopraanot, kuin auringon kimmeltävät säteet tyynen veden pinnalla. Basson syvät, täyteläiset äänet vyöryivät juhlallisesti ilmassa ja ikäänkuin kannattivat lastenkuoroa. Silloin tällöin kuului tenorin kauniita, voimakkaita säveliä, ja uudestaan kaikuivat kirkkaat lapsenäänet, kohoten kattokuvun hämärään, josta Luoja valkeissa vaatteissa totisesti ja miettivästi katsoi alas, ja majesteetillisesti ojentaen käsiään, siunasi rukoilijoita. Sävelaallot ja suitsutussavu kohosivat Hänen luoksensa ja ympäröivät Hänet, ja Hän näytti leijailevan niissä, kohoten yhä ylemmäksi syvään korkeuteen. Ja kuorolaulu suli yhteen kirkkaaksi säveljoukoksi, joka oli taivaalla auringon laskiessa olevan pilven kaltainen, kun se ruusun- ja purppuranpunasena hehkuu auringon säteissä ja sitten vähitellen, omaa ihanuuttaan ihmetellen, sulaa...
Kun laulu vaikeni, huokasi Ilja kuin helpotuksen huokauksen. Hänen oli hyvä olla: ei hän tuntenut pelkoa, ei katumusta eikä edes hermostumista, joka vaivasi häntä hänen kirkkoon tullessaan. Hänen ajatuksensa eivät keskittyneet hänen suureen syntiinsä. Laulu oli kuin keventänyt ja puhdistanut hänen mielensä. Hän ei tahtonut itse uskoa tuohon äkilliseen mielenrauhaansa, vaan koetti väkisin herättää itsessään katumusta. Mutta se oli turhaa.
"Entä, jos emäntä hänen poissa ollessaan uteliaisuudesta menee hänen huoneeseensa, rupeaa tutkimaan sitä ja löytää rahat?"
Ilja poistui kiiruusti paikaltaan, astui ulos kirkosta, ja huudettuaan ajurin, ajoi kotiinsa. Tiellä vaivasi häntä tuo ajatus yhä enemmän, saattaen hänet kiihottuneeksi.
"Jos hän löytää ne... entä sitten? He eivät ilmianna minua... he hyvin yksinkertaisesti pistävät ne omaan taskuunsa!"
Mutta ajatus siitä, etteivät he ilmianna häntä, vaan varastavat rahat, yhä enemmän kiihotti häntä. Hänestä tuntui, että hän, jos sellaista tapahtuisi, viipymättä, tällä samalla ajurilla, ajaisi poliisikammariin ja tunnustaisi murhanneensa Poluektoff'in. Ei, hän ei tahtoisi enää kiusata itseään elämällä tässä loassa, levottomuudessa, silloin kun toiset eläisivät niillä rahoilla, jotka hän oli maksanut suurella synnillä, rauhassa, mukavuudessa, puhtaudessa. Se ajatus saattoi hänet raivoon. Saavuttuaan talon luokse, jossa hän asui, riensi hän ovelle ja tempasi kiivaasti ovikellon nuoraa, sekä odotti kärsimättömänä, hammasta purren ja nyrkit puristettuina oven avautumista.
Oven avasi hänelle Tatjana Vlasjevna.
-- Hyi, kuinka kovasti soitatte!... Mikä teitä vaivaa? -- pelästyneenä huusi hän, katsoen Iljaan.
Ilja työnsi hänet ääneti syrjään, riensi huoneeseensa ja huomasi ensi silmäyksellä, että koko hänen pelkonsa oli ollut turhaa. Rahat olivat ikkunan päälaudan takana, ja siihen oli hän liimannut hellävaroen pienen untuvan, niin että se ehdottomasti putosi paikoiltaan, jos joku koskisi rahoihin. Mutta nyt näkyi valkonen untuva vielä selvästi ruskeassa päälaudassa.
-- Oletteko sairas? -- kysyi levottomana emäntä, tullen ovelle.
-- Niin... en ole oikein terve... antakaa anteeksi, kun tyrkkäsin teitä...
-- Mitä joutavia!... Sanokaa, paljonko on ajuri saapa?
-- En tiedä... Olkaa hyvä ja antakaa, mitä hän tahtoo...
Emäntä riensi ulos, vaan Ilja hypähti heti tuolille, otti rahat pois päälaudan takaa. Hän tiesi paljaasta kosketuksesta, ettei niitä oltu liikutettu, ja helpotuksesta huoaten, pisti hän ne taskuunsa... Hän häpesi levottomuuttaan. Untuva näytti hänestä naurettavalta, yksinkertaiselta varjeluskeinolta...
-- Perkeleen viettelyksiä --... mietti hän, nauraen mielessään.
Ovelle ilmaantui taas Tatjana Vlasjevna.
-- Ajurille annoin kaksikymmentä kopeekkaa, -- sanoi hän -- Mikä teitä vaivaa? Pyörryttääkö teitä kenties?
-- Niin... seisoin kirkossa... kun äkkiä...
-- Ruvetkaa vuoteelle, sanoi Tatjana Vlasjevna, astuen huoneeseen. -- Ruvetkaa vaan vuoteelle kainostelematta... Minä istun vähän aikaa seurananne... Olen yksin kotona, mieheni meni toimeensa ja sitten menee hän klupiin...
Ilja istui sänkyynsä, emäntä kammarin ainoalle tuolille.
-- Säikäytinkö teitä? -- kysyi Ilja, hämillään hymyillen.
-- Ette, -- vastasi Tatjana Vlasjevna, katsoen tutkivasti ja suoraan häntä silmiin. He istuivat vähän aikaa ääneti. Ilja ei tietänyt, mitä puhua tuolle naiselle. Mutta tämä katsoi herkeämättä häneen ja äkkiä hymyili hän omituisesti.
-- Miksi hymyilette? -- kysyi Lunjeff, luoden silmänsä alas.
-- Sanoisinko? -- kysyi hän veitikkamaisesti.
-- Sanokaa...
-- Te ette osaa teeskennellä -- tiedättekö sitä!
Ilja hätkähti ja katsoi hämmästyneenä emäntään.
-- Niin kyllä, ette osaa. Mikä sairas te olette! Ette lainkaan sairas, vaan saitte, hyvin yksinkertaisesti, ikävän kirjeen... kyllä minä näin.
-- Niin, minä sain kirjeen... virkkoi Ilja hiljaa ja varovasti.
Ikkunan takana rapisivat puunoksat. Tatjana Vlasjevna katsoi tarkasti ikkunasta puutarhaan ja kääntyi sitten taas Iljaan.
-- Se oli vaan tuuli tai lintu. Tahdotteko, nuori mies, kuulla minua? Vaikka minä olenkin nuori nainen, on ole kuitenkaan tyhmä.
-- Olkaa hyvä ja puhukaa, -- pyysi Lunjeff, katsoen uteliaasti häneen.
-- Kuulkaa, -- sanoi emäntä painavasti, -- repikää se kirje ja viskatkaa palaset tuuleen. Jos hän on antanut teille rukkaset, on hän menetellyt hyvin järkevästi. On vielä liian aikaista teille ajatella avioliittoa; teillä ei ole varmaa asemaa, ja henkilöt, joilla varmaa asemaa ei ole, älkööt menkö naimisiin. Olette ahkera ja kaunis nuori mies, joten teidän on helppo tulla toimeen maailmassa. Mutta varokaa te vaan rakastumasta! Tehkää työtä, kauppaa, säästäkää rahaa, koettakaa päästä suuriin yrityksiin osalliseksi, avata kauppa, ja silloin vasta, kun teillä on luja maa jalkainne alla, voitte naida. Teidän täytyy onnistua, sillä olettehan raitis, vaatimaton, yksinäinen mies.
Ilja kuunteli pää alaspäin painettuna ja hymyili itsekseen. Hänen teki mielensä nauraa ääneen, kovasti, iloisesti.
-- Ei maksa vaivaa kulkea pää alhaalla, jatkoi Tatjana Vlasjevna kokeneen ihmisen tavoin. -- Kyllä se menee ohi! Rakkaus on tauti, joka on helposti parannettavissa. Minä itse olin ollut ennen naimistani kolmasti rakastunut, niin että olin järveen juosta -- ja se on kuitenkin haihtunut! Ja kun huomasin, että minulla vihdoinkin oli aika päästä naimisiin, -- menin rakkaudetta...
Ilja kohotti nopeasti päätään ja katsahti häneen.
-- Mitä ihmettelette? Sitten opin rakastamaan miestäni... Saattaa, näet, joskus sattua, että nainen rakastuu mieheensä...
-- Kuinka se on käsitettävä? -- kysyi Ilja hämmästyneenä. Tatjana Vlasjevna rupesi hilpeästi nauramaan.
-- Laskin vain leikkiä... Mutta suoraan sanoen, -- saatetaan mennä naimisiin, rakastamatta miestään, ja sitten jälestäpäin oppia rakastamaan häntä...
Ja sitten alkoi hän taas puhella keimaillen silmillään. Ilja kuunteli tarkkaavaisesti, katsellen suurella mieltymyksellä ja kunnioituksella hänen pientä, sopusuhtaista vartaloaan, ajatellen: "kuinka hän on pieni, vaan kuitenkin niin varma, luja ja järkevä"...
"Kenellä on tuollainen vaimo, hän ei saata joutua hunningolle", -- jatkuivat hänen mietteensä. -- Hänestä oli hauskaa istua sivistyneen, naimisissa olevan naisen seurassa eikä minkään leipäsuden... hienon, hentoisen, oikean herrasnaisen seurassa, joka ei ollenkaan ollut ylpeä hänelle, kutsuipa häntä vielä "teiksi". Hän tunsi kiitollisuutta emäntää kohtaan, ja kun tämä nousi, lähteäkseen pois, hypähti hän myös seisoalleen, kumarsi ja sanoi:
-- Kiitän suuresti, että alennuitte puhelemaan kanssani... Oli erittäin hauskaa...
-- Todellakin? Katsokaahan vaan! sanoi hän hymyillen ja hänen poskilleen kohosi puna ja hän katsoi muutamia sekunteja terävästi Iljan silmiin.
-- No, hyvää yötä sitten... toistaiseksi! -- sanoi erityisellä painolla ja poistui keveästi kuin nuori tyttö.
* * * * *
Päivä päivältä miellyttivät Avtonomoff'it yhä enemmän Iljaa, ja hän kadehti heidän tyyntä, kodikasta elämäänsä. Yleensä ei hän pitänyt poliisimiehistä, sillä hän oli nähnyt paljon pahaa heistä, vaan Kirik näytti hänestä tavalliselta työihmiseltä, -- hyväntahtoiselta ja yksinkertaiselta. Hän oli ruumis, hänen vaimonsa sielu. Hän oli vähän kotona eikä hänellä ollut paljon merkitystä siellä. Tatjana Vlasjevna kohteli Iljaa yhä tuttavallisemmin. Hän rupesi pyytämään häntä hakkaamaan halkoja, kantamaan vettä, viemään pihalle likavettä. Ilja täytti mielellään hänen pyyntönsä, ja vähitellen nuo pienet palvelukset muuttuivat velvollisuuksiksi. Silloin erotti emäntä rokonarpisen tytön palveluksestaan, käskien hänen käymään auttamassa vaan lauantaisin.
Välistä kävi Avtonomoff'ien luona vieraita, -- piiripoliisitarkastajanapulainen Korsakoff, laiha, pitkäviiksinen mies. Hän käytti tummia silmälaseja, poltti paksuja paperosseja eikä voinut kärsiä ajureita ja puhui niistä aina hyvin kiukkuisesti.
-- Ei ketkään riko niin usein järjestystä ja säädyllisyyttä vastaan kuin ajurit, -- päätteli hän. - Ne, ne ovat sitä kirottua karjaa! Jalankävijät kyllä voi pitää järjestyksessä kadulla, tarvitaan vaan kuulutus poliisimestarilta, jossa sanotaan: "ne, jotka kulkevat katua alaspäin, kulkekoot oikeata, jotka ylöspäin vasenta puolta", ja heti on mitä paras järjestys, mikäli se koskee jalankävijöitä. Mutta ajuria ei pidetä aisoissa millään kuulutuksilla. Ajuri on, piru tietäköön, mikä hän on!
Ajureista saattoi hän puhua koko illan, eikä Lunjeff kuullut hänen koskaan muuta puhuvan.
Kävi vielä Avtonomoff'ien luona lastenkodintarkastaja Grisloff, vaitelias, mustapartainen herra. Hän lauloi mielellään "Poikki meren sinisen", ja hänen vaimonsa, pitkä, lihava nainen, jolla oli tavattoman suuret hampaat, ja joka jok'ikisen kerran söi kaikki Tatjana Vlasjevnan karamellit, josta tämä hänen lähdettyään aina valitti.
-- Kiusallaan se tuo Felitsata Jegorovna tekee sen! Paninpa mitä makeisia tahansa pöytään, kaikki hän syö...
Niinikään tuli usein Aleksandra Viktorovna Travkin miehineen. Hän oli pitkä, hintelä nainen, jolla oli suuri nenä ja punanen leikkotukka. Hänellä oli suuret silmät ja kimeä ääni, ja kun hän niisti nenäänsä -- mikä tapahtui usein -- kuului se siltä, kuin olisi sertinkiä revitty. Hänen miehensä puhui kuiskaamalla, -- häntä vaivasi jokin kurkkutauti, -- vaan puhui kuitenkin herkeämättä, tuntikausittain, mikä kuulosti siltä, kuin kuivia olkia olisi liikuteltu hänen suussaan. Muuten oli hän hyvin varakas mies, -- hänellä oli ollut paikka tullissa, -- ja kuului muutaman hyväntekeväisyysyhdistyksen johtokuntaan. Sekä hän että hänen vaimonsa puhuivat alituisesti hyväntekeväisyysasioista.
-- Meidän yhdistyksessämme kuin tapahtui ihmeellinen juttu...
-- Niin, niin, -- sanokaapas muuta! huudahti hänen vaimonsa.
-- Jätettiin pyyntö avusta...
-- Vakuutan, että tuo hyväntekeväisyys turmelee ihmiset...
-- Nainen kirjottaa: "mieheni on kuollut, lapsia on kolme, olen leivätön..."
-- Kuten tavallisesti, niinkuin kuulette!
-- Myönnämme hänelle kolme ruplaa...
-- Mutta minä en usko koskaan noita leskiä! -- huutaa Aleksandra Viktorovna riemuitsevasti.
-- Vaimoni sanoo minulle: sallipas minun käydä katsomassa, miten asian laita oikein on.
-- Ja mitäs tuli selville? Mies on kuollut jo viisi vuotta sitten...
-- Että leskellä on vaan kaksi lasta!
-- Kaikkea sitä kuuleekin!
-- Ja että hän itse on terve ihminen!
-- Mutta kylläpä minä hänelle... "Pääset oikeuteen petoksesta", sanon hänelle. Hän lankeaa polvilleen.
-- Hah, hah, haa! -- nauroi Kirik Avtonomoff.
Ja kaikki kehuivat Aleksandra Viktorovnan tarkkanäköisyyttä ja moittivat köyhiä, soimaten heitä valheesta, ahneudesta, kunnioituksen puutteesta ihmisiä kohtaan, jotka tahtovat heille hyvää tehdä...
Lunjeff istui huoneessaan, tarkasti kuunnellen keskustelua viereisestä huoneesta. Hän tahtoi päästä selville, mikä käsitys noilla ihmisillä oli elämästä. Ja sitä, mitä hän kuuli, ei hän ymmärtänyt. Oli, kuin nuo ihmiset jo aikoja sitten olisivat sopineet keskenään kaikesta, ratkaisseet elämänkysymykset, tietäneet kaikki ja tuomitsivat ankarasti kaikkia muita ihmisiä, jotka elivät toisin kuin he. Enimmäkseen juttelivat he kaikista mahdollisista, eri perheissä tapahtuneista, häväistysjutuista, arkkipiispan toimittamista kirkonmenoista, nais- ja miestuttaviensa huonosta käytöksestä. Iljasta tuntui ikävältä kuunnella heitä.
Joskus iltasin kutsui isäntäväki vuokralaisensa luokseen teelle. Teetä juotaessa Tatjana Vlasjevna laski leikkiä, ja hänen miehensä haaveili, kuinka hauskaa mahtaisi olla yht'äkkiä tulla rikkaaksi, jättää virka ja -- ostaa talo.
-- Silloin hankkisin kanoja -- sanoi hän, sulkien nautinnonhaluisesti silmänsä. -- Kaikenlajisia, brahmaputralaisia, kochin-kiinalaisia, helmikanoja, kalkkunia... ja riikinkukon! Niin!... Mukavaa olisi istua aamunuttuun puettuna ikkunassa, poltella hyvältä tuoksuvaa paperossia ja katsoa kuinka oma omituinen riikinkukkoni, pyrstö levällään, kulkisi pitkin pihaa! Kulkisi se kuin poliisimestari ja ääntelisi: brlu, brlu, brlu!
Tatjana Vlasjevna hymyili ja katsoi Iljaan, haaveillen hänkin tulevaisuutta:
-- Mutta minä matkustaisin silloin joka kesäksi Krimiin tahi Kaukasiaan, ja talvella olisin jonkin hyväntekeväisyysyhdistyksen johtokunnassa. Teettäisin itselleni mustan verkapuvun, hyvin yksinkertaisen, enkä kantaisi minkäänlaisia koristeita, paitsi rubiinilla varustettua rintaneulaa ja helmi-korvarenkaita. Olen lukenut "Nivasta" [laajalle levinnyt kuvalehti. S. m.] runon, jossa sanotaan, että köyhien veri ja kyyneleet tulevassa elämässä muuttuvat rubiineiksi. -- Ja hiljaa huoaten, lisäsi hän:
-- Rubiinit sopivat mainiosti ruskeaverisille...
Ilja vaikeni ja hymyili. Huone oli puhdas ja hauska, se tuoksui teelle ja hajuvedelle. Häkeissä istuivat linnut ja nukkuivat, näyttäen höyhenpalloilta, seinillä oli pari koreaa taulua. Pieni koristehylly molempain ikkunoiden välissä oli täynnä kauniita, pieniä rasioita, porsliinikanoja ja monivärisiä sokerisia ja lasisia pääsiäismunia. Kaikki se miellytti Iljaa ja teki hänet omituisen surulliseksi, joka viihdytti mieltä.
Mutta välistä, -- etenkin sellaisina päivinä, jolloin oli sattunut vastoinkäymisiä, -- tuo surumielisyys muuttui kiusalliseksi levottomuudeksi. Nuo porsliinikanat, rasiat ja pääsiäismunat suututtivat vaan häntä ja hänen olisi tehnyt mielensä pyyhkäistä ne lattialle ja polkea jalkoihinsa. Tämä mielentilansa sekä kummastutti että pelotti Iljaa, sillä hän ei ymmärtänyt sitä, vaan se tuntui hänestä oudolta. Kun hän joutui sen valtaan, vaikeni hän itsepäisesti, tuijottaen yhteen kohtaan ja peläten puhua, ettei vaan loukkaisi kunnon isäntäväkeään jollakin. Mutta kerran, kun hän oli pelaamassa korttia heidän luonaan, ei hän voinut pidättää itseänsä, vaan kysyi kuivasti, katsoen Kirik Avtonomoff'ia suoraan silmiin:
-- Sanokaapas Kirik Nikodimovitsh, tokko te olette saanut kiinni Dvorjanskaja-kadun varrella tapahtuneen murhan tekijää...?
-- Kauppias Poluektoff'inko? -- sanoi piiritarkastaja, tarkastaen korttejaan. -- Poluektoff'iako? En ole saanut kiinni Poluektoff'ia... en ole saanut häntä kiinni, ystäväni. Se tahtoo sanoa, ei Poluektoff'ia, vaan häntä, joka... En ole häntä etsinytkään... enkä löytänyt... en tarvitse häntä... tarvitsen vaan tietää, kenellä on patarouva? Pataa, pataa, pataa! Sinä, Tanja, löit minulle kolme lehteä, -- ristirouvan, rautarouvan ja minkä vielä?
-- Ruutu seitsemikön... Joudu pian!
-- Hän on siis tietymättömissä? -- kysyi Ilja, nauraen ivallisesti.
Mutta piiritarkastaja ei kääntänyt häneen huomiotaan, syventynyt kun oli peliin.
-- Tietymättömissä on, -- toisti hän. Niin tekivät lopun Poluektoff'ista...
-- Kirja, koeta nyt joutua, -- sanoi hänen vaimonsa.
-- Odota, odota, odota!
-- Miehen on täytynyt olla taitava, joka murhan teki! -- jatkoi itsepäisesti Ilja. Välinpitämättömyys, jota hänen sanoilleen osotettiin, kiihotti yhä enemmän häntä puhumaan murhasta.
-- Taitavako? -- kysyi piiritarkastaja hajamielisesti. -- Ei, taitava olen minä! Hepäs tuosta!
Ja hän lyödä läiskäytti viisi lehteä Iljan kaadettavaksi. Ilja ei voinut kaataa, ja hän jäi "turakaksi". Puolisot nauroivat, mikä vielä enemmän härsytti häntä. Kortteja jakaessaan virkkoi hän uhmailevasti:
-- Keskellä päivää, kaupungin vilkasliikkeisimmällä kadulla murhata ihminen -- siihen tarvitaan rohkeutta...
-- Onnellista sattumaa eikä rohkeutta, oikasi Tatjana Vlasjevna.
Ilja katsoi ensin häneen, sitten hänen mieheensä, hymähti ja kysyi:
-- Onko murha onnellinen sattuma?
-- Ei, vaan murhata, joutumatta kiinni.
-- Taas sain valttiässän! -- virkkoi piiritarkastaja.
-- Minulle olisi se hyvin tarpeen! -- sanoi Ilja totisesti.
-- Tappakaa kauppias, niin saatte! -- lupasi Tatjana Vlasjevna, miettivästi tarkastaen korttejaan.
-- Ota nämä siksi aikaa! -- huusi Kirik, nauraa hohottaen ja löi Iljalle kaksi yhdeksikköä ja ässän.
Lunjeff silmäili taas heidän iloisia, tyytyväisiä kasvojaan, ja häneltä katosi halu puhua murhasta.
Eläen noiden ihmisten lähellä, erotettuna heidän onnellisesta ja rauhallisesta elämästään vain ohuen seinän kautta, tunsi hän yhä useammin kiusallista raskasmielisyyttä, jonka syytä hän ei voinut käsittää. Samalla hän vaivasi päätään ajattelemalla elämässä löytyviä ristiriitaisuuksia, Jumalaa, joka, vaikka tiesi kaikki, ei kuitenkaan rankaissut, vaan kärsivällisesti odotti... Mitä Hän odotti?
Ikävästä rupesi Ilja taas lukemaan; emännällä oli muutamia "Nivan" ja erään toisen kuvalehden vuosikertoja ja lisäksi joitakuita rikkonaisia kirjoja.
Ja samoin kuin lapsena ollessaan, miellytti häntä nytkin vain ne kertomukset ja romaanit, joissa kuvattiin hänelle vierasta elämää, mutta eivät sellaiset, jotka esittivät todellista, väärinkäytöksiä täynnä olevaa elämää, etenkin alhaison elämää, joka ympäröi häntä. Ne tuntuivat hänestä ikäviltä ja valheellisilta. Väliin saivat ne hänet nauramaan, mutta välistä näytti hänestä, kuin ne kertomukset olisivat joidenkin viekasten, oveloiden herrojen kirjottamia, jotka tahtovat kaunistella kurjaa ja kehnoa elämää. Hän tunsi sen hyvästi, hän, ja joka päivä kaupunkia kulkiessaan näki hän aina jotakin, mikä ei kestänyt arvostelua. Ja tultuaan sitten sairashuoneelle, kertoi hän Paavalille ivallisesti hymyillen:
-- On sekin järjestystä olevinaan! Kulkee kadulla kirvesmiehiä ja rappareita. Äkkiä tulee poliisi: "mitä, te pirut, katukäytävällä?" Ja ajaa heidät pois käytävältä. Kulje siis siellä, missä hevosetkin, muuten voit vielä liata herrasväen vaatteet likaisella puvullasi...
Paavalikin tulistui, lisäten siten puita tuleen. Hänestä tuntui olonsa sairaalassa samalta kuin vankilassa, ajatukset eivät antaneet hänelle rauhaa, hänen surullisissa silmissään paloi kiukun tuli. Kun hän ajatteli, missä ja kuinka elää Vjera, hän miltei kivettyi. Hän oli laihtunut äärettömästi. Jaakko Filimonoff'ista ei hän pitänyt, eikä seurustellut hänen kanssaan ikävissäänkään.
-- Hänhän on puolihullu! -- vastasi hän, kun Ilja kysyi Jaakkoa.
Mutta Jaakko, jolta tutkittaessa huomattiin katkenneen kaksi kylkiluuta, vietti sairashuoneessa onnellisia päiviä. Hän oli saanut hyvän ystävän vierustovereistaan, eräästä kirkonvartijasta, jonka jalka oli äskettäin leikattu verenmyrkytyksen tähden. Tämä oli paksu, lyhyenläntä mies, jolla on iso, kalju pää ja musta, koko rinnan peittävä parta. Hänen kulmakarvansa olivat yhtä suuret kuin tavalliset viikset, ja hän liikutteli niitä alinomaa. Ääni oli kumea, kuin olisi vatsasta lähtenyt. Joka kerran, kun Lunjeff tuli sairashuoneelle, tapasi hän Jaakon istumassa kirkonvartijan sängyssä, lukemassa tälle puoliääneen raamattua, joka oli yhtä lyhyt ja paksu kuin kirkkovahti itsekin.
Jaakon ääni oli tullut heikoksi ja kuulosti puuta hyvin leikkaavan sahanterän ääneltä. Lukiessaan piti hän vasenta kättään pystyssä, kuin kutsuen kaikkia sairaita kuuntelemaan profeetta Jesaian ennustuksia. Hänen kasvoistaan eivät mustelmat olleet kadonneet, ja suuret haaveksivat silmänsä näyttivät niiden ympäröiminä omituisilta. Huomattuaan Iljan, laski hän kirjan syrjään ja kysyi aina tältä levottomasti samaa:
-- Etkö ole tavannut Mashutkaa?
Ilja ei ollut häntä tavannut.
-- Herra Jumala! -- suruisesti sanoi Jaakko. -- Kuinka tämä on samanlaista kuin sadussa! Äsken oli hän vielä täällä, ja nyt on hän kadonnut -- aivan kuin noitavoimasta...
-- Onko isäsi käynyt täällä? -- kysyi Ilja.
-- On... Kyllä hän kävi taas...
Jaakon kasvot värähtivät ja hänen silmänsä harhailivat pelokkaasti sinne tänne.
-- Hän toi rinkeliä, teetä, sokeria... "Jo olet tarpeeksi vetelehtänyt täällä", sanoi hän, "koeta pian päästä täältä!" Rukoilin tohtoria, ettei hän päästäisi minua täältä... Täällä on hyvä ollakseni... täällä on hiljaista... rauhallista... Nikita Jegorovitsh tässä ja minä luemme yhdessä raamattua. Hän on lukenut sitä jo seitsemän vuotta ja osaa kaikki ulkoa ja ennustuksia osaa hän myös selittää... Kunhan paranen, muutan kotoa Nikita Jegoritsh'in luo asumaan. Rupean auttamaan häntä kirkossa ja laulamaan vasemmalla klirosilla...
Kirkkovahti kohotti verkkaan kulmakarvojaan, joiden alta, syvistä silmäkuopista, tuli näkyviin suuret, tummat silmät, jotka katsoivat Iljaan rauhallisesti, himmeinä. Ilja koetti välttää tuota katsetta.
-- Oi, kuinka mainio kirja on raamattu! -- huudahti Jaakko ihastuneena, unhottaen Mashan, isänsä, unelmansa. -- Oi niitä sanoja, joita siinä on lausuttuna!
Hänen selkosen selällään olevat silmänsä harhailivat kirjan sivuilta Iljan kasvoihin ja taas takaisin, ja hän vapisi mielenliikutuksesta.
-- Sekin on siinä, muistatko, minkä se raamatun tuntija sanoi kerran ravintolassa: "Rauha asuu ryövärien majoissa!" Niin on todellakin siinä -- olen itse sen lukenut! Pahempaakin on siellä!
Hän sulki silmänsä, kohotti kätensä pystyyn ja lausui ulkoa juhlallisesti:
-- "Useinko sammuu jumalattomien kynttilä, ja milloin koettelee Herra heitä kärsimyksillä vihassaan?" -- Kuuletko? Sanotaan vielä: "Jumala säästää onnettomuuden lapsilleen..."
-- Seisooko siellä todellakin niin? -- kysyi epäillen Ilja.
-- Sanasta sanaan...
-- Se on väärin... syntistä... minun mielestäni! -- sanoi Ilja.
Kirkkovahti veti kulmakarvansa alas, niin että ne peittivät silmät. Hänen partansa tärisi ja hän lausui kumeasti, omituisella vaan selvällä äänellä:
-- Totuuden etsiminen ei ole syntiä, sillä totuus on Jumala... Ja kirjotettu on: "Suuri kunnia on seurata Herraa..."
Kirkkovahdin kasvot synnyttivät Iljassa kunnioituksen sekaista arkuutta, sillä niissä oli jotakin ankaran arvokasta. Sitten kohotti hän kulmakarvojaan ja tuijotti kattoon, ja sanoi verkkaan:
-- Lue hänelle, Jaakko, Jobin kirjan kymmenennen luvun alusta...
Jaakko käänsi ääneti nopeasti muutamia lehtiä kirjasta ja alkoi lukea hiljaa, ääni vavisten:
-- "Minun sieluni suuttuu elämästä; minun valitukseni minusta annan minä olla, ja puhun minun sieluni murheessa. Sanon Jumalalle: älä minua tuomitse: anna minun tietää, minkätähden sinä riitelet minun kanssani. Onko sinulla ilo siitä, että väkivaltaa teet, ja hyljäät minun, joka käsialas olen, ja annat jumalattomain aivotukset kunniaan tulla."
Ilja kurotti kaulaansa ja silmiään räpyttäen katsahti kirjaan.
-- Etkö usko? -- huudahti Jaakko. Oletpa sinä kummallinen!
-- Ei hän ole kummallinen, vaan pelkuri, -- tyynesti virkkoi kirkonvartija, koska hän ei tahdo katsoa Jumalan kasvoihin...
Hän käänsi hitaasti katseensa katosta Iljaan ja jatkoi synkästi, aivankuin tahtoen musertaa hänet sanoillaan:
-- Löytyy paikkoja, jotka ovat vielä ankarampia. Kahdennessa kolmatta luvussa, kolmannessa värsyssä sanotaan suoraan: "Luuletko Kaikkivaltiaalle kelpaavan, että itsesi luet hurskaaksi? Tahi mitä se auttaisi, vaikka sinun tiesi olisivat ilman rikoksia?"... Täytyy tarkoin ajatella, ettei ymmärtäisi väärin noita sanoja...
-- Entä... ymmärrättekö te? -- kysyi Lunjeff hiljaa.
-- Hänkö! -- huudahti Jaakko. -- Nikita Jegorovitsh ymmärtää kaikki!
Mutta kirkonvartija sanoi yhä alentaen ääntänsä: